Huhti-toukokuun luetut

Boileau-Narcejac - Les louves
J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel
Aari Surakka - Sielulitania
Barbara Pym - Quartet in Autumn
Guillaume Apollinaire - La Chanson du Mal-Aimé
Aaro Hellaakoski - Huojuvat keulat
Georges Simenon - Maigret et le fantôme
Juha Siro - Musta runokirja
Emily Brontë - Wuthering Heights
Arthur Schnitzler - Myöhästynyt maine
Friedebert Tuglas - Felix Ormusson
Ryunosuke Akutagawa - Hammasrattaat
Marianna Kurtto - Tristania
Félix Fénéon - Nouvelles en trois lignes
Aarni Kouta - Aurinkohäät
Jean-Patrick Manchette - Ô dingos, ô chateaux!
Djuna Barnes - Nightwood

Siinä missä parina edellisenä vuonna blogissa on ollut aika monenkirjava alkukielivalikoima, tällä hetkellä aktiivisesti edustetut lukukielet ovat nousseet kolmeen mutta samassa luvussa ovat myös keskeiset alkukielet, eli luvussa on lähinnä suomen-, englannin- ja ranskankielistä kirjallisuutta, muut ovat marginaalissa mutta kuitenkin vähän edustettuina. Tilanne ei tulle olennaisesti muuttumaan lähikuukausina.

Ja suomenkielinen kirjallisuus on suurelta osin runoutta, joten Runo18-haaste jolkottelee reippaasti eteenpäin (luvassa on siis jo sonettia pitempi nimiruno). Helmet-lukuhaasteeseenkin on löytynyt jo 34 kirjaa, jäljelläolevat 16 kohtaa alkavat tosin käydä jo hankalammiksi...

Novellihaaste II:ssa sen sijaan olen peukutellut jo tuplasti kaikki kategoriat, ja tässähän on vielä reilu kolme viikkoa aikaa...

Pitäsikin muuten blogata parista sarjakuvasta, kun niitäkin on tullut luettua aika paljon.

----------------------------

	mies	nainen	muu
englanti	105	106	2	213
suomi	66	45	1	112
ranska	44	14	2	60
saksa	44	11		55
japani	37	10		47
italia	37	2		39
venäjä	26	7	2	35
ruotsi	23	12		35
norja	13	4		17
espanja	11	4	1	16
tsekki	12	2		14
unkari	7	2	1	10
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	5	1		6
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	2		2	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
bengali	1			1
	473	240	18	731

Djuna Barnes - Nightwood

Kun olin edennyt tässä Djuna Barnesin kirjassa jo loppusuoralle niin tuttava kysyi mitä luen, ja kun nimi ei ollut tuttu niin kysyi mistä se kertoo. Takeltelu vastauksessa ei johtunut vain siitä että selitin asiaa ranskaksi..."tässä on öö ihmisiä ja sitten öö niiden elämät sivuaa toisiaan..."

Kovin juonivetoisesta kirjasta ei siis voi puhua. Keskeisessä osassa on nuori nainen Robin, josta ei juuri kerrota suoraan, vaan yleensä menneiden rakastettujen kautta, Felixin ja Noran ja Jennyn...ja runsaimpana ja äänekkäimpänä kommentoijana toimii sitten lääkäri Matthew O'Connor. Kerronta on katkonaista, paljon puhutaan mutta puheet alkavat eimistään ja päätyvät eiminnekään.

Esipuheessa T.S.Eliot sanoo tämän olevan romaani runouden lukijoille (joka on siis vähän eri asia kuin varsinaista runollista kerrontaa harjoittava romaani), ja ehkä minäkin päädyin lukemaan tätä vähän samaan tapaan kuin runoutta: tässä tapauksessa vain se tarkoittaa että tästä saattoi poimia monia hyvin kiinnostavia fraaseja, lauseita ja kappaleita vaikka ne jäivätkin usein irrallisiksi eikä kokonaisuus (koska minua kiinnostaa kokonaisuudet, en tapaa jäädä ihastelemaan mitään yksittäisiä lauseita vaikka olisivat kuinka hienoja) nyt ihan täysillä vakuuttanut.

Mutta niitä kivoja fraaseja tosiaan oli ja ehdin vähän arvellakin että jos tämä on hyvä kirja, se on hyvä enemmän sellaisilla tavoilla jotka eivät minuun niin vetoa (ja vähän enemmän tästä ovat innostuneet Tuomas, MarikaOksa, Juha...

Helmet-haasteesta otan kohdan 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama (amerikkalainen Barnes muutti 20-luvulla Pariisiin ja tämä kirja taas on kirjoitettu suurelta osin Englannissa).

"Our bones ache only while the flesh is on them. Stretch it as thin as the temple flesh of an ailing woman and still it serves to ache the bone and to move the bone about; and in like manner the night is a skin pulled over the head of day that the day may be in torment. We will find no comfort until the night melts away; until the fury of the night rots out its fire."
"Then," Nora said, "It means - I'll never understand her - I'll always be miserable - just like this."
"Listen! do things look in the ten and twelve of noon as they look in the dark? Is the hand, the face, the foot, the same face and hand and foot seen by the sun? For now the hand lies in the shadow, its beauties and its deformities are in a smoke - there is a sickle of doubt across the cheekbone thrown by the hat's brim, so there is half a face to be peered back into speculation. A leaf of darkness has fallen under the chin and lies deep upon the arches of the eyes; the eyes themselves have changed their colour. The very mother's head you swore by in the dock is a heavier head, crowned with ponderable hair." 

Jean-Patrick Manchette - Ô dingos, ô chateaux!

Jatkamme viileän ranskalaisen trilleristin Jean-Patrick Manchetten tuotantoon tutustumista, ja aika lailla samoilla linjoilla tämäkin liikkuu kuin kaksi edellistä (ja tästäkin on kai Jacques Tardi tehnyt sarjakuvaversion).
Kansikin näytti tutulta, kun kuvana on sama kuin kolme kuukautta sitten lukemassani Babel-17:ssa, kiitos kansainväliset kuvapankit.

Tällä kertaa päähenkilömme on Julie, nuori nainen joka on viettänyt viimeiset viisi vuotta psykiatrisessa hoitokodissa, mutta rikas arkkitehti Hartog palkkaa tämän pienen veljenpoikansa Peterin hoitajaksi (Peterin vanhemmat ovat kuolleet jokin aika sitten). Rikollisjoukko kidnappaa Peterin ja Julien, tarkoituksena kerätä lunnaat Peteristä ja saada se näyttämään siltä kuin Julie olisi kidnappaaja, mutta varsinainen suunnitelma onkin sitten hieman toinen...Julie ja Peter pääsevät karkuun, mutta rikollisten intresseissä on että nämä kuolevat, hinnalla millä hyvänsä.

Kirjan ideassa on siis vähän samaa kuin Länsirannikon bluesissa, henkilö kiskaistaan ilman omaa syytään väkivallan kierteeseen (ja vasemmistolaista kapitalistikritiikkiä löytyy tästäkin). Kerrontakin pysyy samoilla linjoilla, kovaksikeitettyä vähän ironista trilleriä jonka varsin behavioristisena pysyvä kerronta etenee lyhyinä hiottuina lauseina. Hammettit on luettu ja kirjan juoni ei sinänsä tarjoa suuria yllätyksiä, painopiste on kuitenkin ilmaisussa.
Eli aika lailla siis sitä mitä tohdin odottaakin, vaikka jos kirjoja paremmuusjärjestykseen laittaisin niin tämä olisi kolmannella sijalla...ja arvelen yhä että Manchetten tuotannon parissa tulen jatkamaan.

Tekisipä mieli laittaa tämä Helmet-haasteessa kohtaan 33. Selviytymistarina, koska selviytyminen on tässä korostetussa roolissa.
Ja hei, tämä on blogin 900. postaus!

Aarni Kouta - Aurinkohäät

Satunnaisesti löydettyjä runokirjoja kirppikseltä, kirjoittaja Aarni Kouta ei ollut ennestään tuttu ja muutenkin saattaa olla tunnetumpi mm. Nietzschen, Strindbergin ja Ibsenin kääntäjänä kuin omasta tuotannostaan...

Kokoelma jakautuu kolmeen osaan. Kolmannessa on sellaista ylevää käyttörunoutta jota on laadittu juhlallisiin tapahtumiin 20-luvun alun tuoreenitsenäisessä Suomessa, mutta joka ei suoraan sanottuna ollut kovinkaan kiinnostavaa,  tällaisia varmaan moni aikalaisrunoilija kirjoitti mutta ei välttämättä vaivautunut laittamaan mihinkään varsinaiseen kokoelmaan, ja keskimmäisessä taas kirjoitetaan uskonnollis-filosofista runoutta jossa ainakaan uskonnollinen osuus ei niin innostanut, sitäkin vaivaa sellainen pölyinen ylevyys.

Ensimmäisen osion rakkausrunot ovat lopulta kiinnostavinta ainesta, en nyt niihinkään varsinaisesti ihastunut, kliseitä ja sellaista korostetun runokieltä josta suunnilleen kaikki merkittävämmät 1900-luvun runoilijat ovat halunneet päästä irti (vinkki: "kuudan" on aina vältettävien sanojen joukossa), mutta on niissä kuitenkin jotain sympaattista...

No, tulipahan luettua, ja Runo18-haaste jolkottelee eteenpäin.

Aurinko-impi

Oma impeni valkea, kirkkaampi oot
kesän auringon korkeeta rataa.
Povehes kukat loistavat puhjetkoot,
sylihis sätehet suven sataa!
Kuhun jalkasi valkea koskettaa,
vihannoi heti nurmi, ja nuortuu maa,
ylenee sinun askeltes alla yrtit,
polulles pyhät puhkeevat morsiusmyrtit.

Olet morsian valkea valkean yön,
olemukses on valoa pelkkää,
tulokset tuon sulle ma laulun ja työn,
suloas suven kanteleet helkkää.
Kalevan tulet päällä pääs salamoi,
hääsoittoas sinikellot soi,
sinun morsiustelttaasi murheet kantaa.
Levon, ah, kätes siunaava sielulle antaa.

Minut sairaaksi tehnyt on rakkautein,
sinun tultasi tuleni halaa,
sinä kaikkesi annoit, ma kaiken vein,
sydämein ikilieskana palaa.
Hekumaa sinun henkesi huumassa join,
olentoos joka hetki ma hukkua voin,
minut tuollepuolen viet riemun ja huolen,
sinun jalkojes juureen ma siunaten kuolen.

Félix Fénéon - Nouvelles en trois lignes

Kun olin tätä kirjaa alkanut lukea, netissä silmieni eteen nousi juttu jossa Eino Santanen kyseenalaistaa suositun ajatusmallin että kirjallisuus tarkoittaa 300-400-sivuisia romaaneja. Vaikka onkin kirjan muotoon painettu, on kysymys myös Félix Fénéonin, ranskalaisen taidekriitikon ja anarkistin "pääteoksen" asemasta kirjallisuutena myös ehkä haastava.

Sanaleikillinen nimi kertoo jo kirjan sisällön: nämä ovat kolmen rivin mittaisia uutisia jotka ilmestyivät anonyymisti Le Matin -päivälehden sekalaisten pikku-uutisten palstalla vuonna 1906, mutta muotonsa puolesta ne ovat myös pieniä kolmen rivin novelleja (tai ehkä proosarunoja) mitä moninaisimmista tapahtumista, esitettynä vaihtelevilla tyyleillä mutta usein pisteliäällä huumorilla.

Fénéon itse ei ollut kiinnostunut näiden kokoamisesta, mutta kun rakastajattarensa oli niitä koonnut albumiksi niin myöhempi kokoaminen ja julkaisu tapahtui postuumisti, ja sen jälkeen tästä on otettu uusintapainoksia, sisältöä valikoiden: tämä minun lukemani teos on varsin ohut ja kuvitettu versio, jossa on ehkä noin parisataa uutista, laajempiakin kokoelmia on. Ja teos on käännetty myös englanniksi, jos ranska ei nyt satu sujumaan.

Le matelot Renaud s'est suicidé à Toulon avec sa maîtresse. Leur voeu dernier : le même cercueil, ou, du moins, la même fosse.

Le feu, 162, boulevard Voltaire. Un caporal fut blessé. Deux lieutenants reçurent sur la tête l'un une poutre, l'autre un pompier.

Koska kyseessä ovat uutiset, niin novelleissa pitää jotain tapahtuakin, ja erilaiset onnettomuudet ja erityisesti kuolemat ovat tietysti kiinnostavia, niinpä ruumiita tässä kirjassa riittää. Juonista ei novelleissa ole puutetta, joskin juttujen koon huomioon ottaen joidenkin tapahtumien taustat selvenevät vähän enemmän (mutta onko journalistisiin yksinkertaistuksiin luottamista?) ja joskus taas jutut jäävät kaihertavan elliptisiksi: kuka teki mitä ja miksi, kysymyksille jää tilaa.

Le soir, Blandine Guérin, de Vaucé (Sarthe), se dévêtit dans l'escalier et, nue comme un mur d'école, alla se noyer au puits.

Louis Tiratoïvsky a mortellement blessé, à Aubervilliers, Mme Brécourt, et s'est suicidé. L'amour.

Mutta miten näihin suhtautua kirjallisuutena tai teoksina? Yksittäisiä novelleja on hankala käsitellä itsenäisinä teoksina, mutta kokonaisuutena niistä muodostuu eräänlainen balzacilainen teos, ranskalaista yhteiskuntaa vuonna 1906 ja ehkä vähän koko ihmiskuntaa milloin tahansa laaja-alaisesti peilaava ja myötäelävä teos, joka ikuistaa yksilöitä taiteen ikuisuuteen. Tai ehkä tällaisen parodia, kohteet kun tavoitetaan usein heikompina hetkinään ja uutisarvo vääntää kokonaiskuvan irvokkuuden ja mustan huumorin puolelle (ja mitä tämä kertoo journalismista?)

Huomionarvoisena voi ehkä pitää, että Fénéon taidekriitikkona tunnetaan impressionistien ja neoimpressionistien puolustajana, erityisesti Georges Seuratin suosijana: onko tämä kirjallinen vastine pointillismille? Mutta näitä pisteitä ei tekijän toimesta ole asetettu mihinkään keskinäiseen järjestykseen muodostamaan yhtenäistä teosta. Vai onko teos julkaisuprosessi päivittäisenä pienenä annoksena?
Vaikuttaako asemaan taideteoksena anonyyminä toimiminen? Ja se että jos lokerointia harrastetaan niin Fénéon ei ole "kirjailija" tai "taiteilija" vaan nimenomaan kriitikko/journalisti, voiko teos silloin olla taidetta?

Taidepohdintojen sijaan voi tietysti ihan vaan lukea näitä nautiskellen kielenkäänteistä ja kummastellen sattumuksia, toimii teoksena niinkin ja saa ehkä tarkkailemaan muitakin tekstejä erilaisilla silmälaseilla, niillä joilla kirjallisuus ei ole vain 300-400 sivuisia romaaneja. Tämä on kieleltään yhtäaikaa helpohkoa ja vaikeahkoa, toteava sähkösanomatyyli pitää ilmaisun tiiviinä joten yksittäisiä paloja sai luettua näin yhä-vieraalla kielellä mutta onhan se tiivis ilmaisu joskus myös varsin haastavaa enkä ihan kaikkia juttuja oikein tajunnut...

Muni d'une queue de rat et illusoirement chargé de grès fin, un cylindre de fer-blanc a été trouvé rue de l'Ouest.

A Oyonnax, Mlle Cottet, 18 ans, a vitriolé M. Besnard, 25 ans. L'amour naturellement.


Mainitsen tämän novellihaasteessa kategoriassa "sävy": yksittäisiä novelleja ei tässä oikein voi peukuttaa, mutta omalaatuinen, kyynisen toteava sävy kulkee läpi kirjan.







Edit: yritetääs kääntää tässä siteeratut uutiset:
Merimies Renaud tappoi itsensä Toulonissa rakastajattarensa kanssa. Viimeinen toivomus: yhteinen arkku, tai ainakin yhteinen hauta.

Tulipalo, 162 boulevard Voltaire. Korpraali loukkaantui. Kahden luutnantin päähän putosi yhdelle palkki ja toiselle palomies.

Illalla Blandine Guerin, Vaucé (Sarthe), riisuutui porraskäytävässä ja alastomana kuin koulun seinä hukuttautui kaivoon.

Louis Tiratoïvsky on kuolettavasti haavoittanut, Aubervilliersissa, rouva Brécourtia ja tappanut itsensä. Rakkaus.

Rotanhännällinen ja näennäisesti hienolla hiekkakivellä täytetty peltisylinteri on löydetty rue de l'Ouestilta. 

Oyonnaxissa nti Cottet, 18 v., on heittänyt rikkihappoa päin hra Besnardia, 25 v. Rakkaus tietysti.

Marianna Kurtto - Tristania

Kun joskus kysytään, että mihin maailmankolkkaan haluaisi mieluiten matkustaa, on vakiovastaukseni ollut jo pitempään Tristan da Cunha, pieni saariryhmä etelä-Atlantilla: ei sillä että olisin laittanut tikkua ristiin edistääkseni matkasuunnitelmia, tämä on toistaiseksi pysynyt haavekuvana.

Aikoinaan opiskeluaikainen kämppikseni minut saareen tutustutti, löydettyään saaren paikallisoloista kertovan nettisivun joissa kerrottiin yleistiedon ohella paikallisista uutisista. Tämä inspiroi etsimään lisää saatavilla olevaa tietoa saaren elämästä ja muistakin etelä-Atlantin saarista, Ascensionista, St Helenasta, Falklandista, South Georgia & South Sandwichista yms. mutta Tristan, siinä on kuitenkin ihan oma hurmansa.

Tämä juontona miksi Kulttuuri kukoistaa -Arja antoi tämän kirjan minulle, pakkohan oli lukea kun Marianna Kurtto on suosikkipaikastani romaanin kirjoittanut.

Kirjassa kerrotaan saaren elämästä 60-luvun alussa muutaman henkilön silmin: Lars on tehnyt yhä pitempiä ja pitempiä työmatkoja Englantiin kunnes ei enää haluakaan palata, vaimonsa Lise ja poikansa Jon elävät saarella samoin kuin naapurin Martha ja Bert, nuori pariskunta jonka rakkaus on myös nopeasti kuihtumassa. Ja sitten saaren tasaista ja rajattua elämää järkyttää tulivuorenpurkaus, joka pakottaa saarelaiset evakkoon...

Tristanilaiset muodostavat oman pienen yhteisönsä jossa melkein kaikista käytetään vain etunimiä (vähän kuin saaren paikoistakin, kun sanotaan perunapelto niin kaikki tietävät mistä paikasta on kyse) ja tiiviissä yhteisöissä on omat hyvät ja huonot puolensa, keskinäistä huolenpitoa mutta myös tiettyjen ongelmakohtien välttelyä silloinkin kun ei ehkä pitäisi...
Ja puhe on myös ihmisen ja paikan suhteesta, kuinka asuinpaikka muokkaa asukkaitaan, voiko asuinpaikkaansa todella jättää taakseen vai säilyykö jokin yhteys.

Kurtto ei anna suoria vastauksia, kirjan proosa on kuulaan hiottua, jonka kuvakielessä kuitenkin kuuluu että kirjoittajalla on taustaa myös runoilijana, ja vaikka ei nyt mistään jännäristä voikaan puhua niin kirjan tapahtumat veivät kuitenkin hyvin mukanaan, siinä määrin että luin melkein koko kirjan yhden lentomatkan aikana (ja oman värityksensä lukemiselle antoi lukeminen lentokoneen kaltaisessa epäpaikassa kun vielä kysymykset yksilöstä, paikasta, lähtemisestä ja jäämisestä ovat myös omakohtaisesti ajankohtaisia).

Helmet-haasteeseen tämä sopisi pariinkin jäljelläolevaan kohtaan, valitsen 10. Ystävän sinulle valitsema kirja.

Tätä on luettu aika paljon blogeissa, Arjan ohella Kiiltomato, Riitta, Suketus, Tuomas jne.

Ryunosuke Akutagawa - Hammasrattaat

Kun kävin Suomessa niin piti toki käydä vilkaisemassa keskustan Akateemisessa josko sieltä löytyisi jompaakumpaa tämän vuoden Merkittävistä Käännöstapauksista. No ei ollut. Sitäkin saa harmitella että kirjakaupoista on vaikea löytää edes pari vuotta sitten julkaistuja kirjoja, mutta jos edes tämän vuoden kirjojakaan ei enää löydä (vaikka ne olisikin pienten kustantamojen julkaisuja) niin onhan se masentavaa.

No, ostin sitten TH Whiten Muinaisen ja tulevan kuninkaan Aavetaajuudelta ja tämän Ryunosuke Akutagawan Hammasrattaat Niteeltä, niinkuin olisi kai kannattanut tehdä suoraan. 

Niin, Aporia-kustannus on sitten julkaissut Japanin ehkä merkittävintä novellistia Akutagawaa kymmenen novellin verran (suom. Markus Mäkinen). Akutagawa ei koskaan pitempää muotoa harrastanut, tuotanto keskittyy novelleihin ja muihin lyhyihin teksteihin joita ei kovin pitkän elämän aikana ehti kuitenkin tulla aikamoinen nippu, ja olen niitä jo aiemmin parin kirjan verran lukenut englanniksi: tästäkin valikoimasta aika monta mutta mukana oli kyllä myös pari joita en muista aiemmin lukeneeni...

Viehättävän monipuolisen valikoiman suomentaja Mäkinen on koonnut. Mukana on historiallisia juonivetoisempia tarinoita joissa lähestytään jo kerrotun tarinan, conten tai legendan tyyliä, mutta myös lyhyitä koetun tuntuisia impressioita ja myös laajempia, epämääräisempiä kokonaisuuksia: hyvin moneen tyyliin kirjoittaja taipuu, joten kukin lukija varmaan löytää ainakin jotain kiinnostavaa tästä valikoimasta.

Kuten aiemminkin olen todennut, ei Akutagawa ole niin tiukasti kiinni idän ja lännen kulttuurisessa konfliktissa kuin moni muu moderni japanilaiskirjailija muttei aihe niin vieraskaan ole, ja vaikka paljon ammennetaan suoraan Japanin historiasta niin vaikutteita huomaa myös Kiinasta ja joistain eurooppalaisistakin (mieleen tulivat lukemistani ainakin Anatole France, Guy de Maupassant, Selma Lagerlöf siinä missä aikalaisensa Natsume Sosekin länsivaikutteet tuntuvat enemmän brittiläisiltä ja amerikkalaisilta). Myöhemmistä japanilaisista lähinnä tuntuisi taas olevan Osamu Dazai joka myös liikkuu samanlaisessa tyylien kirjossa kuin Akutagawa.

Ilahduttavaa että tämä teos on saatu suomeksi, ja kun tiedän että hyvää olisi tarjolla vielä lisääkin (jos jatkoa saadaan niin seuraavaan sitten esim. Tyhmän miehen elämä?)

Peukutettavia novelleja Novellihaasteeseen olisi useampiakin, samoin kriteerejä, mutta jos nyt sitten valitsisin vaikka Helvettisermin, jossa historiallinen taiteilija haluaa luoda mestariteoksen mutta kun haluaa piirtää asioita vain mallista niin millaisia uhrauksia sen tekemiseen vaaditaan, ja millaisia uhrauksia sen tekemisestä lopulta annetaan (ja teoksella on tietysti myös tilaajansa).

Helmet-lukuhaasteessa tämä taas on kohta 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Friedebert Tuglas - Felix Ormusson

Kovin monta romaania Friedebert Tuglas ei kirjoittanut, tämä on kahdesta ensimmäinen (suom. Otto Aho), ja tässäkin on aika fragmenttinen luonne, paljon lyhyitä lukuja ja tarinan ohella harrastetaan paljonkin pohdintaa joka hieman muistuttaa aiemmin lukemaani essee-aforismi-kokoelmaa Marginalia.

Mutta juonikin tässä on: nimihenkilö-kirjailija viettää kesää Viron maaseudulla erään ystävän kesähuvilalla, ystävä Johannes on valitettavasti kovasti sidottuna työssään kaupungissa joten huvilaseurana on enemmän Johanneksen vaimo Helene ja näiden pieni poika Juhani sekä Helenen nuorempi sisar Marion.
Felix rakastuu kirjan alkupuolella Heleneen mutta puolivälissä kirjaa kiinnostus siirtyy Marioniin, harmi vain että näiden kiinnostukset etenevät vastakkaisessa järjestyksessä...

Kirja vilisee viittauksia sellaisiin suuriin epätoivoisiin rakastajiin kuin Werther, Jacopo Ortis, Abelard jne kun rakastaja kerran on kirjailija, romanttinen ja ylevähenkinen ja filosofinen. Mutta vähän kuten edellisen bloggauksen Myöhästyneessä maineessa, on kuva reippaasti ironisempi (ja mahdollisesti ammentaa omaelämäkerrallisista kokemuksista...), ja saavatpa sanansa myös Felixin Pariisissa asuvat taiteilijaystävät jotka niinkuin Felixkin on paljon puhetta ja heikosti tekoja.

Felix itse osoittaa tunneheilahteluissa ja niitä rationalisoivissa jyrkästi vaihtuvissa tulkinnoissaan olevansa kaikkea muuta kuin luotettava puhuja, niin ylevä ja filosofinen kuin onkin, ja tämä heijastuu myös kerronnassa, alussa harrastetaan hyvinkin runsasta ja värikästä ympäristön havainnointia ja sen runollistamista mutta kun me ööd on nii valged ja kuluvad ruttu niin kirjan loppua leimaa harmaus ja pimeys...

Mutta omalla tavallaan tämä on hyvin sympaattinen kesäkirja, Tuglasin tyyli viehätti ja ironia huvitti (kun en itsekään ole niin ihastunut Werther-tyyppeihin).

Minun täytyi taas katsoa ikkunaan, mutta sne takana on sysimustaa. Ei näy mitään. Ei niinkään paljoa kuin sysimustasta neekeristä säkkipimeässä kellarissa.
Ja äkkiä luulen taas löytäneeni uuden totuuden:
Elämä ei ole esteettinen eikä eettinen ilmiö. Se on vain koominen. Ottakaamme se sellaisena vastaan.
Tämänöinen valvominen näyttää minua sittenkin karkaisevan. En ole tahtonut mitenkään pettää itseäni. Ei todellakaan ole katkerampaa lääkettä kuin totuus.
Jos ei voi olla lähellä itseään, on parempi olla oikein kaukana.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, ja Perkeet-lukuhaasteessa tämä tekisi mieli sijoittaa kohtaan 7. Mökki- tai mietelausekirja kun tämä on vähän molempia vaikkei ehkä sillä tavalla kuin haetaan.
Ja pääsinpäs osallistumaan myös Rakas Viro -haasteeseen.

Arthur Schnitzler - Myöhästynyt maine

Eduard Saxberger, vanheneva virkamies 1800-luvun lopun Wienissä, elää rauhallista ja porvarillista ja varsin väritöntä ja rutinoitunutta elämää, kun eräänä päivänä hänen luokseen tulee nuori runoilija, Meier, joka on lukenut Saxbergerin nuorena, melkein 40 vuotta sitten, julkaistun runokokoelman ja on siitä valtavan vaikuttunut. Samoin kuin joukko muitakin nuoria taiteilijoita, jotka muodostavat eräänlaisen kirjallisen piirin (taiteilijoita, joista vielä ei ole kuultu, mutta pian, pian): tässä piirissä Saxbergerin Vaelluksia on sivuutettu mestariteos, jonka suuruuden nyt vasta nuori Wien on löytänyt. Saxberger ei ole ajatellut kaunokirjallisia harrastuksiaan vuosikymmeniin, mutta imeytyy kuitenkin piirin toimintaan mukaan...

Tämä Schnitzlerin pienoisromaani on kirjoitettu myös 1800-luvun lopulla mutta oli jätetty arkistoihin odottamaan myöhempää julkaisua...joka tulikin sitten reilusti myöhemmin, saksankielinen julkaisu vasta 2014 ja tämä Raija Nylanderin suomennos pari vuotta myöhemmin: ei viivästyminen kuitenkaan laadusta ollut kiinni, sen verran kiinnostavasti kirjallisuuden prosesseja kuvataan. Nuoret nerot ovat innokkaita ja heidän seurassaan Saxbergerkin tuntee itsensä nuoremmaksi, mutta mitkä ovatkaan kirjallisuuden motiivit, suhde kritiikkiin jne.

Ironiaa ei säästellä muttei patetiaakaan, ja vaikka Schnitzler jälkisanojen mukaan ammensikin aineistoa "omista piireistään" jotka vaikuttivat Wienin kahviloissa kirjoitusaikaan, niin ei aihe taida olla olennaisesti vanhentunut, samat leimahtelut lienevät ajankohtaisia missä vain on kirjailijoita ja muita taiteilijoita (lukiessa tuli mieleen toinen aiemmin lukemani teos kirjallisesta piiristä toisessa maassa ja ajassa...) ja siksi pitää sitä suositella niin kirjailijoille, bloggaajille ja muillekin joita kirjallisuus kiinnostaa.

Kirjan on lukenut myös Takkutukka.

Ja kuullessaan herkeämättä korvissaan sanan 'piruparka' sen sävy muuttui yhä surullisemmaksi, yhä säälivämmäksi. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, mutta hän tiesi: se ei johtunut menestyksen aiheuttamasta liikutuksesta - ei, se oli piinallista tuskaa, suuttumusta jonkun tuntemattoman lausumasta käsittämättömästä sanasta, tuntemattoman, jota hän ei koskaan löytäisi.
Mutta nuoret hänen ympärillään uskoivat ymmärtävänsä sangen hyvin vanhan herran itkun. Friedinger sanoi Blinkille: Suotakoon se hänelle!"

Emily Brontë - Wuthering Heights

Seuraavaan klassikkohaasteeseen on vielä pari kuukautta aikaa, mutta tuli sitten jo nyt luettua yksi niistä kaikkein useimmin nimetyistä klassikoista, joka oli tähän mennessä jäänyt lukematta, eli tämä Emily Brontën Humiseva harju (Brontë-sisaruksilta olin jokunen vuosi aiemmin lukenut Charlotten Jane Eyren).

Ja teos oli jossain määrin erilainen kuin odotin, vaikka olinkin siitä ja sen perusjuonesta toki jo kuullut (kuten sanottu, kyseessä on usein nimetty klassikko), siinä määrin etten lähde sitä tässä sen kummemmin selostamaan.

Olin kuitenkin ollut jonkinlaisessa käsityksessä että teoksen olisi tarkoitus olla, no, romanttinen. Lukijana en kuulu niihin, joiden mielestä kirjassa pitää olla miellyttäviä ja ihanteellisia sankareita, päinvastoin ambivalentimmat ja arveluttavammat henkilöt käyvät minulle oikein hyvin, mutta jos lähtökohtaisesti kaikki kirjan henkilöt ovat jokseenkin sietämättömiä (ja valitettavasti vain suurin osa heistä kuolee kirjan aikana, ja moni vasta loppupuolella) niin romanttisuuden rakentuminen on minusta vähän kyseenalaista. 

Hahmokavalkadista (joka kuvaa miksi sisäsiittoisuus on pahasta, ja ehkä myös Brexit hyvästä) nousee tietysti erikoislaatuisena esiin byronilais-saatanallinen Heathcliff, joskin samalla voi pohtia että tarinan kertoja Nelly Dean esiintyy tietysti omassa kertomuksessaan ainoana täysipäisenä henkilönä, onko luultavaa että kertoja värittää kertomusta...

Niin, tapahtumatkaan eivät minun mielestäni juuri romantiikasta kerro, sellaisia vimmaisia perhehelvettejä tässä rakennellaan että jos tätä lukiessa huokailee että ai kun ihanaa niin terapia saattaisi olla ihan hyvä juttu.

Kyllä, teos oli minun makuuni myös hieman turhan pitkitetty, loppupuolella aloin jo huokailla että mitä tässä on kun kirjaa on jäljellä vielä kymmeniä sivuja...

Jotain viehättävää tästä kuitenkin löytyy kun missään vaiheessa ei tehnyt mieli jättää kesken, synkkä melodraama ja myrskyiset tunteet vetivät mukanaan, vaikka kuitenkin pidin siitä Jane Eyrestä kyllä paljon enemmän (jostain Jane Austenista puhumattakaan).

Helmet-haasteeseen voisin ottaa kohdan 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta, koska sitä eittämättä on mukana.

Juha Siro - Musta runokirja

Huomaan päätyneeni pohtimaan kirjailijan vaikuttimia. Mitä en yleensä kovin mielelläni tee.

Tämä on Juha Siron toinen runokokoelma, olen aiemmin lukenut myöhemmän teoksen (ja siitä blogatessani ajautunut sivuraiteelle) ja sen yhteydessä kiinnittänyt huomiota runsaaseen intertekstuaalisuuteen. Sitä löytyi myös tässä, mutta muutakin.

Kun olen lukenut runoudesta viisaammin kirjoittavia (hei vaan Penjami ja te muutkin) niin nämä usein mainitsevat runouden tradition, joka olisi hyvä tuntea ja johon uudet runokirjat sitten ovat jossain suhteessa. Tämä Siron kirja tuntui ihan nimeä myöten olevan kovin tietoisesti runokirja.

Kirja jakautuu neljään vuodenaikateemaiseen lukuun, ja yksittäisissäkin runoissa näkyi jotenkin kovin paljon tuttuja elementtejä, sellaista miehen varman kokemuksellista runoutta (niin, runokirja musta), rohkenisinko sanoa "kliseitä" tai ainakin melkein-sellaisia? Juuri sen verran että en ole varma onko tämä ihan vakavissaan tehty ja runoilija on vain vähän liikaa kiinni olemassaolevissa traditioissa vai onko kyseessä jo metaleikittelyä kliseillä. 

Sinänsä lukukokemus on molemmissa tapauksissa miellyttävä, mutta hieman eri tavoilla ja eri määrin.

Stiiknafuulia

Tunnistan kuninkaan kruunusta

                   ja herrasmiehen mustasta knallista,

pyhimys ilman sädekehää

voi olla saatanan sukua.

Minusta piti tulla taiteilija ja boheemi,

joka käyttää kaulaliinaa sisällä.

Valitsin naisen ja leipää,

             on mahdoton tulla kaltaisekseen menttämättä.

Olen viinissä lionnutta lihaa,

kadehdin kahden päivän ikäistä

              joka ei pysty kurottamaan käsiä päänsä ympäri.

Se on ainoa asia, jossa olen sitä etevämpi. 

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.

Georges Simenon - Maigret et le fantôme

En ole aiemmin yhtään Georges Simenonin kirjaa lukenut, vaikka niitä valtavasti onkin, ja erityisesti Maigret-sarja on dekkaripuolella jonkinlainen käsite.
Tämä on uran loppupuolella, 60-luvulta, ja Librarything antaa tälle sarjassa numeron 90; teos vaikuttaa kuitenkin varsin itsenäiseltä, Maigretin poliisikollegoja mainitaan mutta niin merkittävää roolia nämä eivät näyttele että edellisten osien lukeminen suuremmin vaikuttaisi...

Pitkän työpäivän ja lyhyiden yöunien jälkeen Maigretia tullaan herättämään aikaisin aamulla, koska yhtä kollegaa, etsivä Lognonia on ammuttu yöllä ja tämä on sairaalassa leikattavana. Ja käy ilmi että Lognon on viime aikoina ottanut yövuoroja ja viime öinä vieraillut usein erään nuoren naisen asunnossa, jonka edustalla ampuminen tapahtui ja tyttökin on tiessään, ja tätä tapausta sitten lähdetään selvittelemään.

Kirjoitustyyli on varsin hioutunutta, teoksessa ei juuri ylimääräistä ole: tyylistä tulee mieleen amerikkalaiset kovaksikeitetyt dekkarit kun ei tämä mikään kimurantti arvoitusdekkari ole, tapahtumat avautuvat sitä mukaa kun niitä selvitetään, mutta luotava tunnelma on kuitenkin tärkeä ja sitä tässäkin on, mikä sinänsä on ihan saavutus kun ottaa huomioon kuinka tiivistä ja minimalistista tämän ilmaisu usein on...
Mutta samalla on todettava että ei nyt tästä ihan selvinnyt miksi nämä Maigretit ovat niin erityisen arvostettuja, kiva pala ja sellainen että varmaan joskus luen jonkun muunkin osan mutta. (Eli Simenon-fanit voivat nyt kertoa kommenteissa miksi.)