David Winner - Those Feet

"Most of the stories are hack-written and without literary merit. Yet they are important, perhaps only because the stories we tell ourselves - as individuals, families or nations - are always important. Our stories define us. Stories are the way we make sense of the world and our place in it. More than other nations, the English love language and dwell in their imagination. Football is one of the stories the English tell themselves in order to know who they are."

Penkkiurheilua en paljoa harrasta (en kyllä muunkaanlaista urheilua) mutta jalkapalloa tulee ajoittain katsottua. Katsojana olen kuitenkin täydellinen vastakohta tässä kirjassa kuvatulle englantilaiselle jalkapallofanille: minulla ei ole tunnesidettä peliin, en kannata mitään joukkuetta enkä välttämättä ole kovinkaan hyvin perillä pelaajista, seuraan peliä lähinnä nykyhetkessä ja abstraktiona.
Toisaalta minua kyllä kiinnostaa kulttuuri pelin ympärillä, miten peli kehittyy kentällä ja sen ulkopuolella ja millaisia ilmenemismuotoja se on saanut ympäri maailmaa. Jalkapallohan on hämmästyttävän universaali ilmiö, levinnyt ympäri maailmaa (Australian aborigiinit eivät kuulemma ymmärrä peliä, ja Suomessa se on aika horjuvaa, mutta tämähän on myös kirjallisuuden periferiaa...)

Tähän kiinnostukseen David Winnerin kirja sopii loistavasti, siinä tarkastellaan englantilaisen kulttuurin piirteitä niinkuin ne on esitetty jalkapallolla. Kirjan nimi on jo viittaus William Blaken runoon Jerusalem (And did those feet in ancient time / walk upon England's mountains green...) ja kirjan luvuissa käydään läpi mm. huumoria, nostalgiaa, mutaa, masturbaatiota, Italiaa jne ja miten suhde noihin ilmenee jalkapallossa, itse pelissä ja sitä ympäröivässä kulttuurissa.

Erityisesti minua viehättivät luvut deklinismistä ja Brittiläisen imperiumin aavesärystä (ehkä pahin tappio ikinä, USAa vastaan 1950, sivuutettiin olankohautuksella, ja Unkarin voittoon Wembleyllä 1953 suhtauduttiin hyvässä hengessä, kun taas vuodesta 1970 eteenpäin kaikki on ollut paskaa siitä huolimatta että englantilaiset seurajoukkueet ovat pärjänneet hyvin...) sekä jalkapallosta populaarikirjallisuudessa, erityisesti poikain lukemistoissa (kyseisestä luvusta on ylläoleva otekin peräisin), jossa Roy Keane näyttäytyy myyttisenä sankarina joka on esiintynyt hieman eri nimillä vähintään 1800-luvun puolivälistä...ja siinä ohessa sivutaan toki myös Harry Potteria ("the public schoolboys who are heroes are never bookish; just naturally bright, regular boys with common sense. That's very English." Sori vaan, Hermione Granger.)
Mielenkiintoinen oli myös luku jossa esiteltiin hieman yhä pelattavia jalkapallon esimuotoja joista monen kohdalla voidaan puhua enemmän rituaaleista kuin peleistä, Eton Wall Game, Ashbourne Shrovetide, Haxey Hood, Hallaton Bottle Kicking and Hare Pie Scramble...näiden kohdalla mielessä kävi myös kotoiset löylynheiton MM-kisat joita on vaadittu lopetettavaksi koska niissä voi loukkaantua tai havaitusti jopa kuolla. Niin, hyvän kulttuurin tärkein ominaisuushan on tietysti turvallisuus.

Hauska kirja, jonka lukemisessa on ehkä jonkin verran etua jos tietää jotain jalkapallon ja Englannin historioista mutta tyyli on kuitenkin ehdottoman populaari.

Junichiro Tanizaki - Diary of a Mad Old Man

Diary of a Mad Old Man on näköjään Junichiro Tanizakin viimeinen romaani, ja toi mieleen toisen, suomennetun, myöhäisen romaanin, Avaimen; molemmissa kirjoissa käsitellään seksuaalisia obsessioita ja vallankäyttöä perhepiirissä. Tällä kertaa päähenkilönä on 77-vuotias mies joka himoitsee kaunista miniäänsä Satsukoa, joka taas ahkerasti keimailee takaisin, ja perheen jäsenten suhteet ovat muutenkin aika kummallisia...
Kirja on kerrottu päähenkilön päiväkirjana, jossa mietteiden ja Satsukon palvonnan ohella käsitellään varsin perinpohjaisesti läpi kaikkia vanhuudenvaivoja jotka kertojaa vaivaavat, tämä on varsin fyysinen kirja (suhde Satsukoonkin on nimenomaan himoa, vaikka kertoja jo alkusivuilla toteaakin olevansa impotentti..."even if you're impotent you have a kind of sex life...")

Päiväkirja-mallia jonkin verran rikkovat kuvaukset joistain tapahtumista jotka on pätkitty useammalle päivälle. Jälkimmäistä ratkaisua selitetään käden hermokivuilla ja päiväkirjan kirjoittamisen aiheuttamalla kiihtymyksellä ja vaarallisella verenpaineen nousulla, jotka estävät pitemmät kirjoitussessiot, mutta silloin taas jotkut tapahtumat ovat hivenen oudon tarkasti kuvattuja, runsaita dialogeja myöten. Kirjan lopussa on mukana myös otteet sairaanhoitajan, lääkärin ja tyttären muistiinpanoista, eli yhden kertojan näkökulma saa hieman lisävalaistusta sivuista...

Tanizakille ominaisesti japanilaiset perinteet ja kulttuuri (sekä niiden rinnalla myös länsimainen kulttuuri) ovat tärkeässä osassa ja problemaattiset perhesuhteet, obsessiot ja tietty elegantti shokeeraavuus ovat toki kirjailijan muusta tuotannosta jo tuttuja, mutta Tanizaki osaa tämän hyvin.

Erlend Loe - Supernaiivi

Lukudiplomin viimeinen kirja! Erlend Loen kirjoja olen ajatellut luettavaksi jo jonkin aikaa ja kun tämä listoista löytyi niin piti sitten.

Kompaktissa kirjassa 25-vuotiaalla minäkertojalla on eksistentialistinen kriisi ja millään ei tunnu olevan mitään väliä. Tätä hoidetaan palaamalla yksinkertaisiin asioihin jotka innostivat lapsena, kuten pallon heittely seinää vasten, nähtyjen eläinten listaaminen ja hakka-lelun hakkaaminen ja myös ajan, avaruuden ja suhteellisuusteorian pohdiskelu. Puolivälissä kirjaa veli kutsuu kertojan luokseen New Yorkiin. Suurta draamaa tässä ei harrasteta, kyse onkin elämän pienten asioiden tarkastelusta ja ja pohdinnasta, ja joskus yksinkertainen ja suora näkökulma onkin yllättävä...

Luettava pieni kirja jonka päädyn kuitenkin luokittelemaan "ihan kiva"ksi, ei tämä suuresti hetkauttanut suuntaan tai toiseen.

Lukudiplomin tehtäväksi kerron kirjaan liittyvän urbaanilegendan:
Jos Empire State Buildingin pohjakerroksen yleisöpuhelin soi ja siihen vastaa niin voi kuulla aavemaisen soittajan äänen joka kertoo että siellä missä hän soittaa aika kulkee eri tavalla ja aikaa ei ole oikeasti olemassa. Tätä puhujaa kohtaan ei kuitenkaan saa osoittaa kiinnostusta ja on parempi jos katkaisee puhelun.

Kirjasta on blogattu aika paljon, mm. Booksy, Satu, Piiri!, Valkoinen kirahvi...

Sam Kieth - The Maxx

Monen vuoden jälkeen käteen osui sarjakuva jota fanitin kovasti 90-luvulla kun se alun perin ilmestyi, Sam Kiethin The Maxx (35 lehteä 1993-98, plus kolme spin-offia). Muutaman ensimmäisen lehden ajan suhtautuminen oli vielä vähän epäilevää, olihan tämä yhä toki omalla tavallaan hyvä mutta...mutta epäilyt kyllä karisivat kun luin pitemmälle, tämä on yhä loistava sarja.
The Maxx sai alkunsa kun muutama sarjakuvatekijä päätti perustaa oman sarjakuvakustantamon, Image Comicsin. Tekijät olivat sen verran nimekkäitä että lukijat seurasivat mukana, ja uusi kustantamo horjutti omalta osaltaan kahden suuren amerikkalaisen sarjakuvafirman, Marvelin ja DC:n asemaa niinä kahtena suurena ja mahdollisti paremmat oikeudet tekijöille omiin töihinsä. Valitettavasti vain Imagen alkuvaiheen tekijät olivat ennen kaikkea piirtäjiä, joten käsikirjoitukset tapasivat olla toissijaisia ja kerronta jäi visuaalisen näyttävyyden jalkoihin: suurin osa näistä sarjoista on visuaalisesti näyttäviä mutta varsin onttoja. Nämä myivät kuitenkin hyvin ja monet muut supersankarikustantamot kopioivat tyylin, ja tämä yhdistettynä keräilyspekulaatiobuumiin on johtanut siihen että 90-luvun puoliväliä ei pidetä supersankarisarjakuville mitenkään hyvänä aikana.
The Maxx muistuttaa joillain tavoilla muita Imagen alkuaikojen sarjoja, se oli myös visuaalisesti näyttävä, piirrostyyli on tunnistettavasti 90-lukulaista ja vaikuttaa siltä että Kieth keksi tarinaa lehti kerrallaan ilman liian tarkkaa käsitystä mihin suuntaan ollaan menossa. Toisaalta tarinassa on sen verran sekoittavia elementtejä (muutama ulottuvuus joiden välillä hahmot hyppivät, henkilöt jotka valehtelevat innokkaasti myös itselleen, aimo annos jungilaista psykologiaa ja hämärää symbolismia...) että liian tiukasti juonittu tarina olisi ehkä ollut liiankin raskas, nyt se etenee surrealistisen huumorin saattelemana jättäen silti paljon pohdittavaa...(ja ensimmäiset 15 lehteä mukana oli myös ansiokas kirjoittaja Bill Meissner-Loebs kirjoittamassa dialogia, vaikka tarina onkin Kiethin).

Sori, ei ole skanneria käytössä, mennään siis valokuvilla...klikkaa suuremmaksi

Tarinasta...nimihenkilö, The Maxx, on violettiin supersankariasuun ja naamioon pukeutuva koditon mies joka ei muista mitään ajalta ennen kuin hänestä tuli The Maxx, ja joka elää sekä normaalimaailmassa että Outbackissa, laajalla savannilla jossa liikkuu outoja olentoja. Outbackia hallitsee Jungle Queen, joka esiintyy eri hahmoissa mutta jolla tuntuu olevan yhteys Julie Wintersiin, freelance-sosiaalityöntekijään jolla tuntuu olevan runsaasti omia psykologisia painolastejaan...mukaan tulevat myös Julien ystävän tytär Sarah, teiniangstin ja ulkopuolisuuden ruumiillistuma, ja Mr Gone, sarjan pahis, raiskaaja/murhaaja joka tuntuu tietävän asioiden taustoista enemmän kuin muut...
Moni asia ei ole sitä miltä näyttää, supersankarisarjakuvien konventioita käytetään lähinnä metaforina (ja se sanotaan ääneen, mukana on metasarjakuvaviitteitä) ja alitajunta ja unen logiikka näyttelee isoa osaa (ja siinä sivussa opin aikoinaan tästä sarjasta keitä ovat Camille Paglia, Gloria Steinem ja Susan Faludi). Ja Kieth on loistava piirtäjä, piirrostyyleissä liikutaan suvereenisti Frank Frazettasta 5-vuotiaaseen ja sivusommittelussa Kieth on aina ollut omaa luokkaansa, ruutujaot ovat radikaaleja luettavuuden kärsimättä.

Outback. Klikkaa suuremmaksi

Päätepiste ensimmäiselle juonijatkumolle tapahtuu 20 lehden jälkeen, tämän jälkeen keskushenkilöt ja miljööt osittain vaihtuvat mutta muutaman lehden jälkeen sarjassa alkaa näkyä että Kiethiä alkoi kyllästyttää, sivujuonet tulivat tärkeämmiksi ja tarina ajoittain itsetarkoituksellisen surrealistiseksi. Tässä vaiheessa paremmin toimivat Friends of Maxx -lehtien spinoff-tarinat ja niinpä Kieth päätti lopettaa sarjan ja on sittemmin keskittynyt minisarjoihin ja sarjakuvaromaaneihin jatkuvajuonisen lehtisarjakuvan sijaan. Niissäkin psykologia ja alitajunta usein näyttelevät huomattavaa osaa ja niistäkin olen pitänyt...

Osallistun tällä Seitsemän sarja -haasteeseen

Jouni Inkala - Tässä sen reuna

Kansi: Marjaana Virta

Kirjaston hyllyjä taas selatessa käteen osui tällä kertaa Jouni Inkala, ensin toinen kirja mutta siirryinkin tähän esikoiskokoelmaansa koska se oli ollut Finlandia-ehdokkaana 1992.
Ja, no, mitäs tästä sanoisi. Inkalan kieli on lyyristä, ei liian korulauseilevaa ja ajoittain jopa kaunista, mutta ajatuksia ja tunnelmia on usein vaikea seurata ja rivien väliset yhteydet ovat aika hataria. Myönnän ärtyväni jos runo alkaa "ei silti" tai "samoin kuin" tai siinä on relatiivipronomineja jotka eivät viittaa mihinkään. Silloinkin kun haetaan jonkinlaista negatiivisen tilan efektiä jolloin sen rinnalla mitä on kirjoitettu on myös se mitä ei ole kirjoitettu ja sanat jotka eivät näennäisesti viittaa mihinkään viittaavatkin siihen mitä ei ole kirjoitettu, herää usein kysymys miksi minä luen sitä mitä on kirjoitettu enkä sitä toista.

Tätä ei myöskään auta, että suosittu aihe on jonkin ohimenevän hetken kokeminen elämää suurempana. Hetkittäin tämä välittyy (runo varpaankynsien leikkaamisesta viehätti) mutta varsin usein henkilökohtainen ei käänny yleiseksi.
En nyt oikein vakuuttunut, lopullinen kokemus oli lähinnä ärtynyt koska ei tämä huonokaan ollut, siitä oli vain kovin vaikea saada mistään kiinni.

Älä liikahda,
juuri tuolla tavalla tulet olemaan kuolematon.

Istut nojatuolissa syli täynnä talvista valoa,
imetät sitä katseellasi, hymylläsi, siksi että
se on nyt sinun.

Ja minä menehdyn tiedosta etten toista tätä ikuisesti.
Tai ettet sinä muuta tuota nimeäsi
johon vajoan niin kuin nousisin.

Erri de Luca - Me, You

Taas satunnaisia löytöjä kirjailijalta josta en ollut aiemmin kuullut, vaikka tuottelias näkyy olleen...pienoisromaani ja kasvukertomus 50-luvulta, 16-vuotiaasta napolilaispojasta joka viettää kesää setänsä luona kalastaja- ja turistisaarella ja rakastuu siellä paria vuotta vanhempaan tyttöön, jonka menneisyys avautuu pikku hiljaa.

Kirja alkaa hyvin muttei kykene täysin täyttämään lupauksiaan. Mennyttä sotaa käsitellään, aluksi henkilökohtaisina anekdootteina ja sitten vaikenemisena, kun taas poika haluaa tietää lisää, jopa syyttävään sävyyn: mitä TE teitte tai jätitte tekemättä. Toisaalta sodanjälkeinen amerikkalaismiehitys oli Napolissa hyvin näkyvää 50-luvulla...mutta tämä aihepiiri jäi sitten aikalailla hyödyntämättä. Toisaalta rakkaustarinakin kehittyi aika merkillisesti, eräs keskeinen juonikuvio ei toteutukseltaan oikein vakuuttanut (ja minä sentään suhtaudun yleensä myötämielisesti maagiseen realismiin).
Ihan luettava kirja tämä oli näinkin, se kirja johon tässä vihjattiin olisi minusta vain ollut parempi.

Kirjan nimikäännös oli kyllä kummallinen. Italiaksi tämä on 'Tu, mio' ja kirjassa sanotaan muutamaankin kertaan 'you, mine', sen sijaan 'me, you' ei perustu mihinkään...

Tätä lukiessa kävi myös mielessä että miksiköhän minä luen tästä aiheesta italialaista kirjaa, mitäköhän suomalaisia kirjoja on joissa pohdittaisiin Suomen liittolaisuuksia jälkiviisauden, maailmantuskan, häpeän ja hiljaisuuden suunnasta, vai onko erillissodan ja ajopuuteorian asema liian vahva. Linturin Isänmaan tähden mainittiin tuon suuntaisena, mahtaako muita olla?

Osamu Dazai - Laskeva aurinko

Dazailta olen joskus vuosia sitten lukenut tunnetuimman teoksensa Ei enää ihminen, enkä siitä mitenkään valtavasti innostunut sen päällekäyvän pessimismin ja rappiokuvauksen vuoksi. Sama kokemus leimaa myös tätä kirjaa, Dazai osaa kyllä kirjoittaa mutta tämä on kyllä vähän liian yksioikoista rappiokuvausta minun makuuni.

Kirja sijoittuu 40-luvun lopulle, toinen maailmansota on päättynyt ja Japani antautunut ehdoitta. Kirjan minäkertoja Kazuko on köyhtyneen aristokraattiperheen tytär, eronnut ja elää nyt kahdestaan hauraan ja hienostuneen äitinsä kanssa. Pian taloon saapuu myös Kazukon veli Naoji, joka on sodassa taas langennut narkomaaniksi. Kerronta on fragmenttista, Kazukon kirjeet ja Naojin päiväkirjamerkinnät ovat tärkeässä osassa ja toiminnallista juonta taas ei niin paljoa ole.
Liiallista hienovaraisuutta ei tosiaankaan käytetä, vanha aristokratia rappeutuu ja uudet arvot pyyhkäisevät vanhat mennessään, nousevan auringon maassa aurinko laskee. Kazuko on kuitenkin varsin kiinnostavan ristiriitainen päähenkilö ja tarinassa on omalaatuinen tunnelma vaikka varsin synkeä se onkin.

Kielestä on vaikea sanoa mitään, tämä Kyllikki Härkäpään suomennos (1956) on tehty Donald Keenen englanninnoksen pohjalta, ja joissain kohdissa jäi epäilyttämään onko jompikumpi tehnyt joitain oikaisuja ja jättänyt pois tuntemattomampia kulttuurisia käsitteitä (esim. Naoji seurustelee tanssijattaren kanssa: onko kyseessä geisha?). Sinänsä kirjan suomesta en huomannut valittamisen aihetta...