Ellen Kushner - Thomas Riiminiekka

Kushnerin kirja on moderni uudelleenkerronta vanhasta skotlantilaisesta legendasta bardista joka päätyy haltiamaahan kuningattaren rakastetuksi ja palaa seitsemän vuoden jälkeen taas maailmaan varustettuna todenpuhumisen lahjalla: toisaalta profetoinnin kyvyt, toisaalta kyvyttömyys valehdella (vähän niinkuin toisessa vastikään lukemassani fantasiakirjassa, haltiamaa muuttaa kävijöitään ja haltioiden lahjat ovat moniteräisiä...)
Kirjan tapahtumia kuvataan neljässä osassa neljän kertojan silmin: toisena kertojana Thomas itse kertoo olostaan haltiamaassa, ensimmäisessä ja kolmannessa osassa vanha maalaispariskunta Gavin ja Meg, joiden luona Thomas asuu kun ei ole maailmaa kiertämässä, kertovat elämästä juuri ennen ja jälkeen Thomasin oleskelua haltiamaassa, ja viimeisenä Elspeth, Thomasin rakastettu (ja tässä vaiheessa vaimo) kertoo myöhemmistä vaiheista.

Kolme ensimmäistä osaa toimivat hyvin, Gavinin ja Megin kertomusten maanläheisyys hyvässä ja pahassa kontrastoituu hyvin haltiamaan merkillisyyden kanssa, realismi ja satu limittyvät hyvin yhteen ja Kushner saa nämä esitettyä toimivasti. Valitettavasti neljäs osa (ja siis se johon varsinainen legenda keskittyy) on vähän pettymys: vähän tässä siellä täällä kasvatellaan konflikteja mutta yleissävy on jotenkin löysä. Thomas ennustaa eikä voi valehdella, entäs sitten. Ehkä Elspeth oli tässä jo liian ymmärtäväinen miestään kohtaan ollakseen toimiva kertoja...kirja kannattaa lukea kolmen ensimmäisen osan vuoksi vaikka se silloin onkin aika lailla eri tarina kuin legendojen Thomas.

Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos pelittää taas hyvin, sen sijaan kirjan ulkonäkö ei minua oikein vakuuta...

Lukevan työläisen kysymyksiä

Suvi Aholan pääkirjoitus Hesarissa tuotti kohtalaisen määrän keskustelua naamakirjan puolella, keskustelusta tuli mieleen sen verran ajatuksia että aihe ansaitsee oman postauksen.

Yleisesti ottaen olen samaa mieltä Aholan pointeista, että vain yhden sukupuolen kirjoittamia kirjoja lukemalla saa varsin yksipuolisen kuvan maailmasta, kun kokemukset maailmassa eivät lähtökohtaisesti ole ihan samoja. Kaunokirjallisuuden ansiona kun pitäisi olla mahdollisuus tavoittaa myös toisenlaisia elämänkokemuksia ja ehkä ymmärtääkin niitä.

Ahola jättää aiheen kehittelyn kuitenkin puolitiehen (no, pääkirjoitusmuoto ei anna mahdollisuuksiakaan käsitellä aihetta koko sen laajuudessa).
Ensimmäinen ongelma on nostaa esiin vain sukupuoli, ikään kuin se olisi ainoa mahdollinen määrittävä tekijä. Esim. Yhdysvalloissa esitetään vastaava kysymys jo lähes rutiininomaisesti myös etnisyydestä, ovatko valkoiset, mustat, latinot, aasialaiset, natiivit yms huomioitu tasapuolisesti. Sama kysymys voidaan esittää myös vaikkapa yhteiskuntaluokista, koulutuksesta, ammatista, poliittisista ja uskonnollisista sidoksista ja mielipiteistä, fyysisistä ja psyykkisistä rajoitteista, iästä ja monista muista tekijöistä joiden puitteissa sijoitumme yhteiskuntaan. Kaikki nuo vaikuttavat elämänkokemuksiimme, kaikki nuo vaikuttavat maailmankuvaamme, kaikki nuo vaikuttavat kaunokirjallisuuteen jota mahdollisesti kirjoitamme. Ja paitsi että ovat yksittäisiä tekijöitä, jotkut noista tekijöistä korreloivat keskenään...

Toinen ongelma on olettaa että naisten ja miesten kirjat olisivat muuten täsmälleen identtisiä paitsi että toisia kirjoittavat miehet ja toisia naiset (mikä olisikin paradoksaalista ottaen huomioon perusväittämä) ja että naisten ja miesten kirjoittamiset jakautuisivat tasaisesti genrejen, aihepiirien ja muiden rajojen yli.
Ahola esittää väitteen että naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamaa kirjallisuutta kun taas miehet pääosin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Olen nähnyt tämänsuuntaisia tuloksia myös kunnolla tilastoituina (mm. Goodreadsissa) eli suhtaudun väitteeseen ainakin huomioonotettavana trendinä. Mutta mistä tämä trendi tulee? Oma lehmä ojassa -hengessä haluan kyseenalaistaa implikoidun ajatuksen institutionalisoidusta naisvihasta esittämällä joitain muita hypoteesejä joita voi testata jos jaksaa ja pystyy.

Olen itse tilastoinut jo jonkin aikaa lukemisiani sukupuolijakauman suhteen ja huomannut heti yhden seikan: kieli korreloi sukupuolen kanssa. Kymmenestä suurimmasta alkukielestä (joiden kirjaotos on yli viisi) lähelle miesten ja naisten tasapainoa päästään suomessa, ruotsissa ja englannissa. Japanissa ja ranskassa on vähän yritystä vaikka miesten puoleen olenkin kallellani, ja italia, saksa, venäjä, espanja ja tsekki ovat lähes täysin miesten varassa. Miksi?

Luen itse aika lailla vanhempaa kirjallisuutta: vaikuttaako se johonkin? (ja tuosta löytyi muuten myös mielenkiintoinen tilasto Goodreadsista, jota voisi pohtia: tilastoiduista joukoista havaittiin että naiset lukevat kaksi kertaa miehiä enemmän kuluvana vuonna julkaistuja uutuuskirjoja. Miksi? Ja miten tämä vaikuttaa luettuun kirjallisuuteen?)
Yllämainitussa keskustelussa nostettiin esiin kysymys julkaistaanko miesten ja naisten kirjoja edes yhtä paljon. Nykyajasta en uskalla sanoa mitään, historiallisesti sen sijaan mutuilisin että miehet ovat paremmin edustettuina määrällisesti, ja näiden kirjoja on jäänyt suurempi osa elämään klassikkoina. Aiheesta tai aiheetta: jotkut nykykustantamot ovat ottaneet missiokseen etsiä myös mahdollisesti aiheetta unohdettuja naiskirjailijoita (esim. Virago ja Persephone).
Samalla täytyy myös pitää mielessä Virginia Woolfin huomio oman huoneen tarpeellisuudesta kirjailijalle: on täysin mahdollista että naiskirjoittajien kirjat ovat olleet keskimäärin heikompia koska näillä on ollut huomattavasti rajallisemmat mahdollisuudet kirjoittaa ja kehittyä kirjailijana (saattaa tietysti olla niinkin että naiskirjailijan on täytynyt kamppailla enemmän saadakseen teoksensa tehdyksi ja julkaistuksi, mikä on nostanut tasoa).
Maiden kirjallisuuskulttuureissa voi tietysti olla myös eroa. Iso-Britanniassa on suhteellisen vahva naiskirjailijoiden perinne, merkittäviä oli useita jo 1800-luvulla joten etumatkaa moniin muihin maihin verrattuna löytyy (oma ansionsa on varmasti myös siinä että 1900-luvun kirjailijan ei välttämättä ole tarvinnut olla "se naiskirjailija"  jonka tehtävänä on kuvata naisasiaa vaan on ajoittain ehkä voinut olla ihan vaan kirjailija). Toki vaikuttaa myös se että romaanikirjallisuutta pidettiin vähempiarvoisena puuhasteluna jota joutilaat parempien yhteiskuntaluokkien rouvat ja neidit saattoivat harrastaa siinä missä harpunsoittoa ja ristipistojakin. Löytyikö vastaavaa kulttuuria vaikkapa Saksasta tai Venäjältä, ja jos löytyi, miksi se ei tuottanut oikein mitään merkittävää kirjallisuutta? Kuinka paljon naiskirjallisuuden historia linkittyy yhteiskuntaluokkiin? Pahaa pelkään että paljon.

Niin, mitäs muita maailmankuvarajauksia sitä onkaan olemassa? Yksittäisten kirjapostausten ohella olen aiemmin marmattanut jo vaikkapa koulutustaustan ja ammatin vaikutuksesta tai seksistä, uskonnoista ja politiikasta kirjallisuudessa. Kaikki nuo vaikuttavat ja niitä tulisi myös seurata julkaisuluetteloissa, henkilö X:n suosikkikirjailijoissa tai Hesarin palstamillimetreissä.
Noiden välillä pitäisi huomioida myös korrelaatiot. Jos luen vaikkapa afrikkalaista kirjallisuutta, mitä minä luen? Onko kirjoittaja mies vai nainen? Asuuko hän Lagosissa, Kairossa, Pariisissa vai Lontoossa? Jos luen vain eurooppalaistuneiden naisten kirjoittamia kirjoja, jää minulta suuri osa Afrikasta kokematta...

Koulutus herätti jonkin verran keskustelua, ja siihen kiinnitän kyllä itse huomiota koska itselläni on akateeminen koulutus muulta alalta kuin kirjallisuudesta tai muista lähialoista, joten kiinnitän myös eri tavalla huomiota siihen osaako kirjailija "ajatella kunnolla" tai millaisista henkilöistä, miljöistä tai aiheista tämä kirjoittaa (esim. Primo Levi ja Veikko Huovinen saavat peukutusta, sen sijaan esim. Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi oli ihan viehättävä mutta ei sen yliopistolla ole yhtään mitään tekemistä minun yliopistoni kanssa).  
Huomionarvoista on myös että luonnontieteisiin painottuvassa tuttavapiirissäni luetaan paljon scifiä ja muuta spekulatiivista fiktiota ja vähemmän sitten ei-genreittöytynyttä kaunokirjallisuutta, ja luulen myös että jos itse kirjoittaisivat kaunoa niin kirjoittaisivat spefiä. Ja vaikka tilanne tasoittuukin, niin scifikirjailijoissa taitavat yhä olla enemmistönä miehet...
Olen pitänyt hieman ongelmallisena sitä että kirjoja, erityisesti ei-genre-kirjoja, kirjoittavat pääasiassa kirjallisuuden opiskelijat joilla on ehkä kokemusta korkeintaan journalismista tai mainonnasta, koska tuo yksipuolistaa kirjallisuutta ihan yhtä lailla kuin jos kirjoja kirjoittaisivat vain miehet. Näkyviä poikkeuksia toki on, mieleen tulevat ainakin DI Antti Tuuri ja poliisi Matti Yrjänä Joensuu, mutta kysyn silti että löytyykö kirjailijoista tarpeeksi ammatillista variaatiota? Onko variaatio jakautunut tasaisesti genrejen välillä tai vaikka Hesarin kritiikeissä? Onko naisilla ja miehillä yhtäläiset mahdollisuudet tulla kirjailijoiksi ilman "muodollista akateemista pätevyyttä"?

Jos vaikkapa insinööri (joista suurin osa on miehiä) pitää vaikkapa insinööriproosasta ja kovasta scifistä (joita kirjoittavat pääasiassa miehet), saadaan lopputulokseksi että mieslukija lukee mieluiten miesten kirjoittamia kirjoja, vaikka valintaperusteena onkin ollut muu tekijä kuin sukupuoli. Onko miesten ja naisten kirjoittaminen yhtä monipuolista? Onko aihealueita, genrejä tai muuta vastaavaa joista naiset eivät kirjoita tai joista miehet eivät kirjoita? Miksi eivät? Pitäisikö?

Mitä me luemme ja miksi juuri sitä?

L.M.Montgomery - Runotyttö maineen polulla

Luin ensimmäisen Runotyttö-kirjan jokunen vuosi sitten: Montgomeryyn toki pitää ihan klassikkomaineen vuoksi tutustua ja näitä vinkattiin hyvinä. Hieman tämä pitkä tauko ensimmäisen ja toisen kirjan välillä haittasi alussa, muistin perustapahtumat mutta sivuhenkilöt olivat vähän hakusessa, mitenkäs näihin Perryyn ja Ilseen nyt oltiinkaan tutustuttu ja mikä se myrkytystapaus oli johon viitattiin ohimennen jne.
Mutta aika pian tuosta pääsi yli, tässä kirjassa kun vaihdettiin koulua ja asuinpaikkaa lähikaupunkiin ja (näin kauniisti sanottuna) eivät ne sivuhenkilöt niin tärkeitä tässä kirjassa ole, tämä on täysin Emilian tarina.

Niin, Emilia, orpotyttö joka päätyy ankarien (mutta loppujen lopuksi usein hyvää tarkoittavien) vanhempien tätien holhoukseen ja joka osoittaa poikkeuksellista herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä ja kirjallista lahjakkuutta. Tätä on ilmeisesti tulkittu jossain määrin kirjailijan omiin kokemuksiin perustuviksi, mutta onneksi Montgomery välttää ilmeisimmät ihannehehkutukset: kirjassa tulee esiin myös että tietystä ymmärtäväisyydestä huolimatta Emilia vaikuttaa myös hieman itsekeskeiseltä ja luonteesta löytyy myös aimo annos ylpeyttä, jyrkkyyttä ja yllin kyllin sarkasmia. Tietysti me hurraamme kun Emilia on kova koville mutta joskus muutkin saavat hieman sympatiaa puolelleen, on tässä kestämistä...

Tässä kirjassa Emilia siis vaihtaa koulua ja päättäväisesti pyrkii kehittymään kirjailijana. Kun ikävuosissakin siirrytään 13-vuotiaasta 17-vuotiaaksi niin tapahtumien episodimaisuudesta huolimatta kirjan läpi kulki vahva kasvutarinan draivi.
Hieman kohottelin kulmia kun kirjan alussa kohtalaisen paljon vanhempi Dean Priest osoittaa selkeitä romanttisen mielenkiinnon viitteitä 13-vuotiasta tyttöä kohtaan, ja ilmeisesti Emiliaa itseään lukuunottamatta kaikki muutkin asiaan kiinnittivät hieman huolestunutta huomiota (ei kuitenkaan niin huolestunutta kuin varmaan nykyaikana...)

Kulmia kohottelin myös vähän myöhemmin kirkkoepisodissa osoitettuihin epämääräisiin viitteisiin telepaattisista voimista: olenko minä eksynyt vahingossa taikatyttögenren pariin? Kun vähän pitemmälle edettiin niin kyllä se on tunnustettava: lukuunottamatta sitä että tämä on Kanadassa 20-luvulla julkaistu kirja, tämä on lähes tyylipuhdasta shojo-mangaa, jossa Magic Haiku Girl Emilia kilvoittelee kehittyäkseen erikoistaidossaan haasteiden ja hassujen sattumusten läpi, saa rapsodisen vahvoja elämyksiä jne. Pystyin näkemään päässäni kokonaisia sivusommitelmia tästä.
Täydelliseen tyylipuhtauteen olisi ehkä vaadittu että Teddy ja Perry olisivat olleet hieman keskeisemmässä roolissa mahdollisen romanttisen mielenkiinnon merkeissä ja että Evelyn olisi ollut oikeasti hieman parempi runoilija kuin tässä annettiin ymmärtää (vaikkei tietenkään ihan niin hyvä kuin Emilia parhaimmillaan).

Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös lopun anti-cliffhanger: Emilialle tarjotaan suurta mahdollisuutta jatkaa valitulla urallaan ja samalla huomattavaa elämänmuutosta, mutta tämä kieltäytyy ja päättää pysyä kotonaan. (maalaa spoileriteksti hiirellä näkyviin). Pitänee varmaan hakea pikapuoliin seuraava osa että näkee miten tilanteet tästä kehittyvät...

Kirjan on kääntänyt I.K.Inha aikoinaan 40-luvulla; muistelen kuulleeni että nämä vanhemmat Montgomery-käännökset olisi tehty vähän sinne päin mm. karsien joitain kappaleita kokonaan pois. Onko näissä moista, tietäääkö joku?

Kobo Abe - Beyond the Curve

Olen aiemmin lukenut Kobo Abelta kirjan Hiekkaa, joka oli lukukokemuksena hyvin ahdistava mutta pakko oli lukea eteenpäin että näki mitä siinä oikein vielä tapahtuu...
Muista kirjoista olen lukenut vain takakansia tai netin luonnehdintoja ja niiden perusteella Aben muukin tuotanto vaikuttaa varsin, no, kummalliselta. Paria kiinnostavimman kuuloista romaania ei löytynyt Helmet-kirjastoista joten otin sitten tämän novellikokoelman.

Ja olihan tämä kummallinen ja ajoittain aika raskaskin. Abe suosii päähenkilöinä uhreja jotka joutuvat yllättäviin ja ahdistaviin tilanteisiin joista ei tunnu olevan poispääsyä ja jossa on turha odottaa muiden apua tai myötätuntoa, maagisen realismin höysteellä tai ilman. Mies tulee kotiin ja löytää eteisestä tuntemattoman ruumiin: miten hankkiutua siitä eroon? Toinen mies on unohtanut nimensä ja jotenkin myös kaikki viitteet nimestä ovat kadonneet, ei ole käyntikortteja, ei muitakaan kortteja tai kirjeitä. Tai arkkitehti vierailee hyvin erikoisesti toimivassa mainostoimistossa...
Joskus hankalassa tilanteessa on joku toinen, kuten vaikkapa marsilainen joka yrittää todistaa päähenkilölle olevansa marsilainen (jotka nyt sattuvat olemaan biologisesti täysin identtisiä maalaisten kanssa, ja sekalaisista muista syistä muitakaan aineellisia todisteita ei voi esitellä...)
Suuri osa novelleista on aika unenomaisia (tai siis painajaismaisia), parissa en oikein pysynyt kärryillä mitä tapahtui mutta monta vaikuttavaa löytyi, ja ihan hyvä että olivat novelleja koska joitain näistä en haluaisi lukea romaanin mittaisina...

Kafka tuli toki hakematta mieleen ja muutama novelli sisälsi aika suoria viittauksia sinnepäin, mutta Abe on vuorostaan aika ilmeinen vaikuttaja Haruki Murakamin novellituotantoon (en ole fantastisempia romaanejaan lukenut niin en voi niihin verrata) ja Yasutaka Tsutsuihin.

Elizabeth Bowen - To the North

Jatkamme tutustumista Elizabeth Bowenin tuotantoon: reilussa puolessatoista vuodessa tämä on neljäs ja vielä olisi muutama kiinnostavanoloinen odottamassa...

Ja taas kerran kirja näyttää ja kirjan kansiliepeen esittelyssä kuulostaa hieman harlekiini-kirjalta ja sisältö meneekin ihan omiin suuntiin. Päähenkilönämme on nuori nainen Emmeline, järkevä mutta seurapiireissä varsin kokematon, joka päätyy suhteeseen Markie Linkwaterin kanssa, miehen jolla on jokseenkin epäilyttävä maine (mikä "caddish" on suomeksi?). Varsin paljon seurataan myös Ceciliaa, Emmelinen kälyä ja asuintoveria jolla on oma elämänsä selvitettävänä, ja mukana seuraa tietysti myös valikoima sivuhenkilöitä englantilaisen sotienvälisen yhteiskunnan keski- ja yläluokan rajapintaa.
Toisin kuin moni, Emmeline käy töissä, hänellä on kahden hengen yritys, matkatoimisto. Lisäksi Emmeline ajaa autoa (ja siitä että Markie ei aja tulee kiinnostava kontrasti), tämä kirja on kuitenkin julkaistu 1932...

Sivujuonteista huolimatta tämä on Emmelinen ja Markien tarina. Toki Bowen on Bowen ja suuren osan ajasta henkilöt puhuvat ei juuri mistään toistensa ohi hieman koukeroisella kielellä (vähän kuin Jane Austen kirjoittaisi Anton Tsehovia) ja suuri osa tapahtumista tapahtuu rivien välissä, mutta tässä ei ole The House in Parisin vinksahtanutta rakennetta, A World of Loven omalaatuista kielen syntaksia tai edes The Last Septemberin intensiivistä seurapiirikuvausta, tarina on Bowenilta suhteellisen suoraviivainen ja selkeä. Tällä kertaa erityispiirteenä ovat tunnelman muutokset: kirjan alkupuoli on vielä kevyttä tapakomediaa mutta mukaan alkaa tulla kasvavassa määrin synkkiä sävyjä kun henkilöt näyttäytyvät yhä selvemmin epävarmoina harhailijoina (ja positiivisia ja läpeensä miellyttäviä hahmoja on toki turha odottaa) ja Emmelinen ja Markien suhde käy hankalammaksi ja loppua kohti kasvatetaan jännitettä painostavammaksi ja painostavammaksi...

Mutjoo. Vaikka ansionsa oli tässäkin, niin tuntui silti hieman vähäisemmältä kirjalta kuin nuo muut lukemani. Mutta kirjailijan parissa tultaneen jatkamaan...

"It is just an idea," said Cecilia frankly. She had not meant to send up her own value at quite this rate. "It seems foolish to have an American mother and not see her." 
"It's foolish not to do so much that one doesn't," said Julian, glancing somberly at the speedometer. "But what about Emmeline? Could you leave her alone?"
"Oh, I shouldn't stay there for ever. I expect I miss Emmeline more than she misses me."
"I suppose she'll marry," said Julian, somehow saddened by the idea.
"I don't see how she couldn't, and yet I don't see how she could. No one is nice enough for her: any marriage of hers would be a mistake. Besides, she is so detached -- What a heavenly day, Julian, how well you arrange things!"

Erri de Luca - Vasemmalla ylhäällä

Vuoden vaihtuessa olin lukemassa kirjaa josta kuullemme lähipäivinä mutta vuoden ensimmäinen loppuun luettu on tämä de Lucan kokoelma lyhyitä ja vielä lyhyempiä novelleja (noin sataan sivuun mahtuu 12 novellia).

Erri de Lucalta olen aiemmin lukenut yhden romaanin joka jätti vähän ristiriitaisen fiiliksen, se oli hetkittäin hyvä tai erinomainen, mutta kömmähteli myös pariin otteeseen. Näissä usein varsin lyyrisissä tunnelmapaloissa (suom. Elina Suolahti) oli vähän samaa, mukana oli pari hienoa esitystä, muutamassa muussa löytyi ainakin hyviä pätkiä mutta muutamasta en saanut oikein mitään irti (mutta kun tarinat olivat lyhyitä ei heikommatkaan haitanneet). Monissa novelleissa viitataan työhön, politiikkaan, väkivaltaan (sekä henkilökohtaiseen fyysiseen että instutionaaliseen uhkaan) sekä myös rakkauteen ja muihin ihmissuhteisiin (ja tietysti Napoliin).


Minua viehättivät niin Paneelin suorapuheisuus (koululuokka vastustaa joukkona epäoikeudenmukaisuutta, kommentoi aika suoraan niin vuotta 1968 kuin mafiaakin...), Eräänlaisen juoksuhaudan ahdistavuus (sekatyömies kaivaa viemäriputkea työmaalla jossa ei olla niin tarkkoja työturvallisuudesta) kuin Varhaisen sadon lyyrisyyskin (hiihtoa ja sotaa vuorilla).

Joulukuun ja vuoden kootut

Lordi Dunsany - Haltiamaan kuninkaantytär
Karel Čapek - R.U.R.
Marcel Pagnol - Naïs
Doris Lessing - Eloonjääneen muistelmat
Dashiell Hammett - Maltan haukka
Anonyymi - Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja Pohjolasta
Seicho Matsumoto - The Voice
Marco Malvaldi - Viiden korttipeli

Bruno H Vanderberghe - John of the Golden Mouth
Jari Lehtinen - Animaation historia

Joulukuu ja vuosi lähestyy loppuaan, ja luettuja kirjoja tuli taas aika nippu (noiden tässä lueteltujen lisäksi viisi runokokoelmaa). Emilien kuun alussa asettamaan lukuhaasteeseenkin tuli ihan yrittämättä H-E-R-N-E joka ei kyllä oikein järkevästi liity jouluun (ainakaan minun perinteisiini) mutta kun Matsumoton kirja tulkitaan T:ksi ja Hammettin, Lessingin, Capekin ja saagojen seuraksi liitetään Niemisen ja Sirowitzin runokokoelmat sekä unkarilainen antologia saadaan kirjoitetuksi M-Y-S-T-E-E-R-I joka myös Rilken kokoelmassa oli keskeisenä aiheena (Sirowitz ja unkarilaiset lainattiin kirjastosta ihan vain tätä haastetta silmälläpitäen, muut olivat muutenkin tyrkyllä luettavaksi).

Ja kun joulukuussa ollaan, on hyvä katsella myös vähän koko vuoden lukemisia. Kävin läpi näitä kuukausisummauksia ja kun laskin kaunokirjoja (ihan kaikkia tietokirjoja en ole tänne listaillut ja sarjiksia vain satunnaisesti), sekä proosaa että runoutta, sain tämän vuoden lukusaldoksi 108 kirjaa joista suomeksi olen lukenut 80, englanniksi 25 ja ranskaksi 3 (viimeisessä luvussa on eniten kyseenalaistettavaa, koska olen itse asiassa lukenut ihan runsaan nipun ranskankielisiä lasten kuvakirjoja, mutta laskin niistä mukaan vain Babarin joka on otsikoitu omaksi postaukseksi). Joka tapauksessa tälläkin lukemalla luettuja kirjoja kertyi reilu parikymmentä enemmän kuin viime vuonna (sivumääristä en sano mitään, aika paljon löytyy pienoisromaaneja ja ohuita novellikokoelmia, tiiliskiviä vähänlaisesti...)

Englanninkieliset kirjat muodostivat siis noin neljänneksen luetuista ja niistä noin puolet oli alkukielisiä ja puolet käännöksiä (pääosin japanista, tsekki, italia, arabia ja espanja olivat muut edustetut kielet, yksi kutakin). Eli vaikka joskus muuta luulenkin, suurin osa kaunosta tulee kuitenkin luettua suomeksi, mutta tästä osuudesta alkukieliset suomalaiset kattavat vain neljäsosan, loput ovat käännöksiä (ja suomenkielisistäkin valtaosa on runoutta, proosaa olen näköjään lukenut viimeksi heinäkuussa...)

Sinänsä huvittavasti juuri tänään oli YLEssä juttua käännöskirjallisuuden ahdingosta, yhä vähemmän käännetään ja vain varmimpia tapauksia. Itsehän lainaan toki suuren osan kirjoista kirjastosta, ostellut olen jonkin verran lähinnä pienemmiltä kustantajilta ja suurelta osin mm. kirjamessuilla, joten runsaista käännöslukemisistani huolimatta en varmaan paljoa auta perinteisiä kirjakauppoja tai isoja kustantajia...
Toisaalta ei minua myöskään juuri kiinnosta moni "varma tapaus", en lue skandinaavidekkareita enkä niin valtavasti amerikkalaisiakaan, ja lukemistani ymmärrän myös että jotain Magrista tai Colluraa käännettäneen lähinnä käännöstuen avulla, ei niiden odotetakaan myyvän joten niitä ei mainosteta ja niinpä niitä löytänee luettavaksi lähinnä vahingossa...
Bongailin tässä myös vähän lukuvinkkejä Librarythingista ja kun katsoin Helmetistä mitä potentiaalisesti kiinnostavia kirjoja löytyi, huomattava osa niistä jotka on käännetty majailevat nykyään yhden tai kahden kappaleen voimin Pasilan kirjavarastossa koska ovat käännetty menneillä vuosikymmenillä ilman uusintapainoksia tai uusia käännöksiä. Varaston tarjontaa tullee esille ensi vuoden puolella.

Niin, mitäs minä oikein sitten luen. Alkukielien jakauma näyttää tältä:

Viime vuoden ykköskielet englanti, suomi ja japani ovat säilyttäneet absoluuttiset määränsä aika hyvin (no, suomi menettänyt pari) mutta suhteelliset osuudet ovat kaventuneet kun kaksi uutta, ranska ja italia, ovat kiilanneet vahvoihin asemiin. Kumpaakin vauhditti tämän vuoden lukuhaasteet ja italialaista kirjallisuutta on tullut harrastettua toki kohtalaisesti aiemminkin, ranska on lisännyt kiinnostusta ihan muuten vaan. Eivätkä nuo saksa, tsekki ja espanjakaan ihan huonosti ole pärjänneet. Yhteensä alkukieliä kertyi kuusitoista.
Olen tähän jakaumaan jo kohtuullisen tyytyväinen, en ole rajoittunut yhteen tai kahteen kielialueeseen. Toki venäläisiä voisi lukea lisää, skandinaaveja varmaan tulee ensi vuonna kerättyä haasteen myötä jne ja olenhan minä aika Eurooppa-keskeinen lukija...

Kirjailijoiden sukupuolijakaumassakin on tapahtunut nitkahdusta miehisempään suuntaan.

No, selittynee monipuolistuneemmalla kielivalikoimalla, pitkäaikaistilastoissa sukupuolijakauma on aika tasainen englannissa, suomessa ja ruotsissa mutta muunkieliset luetut kirjailijat ovat useimmiten miehiä...enkä ole kokenut kuitenkana tarpeelliseksi ehdoin tahdoin kiinnittää huomiota sukupuoleen lukuvalinnoissani.

Itse asiassa voisin yksinkertaistaen sanoa että olen lukenut suunnilleen samalla lailla kuin edellisenäkin vuonna, paitsi että niiden lisäksi olen lukenut myös parisenkymmentä italiaksi tai ranskaksi kirjoittavan miehen kirjaa suomenkielisinä käännöksinä (tai pari alkukielellä ranskaksi).

Jos on tänne asti jaksanut, ansaitsee hieman vinkkivalikoimaa vuoden parhaista lukukokemuksista. Näitä voisi haarukoida monella tapaa, valitsen nyt sitten vaikka yhden joka kuulta. Parin kohdalla en ehkä ole blogatessa ollut niin innoissani mutta ovat jääneet kummittelemaan mieleen...

J.M.Coetzee - Michael K:n elämä
Naguib Mahfouz - Before the Throne
Vera Caspary - Laura
Wisława Szymborska - Täällä
Kenzaburo Oe - Nip the Buds, Shoot the Kids
Geoff Ryman - Unconquered Countries
Ludvík Vaculík - Marsut
Stefano Benni - Baol
Aldous Huxley - Uljas uusi maailma
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
William March - Komppania K
Lordi Dunsany - Haltiamaan kuninkaantytär


Ja lopuksi vielä pitkäaikaistilastot 38 kuukaudelta.

	mies	nainen	muu
englanti	60	49	1	110
suomi	39	30		69
japani	20	4		24
ranska	18	5	1	24
italia	21			21
saksa	13	1		14
ruotsi	6	5		11
venäjä	7			7
espanja	6		1	7
tsekki	6			6
islanti	1		2	3
viro	2			2
norja	2			2
unkari	1		1	2
puola		2		2
serbo-kroatia	2			2
arabia	1		1	2
muu			2	2
hollanti	1			1
tanska	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
	210	98	11	319