Kun huomasin tämän Heinrich Mannin kirjan 1001 Books -listassa olin hieman epäileväinen: kirjan olemassaolosta toki tiesin mutta pohdin mahtoiko sen päätyminen listalle johtua vain siitä että kirjasta tehty filmatisointi on armoitettu klassikko. Ja epäilytti myös sen vuoksi että kyseinen elokuva on suosikkileffojani (ja muutenkin olen fanittanut niin ohjaaja Josef von Sternbergiä kuin pääosaesittäjiä Emil Janningsia ja Marlene Dietrichia).
Mutta kun kirja nyt sattui suomennettuna käteen osumaan (suomennos Auli Hurme) niin kokeillaan nyt sitten.
Lopulta pitää kuitenkin todeta että filmatisointi on ottanut ihan reippaasti vapauksia kirjasta, alkuasetelma on sama mutta henkilöissä on eri sävyjä ja tarinat päätyvät hieman eri teille (joita kuvailen kohta, eli jos elokuva tai kirja eivät ole tuttuja niin SPOILEREITA tulee).
Asetelma on toki sama: kymnaasin vanheneva ja arvostettu, varsin tiukka, opettaja Professori Raat (joka koulussa ja kaupungilla tunnetaan myös pilkkanimellä Unrat, saasta) joidenkin ongelmaoppilaittensa tekosia kytätessään päätyy sivukujan kabareehen Siniseen enkeliin, ja siellä tutustuu laulajattareen (kirjassa Rosa Fröhlich, elokuvassa Lola-Lola). Ja kun heidän välilleen kehittyy suhde ja se tulee julkiseen tietoon, professori Raat suljetaan kunnon yhteiskunnan ulkopuolelle.
Alkuteoksen nimi Professor Unrat on kirjalle lopulta varsin sopiva, varsinkin alaotsikkonsa "Das Ende eines Tyrannen" kanssa. Elokuvassa nimihenkilö on varsin tyypillinen Emil Jannings -rooli, varsin ylpeä mutta myös ainakin vähän ylevä ja sympaattinen hahmo jonka romahtaminen on tragedia (blogini profiilikuva on Jannings samoin Sternbergin ohjaamassa elokuvassa Viimeinen käsky, jossa esittää myös vastaavaa hahmoa). Kirjan professori sen sijaan on pikkusieluinen ja kostonhimoinen tyranni, aidosti epämiellyttävä henkilö. Rosa/Lola on hieman hankalampi tapaus, kirjassa Rosan mielenliikkeitään esitetään selkeämmin mutta tässä tuntuu että Lola vie lopulta voiton juuri epämääräisyydessään, elokuva jättää paljon enemmän tulkinnanvaraa mitä Lola oikeasti haluaa, miksi hän tekee mitä tekee, Dietrich tekee roolissa vähemmällä enemmän.
Ja loppupuolella kirjalla ja elokuvalla on paljon eroja: siinä missä elokuvassa mennään aika lailla vapaata pudotusta pohjalle, Unrat ei nujerru niin nopeasti: vaikka onkin kunnon seurapiirien hyljeksimä, Unrat ja Rosa ottavat paikkansa demimondessa, heidän luonaan riittää kyllä vieraita juoman, seuran ja uhkapelien merkeissä, ja tätä Unrat isännöi ei niinkään tuottaakseen itselleen onnea vaan tuottaakseen muille vahinkoa: mitä useampia entisiä oppilaitaan ja muita tuttuja pystyy vahingoittamaan ja tuhoamaan, sitä parempi. Professori Raatista tulee aidosti professori Unrat joka saastuttaa ympäristöään. Loppu sillekin tulee (kuten alaotsikko kertoo) mutta vähän eri lailla.
Pidän elokuvaa yhä tyydyttävämpänä kokemuksena tarinan yksinkertaistamisista huolimatta tai niiden tähden, mutta oli tässä kirjassa omia ansioitaan...
4 kommenttia:
"Sininen enkeli" oli minunkin ensimmäisiä suuria filmikokemuksia ja itse romaanikin on oikein hyvä. Toinen suosikki Heinrich Mannilta on "Alamainen", sekä kirjana että filminä. Mann on ollut visionääri, joka on nähnyt tulevat tapahtumat idullaan jo omassa ajassaan.
Filmissä Dietrichin karkeus on aina hyytävää: "Frühling kommt, der Sperling piept,Duft aus Blütenkelchen,bin in einen Mann verliebt,und weiß nicht in welchen..." Kirja on jonkinlainen saksalaisen sielunelämän ensyklopedia.
Jannings näkyy myös olevan blogisi alter ego. Hieno taiteilija, joka kieltäytyi Jud Süssin pääosasta.
Jeps, kun perustin blogia niin olin juuri käynyt katsomassa Viimeisen käskyn Elokuva-arkistossa, sieltä sitten tuli profiilikuvaksi. Murnaun Viimeisessä miehessä esittää myös hyvin samanlaisen roolin eli hieman typecast, mutta jos on tämänluonteisessa roolissa maailman paras niin sitten on paras.
Filmissä Dietrich-Lola on karkea mutta kiehtova: jotenkin haluan ajatella että ei ole puhdas opportunisti vaan ehkä aidosti ihailisi ja haluaisi rakastaa professoria, mutta asiat menevät niinkuin menevät (ja saattaa olla että minäkin vain haaveilen, rooli ei anna lopullisia vastauksia).
Ja kirja tosiaan menee paljon pitemmälle yhteisön ja yhteiskunnan kuvauksessa, saksalaisen pikkukaupungin avauksessa, eikä kuva ole kenellekään miellyttävä.
Pitänee tähyillä lisää Heinrichiä (ja muita Manneja, Thomasilta olen joskus jonkun novellin lukenut ja Klausilta en mitään).
Totta puhut: Lola-Lola on moniulotteinen persoona, mutta ympäristönsä uhri. Minusta Sinisessä enkelissä Dietrich on parhaimmillaan, myöhemmin hän oli liian vampahtava ja äijä.
Mannin kirjailijaperheestä olen aina pitänyt. Mielenkiinto alkoi Heinrichista, siirtyi sitten Thomasiin (Taikavuori, Pyhä syntinen ja Buddenbrookit) ja lopuksi Klaus Manniin. Klaus Mann on näistä kaikkein rajoittunein kirjailijana, ehkä kaikkein mielenkiintoisinta luettavaa ovat hänen päiväkirjansa. Sen sijaan Thomas Mannissa on jotain ylivertaista kertojana, siksi rikasta ja polveilevaa on hänen tyylinsä. Isän ylivertaisuus tosin heitti varjonsa kaikkien Mannin lapsien kohtaloon.
Nyt on luvun alla Thomas Mannin sihteerin Konrad Kellenin elämänkerta Mein Boss, der Zauberer.
Seuraavassa Sternberg-Dietrich-yhteistyössä Marokossa Dietrichin rooli on kiinnostava kontrasti, siinäkin on demimonden nainen mutta siinä se joka saa haavoittua...
Lähetä kommentti