Lukumaraton VI 17.7.

Epälukumaratonin jälkeen palaamme taas paremmin kirjablogin aiheeseen eli lukumaratoniin: seuraava yhteinen maraton järjestettäneen joskus myöhemmin mutta itse päätin lähteä matkaan jo nyt, kun aikaa sopivasti on ja hyllyssä odottaa jo sopiva kirjakasa. Eli kello 12 alkaa ja huomenna kello 12 päättyy, ja tällä välillä tarkoitus on lukea intensiivisesti (ja taas kerran, aion kyllä nukkua ja varmaan ulkonakin pitää käydä pyörähtämässä), ja päivittelen päivän mittaan kuulumisia.

Tiiliskivimaratoneja on tullut harrastettua ja vaikka ne mukavia ovatkin, niin ajattelin palata taas ensimmäisen maratonin aihepiiriin eli tarttua eeppiseen runouteen. Lajityyppi kiinnostaa ja siihen kuuluu muutamakin kirja joka on pitänyt lukea jo jonkin aikaa...sopivia kirjoja olen keräillyt kirjastosta hyvin sekalaisen nipun, yksi vähän paksumpi ja useampi ohuempi teos jotka ensisilmäyksellä näyttävät kattavan aika laajaa tyylien kirjoa, mutta mitkä niistä lopulta tulevat luetuksi, saa nähdä. Mennään fiiliksen mukaan.

Aloituskirjaksi on kuitenkin tyrkyllä Runebergia, Vänrikki Stool on pätkinä tuttu mutta teoksena vielä lukematta. Pyrimme korjaamaan tilanteen.

13.35
Jo tykit Juuttaahall, on vaienneina,
sielt' ensi viljan tuonen halla vei,
ja Suomen joukko, hajan, pirstaleina,
on valmis kuolohon, vaan voittoon ei.
Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa.
Ja Kosatskovski sotalaumojansa
taas järjestääpi, kaikki murtaakseen.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kun vaaru, paennut jo, päämme päällä
taas salamoineen uhkaa uudelleen.

Ensimmäinen puolisko Stoolia luettu, tämä on ilmeisesti alunpeirn julkaistu kahtena kokoelmana. Döbeln on tuossa Juuttaalla Paavo Cajanderin käännöksenä (osuvasti täällä ukkosti aamupäivällä).
Tätä lukee aika reippaasti, Cajanderin suomennos ei ole ehkä ihan moderneinta kieltä mutta sujuvaa, yksittäiset runot ovat vain muutaman sivun mittaisia vaikka niistä hieman isompaa kokonaisuutta kertyykin, ja mitta vaihtuu runosta runoon joten tyyli pysyy elävänä.
Sisällöllisesti tätä tulee tietysti verrattua joihinkin aiemmin luettuihin sotia käsitteleviin kirjoihin (koruttomampaakin kertomaa olen nähnyt, kontrastia löytyy enkä kai nyt ihan täysin asetu Runebergin puolelle tässä) mutta hauska on ollut myös bongailla kaikkia tuttuja lauselmia niiden oikeassa kontekstissa.
Tämän lukemani niteen lopussa on myös henkilöluettelo jossa esitellään kuvatut henkilöt, niin todelliset kuin ne luultavasti fiktiivisetkin. Nimeltä mainitaan myös se Viaporin komentaja jonka itse runo jätti päättäväisesti nimeämättä.

Jatketaan jälkimmäiseen kokoelmaan.

15.10
Mut sankarmaassa vaikka unhotuksiin jäis
tää muisto suurimpien muistoin kautta,
nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis
ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis
tuon uskollisen suomalaisen hauta,
ei miehen maine kuolis kuitenkaan,
ei, henki rientäis ylpeällä miellä
laineiden poikki syliin synnyinmaan:
tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan,
tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.

Ja nimi on siis Adlercreutz. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat on siis luettu, ja jos patetiansieto on kunnossa ja ajoittain vanhahtava kielikin kelpaa niin olihan tämä lopulta varsin mainio teos. Luettavuutta parantaa merkittävästi vaihtelevuus, kuten yllä mainitsin niin runomitta vaihtuu runosta toiseen ja tunnelmissakin on eroja: välillä esitellään hyvinkin värikkäitä henkilöitä humoristisenkiin sävyyn, välillä taas siiirrytään synkkiin tragedioihin ja aika usein ollaan tuolla välillä.
Ja onhan tämä myös runsas säkillinen aineistoa pohtiessa kansallisuutta, sotaa, etiikkaa, yhteiskuntaa, sukupuolta, historiaa jne. Materiaalia piisaa.
Nyt kun tämän on lukenut niin voi sanoa että kannattaa lukea, vaikkei pitäisikään :)

Periaatteessa tämän voisi kai merkitä myös Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen, koska ymmärtääkseni Runeberg mielletään myös Ruotsissa osaksi Ruotsin kirjallisuuskaanonia, vahvemmin kuin myöhemmät suomenruotsalaiset (ja tarkasti ottaen syntyihän hän Ruotsin valtakunnassa ja tämäkin kirja käsitteli myös Ruotsin historian käännekohtaa...)

Jahas, voisi käydä katsomassa ulkona auringonpaistetta ja sitten jatkaa jollakin muulla. Ottaisiko toisen nimekkään klassikon vai ei-niin-klassikon?

Sivuja: 174

17.00
The old year was turning brown; the West Wind was calling;
Tom caught a beechen leaf in the forest falling.
'I've caught a happy day blown me by the breeches!
Why wait till morrow-year? I'll take it when me pleases.
This day I'll mend my boat and journey as it chances
west down the withy-stream, following my fancies!'

Valitsin ei-niin-klassikon eli J.R.R.Tolkienin The Adventures of Tom Bombadil, 16 runoa vajaassa 70 sivussa. Olen joskus aiemmin maininnut etten ole niin suuri Tarun Sormusten herrasta fani, pidän enemmän siitä kun versioi satuja tai legendoja tai muita (Hobitti ja Silmarillion ovat molemmat parempia kirjoja). Tässä kirjassa versioidaan sitten balladeja, saatetarinalla että nämä olisivat poimintoja hobittien Red Book -kokoelmasta, ja tämän linjan mukaisesti Tolkien myös tavoittelee monenlaisia tyylejä ikään kuin kirjoittajia olisi useita. Tom Bombadil esiintyy lopulta vain kolmessa tai neljässä runossa, muita Keski-maa-viittauksia toki löytyy paljon (ja laulu Kuu-ukosta oli mukana myös TSH:ssa).
Pastissiutta korostaa myös se että Tolkien ei selvästikään ole pyrkinyt tekemään kaikista runoista kovinkaan taiteellisesti korkeatasoisia, mutta hilpeä ja viihdyttävä teos tämä kuitenkin on.

Sivuja: 242

18.15

And I had done a hellish thing,
and it would work 'em woe:
for all averred, I had killed the bird
that made the breeze to blow.
Ah wretch! said they, the bird to slay,
that made the breeze to blow!

Sitten vakaammin klassikko-osastolle, eli luin Samuel Taylor Coleridgen The Rime of the Ancient Marinerin, ja, kun se tässä niteessä oli, perään vielä Christabelin.
Ensimmäinen on aiemmin jossain määrin tuttu, olen lukenut parikin sarjakuvaversiota aiheesta (ja Iron Maidenilla taisi olla kanssa aiheesta kappale) mutta onhan se ihan tekstinäkin aika happoinen. Vanha mies kertoo tarinan kuinka merimatkalla ampui albatrossin ja sitten alkoi mennä asiat tosi huonosti: tästähän voisi harrastaa vaikka jotain ekologisia luentoja.
Christabel oli myös aika hämärä ja valitettavasti jää kesken. Nuori neito Christabel kohtaa yöllä toisen neidon Geraldinen, joka kertoo että hänet on ryöstetty ja pyytää apua; Christabel vie tämän turvaan isänsä linnaan, mutta Geraldinessa on jotain merkillistä lumovoimaa joka tuntuu vaikuttavan seuraavana aamuna myös isään...ja sitten runo päättyy. Jotain epämääräistä uhkaa tässä on, vampyyriluenta tulee ensimmäisenä esiin ja ilmeisesti mm. Edgar Allan Poe ja Sheridan le Fanu ovat ottaneet tästä vaikutteita...mutjoo, mikään ei varsinaisesti selviä.
Ihan mainioita silti, vaikkeivät nyt mitenkään helpointa mahdollista kieltä...

Sivuja: 301

19.00
Näkymätön lanka
meitä yhdistää,
pohjoista ja länttä,
itää, etelää.
Rakkauden lanka
vahva, kestävä.
Vaikka kuljet kauas,
olet lähellä.

Vähän arkisempiin tapahtumiin, eli Anna-Mari Kaskisen kuvakirja Luumunkukka ja Lohikäärme (kuvitus Katja Kuittinen), joka kertoo kahdesta kiinalaistytöstä jotka adoptoidaan Suomeen (tai jonnekin pohjoiseen). Ei tässä mitään kummempaa huikeaa juonenkuljetusta ole, kahden tytön ystävyydestä ja elämästä maassa joka on yhtäaikaa vieras ja koti.
Modernissa runoudessa epiikan pakopaikka tuntuu olevan sama kuin riimittelyn eli lastenkirjat; nykyaikaisia aikuisrunoilijoita kiinnostanee navan topografia enemmän kuin henkilöt, tapahtumat ja draama, sotimisella tai lohikäärmeillä tai ilman. Mikä on vähän sääli.

Lukisiko sitten taas jotain vähän pitempää.

Sivuja: 341

22.50
Kun hän nukkuu - kuule! - lintu sysimusta laulelee:
"Joudu, Fritjof, tapa vanhus, riidastanne loppu tee!
Ota Ingborg, hän on sinun, sulhonsuukot hältä sait,
työtäs ei nää ihmissilmä, myös on syvä hauta vait."

Kuuntelee hän: silloin - kuule! - valkolintu laulelee:
"Vaikk' ei katso ihmissilmä, sinuun Oden katsonee.
Hylkiö, jos unen murhaat, turvattoman ukon lyöt!
Mitä voittanetkin, mainett' eivät tuota konnantyöt!"

Palaamme ruotsalaisten sotasankarien pariin (mitä te nauratte), Esaias Tegnérin Fritjofin taruun (suom. Uuno Kailas). Tämä ilmeisesti perustuu vanhaan saagaan ja kunnon saagojen tapaan tarina etenee mitä mainioimmin: Fritjof, kuninkaan läheisen vasallin poika, ja Ingeborg, kuninkaan tytär rakastavat toisiaan mutta kuninkaan kuoltua tämän pojat ovat kaikin puolin huonoja ja rakkauden tielle tulee kaikenlaisia esteitä...
Tämän tarinan Tegnér on sitten laittanut hieman nykyaikaisempaan runomuotoon sopivasti laventaen (ja Fritjofin luonnetta on tuotu hieman lähemmäs nykyaikaa, varsinaista autenttista viikinkiromanssia ei ilmeisesti pyritäkään tekemään).
Tarina etenee yksittäisinä runoina joissa myös harrastetaan varsin laajaa runomittakirjoa, joskus kuvaillen, joskus monologeina, joskus keskusteluina. Aasamytologisia nimiä viljellään paljon, eli jos ne eivät ole ennestään tuttuja niin tämän lukeminen voi olla aika tuskaista mutta jos on, niin tämä on erinomaisen viihdyttävä teos, ja Kailas nyt tietysti on Kailas, suosittelen jos aihepiiri kiinnostaa (ja/tai haluaa jännittäviä osumia Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteeseen).

Lukutahtini on näissä näköjään varsin reipas, kovempaa mennään kuin proosassa, tosin tässä alkaa ihan vaan tulla vastaan väsymys: eeppistä runoutta ei ehkä voi lukea kovin suuria määriä kerralla. Pidin tämän aikana jo pienen tauon ja nyt ei myöskään huvita ihan heti tarttua seuraavaan kirjaan...
Kirjapino myös pienenee kovaa tahtia, tässähän on tullut luettua jo melkein kaikki "nämä ainakin haluan lukea" kirjat ja jäljellä on "näitäkin voisi kokeilla"-kirjoja...

Sivuja: 520

9.00
Tällä välin Kaniini,
joka ei vielä tiennyt
olevansa kaniini,
hyppeli niin kuin kanit hyppelevät kun ne
hyppelevät.

Se hyppäsi
   että pää pomppasi.
Se pomppasi
   että pää hyppäsi.
Ja siitä se huomasi
   päänsä
ja totesi ylipäänsä:

Ei tunne itseänsä tämä pää,
ei kerro mitään korvat nää.
Ei haista nenä, ei maista kieli,
ei silmät tunne, ei arvaa mieli.
Ei tunne itseänsä tämä pää,
ei kerro mitään korvat nää!

Kirsi Kunnaksen Kani Koipeliinin kuperkeikat (kuvitus Christel Rönns) luin vielä eilen illalla. Kirja on eräänlainen kasvukertomus jonka ongelma on esitetty yllä lainauksessa: Kani on karannut Taikurin hatusta mutta ei ymmärrä kuka tai mikä on, ja nämä asiat tulevat selkenevät kirjan aikana, mm. Suden, Ketun ja Kissan toimesta.
Mielenkiintoinen teos, satumaisuuden ohella tämän metafyysinen taso tuli vahvasti esiin ja päädyinpä lukemaan tätä myös allegoriana pelastushistoriasta...

Jahas, vielä olisi noin kolme tuntia. Tarttuisiko tuohon paksuun jota ei saa kokonaan luettua mutta hyvään alkuun, vaiko johonkin lyhyempään...

Sivuja: 580

10.45
Kaikki pyörii kahdentuen,
kasvot, viitat, tie, tuo risteys,
räjähdykset, miinat, haavat,
hyvyys, ilkeys, kauhu, riemu,
purppuraisuus Preussin öiden,
Preussin päivien hopea.

Vastavoimaksi edelläluetulle Runebergille sitten Aleksandr Solženitsynin teos Preussin yöt (suom. Olli Hyvärinen), kiihkeästi vyöryvä ja kaoottinen kuvaus toisen maailmansodan itärintamalta kun neuvostojoukot etenevät Saksaan tuhoten, ryöstäen ja raiskaten kaiken tieltään. Kertoja haluaa nähdä itsensä jollain tavalla sivistyneenä yksilönä joka pesee käsiään kuin Pilatus, mutta turhaahan se on: tämä sota ei nosta poikkeusyksilöitä kunnostautumaan kuten Runebergilla vaan nujertaa yksilötkin osaksi tuhoavaa laumaa.
Solženitsyn kirjoitti tämän alunperin vuonna 1950 mutta piti sitä itsekin piilossa ja ilmeisesti lievensi sen kovimpia julmuuksia samizdat-versioonkin sekä myöhempiin painoksiin...
Mutta siinä missä suosittelin lukemaan Vänrikki Stoolia, suosittelen tätä sen rinnalle. 
Suomennoksessa on aukeaman vierekkäisillä sivuilla venäjänkielinen alkuteksti ja suomenkielinen käännös, ja kun se niin kovalla tahdilla eteni niin sivuja kertyy.


Sivuja: 715

Mutta nyt lienee hyvä hetki lopettaa vaikka lukuaikaa olisi vielä reilun tunnin verran, jäljelle jääneet jääkööt odottamaan toista lukukertaa (mahdollisesti jotain tulevaa maratonia, kaipa näitä jatkossakin pitää harrastaa).

Sivumäärä on kovempi kuin noissa aikaisemmissa proosamaratoneissa (viimeksi 653), vaikka aktiivisia lukutunteja tuli vähemmän, tuliko edes kahtatoista. Mutta väljempi taitto auttoi, samoin useamman kirjan lukeminen (nimiösivuista ja sellaisista tuli aina muutama sivu lisää, vaikka laskinkin esim. nuo kokoelmateoksista luetut tarkemmin ja yleensä jätin myös loppujen selitysosiot sivulaskun ulkopuolelle.
Samoin eeppistä runoutta tulee luettua helposti aika nopeasti kun tekstissä on oma rytminsä joka helpottaa lukemista, ja toisaalta ajoittain koukeroisesta ja vanhahtavasta kielestä huolimatta näissä harvoin ollaan itsetarkoituksellisen kryptisiä.
Toisaalta näissä tuli kovin suurina määrinä luettuna vähän ähkyä, mutta siihen saattaa olla syynä myös tämä useiden lyhyiden kirjojen lukeminen, olen huomannut että se ei ole minulle kaikkein miellyttävin tapa maratoonata...joku monisatasivuinen eepos olisi ehkä olisi ollut helpompi.
 
Ja taas kerran luettavaksi päätyi yleisesti ottaen hyviä kirjoja (seurassa Kaskinen ja Tolkien jäivät ehkä vähän triviaaleiksi mutta...) Yllä harmittelin jo että eeppistä runoutta kirjoitetaan nykyään kovin vähän, mutta niin sitä myös tunnutaan lukevankin. Enkä ymärrä miksi, kun nämähän ovat hyviä.