27.2.16

Ida Simons - Tyhmä neitsyt

 

Tämän otin luettavaksi kun se yhdessä blogitapaamisessa oli tyrkyllä ja vaikutti kiinnostavalta.

12-vuotias Gittel pitää kaikkein eniten pianonsoitosta mutta soittopaikat ja olosuhteet vaihtelevat tasapainoillessa laajan juutalaisperheen kanssa maailmansotienvälisessä Hollannissa ja Belgiassa, joskus ollaan kotona ja joskus vanhempien riideltyä lähdetään äidin perheen luo Antwerpeniin ja sitten kun siellä kaikki ovat hermostuneet kaikkiin lähdetään takaisin...
Ja Antwerpenissa tutustutaan myös kiinnostavaan naapuriperheeseen, melkein kolmekymppinen Lucie kutsuu Gittelin soittamaan pianoa ja samalla Gittel tutustuu mukavaan mutta hieman omalaatuiseen perheeseen.

Gittel on toisaalta nokkela havainnoitsija, toisaalta myös varsin naivi ja tietämätön tyttö joka ei aina ymmärrä mitä aikuiset puhuvat tai tarkoittavat, ja saa myös oppia että kaikki ei ole siltä mitä näyttää ja moni ihminen teeskentelee asiasta tai toisesta...

Tätä kirjaa mainostettiin unohdettuna mestariteoksena yms. ja on saanut aika paljon huomiota, blogeissakin ollut paljon esillä (mm. Sara, Susa, Tuija, Mari, Katja, Niina...). Ja onhan tämä viehättävä teos, tasapainoilee hyvin hauskuuden ja vakavuuden välillä ja kerrontaratkaisu on erinomainen. Ja kieleltään ja kerronnaltaan tämä on raikas (suomennos Sanna van Leeuwen)...
Ja varmaan jos Simons olisi kirjoittanut enemmän kirjoja eikä olisi kuollut pian tämän esikoisteoksensa jälkeen niin niitäkin voisin lukea, mutta en minä nyt kuitenkaan ole tätä julistamassa mestariteokseksi tai ihan täysin pidä kaiken hypen arvoisena...hyvä kirja, parempi kuin moni muu mutta tavallaan myös ymmärrän miksi tällainen kirja päätyy unohtumaan moneksi vuodeksi vaikka se omalla tavallaan ajatonkin on.

Paljon on siis myös puhuttu julkaisuhistoriasta, kirja oli omana aikanaan menestys ja sitten jäi unohduksiin kunnes kaivettiin taas uudelleenarviointiin, vähän kuin Williamsin Stoner (johon tämän kirjan takakannessa viitataan ja joka on varmaan omalla tavallaan vaikuttanut että tämäkin kirja suomeksi ilmestyi). Vaan kyllähän näitä uudelleenarviointeja on tapahtunut muitakin, olen blogannut aiemmin Watsonin Miss Pettigrewista jolla oli jokseenkin samanlainen elinkaari.
Vähän sama kohtalo oli myös mm. Barbara Pymillä, joka on tyyliltään ja teemoiltaan lähimpänä tätä Tyhmää neitsyttä, lähempänä kuin takakannessa mainittu Jane Austen. Siinä ehkä onkin yksi syy miksi en niin vaikuttunut ollut tästä kirjasta, sitä oli niin helppo verrata Pymiin ja ansioistaan huolimatta jää kakkoseksi.
Ja voisin mainita myös vaikkapa Andersonin Thieves Like Usin vaikka kulttiarvostuksesta huolimatta se ei kai koskaan noussut myöskään kunnolla uudelleenlöydetyksi klassikoksi...mutta näitähän riittää.

Kotimaassamme on voinut huomata uudelleenarviointia, vaikkei ehkä näin dramaattista, vaikkapa Kalle Päätalon tuotannon suhteen, minun sukupolvelleni se on ollut symboli evvk-kirjallisuudesta mutta nyt nämä urbaanit parikymppiset ovat alkaneet lukea Iijokea...ja Eeva Joenpellonkin tuotannosta on taas alettu hieman puhua. Ja mikä mahtaisi sitten olla se oikea unohdettu suomalainen joka ansaitsisi uudelleenlöydön?

10 kommenttia:

Leena Laurila kirjoitti...

Tuossa ohimennen on mainittu Barbara Pym, jonka Syksyinen seurue on ainoa suomennettu häneltä. Oletko lukenut sen? Se oli kauan luettavien listallani, mutta jostain syystä ei enää. Eikä siis lukemisen takia pois pudonnut.

Jorma Jormito kirjoitti...

Nuo unohdetut kirjailijat on kyllä mielenkiintoinen aihe. Minä nostaisin esille Koskenniemen, Sarkian, Mannerin ja Lempi Jääskeläisen. Viimeisen kirjalliset ansiot lienevät vaatimattomimmat, mutta hänen tematiikkansa on hyvin mielenkiintoinen. Pitäisi lukea myös Päätaloa, kuuluu yleissivistykseen, vaikka onkin evvk-kategoriaa.

hdcanis kirjoitti...

Leena, en ole tuota nimenomaista lukenut (olen kyllä yrittänyt katsella divareista jos tulisi vastaan mutta ei ole näkynyt), mutta Pymiä olen lukenut kyllä muuten useamman kirjan. Ja hänellä on paljon tässäkin kirjassa näkyvää tematiikkaa, huumorin ja vakavuuden sekoituksella kuvattua sekalaista ihmisjoukkoa ja näiden keskinäisiä suhteita, ja päähenkilö joka loppujen lopuksi on enemmän oman elämänsä ulkopuolinen havainnoija kuin aktiivinen ja hallinnassa oleva tapahtumien keskus.
Joku voisi kyllä suomeksi julkaista vaikka Excellent Womenin tai Sweet Dove Diedin.

Jorma, Manner ei ehkä ole ihan aktiivisesti tapetilla mutta tuntuu minusta yhä nauttivan kohtalaista arvostusta, Koskenniemen ja Sarkian taas laskisin ennemmin epämuodikkaiksi kuin varsinaisesti unohdetuiksi. Tai, no, en tiedä, minusta ovat vielä suht tunnettuja vaikkei luettuja.
Lempi Jääskeläinen taitaa kyllä myös olla aika unohdettu (näen kirppiksellä aika ajoin kirjojaan eli tiedän nimen mutta myönnän että en tiedä niistä oikeastaan mitään, eikä niistä kyllä oikein missään puhutakaan).
Päätalo taitaa pysyä minulla vielä lukemattomien listalla...

Leena Lumi kirjoitti...

Minullekin tämä tuli ja koska en ole teilaaja, vaikenin. Mutta sanon tässä nyt, että minusta tämä oli ihan tyjänpäiväinen siihen asti kun tätä luin ja luulenpa, että mitään kulta-aarretta en olisi lopustakaan löytänyt. Tällaiset kirjat saavat minut aina ihmettelemään, mitä hyvää, todella hyvää, meillä jää kustantamatta. Miten ihmeessä jaksoit lukea tämän höpöhöpön loppuun asti:)

<3

Marjatta Mentula kirjoitti...

Ohho, vai ovat nuoret urbaanit alkaneet lukea Päätaloa. Luin jostain, että Päätalon lapsenlapsi on perustanut Päätalo-blogin. Olisko sen ympärille syntynyt jonkinlainen kultti, ollaan lukevinaan, eihän ne voi oikeasti olla kiinnostuneita tuollaisesta isäntämiesten kirjallisuudesta. Kai?

Minusta Helvi Hämäläinen voitaisiin löytää uudelleen. Kadotettu puutarha, Säädyllinen murhenäytelmä ja muut. Moderni tyyli, koukuttava kerronta, hienoa ajankuvaa.

hdcanis kirjoitti...

Leena, eipä kai mikään kirja kaikille uppoa :) Alussa olin kyllä vähän samoilla linjoilla että vaikuttaa hieman tyhjänpäiväiseltä mutta kun se on sen verran sujuvasti kirjoitettu ja pituuskin on kohtuullinen niin kyllähän tämän lukee. Ja loppua kohti tarinaan tuli kyllä myös syvyyttä, tämä on kuitenkin kasvukertomus...eli jos jätit kesken niin missasit kyllä parhaan osan (eri asia sitten olisiko edes paras osa ollut riittävän hyvä jos alkupuoli ei toiminut ollenkaan).

Marjatta, kyllä Päätaloja ainakin osa ihan oikeasti lukee, ja onhan täällä blogeissakin niitä näkynyt. Sopiva määrä etäisyyttä tuo eksotiikkaa (ja ilmeisesti kieli on värikästä jne ja ehkä ne onkin omalla tavallaan hyviä kirjoja ja meidän sukupolvemme on ennakkoluulojen myrkyttämä).
Hämäläinen on kai vähän sama kuin Joenpelto, vähän epämuodikas, mutta Säädyllinen murhenäytelmä ainakin tuntuu pysyvän klassikkolistoilla, ehkä sellaisena ettei sitä kovin moni lue mutta kuitenkin.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Olen aivan varmasti ennakkoluuloinen. En ole edes yrittänyt lukea Päätaloa. Minun sukupolveni ihmisille hänen kirjansa olivat junttikirjallisuutta :D ja olisi ollut sosiaalinen häpeä sanoa lukevansa niitä.
Mies sanoo yritttäneensä lukea, mutta että niissä edetään niin hitaasti ja asiat joista kerrotaan ovat niin tylsiä, että on ollut pakko lopettaa.
Ja jotkuthan ovat verranneet leikkisästi Knausgårdin detaljirikasta tyyliä Päätalon tyyliin ja Knasu on taas tämän ajan suosikki, joten mikä ettei Päätalokin voisi nousta.

Serentis kirjoitti...

Minulle on tullut käsitys, että kirja on sinällään aika tyhjänpäiväinen, mutta suomennos loistokasta kieltä, joka tekee teoksesta luettavan. Mutta nähtäväksi jää kantaako se niin, että jaksan innostua.

hdcanis kirjoitti...

Hmm, ei minusta tässä kieli niin kova juttu ollut, ennemmin kirjan clue on minusta kerrontaratkaisussa eli että näkökulma on aika naivin kasvavan tytön...

Leena Lumi kirjoitti...

Tietenkin otin huomioon, että kaikki ei kaikkiin uppoa, mutta silti...:) Oijoi, valittelin kirjan tylsyyttä eräälle kirjaihmiselle, ja hän tokaisi, että noudata mottoasi: "Elämä on liian lyhyt kirjoille, jotka eivät kiinnosta." Jos nyt menetin jotain huikeaa kirjan lopussa, olen sitten ansaitusti sitä paitsi.

Samaa mieltä kuin Marjatta, että Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha ovat aina ajassa. Nyt toin blogiini ja vein samalla faceenkin Eeva Joenpellon Elämän rouva, rouva Gladin ja monet ovat siitä kiittäneet. Jostain syytä facessa veiläkin enemmän. Kaikki ovat kaiken aikaa facessa...ja minä kun en sinne olisi mennyt millään. Oli pakko antaa sitten periksi.