Olen Aino Kallaksen tuotannosta lukenut aiemmin sen Sudenmorsiamen tietysti, sekä parin kirjan verran novelleja, nyt sitten myös runoja.
Tämä kokoelma julkaistiin 1945 ja vuoden alkuun sijoittuvat myös päivätyt runot: aika on tietysti hyvin raskasta yleisestikin, ja Kallaksen elämässä erityisesti, kahden lapsen kuolema, Viron miehitys, maanpako Ruotsiin, ja se tuntuu myös teoksessa, jossa on surua, kaipuuta ja epätoivoa.
Runot ovat lyhyitä, purskahduksia joissa on ajoittain mukana hieman klassista mitallisuutta, joskin runouden perinteessä Kallas kurottuu kauemmaksi: läpi kirjan kuuluu raamatullinen klangi, psalmien ja profeettojen kielenkäyttö, ja huomattava osa runoista onkin muodoltaan rukouksia, puhuttelua Jumalalle.
Herra, Sinä olet silponut minun rahvaani ruumiin,
Sinä olet jättänyt sen jäsenet myrskyn siipien riepoittaa,
katso, he etsiskelevät toinen toistansa eivätkä löydä,
meren kuljuista he huhuavat,
maan raoista kuuluu heidän rukouksensa,
eivätkä he enää yhdeksi yhtyä taida.
(Silvottu, ote)
Sudenmorsiamessa ja vähän noissa novelleissakin erityisesti Kallaksen kieli tekee vaikutuksen, ja näissä runoissakin se tuntuu, ikiaikaisuuden tuntu, sanat ja ilmaisut jotka ovat kotoisin jostain kaukaa mutta joissa silti on ymmärrettävää tuttuutta, kielen syntaksi joka ei ole ihan totuttu...
Vaikutteita virosta epäilemättä on mukana, tuossa yllä olevassa sitaatissakin "kansan" sijasta puhutaan "rahvaasta", mutta myös vanhasta kansanperinteestä tai hyvinkin suoraan raamatullisesta kielestä ammentaminen antavat oman luonteensa tekstille, ja vaikka yksittäiset runot ovatkin tavallaan yksinkertaisia, hetkellisiä huokauksia, tämän hetken vaikeudet, yleiset ja yksityiset, linkitetään laajempaan, universaaliin kehykseen.
Osallistun kirjalla Runohaasteeseen, ja kas, tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.
Maanpaossa
Katso, hopeaisiin halaviin ripustamme kanteleemme,
vierellä vieraan virran,
itkupajujen alla,
saineet silmävedet ovat suumme särvin,
ihomme verho vetten kaislain vehreät kuidut.
O, Herra, peitä meidän murheemme alastomuus,
kata katkeruutemme laupeuden sulkkuisella vaatteella,
kolkuta outojen sydänten suljetuille oville,
että ne aukeaisivat orvoille ja maattomille,
niinkuin erämaan ruusut,
sulaa lempeyttä täynnä.
Vie, o, vie, korpivaeltajasi kosteikon vesilähteelle,
että hän elävätä vettä ammentaisi
ja sammuttaisi palavan janonsa polton,
o, maanpakolaisten paimen!
2 kommenttia:
Kallaksen tyyli on todella omaa luokkaansa, vanhahtavasta tyylistään huolimatta kaunista ja elävää, aivan kuin Aleksis Kivenkin runokieli niissä soi vahvat sävyt.
Juu, vaikken normaalisti kielifiilistelijä niin olekaan niin Kallas tekee vaikutuksen.
Lähetä kommentti