Michel Tournier - Rakastavaisten illallinen

Tournieria luin männäkuussa ja tuotapikaa käsiin osui myös toinen novellikokoelmansa.

Eräänlaisena kehysideana toimii ensimmäinen novelli, mies ja nainen ovat olleet vuosia naimisissa ja lopulta kun heillä ei enää ole mitään sanottavaa toisilleen, he päättävät erota ja sitä juhlistaakseen järjestää illallisjuhlat ystävilleen. Ystävät sitten innostuvat kertomaan tarinoita...

Tarinoita on ohuessa kirjassa yhteensä parikymmentä, alkupäässä ovat pitemmät lähempänä realistista novellia olevat kertomukset ja loppua kohti tarinat lyhenevät ja muuttuvat fabulistisemmiksi, ja mukaan tulee niin Raamattua ja syntymyyttejä kuin commedia dell'artea (ja Tournierin suosikkiaihe joulu toki on mukana). Sisäisiä ristiriitoja toki myös, parissakin tarinassa Aatamia ja Eevaa kielletään syömästä yhdestä puusta mutta ensin se on musiikin puu ja toisella kertaa tuoksujen puu, ja tietysti he syövät.

Viehättävä paketti, hyviä tarinoita löytyy niin lyhyistä faabeleista kuin pitemmistäkin novelleista, erityisesti mieleen jäi vähän Highsmithia muistuttava dekkarinovelli Räjähdysaineoppi. Ja vaikka kehystarinaa ei sen kummemmin käytettykään ja tarinat olivat itsenäisiä, oli tässä myös hyvää yhtenäisyyden tuntua, kaikesta huolimatta kokoelma on myös kokonaisuus.

Lukumaraton IV 16.7 - Josef Škvorecký: Ihmismielten insinööri

Ja taas on aika lukumaratonin, tämänkertaisen yhteismaratonin emännöijänä toimii Emmi, sieltä myös muita osallistujia.

Aikaisemminhan on jo muutama kerta maratoonattu, ja tällä kertaa kokeillaan taas tiiliskiveä. Eli tavoitteena on lukea ainakin mahdollisimman paljon Josef Škvoreckýn kirjaa Ihmismielten insinööri (suomentanut englannin kautta Leevi Lehto). Alaotsikko lupaa "lukemista vanhoista kunnon aiheista: elämästä, naisista, kohtalosta, unelmista, työväenluokasta, salaisista agenteista, rakkaudesta ja kuolemasta", ja tätä riittää siis päälle 600 varsin runsaannäköisen sivun verran.

Pientä hasardia tässä tietysti on kun en ole herralta aiemmin mitään lukenut, eli tämä saattaa olla ihan väärä kirja minulle tai tällaiseen lukemiseen. Sen verran valmistauduin että luin kokeeksi etukäteen kirjan viisi ensimmäistä sivua ja kun ne eivät olleet ihan kauheita niin kokeillaan.

Noin keskipäivällä olisi tarkoitus aloittaa.

14.00 Pari minuuttia yli keskipäivän aloitin ja nyt on ensimmäinen luku, Poe, takana.
"Tämä on romaani. Se on suuri taideteos, sillä se on kirjoitettu kirjan muotoon." (sori, oli pakko)

Viihdyttävä kirja. Tässä on varmasti reilusti mukana "kirjoita mistä tiedät"-materiaalia eli päähenkilömme on Danny Smiricky, tsekkiläinen kirjailija ja kirjallisuuden opettaja torontolaisessa yliopistossa...kerrotaan siis nykyarjesta, amerikkalaisopiskelijoista joita ehkä kiinnostaa tai sitten ei, turisteiksi naamioituneista salaisista agenteista joita ainakin kiinnostaa, emigranteista joita kiinnostavat ehkä muut asiat jne. ja palataan myös menneeseen, sota-aikaan Messerschmitt-tehtaaseen ja vastarintatoiminnan liepeillä pyörimiseen. Tarinoita riittää ja niissä on varsin ironinen vire, ja kirjallisia ja kulttuurisia viittauksia vilisee, osan tunnistan, osan ehkä, osaa en (sattumalta minulla on kesken myös toinen tsekkiläinen kirja, jonka kirjoittaja Vaculíkista oli tässä juttua...)

Seuraavaksi toinen luku, Hawthorne.

16.15
"Minä pidin siitä kovasti. Kaikki taide joka saa meidät ajattelemaan on arvokasta."
"Ajattelemaan?" Hän on utelias. "Niinkuin mitä?"
"Kaikkea", minä sanon. "Mitäpä muutakaan ajattelemista meillä olisi."

Toinen luku luettu, takana siis 158 sivua. Yhä hyvä, yhä ironinen, yhä vaeltelee asiasta ja ajasta toiseen.

Seuraavaksi Twain. Tai ulkonakin voisi tietty poiketa.

19.30
Mílanin tupaantuliaisvieraat nauroivat tarinalleni siitä miten olin vastannut kolleegioitteni Bill Hogarthin ja Sugar Schwartzin laitoksellamme levittämään kiertokirjeeseen. Heidän kysymykseensä "Jos Edenvale Collegeen perustetaan marxilainen opintokerho, olisitko kiinnostunut tulemaan jäseneksi?" vastasin erään Sugarin lempikirjan viimeisellä lauseella: "Olen ollut siellä jo."

Kolmas luku, Twain, luettu, olen siis sivulla 254. Tämän kirjan parissa ei siis sivumääräennätyksiä tehdä :) Kävin kyllä myös ulkona kävelyllä ja kahvilan terassilla kahvikupin ääressä luin myös 12 sivua kevyemmin mukana kulkevaa Sillanpään Elokuuta (josta tulee oma postauksensa jahka saan sen loppuun).

Kirjan nimi selitetään alkulauseessa, kyseessä sanotaan olevan Stalinin määritelmä kirjailijasta: kuten insinööri rakentaa koneen niin on kirjailijan rakennettava Uuden Ihmisen mieli. Kirjallisuus ja siitä opettaminen ovat isossa osassa, kuten myös musiikki, teatteri ja taidefilosofia yleensäkin, mutta toki myös muu elämä (40-luvun muistoissa ei ole puhetta juuri lainkaan kirjallisuudesta tai taiteesta paitsi Janin kirjeissä...)

Neljäs luku on nimeltään Crane, joka on allekirjoittaneelle tuntemattomin näistä seitsemästä lukuotsikoissa mainituista kirjailijoista.

21.35
Neljäs luku, Crane, luettu, olen siis sivulla 328. Kulttuuriviittausten ja aikahyppyjen lisäksi lukemista tekee haastavammaksi varsin runsas määrä saksankielisiä lausahduksia joista huomattava osa on jätetty kääntämättä. Oma saksantaitoni sentään selviää suuresta osasta näistä ja eivät ne loput varmaan niin keskeisiä ole tarinan kannalta...englantia, venäjää ja latinaakin sinkoilee pienissä määrin (englanti on aika helppoa, venäjä sai rinnalle käännöksen ja latina, no, ei toivottavasti ollut kivon tärkeää). Ja tietysti ajoittaisia purskahduksia humanistijargonia.

Sitten Fitzgeraldin pariin.

00.50
"Niin kauan kuin meidän kokemuksemme rajoittuu pelkkään teoriaan, me käyttäydymme kuin eläimet. Vasta kun nenäämme hierotaan vereen me alamme oksentaa kuin ihmisolennot."
tai
"Svensson" minä sanon, "ole hyvä ja pidä mielessäsi tämä truismeista banaalisin: uskomattomimmat komediat ovat elämän itsensä kirjoittamia."

Luku Fitzgerald takana, sivuja 430. Tässä vaiheessa ollaan aika ajoin vähän liian innokkaita tarinoimaan siitä kuinka omituista kommunismivallan alla eläminen onkaan, aijaa. Mutta kyllä tätä yhä ilokseen lukee, vaikka nyt taidan kuitenkin mennä nukkumaan ja samalla haudata toiveet saada koko kirja luetuksi maratonin aikana, vielä olisi kaksi lukua ja päälle parisataa sivua jäljellä, aamupäivällä voisi ehtiä lukemaan yhden luvun eli Conradin.

12.25
 "Koska vanhan yhteiskunnan raakalaismaiset tavat voidaan hävittää ainoastaan väkivallan avulla", huutaa Hakim. "Ja tämä on tieteellinen havainto. Uskoa on olla vakuuttunut, että sitä ei voi tehdä millään muulla tavalla."

Kuudes luku, Conrad, luettu, meni vähän yliajalle. Aloin lukea noin yhdeksältä aamulla, ja keskipäivällä olin sivulla 550 ja siihen päälle 12 sivua Elokuuta, joten maratonin lukusaldoksi tulee 562 sivua.
Pitkä ja hieman painostava luku, joka kuitenkin sisälsi muun ohella Pimeyden sydämestä tulkinnan joka oli kiinnostavampi kuin itse kirja...

Voisi pitää tauon, luen viimeisen luvun, Lovecraft, sitten myöhemmin ja kommentoin tänne vielä lisää.

20.00
Lopussa ollaan, seitsemäs luku, Lovecraft, takana. Aktiivista lukuaikaa 671 sivuun meni noin 18 tuntia eli olisi onnistunut vuorokaudessa jos olisi jättänyt nukkumatta, mitä en kuitenkaan taida suositella...(ja laskeskelin että tässä oli pienempi fontti, sivulle mahtui 44 riviä kun ylempänä mainitussa Vaculikin Keltaisen kirjaston kirjassa sivulle meni 34 riviä...)

Normaalisti kyllä välttelen näitä tiiliskiviä ja suosin lyhyitä romaaneja, mutta onhan toki hauskaa lukea tällaista moneen suuntaan levittäytyvää teosta, laajuudessaan melkein ensyklopedistista: ainakin aika iso osa 1900-lukua ja sen aatesuuntia saatiin katettua. Ja tällaisessa tiiviissä lukemisessa oli toki se hyvä puoli että pysyi jotenkin kärryillä lukuisasta joukosta sivuhenkilöitä ja voi edes suunnilleen yrittää asetella järjestykseen myös niitä poliittishistoriallisia kuvioita joita ei niin hyvin tuntenut...
Vaikka tuntuihan tässä parissa kohtaa että olisi voinut vähän karsiakin, mutta ehkä se olen vain minä.

Kirja ilmestyi alunperin näköjään 1977 ja kuvattujen tapahtumien nykyhetki sijoittui 70-luvun puoliväliin, joten aikalaisviittauksista moni jäi luonnollisesti aika obskuureiksi, joitain tiesin suunnilleen nimiltä ja osa meni varmana ihan ohi. Ja onhan tosiasia että yli puolet elämästäni Neuvostoliitto on ollut menneisyyttä ja maailma on muuttunut. Omalla tavallaan iso osa tästä on siis yhtä anakronistista kuin Hester Prynnen iso A (/ironia).

Hyvä kirja, alaotsikko piti kutinsa, mukana oli elämää, naisia, kohtaloa, unelmia, työväenluokkaa, salaisia agentteja, rakkautta ja kuolemaa. Kirjan takakannen laatija ei sen sijaan ole tuntunut lukeneen ihan samaa kirjaa kuin minä...

Yoko Ogawa - Hotel Iris

The stench was so foul it almost seemed my own brain was rotting; still, no one made a move to leave.

Ogawaa oli suositeltu kun näitä japanilaisia olen lukenut, ja kirjastossa tuli tämä vastaan.

17-vuotias Mari työskentelee äitinsä hotellissa, äidin tiukan valvonnan alla ja juonittelevan apulaisen kyttäämänä. Eräs kerta hän ajautuu tekemisiin lähiseudulla asuvan keski-ikäisen freelance-kääntäjän kanssa, eristäytyvän miehen jonka vaimon sanotaan kuolleen epäilyttävästi. Marin ja miehen välille kehittyy salainen, omalaatuinen ja varsin kieroutunutkin suhde...

Usein varsin groteski ja epämiellyttävä tarina, kuulaan elegantilla tyylillä kerrottu tarina omituisista ihmissuhteista; varsin tuttua siis kun on edellisen sukupolven Tanizakia, Mishimaa yms lukenut, vaikka näkökulma onkin eri ja panokset kovempia...Mari on toisaalta masokistisen alistuva, toisaalta kaikkea muuta kuin uhri, ja ehkäpä suhde on keino irtautua äidistä ja kasvaa aikuiseksi...
Olihan tämä häiritsevä, monessa kohtaa varsin epämiellyttävä ja varmastikaan ei kaikkien juttu. Enkä oikein osaa sanoa onko tämä liiankin itsetarkoituksellisen eksplisiittinen; ilmeisesti Ogawa kuitenkin kirjoittaa hyvinkin vaihtelevillä sävyillä ja tämä edustaa sitä rankempaa ja groteskimpaa ääripäätä.

Uuno Kailas - Uni ja kuolema

Kailasta piti taas lukea, ja vaikka kansipapereita ei ollutkaan (tämä oli ilmeisesti kirjastoihin tarkoitettu kovakantinen nide) niin sisäkannesta löytyi viehättävä ilmoitus. Olettehan muistaneet ilmoittaa tartuntataudeistanne kirjastonhoitajalle?
Tämä lukemani oli siis vuoden 1931 painos. Luin mainintoja että myöhemmin Kailas muokkasi vielä joitain runojaan ja/tai kokoelmaa, näistä minä en siis kuitenkaan tiedä mitään.

Uni ja kuolema on mainittu pääteokseksi ja onhan tämä runsas paketti, josta löytyy tuttuja teemoja ansiokkaasti esitettynä ja muutama ennestään tuttukin näistä Tämän runon haluaisin kuulla -antologioista (ainakin Mestari Amedée ja Suomalainen rukous).
Mittaa ja riimiä on aika usein, muttei aina, ja viimeiseen osaan nimeltään Vainajain jalokivet on otettu joukko käännösrunoja joissa niissäkin toki on Kailaalle tuttuja teemoja (onko Walt Whitmanilta laulua sähköisestä ruumiista? No ei, on runo perheen surusta kun poika kuolee rintamalla).

Kirja on muuten jaettu nimeämättömiin mutta temaattisiin lukuihin. Ensimmäinen oli ehkä kaikkein vaikuttavin, se kun oli varsin lähellä goottikauhua Poen ja Maupassantin hengessä, mutta pisteliäämmin ja hieman ironisemmin (lähin mieleentullut vertailukohta oli James Hoggin Confessions of a Justified Sinner), ja siis runomuodossa. Seuraavissa luvuissa on lisää palvovaa rakkautta, lisää kuolemaa ja eeppisiä balladeja ja sitten hieman tunnelmaa vaihtaen paatoksellisia isänmaallisia ja juhlarunoja (vaikka toki näissäkin "kaunis on verellä sydäntemme / synnyinmaata juottaa"). Aunuksen retkeilijä näkyy vaikka Bruuno onkin kuollut...

Yhä vain mietityttää että on vähän sääli etteivät nykyrunoilijat tee enää mitallista epiikkaa (poislukien metallimusiikin sanoittajat). Tai kuinka shokeeraavaa olisi jos joku vakava nykyrunoilija esittelisi paatoksellisen isänmaallisen sarjan Rukouksen tai Rajalla hengessä...onko nykyrunoudessa edes epäterveitä pakkomielteitä?
Menneisyys on toinen maa, ne tekevät asiat eri lailla siellä.

Tuttavia

Minä tapasin monta tuttavaa,
he puristivat kättäni
ja sanoivat: - Hauska nähdä.
Minä pakoitin kasvoni hymyilyyn
ja vastasin: - Totisesti.
He kysyivät: - Kuinka jakselet?
Minä vastasin: - Kiitos hyvin.
Ja silloin Saatana kuiskasi:
- Ihan niin - me jaksamme hyvin --

Dashiell Hammett - Lasiavain

Jees, lisää dekkareita, ja tällä kertaa kirjailijaa joka on suurelta osin vastuussa koko kovaksikeitetystä amerikkalaisesta tyylistä: tämä on viides lukemani Hammett, isommista teoksista on lukematta vielä Maltan haukka vaikka leffan olenkin nähnyt.

Tämäkin kirja on ilmeisesti aikoinaan ilmestynyt lehdessä jatkokertomuksena, sen verran napakasti tarina oli pätkitty noin parinkymmenen sivun lukuihin. Ja toimintaa riittää, kun uhkapeluri Ned Beaumont luovii korruptoituneiden poliitikkojen, kilpailevien rikollisjengien, talutushihnassa kulkevien poliisien ja lehdistön ja kohtalokkaiden daamien välimaastossa, mahdollisena kiinnostuksenkohteena kuka murhasi Taylor Henryn, paikallisen senaattorin pojan, vähän aikaa ennen vaaleja. Meno on tylyä ja positiivisia hahmoja ei kannata juuri odottaa...

Ja tyyli on tutun niukkaa ja suoraa, näkökulma on kolmannessa persoonassa ja keskittyy kuvailemaan puheita ja tapahtumia, Beaumontin tai kenenkään muunkaan pään sisälle ei päästä eikä näiden ajatuksista tai motivaatioista tiedetä yhtään enempää kuin mitä näiden puheista tai toimista käy ilmi. Niinpä tarinan loppukin jää joiltain osilta hieman epämääräiseksi...
Hivenen ärsyttävä maneeri tekstissä oli kutsua jatkuvasti seurattua päähenkilöä Ned Beaumontia koko ajan koko nimellä: Ned Beaumont tekee sitä, Ned Beaumont tekee tätä, Ned Beaumont edestä, Ned Beaumont takaa, Ned Beaumont istuu, Ned Beaumont makaa. Dialogissa muut sentään aika ajoin sanovat Ned tai Beaumont mutta kertoja ei koskaan (ja oletan että tämä ei ole vain suomentaja Kalevi Nyytäjän keksintöä). Mutta ehkä tämä on osa tuota behavioristista tyyliä, vinkataan että hei lukija, sinä et tunne sankariamme niin hyvin että voisit puhutella tätä tuttavallisesti.

Pari alkulukua eivät niin minuun vedonneet mutta kyllähän tämä sitten veti mukaansa, kylmä ja kyyninen mutta tehokas dekkari jossa juonikin pysyy varsin hyvin kasassa. Ja toisin kuin monia muita, Hammettia luen mieluummin käännöksinä koska alkukieliset tapaavat sisältää vähän liikaa 20-30-luvun amerikkalaisen alamaailman slangia ja idiomeja, jotka ainakaan tälle lukijalle eivät aina aukea...

Christoph Ransmayr - Matka lopun maailmaan

Taas kirja joka päätyi luettavaksi 1001-listan vuoksi, ja tällä kertaa ei niin suurta vaikutusta tehden...

Publius Naso, jonka jälkipolvet tuntevat paremmin nimellä Ovidius, on karkoitettu kauas Tomin kaivoskaupunkiin Mustanmeren rannalle, ja nyt kun Roomaan asti alkaa tulla huhuja runoilijan kuolemasta, Cotta matkustaa Tomiin katsomaan huhujen perään ja samalla jos kävisi ilmi että paljon puhutusta teoksestaan Metamorfooseja löytyisi uusi käsikirjoitus Nason itsensä aikoinaan polttaman jälkeen...

Varsinainen historiallinen romaani tämä ei kuitenkaan ole, kirja kun vilisee anakronismeja: tekstin tapahtumissa pilkahtelee mikrofoneja, hehkulamppuja, valokuvia, säilykemaissia yms. ja muutenkin tässä ollaan kovasti postmodernismin ääressä (jonkinlainen Metamorfoosien tuntemus on hyväksi, itse olen lukenut osia ja tunnen suunnilleen loputkin...)
Sujuvaa tekstiä (josta osuutensa on kääntäjä Oili Suomisella) luki eteenpäin mutta vähän hämäräksi jäi mistä tässä nyt sitten oikein oli kyse. Myyteistä ja niiden suhteesta todellisuuteen? Tai toisinpäin, todellisuuden suhteesta myytteihin? Kirjoittamisesta? Oliko niillä anakronismeilla jotain muuta tarkoitusta kuin tuoda esille kirjailijan kokeellisuus?

Jaakko Hämeen-Anttila (toim.) - Viisas narri

 

Hämeen-Anttila on koonnut ja kääntänyt arabiasta kokoelman tarinoita mulla Nasraddinista tai Dzuhasta, veijarihahmosta tai hölmöläisestä jonka touhuissa on ajoittain viisauttakin, ja ajoittain taas ei. Siis kokoelma anekdootteja, vitsejä ja muita juttuja.

Kovin johdonmukainen hahmo ei ole ja jos tässä jotain historiallisuutta on taustalla ollut, on sen yli kasvettu yleiseksi veijarihahmoksi: elinaika ja -paikka on epämääräinen (ajoittain toki keskustellaan Timur Lenkin kanssa), joskus Dzuha on nuori ja joskus vanha, tyttäriä ja poikia tulee tarpeen mukaan ja joskus ollaan salaviisaita ja joskus ihan vaan hölmöjä.

Mutta viihdyttävä kokoelma tämä toki oli. Muutamat vitsit ovat toki jo ennestään tuttuja (mukana on mm. tarina kuinka Dzuha matkasi poikansa ja aasinsa kanssa markkinoille, ja kulkivat he miten tahansa, vastaantulijoilla oli kritisoitavaa) mutta myös aimo joukko minulle uusia juttuja (joista ihan kaikki ei kyllä niin ihmeellisiä ollut ja paria en tainnut tajuta).

Viihdyttävä.