Syyskuun luetut

Euripides - Heracles and other plays
Walter M. Miller Jr. - Viimeinen kiitoshymni
Boris Vasiljev - Älkää ampuko valkoisia joutsenia
Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
Hans-Eric Hellberg - Onnenlakki
Gottfried Keller - Seitsemän legendaa
Richard Brautigan - The Pill Versus the Springhill Mining Disaster
Friedrich Dürrenmatt - Tuomari ja hänen pyövelinsä
Astrid Lindgren - Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

Luettuja kirjoja tulee tasaisesti muutama lisää, vaikka tässä on ollut kaikenlaista muutakin...Linnunradan käsikirjan liftareille luin pitkästä aikaa uudestaan, mutta koska sen lukemisessa oli tarkoituksellisesti valittu näkökulma niin bloggasin siitä tuonne toisaalle. Kesken on pari kolme teosta joista kuullette tuotapikaa.

Turussa on parastaikaa käynnissä kirjamessut, itse en ole paikalla mutta seurailen muista blogeista mitä siellä tapahtuu, ja odottelen muutaman viikon päästä koittavia Helsingin kirjamessuja, niistäkin epäilemättä kuulette myöhemmin lisää.

	mies	nainen	muu
englanti	83	78	2	163
suomi	44	36		80
ranska	29	10	2	41
japani	31	8		39
saksa	30	2		32
italia	28			28
ruotsi	19	9		28
venäjä	18	2	1	21
tsekki	12	1		13
norja	11	1		12
espanja	8		1	9
puola	3	3		6
unkari	4		1	5
arabia	4		1	5
tanska	5			5
viro	4			4
portugali	2	2		4
kiina	3	1		4
islanti	1		2	3
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2			2
hollanti	1	1		2
kreikka	2			2
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
	352	156	16	524

-------------------------------------
FB-kanavan kuulumisia:

"Pikainen pyörähdys sarjisfestareille. Ohjelmasta en ollut hoksannut mitään "aivan pakko"-tapausta (en kyllä ollut tarkkaan katsonutkaan kun olin ajatellut etten ehdi lainkaan paikalle) mutta pöydät silmäilin läpi ja pari teosta lähti myös mukaan ja muutama muu laitettu mieleen että niitä voi sitten aikanaan etsiä kirjastosta.

Ei myöskään sen kummemmin törmännyt tuttuihin, muutaman "julkkiksen" tietysti bongasin (joista osa ei varmaan miellä olevansa julkkiksia)"

"Oli joku tutkimuskin lukevan lapsen paremmasta sanavarastosta...("le conard"-sanaa tulee tuskin vastaan ihan heti ranskan kursseilla, sen mahdollisesta suuresta hyödyllisyydestä huolimatta)"

(sen sijaan huomasin sen heti samana iltana kun katsoin Melvillen Bob le flambeur -elokuvaa)

Astrid Lindgren - Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

 

Jatkamme seikkailuilla Nuorten Toivekirjaston parissa: Astrid Lindgren on tietysti lapsuudesta hyvin tuttu kirjailija, jonka tuotantoa luin aikoinaan laajasti, ja myöhemmin aikuisempina uudelleenluettuina Ronja, Mio ja Leinjonamieli yhä puolsivat paikkaansa. Mestarietsivä Kalle Blomqvistin seikkailut sen sijaan ovat jääneet lukematta, mutta tämä tuli nyt vastaan joten kimppuun (vaikka on kolmas osa, ja Kirjavuorenpeikko pitää tätä osaa vähän ongelmallisena; kirjan on lukenut myös Jokke). Suomennos on Laila Järvisen.

Lapset, tai siis varhaisteinit, leikkivät ruotsalaisessa pikkukaupungissa Ruusujen sotaa, leikkiä jossa kamppaillaan Valtakiven omistuksesta taisteluin, takaa-ajoin, salakielivihjein yms. (ja muistelen että meillä oli vähän samantyylistä touhua joskus ala-aste-ikäisinä) ja leikin tuoksinassa Valkoisen ruusun ritarit Kalle, Anders ja Eva-Lotta tapaavat pienen Rasmus-pojan joka on tullut isänsä kanssa asumaan kesäksi huvilalle: isä on professori joka tekee peltiä, eli on keksinyt jonkinlaisen läpäisemättömän kevytmetallin...

Erään öisen kamppailun Punaisia ruusuja vastaan (jossa lukijalle tulee mieleen että niin, lapsikuolleisuus on laskenut vuosikymmenten varrella) jälkeen Valkoiset ruusut sattuvat näkemään että Rasmus ja isänsä kidnapataan: Eva-Lotta tunkeutuu seuraan ja Kalle ja Anders seuraavat perässä. Professorin keksintöähän tässä tavoitellaan että se voitaisiin viedä vieraan vallan sotateollisuuden käyttöön, mutta miten käy...

Mestarietsivyys ei tullut mitenkään vahvasti esille, kun Kalle, Eva-Lotta ja Anders ovat kaikki aika tasavertaisia toimijoita tässä, vaikka lanu-dekkarista tässä onkin kyse: rikosjuttu ei kuitenkaan ole mikään whodunnit-arvoitus vaan trillerimäisempi. Ja vähän ristiriitaiselta tämä tuntui, toisaalta kirjassa on vaaraa ja uhkaa ihan yllättävänkin paljon, toisaalta esim. rikollisten uhkailut oli kuitenkin jouduttu jättämään aika verettömiksi ja ponnettomiksi. Muuten rikollisissa oli ihan kivasti väriä ja erimielisyyttäkin, mutta silti lopputulos ei ole oikein lintu eikä kala, jännärinä kuitenkin vähän epätyydyttävä (ja minäkin ihmettelin vanhempien rauhallisuutta kun lapset ovat karussa ties kuinka kauan...)

Leikin arvostustahan tässä on mukavasti mukana vaikka minäkin huomaan tässä myös haikeutta, sellaista "viimeinen kesä"-fiilistä (johon viitataankin jo kirjan alkupuolella).
Kovin hankala teos, tässä oli asioita joista pidin ja asioista joista en pitänyt.

Friedrich Dürrenmatt - Tuomari ja hänen pyövelinsä

 

Aloitan pikatiivistyksellä: kolmas lukemani Dürrenmattin kirja, hyvä ja yllätyksekäs vaikka nostaisin silti aiemmin lukemani Lupauksen ja Haaverin vielä vahvemmiksi. Lisää tuotantoaan tullee myöhemmin blogiin...

Ilmeisesti tämä oli ensimmäinen Dürrenmattin kirjoittama dekkari, ja se alkaa ihan perinteellisesti, sveitsiläinen kyläpoliisi löytää pikkutien varrelta auton jonka kuski on ammuttu. Murhattu mies paljastuukin siviiliasuiseksi berniläiseksi poliisiupseeriksi Schmiediksi, jonka esimies Bärlach apulaisensa Tschanzin kanssa alkaa sitten selvitellä mitä mies oikein onkaan seuduilla ollut hakemassa ja mitä on tapahtunut...

JA TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA

IHAN KAUHEITA SPOILEREITA

Siinä missä noissa Lupauksessa ja Haaverissa oli esillä idea suhteellisen pienistä ja mitättömistä jutuista, jotka kaaosteorian omaisesti paisuvat ja johtavat traagisiinkin lopputuloksiin, sekä jossain määrin epätyydyttävästä ratkaisemattomuudesta, tässä kirjassa osaset loksahtelevat paikalleen ja tapahtumat ovat manipuloitavissa kuin shakkipelissä. Mukana on omalla tavallaan vähän hömelö klisee vuosien takaisesta nemesis-hahmosta "so, mr Bärlach, we meet again"-hengessä, moraaliton nihilisti joka nauttii tehdä rikoksia joista Bärlach on tietoinen mutta joille tämä ei voi mitään,  mutta tilanne kääntyykin kun myöskään Bärlach ei enää pelaa ihan sääntöjen mukaan, hän asettuu tuomariksi joka tuo peliin oman pyövelinsä...
Mainittakoon, että minulla oli kyllä hyvin vahva aavistus Schmiedin murhaajasta, mutta kirja pääsi silti yllättämään siinä kuinka hyvin Bärlach oli tilannetta manipuloinut. Tietyllä, vähän kierolla tavalla, tästä tuli mieleen Agatha Christien Hercule Poirot -kirjat, mukaanlukien ja erityisesti niiden viileä salonkipyöveliys, ja tavallaan pyövelin idea heijastui myös siinä, että tähän työhön valittiin usein muita rikollisia, jotka sitten välttivät oman rangaistuksensa. Tai kuten käy ilmi, rangaistus tulee ehkä eri muodossa...

Kirjan on lukenut myös Mia.

Richard Brautigan - The Pill Versus the Springhill Mining Disaster

Vaikuttavan In Watermelon Sugarin ja varsin kiinnostavan Taimenenkalastuksen Amerikassa jälkeen jatkamme Richard Brautiganin tuotantoon tutustumista, tällä kertaa kokoelmalla valittuja runoja 1957-68.

Aihevalinnat ja niiden käsittely leviävät ympäriinsä, mukana on toteavaa ja arkea havainnoivaa juttua (ja myös pari metarunoa runojen kirjoittamisesta), arvoituksellista oivaltavuutta, aivan kuin zen koaneja modernimmasta Amerikasta ja surrealistista lentoa, ja kaikista tyyleistä löytyy myös kiinnostavia esimerkkejä. Reiluun sataan sivuun mahtuu melkein sata runoa, muutama kolmen tai neljän rivin mittaisia mutta mukana on myös pitempi The Galilee Hitch-Hiker, mitta on vapaa mutta ainakin osan kuulisin mielelläni lausuttuina (kuten kirjan aloittavan "All Watched Over by Machines of Loving Grace"n).

Aikakausi näkyy ja kyllähän tästäkin tulee ilmi miksi ajan underground- ja hippikulttuuri Brautiganista innostui, ja siinä missä lennokkaammat osiot tuovat mielene nuo aiemmin lukemani kirjat, tulee tästä myös läpi paljon näkyvämmin kirjoittajan omaa elämää. Sävy on usein aika maanisdepressiivinen, jossa molempia puolia sävyttää erikoinen yhdistelmä mustaa huumoria ja naiviutta.

Parhaimmillaan erinomaisen oivaltavaa ja viihdyttävää (ja hivenen häiritsevää), huonoimmillaan nopeasti ohi, eli kyllähän minä tästä pidin.

Death Is a Beautiful Car Parked Only

Death is a beautiful car parked only
to be stolen on a street lined with trees
whose branches are like the intestines
   of an emerald.

You hotwire death, get in, and drive away
like a flag made from a thousand burning
   funeral parlors.

You have stolen death because you're bored.
There's nothing good playing at the movies
   in San Francisco.

You joyride around for a while listening
to the radio, and then abandon death, walk
away, and leave death for the police
   to find.

Gottfried Keller - Seitsemän legendaa

 

Wikipedia mainitsee sveitsiläisen Gottfried Kellerin saksankielisen realismin huomattavaksi edustajaksi, mutta sitä puolta ei tässä kirjassa paljoa näy, tämä on kokoelma ihmesatuja vähän aiemmin lukemani Lagerlöfin Legendoja Kristuksesta tapaan (suomentajana on Lauri Viljanen): eikös tämä ole enemmän romantikkojen heiniä?

Keller tosin tarinoi enemmän pyhimyksistä, neitsyt Maria on aktiivisena toimijana muutamassa kertomuksessa ja muissakin on pyhiä tai sinne päin suuntaavia, joilla tosin ei aina asiat mene niin kuin suunnitellaan...pari tarinaa viittaa jonnekin epämääräiseen pseudokeskiaikaan, jotkut taas alkukirkon tietämille vainojen aikaan (ei välttämättä tosin kauhean suurella historiallisella tarkkuudella, anakronismejahan tuli bongattua mutta menköön).
Kuten aiemminkin, pidän yhä tällaisesta legenda-tarina-tyylistä ja näissä oli ihan novellimittaakin. Kaksi viimeistä meni ehkä vähän liian tuonpuoleiseksi mutta erityisesti Eugenia, Neitsyt ritarina ja Neitsyt ja nunna olivat kiintoisia kertomuksia.

Hans-Eric Hellberg - Onnenlakki

Siirrymme taas NTK-haasteen pariin, tällä kertaa luettavana oli ruotsalaisen Hans-Eric Hellbergin lastenkirja Onnenlakki (suom. Ulla Lehtonen)
Tommin (alkuteoksessa Björn) paras ystävä Yngve on kuollut ja niinpä Tommi on varsin masentunut ja yksinäinen. Mutta eräänä päivänä Tommi löytää vanhan miesten huopahatun joka päässä tapahtuu onnekkaampia asioita, Tommi saa uuden ystävän ja löytää myös itsestään lisää rohkeutta...

Juoneltaan kirja on aika yksinkertainen kirja, tärkeämpää on mitä Tommin pään sisällä tapahtuu. Suru ystävän kuolemasta ja yksinäisyys ovat voimakkaita alussa mutta pikku hiljaa niistä päästetään irti ja siirrytään eteenpäin elämässä, uusien ystävien kanssa ja vähän myös uutena itsekin.
Samoin kiinnostavalta tuntui kirjassa esitetty näkökulma jossa monilla esineillä on talismaaninen, fetisistinen luonne ja kuinka niihin suhtaudutaan: hattu koetaan taikahatuksi jonka käsittelyssä on omat lainalaisuutensa, ja joissain muissakin esineissä on vastaavia piirteitä, ja vastaavasti fyysiset esineet kuvaavat myös elämäntilanteita, kun suru Yngven vuoksi alkaa jäädä taakse niin se kuvataan nimenomaan esineillä ja niidne käsittelyllä.

Niinkuin LTK-kirjat tapaavat olla niin tämäkin oli aika nopealukuinen, mutta ehkä tämä on ollut tärkeä teos jollekulle joka on ollut samassa elämäntilanteessa...

Boris Vasiljev - Älkää ampuko valkoisia joutsenia

 

Muutama kuukausi sitten luin Boris Vasiljevin Ja ilta oli rauhaisa -kirjan, ja pidin siitä sen verran että kun tämä toinen kirjansa sattui löytymään niin piti napata mukaan (suom. Pirjo Laine).

Jegor Poluškinin kylä sijaitsee alueella jossa on aikoinaan ollut isoja metsämassiiveja, nykyään niistä on lähinnä jäljellä vain pieni suojeltu alue Mustalammen luona. Jegor itse, sekatyömies, on aikamoinen taivaanrannan maalari, elää läheisessä vuorovaikutuksessa luonnon, kasvien ja eläinten kanssa (ei häntä pure vihaisinkaan koira) mutta ihmisten kanssa on sitten hankalampaa...
Jegor on kyllä kova työmies mutta omapäinen, haluaa tehdä työnsä hyvin mutta omien määritelmiensä mukaan, mikä aiheuttaa tietysti kaikenlaista kitkaa muiden kanssa, niinpä ei Jegoria kovin kauaa missään työssä pidetä ja kylällä nimitetään pahanilmanlinnuksi joka tuo harmia tullessaan. Ja kotona on äkäinen vaimo Haritina ja poika Kolja joka on kyllä perinyt isänsä ajatuksia ja tapoja.
Samassa kylässä asuvat myös Haritinan sisaren perhe, sisaren mies Fedor on paljolti sellainen mitä Jegor ei ole, osaa ottaa oman menestyksensä varsin häikäilemättömästi. Ja Koljan opettaja Nonna Jurjevna, vaikka vielä nuori onkin niin vanhaksipiiaksi jo katsotaan, ja uusi metsänhoitaja Juri Petrovitš ja sekalainen joukko muita sivuhenkilöitä...

Vasiljev kirjoittaa hyvin henkilöitä, reilun parin sadan sivun mittaisessa romaanissa saadaan jo värikäs ensemble kokoon: keskeinen kontrasti on Jegorin ja Fedorin välillä ja laajemmin luonnonsuojelun sekä moraalin ja lyhytnäköisen omanvoitonpyynnin sekä korruption välillä: aatteellinen tendenssi on tietysti mukana ja näkyvänä mutta Vasiljev kirjoittaa sen verran hyvin että manipuloiduin ihan ilokseni.
Ja taustalla sitten Nonnan ja Jurin tarina, joka on sen verran ilmeinen että kirjan alussa ja lopussa esiintyvä metatasoinen kertoja työntyy myös keskelle kirjaa ilmoittamaan että itse asiassa kirja voisi päättyä tässä kohtaa, kun uusi metsänhoitaja ensimmäistä kertaa tulee tapaamaan opettajatarta...

Itse asiassa tuli mieleen että Vasiljevissa on vähän samaa kuin Agatha Christiessä, ei kirjoita dekkareita mutta samoja taitoja, vahvuuksia ja keinoja on käytössä. Ja Vasiljevkin oli suosittu ja tämäkin kirja on näköjään filmattu.
Ei tämä ihan niin kovaa vaikutusta tehnyt kuin Ja ilta oli rauhaisa, mutta sen verran mainio että se kolmaskin suomennettu kirjansa, Ei kaatuneiden luettelossa, pitänee joskus lukea. Ei ehkä  Leningrad - Ost-Berlin -haasteen puitteissa mutta joskus.

Hänelle taputettiin uudelleen ja kaikki alkoivat hälistä. Jegor vilkaisi syrjäsilmällä lasia, joka oli tuotu häntä varten. Kun vesi lakkasi poreilemasta siinä, hän hörppäsi lasista ja nyrpisti suutaan: vesi oli suolaista.
"Kaikki me asumme yhtä taloa, mutta emme kaikki voi olla isäntiä. Ja minkä tähden on näin? No kaikkihan menisi sekaisin. Toisaalta opetetaan, että luonto on meidän rakas synnyinkotomme. Mutta kuinka toisaalta kuitenkin käy? Toisaalta me valloitamme luontoa. Ja luonto kärsii. Se kärsii kauan ja kuolee sitten hiljaa. Eikä ihminen ole mikään luonnon herra. On vahingollista kutsua ihmistä luonnon herraksi. Ihminen on ikään kuin luonnon poika, sen vanhin lapsi. Siis olkaamme järkeviä, ettemme saata äitiämme hautaan."

Walter M. Miller Jr. - Viimeinen kiitoshymni

 

Olin tästä Millerin kirjasta jossain määrin tietoinen (alkuteos A Canticle for Leibowitz, suomennos Martti Montonen), että se oli scifiklassikko maailmasta joka on ydinsodan jälkeen hajalla ja sääntökunnan luostarista johon kerätään sotaa edeltävän kulttuurin jäänteitä, mutten sitten oikein enempää.
Niinpä olikin yllätys että se mitä olin aluksi luullut mausteeksi olikin kirjan sisällön keskeinen osa: teos on spekulatiivista fiktiota mutta spekulaatio painottuu suurimmaksi osaksi teologisiin ja filosofisiin kysymyksiin.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan, Fiat Homo, Fiat Lux ja Fiat Voluntas Tua, joissa kaikissa on sama tapahtumapaikka, jossain lounais-Yhdysvalloissa sijaitseva albertiaanisen sääntökunnan luostari. Aikaskaala sen sijaan on mittava, ensimmäinen osa sijoittuu noin kuudensadan vuoden päähän valtavasta tulenpaisumuksesta jonka jälkeen maailma on taantunut muistuttamaan suunnilleen Rooman hajoamisen jälkeistä Eurooppaa, sitä seuraava osa taas kuusisataa vuotta eteenpäin jolloin ollaan edistytty jo renessanssiin ja viimeinen osa vielä kuusisataa vuotta eteenpäin uuteen atomiaikaan. Ei siis kannata tottua liian läheisesti henkilöihin tai varsinaiseen "juoneen", päähenkilö on ihmiskunta ja juoni historia.

"Ja tuohon aikaan", jatkoi lukijaveli,
"maan ruhtinaat olivat paaduttaneet sydämensä Herran lakia vastaan eikä heidän ylpeydellään ollut rajoja. Ja kukin heistä ajatteli itsekseen, että parempi olisi, jos kaikki tuhoutuisivat kuin että hän itse joutuisi toisten ruhtinaiden alamaiseksi. Sillä maan mahtavat taistelivat keskenään ylivallasta; varastamalla, pettämällä ja juonittelemalla toisiaan vastaan koettivat he hallita ja sotaa pälkäsivät he suuresti ja vapisivat sen edessä, sillä Herra oli antanut tuon ajan viisaiden keksiä keinot, joilla koko maailma voitaisiin tuhota, ja heidän käsiinsä oli annettu arkkienkelin miekka, jolla Lucifer syöstiin taivaasta, jotta ihmiset ja ruhtinaat pelkäisivät Jumalaa ja nöyrtyisivät kaikkein mahtavimman edessä. Mutta he eivät nöyrtyneet.
Ja saatana puhutteli erästä ruhtinasta näin sanoen: 'Älä pelkää käyttää miekkaan, sillä viisaat miehet ovat pettäneet sinua sanoessaan, että koko maailma tuhoutuisi. Älä kuuntele heikkojen neuvoja, sillä he pelkäävät ylen määrin sinua ja sitomalla kätesi tekevät palveluksen vihollisillesi. Iske, ja saat olla varma, että sinusta tulee koko maailman kuningas.'"

Kuten sanottu, keskiössä on Albertus Suuren mukaan nimetty uusi sääntökunta jonka muuan Isaac Leibowitz perusti pian ydinsodan jälkeen: sotaa seuranneessa sekasortoisessa tilanteesta väkijoukot olivat alkaneet suhtautua suurella epäluuloisuudella ja vihamielisyydellä tiedemiehiin ja kirjoituksiin jotka olivat tuhoon johtaneet, ja nyt vuorostaan ne pyrittiin mahdollisimman laajasti tuhoamaan, vaikka katolinen kirkko onnistuikin varsin hyvin väistämään tuhoamisen...Leibowitzin luostari keräsi, salakuljetti ja piilotti niin paljon kuin pystyi ja vaikka ymmärrys kerättyjen tekstien sisällöstä onkin käytännössä kadonnut niin niitä säilytetään ja kopioidaan odottamaan rauhallisempaa aikaa jolloin taas löytyy ihmisiä jotka kykenevät ymmärtämään niiden sisältöä. Ja yleisen rauhattomuuden, maantierosvojen yms ohella luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Toisessa osassa ymmärtäviä ihmisiä sitten jo löytyy, ei vielä sotaa edeltävällä tasolla mutta tarpeeksi että ymmärtää luostarin kokoelmasta löytyvän paljon tärkeää ja hyödyllistä, ja näitä ihmisiä on sekä itse luostarissa että sen ulkopuolella. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Kolmannessa osassa tieteellinen kehitys on sitten jo saavuttanut luostarin memorabilian ja mennyt joiltain osin jo ohikin. Ja luostariin kuuluu kaikuja laajamittaisemman sodan uhasta...

Oppinut veti kiihkeästi henkeään. "Epäsuhdan sellaisten ihmisten välillä, joita me katselemme ikkunasta, ja sellaisten kuin historioitsijat uskottelevat heidän kerran olleen. En voi hyväksyä tällaista näkemystä. Miten olisi suuri, oppineiden ihmisten rakentama sivilisaatio voinut tuhota itsensä noin täydellisesti?"
"Olemalla aineellisesti suuri ja viisas, mutta ei mitään muuta", sanoi Apollo. Hän meni ja sytytti talilampun, sillä hämärä muuttui nopeasti pimeydeksi. Hän ahersi tulusten kanssa, kunnes onnistui iskemään kipinän ja puhalsi varovasti taulaan.
"Ehkäpä", sanoi Taddeo, "mutta epäilen sitä."
"Te siis hylkäätte kaiken historian pelkkänä myyttinä?"

Aikaskaalan lisäksi yllättävä piirre kirjassa oli tosiaan kuinka teologis-filosofisen pohdinnan täyttämä se oli. Kirja heijastelee kirjoitusaikaansa, kylmää sotaa ja ydinsota-ahdistusta, mutta keskeinen aihe oli lopulta ihmisen kykenemättömyys: mitään ei opita aiemmista virheistä, vaan vääjäämättä suunnataan kohti uutta tuhoa kun edellisen jäljet on saatu paikattua.
Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta huomionarvoista on että tämä ei kuitenkaan ole synkän misantrooppinen kirja: suurin osa henkilöistä on omissa lähtökohdissaan ihan fiksuja ja älykkäitä (ja poikkeuksilla ei puolestaan ole niin inflatoitunut ego että luulevat muuta) ja samoin suurin osa henkilöistä pyrkii omissa lähtökohdissaan siihen mitä pitää hyvänä. Mutta teoilla, hyviksikin tarkoitetuilla, on seuraamuksia jotka leviävät kauaksi ja usein odottamattomilla tavoilla...tässä kirjan pitkä aikaskaala pääsee oikeuksiinsa, jälkimmäisissä osissa näkyy kaikuja edellisten osien teoista vaikka niiden tekijät ja heidän vaikuttimensa ja kontekstinsa olisivatkin jo unohtuneet...

Kirja ei ole misantrooppinen jos sitä lukee perisynnin käsitteen kautta, ja siihen läheisesti liittyvän toivon hyveen.
Lukija joutuu kysymään oliko Leibowitz alunperinkin väärässä, olisiko ollut parempi vain antaa kaiken mennä ja tuhoutua eikä yrittää säästää mitään jälkipolville, antaa periksi epätoivolle. Tai olisiko silläkään ollut merkitystä jos ilmankin Memorabiliaa lopputuloksen mahdollisuudet olisi kehitetty ehkä vähän hitaammin mutta kuitenkin. Ja oliko se sivuhenkilönä vilahtava vanha ukko puheistaan huolimatta aina eri ukko, tai ilmestyvä Leibowitz, tai Lasarus tai Ahasverus, tai Saatana? Miller ei vastaa, lukijan pitää itse, ja vastaus riippunee suhtautumisesta maailmaan, ihmisyyteen ja toivoon (ihmettelin toisaalla näkyvää mainintaa että tämä olisi dystopia. Ei ole, tai sitten todellisuus on dystopia jolloin koko termi on merkityksetön. Toisaalta jos hyväksyy perisynnin käsitteen, myös utopia on mahdottomuus).

Tämän keskusaiheen ympärillä ja osin siihen linkittyen on sitten mukana runsaasti juttua mm. kirkon ja valtion sekä uskonnon ja tieteen suhteista (tieteen ja valtion suhteet, jotka lopulta ovat ne ongelmallisimmat, ovat jääneet toisten kirjojen pohdittaviksi) sekä ihan vaikuttava valikoima sivujuonteita vokaatioista, kirkon käsitteestä, kanonisaatiosta, uskonnollisesta taiteesta, eutanasiasta jne (eli jos ei ole tippaakaan kiinnostunut uskonnollisesta/kristillisestä ajattelusta niin tämä lienee aika tuskastuttava kirja, mutta se on sitten oma tappio).
Minusta tämä oli loistava.

Euripides - Heracles and other plays

 

Vaellamme Lukuharjoituksia-haasteen puitteissa antiikin Kreikkaan, Euripides on yksi kolmesta suuresta tragediakirjailijasta ja tässä teoksessa on yhteensä viisi näytelmäänsä, neljä tragediaa Heracles, Iphigenia Among the Taurians, Ion ja Helen sekä yksi satyyrinäytelmä Cyclops. Osittainen uudelleenluenta tämä oli, olin joskus aikoinaan lukenut Heraclesin ja Cyclopsin mutten noita muita...

Toki on todettava että tragedian nimitys eroaa jonkin verran nykyisemmästä käytöstä, nykyisessä käytössä sanoisin vain Herakleen olevan, no, traaginen. Shakespearen jaottelussa Ion menisi varmaan ongelmanäytelmästä tyyliin Mitta mitasta ja Helen ja Ifigenia menisivät juoneltaan, vaikkeivät aina ilmaisultaan, jo seikkailukomedian puolelle...

Satyyrinäytelmä Kyklooppi sen sijaan on varsin lyhyt iloittelu, lajityyppinä myös osa Dionysokselle omistettuja näytelmäkilpailuja joissa tragedioiden ohella esitettiin suojelijajumalaa ylistäviä näytelmiä joissa on satyyreja, viiniä ja hedonistista iloittelua. Tässä tapauksessa tarina lainailee Homerokselta tarinan Odysseuksen seikkailusta kykloopin saarella, ja näytelmän henki taas vähän sellainen että jos Kauhea kankkunen tai American Pie olisi tehty reilu parituhatta vuotta sitten...

Ifigeniassa ja Ionissa käytetään skenaariota jossa katsoja tietää että henkilö X ja Y tuntevat toisensa menneisyydestä tai heillä on jokin muu olennainen side, mutta X ja Y eivät ole toisiaan tunnistaneet ja niin kiertävät aihetta monesta suunnasta ennen kuin homma selviää...ensimmäisessä henkilöt ovat Ifigenia ja veljensä Orestes jotka molemmat luulevat toisen kuolleen, Ionissa Ateenan kuningatar Creusa ja poikansa Ion joka katosi vauvana ja on nyt aikuinen ja luulee olevansa orpo...

Ifigenia oli näistä se mitättömimmän tuntuinen näytelmä, ei siinä ollut oikein muuta iloa kuin tuo tunnistusvekslaus joka toteutettiin paremmin Ionissa.

Ion sen sijaan oli myyttinä minulle aiemmin tuntematon (mutta se siis selittää nimen "joonialainen", Ion on kanta-isä) mutta näytelmänä erinomaisen kiinnostava, juonessa oli muitakin tvistejä kuin pelkkä tunnistus ja jälleenkohtaaminen ja periaatteessa onnellisesta lopusta mukana on kiinnostavan ambivalentti ja kitkerä sävy, Ion syntyi siis kun Apollo-jumala raiskasi nuoren Creusan ja Creusa on luonnollisesti aika traumatisoitunut asiasta, ja vastaavasti Ion on katkera kun äitinsä hylkäsi hänet vauvana ja niin hän oli elänyt elämänsä Delfoin temppelissä orpona...juonenpätkät kudotaan näppärästi lopussa yhteen mutta on ilmeistä että lopputulos ei ole täysin tyydyttävä.
(Tämän näytelmän ja sen selityskommenttien yhteydessä tuli myös mieleen Morren aikoinaan mainitsema draamallinen inhokkiklisee, että nainen tulee raskaaksi yhdestä, ensimmäisestä, yhdynnästä...no, kyseinen klisee oli selvästi suosiossa ainakin antiikin Kreikassa jossa jumalten ja kuolevaisten naisten kohtaamisista seuraa aina jälkikasvua.)

Helena tarjosi kiinnostavan tvistin perinteiseen tarinaan (ja nimihenkilön luonteeseen joka erosi muissa näytelmissä esitetystä käsityksestä), muutokset eivät tosin ole ilmeisesti täysin Euripideen omaa keksintöä vaan muutkin ovat niistä maininneet: Paris veikin Troijaan vain jumalten tekemän harhakuvan samalla kun oikea Helena, hyveellinen ja miestään Menelausta uskollisesti rakastava vaimo, lennätettiin vangiksi Egyptiin. Tässä näytelmässä sitten Troijan sodan jälkeen Menelaus tulee Egyptiin ja sitten pitää keksiä että mitenkäs päästään takaisin kotiin...

Näissä kolmessa näytelmässä on kaikissa tutuista myyteistä otettu mukaan myös komediallista ainesta vaikka mukana on myös vaihtelevia annoksia ristiriitoja, konfliktia ja kovaa kohtelua jumalten taholta. Huomionarvoisia ovat myös voimakkaat naishahmot Ifigenia, Helena ja Creusa, joissa kaikissa on traagisuutta mutta myös neuvokkuutta ja psykologista syvyyttä.

Hivenen humoristisemman materiaalin rinnalla Herakles onkin sitten tosi synkkä. Alussa Herakles on kadoksissa, oletettavasti kuollut, ja Theban kuningas vainoaa Herakleen vaimoa Megaraa, näiden lapsia ja Herakleen vanhaa isää Amfitryonia niin että nämä ovat jo valmiita kuolemaan...kunnes Herakles sitten palaakin manalasta suoritettuaan kahdennentoista urotekonsa ja laittaa asiat järjestykseen. Mutta tämähän ei miellytä sankariimme vihamielisesti suhtautuvaa Heraa joka lähettää Hulluuden maan päälle, ja niin Herakles tappaa itse perheensä...
Vaikuttavia juttuja riittää koko näytelmän pituudelle, alun epätoivosta puolivälin väärään toivoon ja deus ex machinan yllättävään sijoittamiseen näytelmän keskelle, ja tätä seuraavaan uuteen epätoivoon...ja siinä missä muissa näytelmissä on viittauksia varsin ristiriitaisista suhtautumisista oikukkaisiin jumaliin jotka tekevät mitä tahtovat, tässä se tulee selvimmin esiin dramaattisissa puheissa ja teoissa...(ja vaikka Megaran osuus rajoittuukin näytelmän alkupuoleen, sopiii hänkin yllä mainittujen voimakkaiden naishahmojen seuraan)

Minkäköhän verran näitä vanhoja kreikkalaisia näytelmiä oikeasti esitetään? nautittavaa luettavaa näissä kyllä on (jahka pääsee mukaan näiden puhetyyliin, lukiessa varmasti auttaa myös vihetymykseni eeppiseen runouteen...)

Liebster Awards -tunnustus ja vähän matkailua

Blogiin tuli There's no such thing as too many books -Minnalta Liebster-palkinto, kiitos kovasti!

Haastehan menee näin:

Haasteen säännöt

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Samalla harrastetaan vähän lifestyle-bloggausta, tosin myös blogin luonteen mukaisesti: kävin lyhyellä visiitillä Ruotsissa, Lundissa, ja siellä harrastin jonkin verran myös flaneerausta: siinä missä Helsingissä alkaa syksy jo selvästi painaa päälle, on Lund juuri sen verran etelämpänä että vielä oli kesää jäljellä.

Mutta asiaan, eli Minnan kysymyksiin.

1. Lempikirjagenresi ja miksi? Entä mitä kirjallisuussuuntausta välttelet?

Laajemmista genreistä ei kovin helposti löydy mitään kumpaankaan, luen "literary fiction"ia (mikä se sitten onkaan suomeksi), dekkareita, scifiä, fantasiaa jne. mutta en mitään noista ihan vaan genreen kuulumisen perusteella. Joitain pienempiä, tarkemmin rajattuja genrejä tai lajityyppejä kuitenkin saattaa tulla. Olen blogissani hehkuttanut esim. sitä lajia jota itse kutsun "eksistentialistiseksi hömpäksi" (mm. Barbara Pym, Elizabeth Bowen, Elizabeth Taylor), joka painottuu henkilösuhteisiin niin yksilöiden kuin yksilön ja yhteiskunnan välillä ja joka harkitusti kyllä tarkastelee aihettaan, ihmiselämää, mutta ei suhtaudu kuitenkaan itseensä liian ryppyotsaiseksi (lajityypin suosima kirjallinen tyyli, jota voisi useimmiten luonnehtia elegantiksi, on tietysti myös nautinnollista). 

Välttelypuolella...on genrejä joita en voi sanoa lukeneeni lainkana tai juuri lainkaan mutta tiedä sitten kuinka usein voidaan puhua varsinaisesta välttelystä. Olen kuitenkin maininnut joskus ennakkoluuloisuuteni skandinaavidekkareita kohtaan, toisen käden havainnot ovat antaneet siitä varsin tympeän mielikuvan.

Lundin tuomiokirkko (jonka ulkonäkymä löytyy Peegee Hydatoon -blogista). 

Tällä kertaa osuin paikalle kun kryptakin oli auki, sieltä tuo alempi kuva. 

2. Mitä syksyn uutuusteoksia odotat eniten?

Jotain potentiaalisesti kiinnostavia tietokirjoja bongailin julkaisuluetteloista, mutta varsinaisesti odottelen tulevia kirjamessuja että näen mitä kivaa erityisesti pienkustantajilla on tällä kertaa esittää.

Ilahduin kuitenkin uutisesta, että Yoko Ogawan The Housekeeper and the Professor ilmestyy suomeksi: itse olen sen jo lukenut mutta kiinnostaa kyllä nähdä mitä muut ajattelevat siitä (ja jos se pärjää hyvin niin ties vaikka muutakin Ogawaa saataisiin suomeksi, ja ehkä myös lisää muita uusia japanilaisia). 

Kas, Lundissakin on Emmauksen kirppis 

(itse asiassa jakautunut kahteen tilaan kadun molemmilla puolilla).

3. Mitä ei kirja-aiheisia blogeja seuraat säännöllisesti?

Muutamaa blogia joissa puhutaan jonkin verran kirjoista mutta myös aika paljon muusta (kuten yllämainittu Peegee Hydatoon tai Deadline torstaina). ja parin tutun blogeja, Pääradan varrelta on myös tuolla sivupalkin seurantalistalla ja muiden uudet postaukset näen Facebookissa.

Mutta aika vähän loppujen lopuksi, joitain olen lueskellut erittäin epäsäännöllisesti mutta yleensä kun näkee jossain listoja tämän hetken suosituimmista blogeista niin eivät ne ole minulle lainkaan tuttuja... 

Riimukiviä oli myös muutama. 

En osaa lukea.

4. Mitä lehtiä luet?

Tällä hetkellä en tilaa mitään lehteä, seurakunnan ja S-ryhmän lehdet tulevat kotiin jäsenetuina ja hiippakunnan Fideksen luen netissä sähköisenä. 

Kirjastossa luen yleensä joka numeron Pelit-lehteä, Urheilulehteä ja Kritiikin uutisia ja muita sitten epäsäännöllisesti kun sopivasti eteen osuu tarpeeksi kiinnostavan oloinen numero. 

Esaias Tegnér asui täällä.

5. Kuunteletko äänikirjoja ja jos kuuntelet, millaisissa tilanteissa?

En kuuntele. Silloin kun joku levy pyörii niin se on musiikkia, äänikirjoille ei ole löytynyt oikein mitään mielekästä tilannetta kuunnella. Enkä ole ihan varma kuinka hyvin ne minulle sopisivatkaan, koska kun kuuntelen musiikkia niin en yleensä kuuntele sanoituksia jos en oikein yritä, joten kirjoissakin saattais käydä niin että kuuntelen vain äänensävyjä ja ulosantia ja varsinainen sisältö menisi ohi...

Paikallisten dominikaaniveljien kappeli. 

On siellä varsinainen kirkkokin mutta sinne ei tällä kertaa tullut asiaa.

6. Onko sinulla muita kulttuuriharrastuksia kirjojen lisäksi, kuten elokuvissa käynti tai konsertit? Suosituksia?

Hmm. Kuuntelen paljon musiikkia, ja katselen myös suht paljon elokuvia, mutta molempia harrastan kotona, en ole koskaan ollut innokas leffateattereissa kävijä ja konserteissakin tulee käytyä varsin harvoin (joskus aiemmin tuli niitä harrastettua enemmän, silloin tapana oli käydä muutamalla pikkuklubilla kuuntelemassa esiintyjiä joista ei ollut välttämättä ikinä kuullutkaan aiemmin, jos vain vaikutti jotenkin kiinnostavalta ja lippu oli viisi euroa tai alle...se on ihan mainio tapa harrastaa).

Mitäs viime aikoina nähtyä sitten suosittelisin. Elokuvista suurin viimeaikainen yllätys oli JCVD: Jean-Claude van Damme ei normaalisti ole mikään elokuvataiteen merkkiteosten sankari mutta tässä leffassa, jossa esittää itseään osumassa vahingossa paikalle belgialaisen pikkukaupungin postiryöstöön onkin loistava ja leffa itsessään yhtä aikaa koskettava, hauska ja hillittömän metatietoinen. 

Katsoin myös pari Ettore Scolan leffaa, La nuit de Varennes oli parempi vaikka Passione d'amorekin on ihan mainio (mutta eivät ne tietenkään Le balin nerokkuuden vertaisia ole, harva asia on).

Musiikkipuolella olen viime aikoina kuunnellut lähinnä omaa hyllyä läpi, vanhoja tuttuja joista osa tietysti parempia ja osa vähän heikompia, mutta sen tarkempia suuntaviivoja ei oikein osaa nostaa esiin. 

Kaupunginkirjasto

7. Minkä suositun kirjailijan teoksia et halua lukea?

Hmm. Myyntitilastoista varmana löytyy muutamakin, en ole esim. kokenut mitään halua tutustua vaikkapa Ilkka Remeksen tuotantoon. Myös sillä perusteella mitä olen kuullut, ei Karl Ove Knausgårdkaan vaikuta olevan lainkaan minun makuuni sopiva kirjailija vaikka kuinka keräisi blogikehuja...

Kirjaston esiinnostohyllyjä. Mikä on in nyt.

8. Millaista musiikkia kuuntelet lukiessasi, vai luetko ennemmin hiljaisuudessa?

Yleensä on musiikkia soimassa, aika lailla mitä sattuu eli minulla ei ole mitään erityistä lukumusiikkia eikä sen sinänsä tarvitse tyylillisesti sopia luettavaan kirjaankaan. Olen tosin huomannut että enemmän tarkkaavaisuutta vaativien kirjojen kanssa ei yleensä voi kuunnella musiikkia jossa laulu on miksattu kovin selvästi esiin (kuten yllä mainitsin, en yleensä kuuntele laulujen sanoja, lähinnä vain silloin kun laulu on nostettu tosi selväksi). 

Kirjaston suomenkielinen valikoima

9. Bloggaatko kaikista lukemistasi kirjoista ja jos et, miksi?

Bloggaan melkein kaikesta kaunokirjallisuudesta. Tietokirjoista varsin harvoin (osittain myös siksi että huomattavaa osaa tietokirjoista en lue varsinaisesti kannesta kanteen vaan sieltä täältä kiinnostuksen mukaan), samoin sarjakuvat jäävät yleensä bloggaamatta.

Kaunokirjoissa en bloggaa kesken jätetyistä (niitä tulee joskus, ei kovin usein) ja pari kertaa olen jättänyt kirjoittamatta jos kyseinen kirja ei ole jättänyt oikein mitään mielikuvaa tai sanottavaa, positiivista tai negatiivista (tällaisia runokirjoja on pari tullut, proosassa ei moista edes kestäisi).

Kasvitieteellinen puutarha.

Wollemia nobilis

10. Paras kesämuistosi tältä vuodelta?

Hmm, järisyttävämmät tapahtumat olivat vähissä (tai eivät niin positiivisia). 

Köyliön vaelluksella kesäkuussa oli taas kerran kivaa, sanotaan sitten se.  

Kasvitieteellinen puutarha.

Kaktusdahlia

11. Mikä kirja sinulla on juuri nyt kesken ja mitkä ovat vaikutelmasi siitä tällä hetkellä?

Parikin kirjaa joista varmaan kuullaan lähipäivinä enemmän. Toinen on kokoelma Euripideen näytelmiä joiden kiinnostavuus on vaihdellut hyvästä "no, lukihan tuon"- tasolle, vielä on yksi lukematta. Ja tuolla Lundissa matkakirjana mukana ollut Walter Millerin scifiklassikko Viimeinen kiitoshymni, josta luin ensimmäisen kolmanneksen...ja se oli aika erikoinen (minua se huvitti, ymmärrän että moni saattaisi pitää sitä tosi tylsänä...)

Kasvitieteellinen puutarha.

Kalkkikivimaasto

Jätän nyt taas tylsästi haastamatta ketään muita.