Honnimbo Shusai, go-mestari pelaa jäähyväisottelunsa heinä-joulukuussa 1938 nuorempaa haastajaa Kitani Minorua vastaan (kyllä, peli kesti kuusi kuukautta, tosin siinä oli välillä kolmen kuukauden tauko, jolloin mestari oli sairaana). Mestari häviää ottelun, ja vähän yli vuotta myöhemmin kuolee. Yasunari Kawabata oli seuraamassa ottelua ja raportoi siitä sanomalehteen.
Lähes 15 vuotta myöhemmin Kawabata kirjoittaa ottelusta romaanin, suurelta osin todellisiin tapahtumiin perustuen mutta myös osin fiktiivisen (jota esiintuodakseen on muuttanut kirjassa niin oman kuin haastajan nimen, tämä on kirjassa Otaké), ja myöhemmin on pitänyt lopputulosta parhaana kirjanaan.
Kirjassa ollaan siis varsinaisen mikrokosmoksen parissa, pelin etenemistä kuvaillaan joskus hyvinkin tarkkaan (go-pelin säännöt on siis ainakin alkeellisella tasolla hyvä tuntea, ja varmasti mitä enemmän peliä tuntisi, sitä enemmän kirjan tästä osuudesta saisi irti...en ole ollenkaan niin hyvä pelaaja että osaisin lukea pelin etenemistä strategisella tasolla).
Mutta samalla kuvaillaan pelaajia ja muita toimijoita, pelaajat pyritään tietysti pitämään ainakin jossain määrin eristettynä muusta maailmasta jottein hitaasti etenevän pelin aikana muilla taitavilla pelaajilla tulisi houkutusta vaikuttaa otteluun, pelaajat ovat molemmat valtavan omistautuneita pelille ja tämä luonnollisesti aiheuttaa kaikenlaista eksentristä käytöstä ja terveysongelmiakin, ja varsinkin näin tärkeään otteluun liittyy runsaasti myös rituaalisuutta ja filosofisia ja esteettisiä tasoja...
Ja lopulta kyse on historian murroksesta, vanhat perinteet kohtaavat uuden, erilaiset ajattelut ja maailmankuvat törmäävät: kulttuurin murros on japanilaisen modernin kirjallisuuden suosikkiaiheita, mm. Yukio Mishima on tästä paljon kirjoittanut (ja tehnyt muutakin kuin kirjoittanut) samoin kuin Junichiro Tanizaki, mutta toisen maailmansodan traumasta ja vanhan kulttuurin tuhosta uuden tieltä ammentaa myös Kawabata, joka on tässä kirjassa tehnyt Shusain viimeisestä ottelusta tragedian: Musta 121 tai Valkoinen 130 voivat olla vain yksittäisiä siirtoja pelilaudalla mutta samalla niissä on pelissä koko japanilainen kulttuuri, maailmankuva ja elämäntapa.
Vaikka kirjan lukijan on tosiaan hyvä tuntea go-pelin perusteita niin sen vähäeleinen suoruus on kuitenkin omalla tavallaan helppoa lähestyä, ja se tarjoaa kiinnostavan ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
(Tämähän ei ole ensimmäinen lukemani go-obsessoitunut fiktio, olen aiemmin blogannut Hikaru no Go -mangasta, mutta mieleen tulevat myös pari jalkapallokirjaa, joissa myös harrastetaan kulttuurista maailmanselitystä pelin avulla...)
Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.
2 kommenttia:
Kuulostaapa erinomaiselta romaanilta. Olen luokattoman huono Go-pelaaja, mutta tämä menee lukulistalle.
Minä pelailin joskus sen verran että pääsin sille ihan alimmalle tasolle (eli minulla oli kuitenkin taso) mutta siitä on kuitenkin useampi vuosi kun olen yhtään pelannut...
Mutta ilmeisesti lajin harrastajille tämä on "pakollinen" ja muillekin varmaan avartava.
Lähetä kommentti