Josephine Tey - Brat Farrar
Cees Nooteboom - Seuraava tarina
Petri Tamminen - Enon opetukset
Amelie Nothomb - Vaitelias naapuri
Alan Garner - Mustan tornin portilla
Walker Percy - The Moviegoer
R.A. MacAvoy - Damiano
Kevin Brownlow - The Parade's Gone By...
Pertti Jarla - Fingerpori 5
Huhtikuussa on taas nippu kirjoja luettu. Ja taas kerran vaikka kirjat onkin luettavaksi päätyneet puolisatunnaisesti niin jonkin verran temaattisia yhteyksiä on myös havaittavissa, eli uuden ja vanhan, eri sosiaaliluokkien ja sivistysmääritelmien kohtaamiset ja konfliktit.
Nooteboomin ja Nothombin kirjat on luettu Eurooppa-haasteeseen, suunnilleen niitä ainoita hollantilaisia ja belgialaisia kirjailijoita joita tiedän, löytyvät lähes vierekkäin kirjaston hyllystä ja mielenkiintoisesti molempien kirjojen päähenkilö on koulun latinanopettaja, ja kirjoissa tuodaan hieman esiin ristiriitaa vanhan sivistyksen ja nykyajan välillä, toisessa enemmän ja toisessa vähemmän. Nooteboomin kirjasta en kuitenkaan oikein saanut mitään irti, ei se oikein vedonnut, Nothombin absurdi groteskius sen sijaan oli hyvinkin mielenkiintoista (mutta absurdia ja groteskia).
Tammisellakin on vähän samaa, vähän nössö ja saamaton kertoja ja enonsa, rentunoloinen tekijämies. Tapahtumat olivat vähän sellaista suomalaista ryyppäysrealismia jota minä en oikein jaksa lukea mutta sen verran sujuvasti Tamminen kirjoitti että ihan ilokseen tämän luki.
Percyn Moviegoer oli myös uuden ja vanhan konfliktista ja siitä johtuvasta juurettomuudesta ja vieraantumisesta. Aika hankala kirja joka tuntui pakenevan otetta, mutta päähenkilöä ja tämän pohdintoja symppasin kyllä. Tämä on kirja joka täytyy kai lukea joskus uudestaan.
MacAvoy on taas näitä nimikirjaimia käyttäviä naisfantastikkoja, ja Damiano ilmeisesti ensimmäinen osa trilogiaa mutta luettavissa myös täysin yksinään. Renessanssiajan Italiassa nimihenkilö, nuori ja aika naiivi alkemisti-velho joutuu laskeutumaan kuvainnollisesta norsunluutornistaan sodan realiteettien keskelle. Erinomainen kirja, ja lisäpisteitä siitä että tärkeänä sivuhenkilönä esiintyy aito lappalaisnoita Saara maanpaossa Lombardiassa (ja MacAvoy on taustatyönsä magiaperinteistä tehnyt). Missä viipyvät MacAvoy-suomennokset, kysyn vaan?
Brat Farrar on taas vähän toisesta näkökulmasta, eli eräänlainen dekkari (sen dekkariosuuden ratkaisun kyllä tajusin hyvissä ajoin) nuoresta miehestä joka soluttautuu vanhaan ja arvokkaaseen englantilaissukuun väittämällä olevansa kahdeksan vuotta sitten kadonnut poika jonka luultiin tehneen itsemurhan. Vähän sama kuvio kuin Highsmithin Ripley-kirjoissa siis, paitsi että sosiopaattisen Ripleyn sijasta Farrar on kuvattu hyvin miellyttäväksi henkilöksi jota voi sympata ihan avoimesti. Ja Tey perinteiseen tapaan kirjoittaa hyvin.
Mustan tornin varjossa -kirjastakin saisi kai jonkinlaisen variaation samasta teemasta, mutta...toisen lukemani Garnerin, hienon Owl Servicen (suom. Huuhkajalaakso) tapaan tämä luokitellaan lanu-kirjaksi fantasialementtiensä ja nuorten päähenkilöittensä perusteella, ja samaan tapaan tämä ammentaa vanhoista myyteistä ja on epämääräisyydessään sillai sopivasti ärsyttävä, eli turha on toivoa että kaikki selitetään puhki ja langat solmitaan siististi yhteen. Mainio kirja vaikkei tuon Owl Servicen tasoinen.
The Parade's Gone By on elokuvahistoriikkien perusteoksia, laaja (yli 600 sivua) esittely mykkäkauden Hollywoodista ohjaajista ja tähdistä leikkaajiin, art directoreihin ja stuntmiehiin. Ja kun kirja on tehty 60-luvulla niin Brownlow pääsi vielä haastattelemaan useita tekijöitä, eli ääneen pääsevät Pickford, Keaton, Lloyd, Swanson, Brooks, Sternberg...
Ja Fingerpori on Fingerpori.
Kirjojen sopimisesta haasteisiin voi mennä lukemaan tuolta toiselta sivulta.
30.4.12
25.4.12
Tekijänoikeuksista
Sallan lukupäiväkirjassa oli selvitystä bloggaamiseen liittyvistä tekijänoikeuksista, jonka pohjalta lähdin sitten pohtimaan omia käytäntöjäni, tässä niitä seuraa.
Tämä varsinainen tajunnanvirtani on sellaista että jos ilman viittausta olevassa tekstissä löytyy yhtäläisyyksiä jonkun toisen tekstin kanssa niin ne ovat tahattomia (teidän ei tietenkään tarvitse uskoa minua, minä sanoisin tuon saman myös silloin jos röyhkeästi plagioisin kaiken).
Kuvitusta en käytä juuri lainkaan, taitaa olla Finder-jutussani ainoat blogiteksteissä käytetyt kuvat. Profiilikuvani onkin sitten eri juttu, se on Emil Janningsia esittävä still-kuva Viimeinen määräys -elokuvasta (jonka olin nähnyt vähän ennen kuin aloitin tämän blogin, ja tuo kuva tuntui osuvalta). Sekalaisilla muilla foorumeilla olen myös käyttänyt vanhojen elokuvanäyttelijöiden kuvia, motiivina toisaalta obskuurit intertekstuaaliset yhteydet jotka eivät välttämättä aukene kenellekään muille kun minulle (ja joskus eivät minullekaan), ja toisaalta kyse on anonymiteetistä samaan tapaan kuin nimimerkin käyttö: pyrkimys naamioon joka näyttää avoimesti naamiolta. Olen joskus käyttänyt myös vanhoja piirroskuvia jotka ovat jo hyvän matkaa tekijänoikeuksien ulkopuolella, mutta ne saattavat joissain tapauksissa hämätä muita luulemaan että minä olisin itse ne kuvat tehnyt.
Mutta sitten tärkeimpään asiaan, eli tuohon tapaani liittää runopostausten yhteyteen yleensä kokonainen runo, ja kuten Sallan kirjoituksen kommenteissa Mari A. huomautti, kokonainen runo on teos ja ei kuulu sitaattioikeuden piiriin. Tätähän en ole tullut juurikaan ajatelleeksi koska kuten aiemmissa postauksissa olen maininnut ajattelen helpommin kokoelmia niiksi yksittäisiksi teoksiksi joissa ne yksittäiset runot ovat osasina, mutta Mari on toki oikeassa.
Toisaalta, poislukien eeppinen runous, minusta on mieletöntä siteerata vain joitain yksittäisiä rivejä, koska eikös sen runon pitäisi pystyä välittämään se jokin ajatus, tunne, tunnelma tms. ja sellaisella tavalla että se on välitettävissä vain sinä runona. Ja jos se sama välittyy yksittäisistä säkeistä niin mitä ne loput säkeet siellä edes tekevät. Proosa ja epiikka toimivat eri tavalla, niissä tyyli ja sisältö ovat (usein) ainakin jossain määrin erotettavissa.
Ja ilman sitaatteja on aika hölmöä kirjoittaa näistä mitään jos ei puhuta sellaisista kirjoista jotka ovat jo lukijoille tuttuja, ja ainakin minä oletan että kirjoitan esittelyjä ja kommentteja pääosin sellaisille lukijoille jotka eivät kyseisiä kirjoja vielä tunne. Tällöin päädytään yhtälössä sellaiseen lopputulokseen että jos haluan kunnioittaa tekijänoikeuksia niin suljen tämän blogin, ja olen ylipäänsä pakotettu kysymään onko mielekästä keskustella runoudesta julkisesti, ne jotka runoutta harrastavat voivat keskustella privaatisti keskenään ja jättää meidät kunnon ihmiset rauhaan.
En kuitenkaan ole ihan heti tätä blogia sulkemassa, paitsi jos nyt tulee runsaasti lukijakommentteja että joo, lopeta vain. Moraalinen puolustukseni on että blogi on harkitusti epäkaupallinen harrastusblogi ja sellaisena aikoo pysyäkin, ja pyrkimykset ovat pääsääntöisesti hyvät (se julkisen kulttuurikeskustelun lisääminen ja monipuolistaminen ja Hyvien Juttujen esiintuonti ja mainostus). Taloudellinen hyöty pyritään saamaan ihan muilta aloilta.
Tähän liittyy myös se anonymiteettikysymys ja nimimerkin käyttö, tällä pystytään minimoimaan myös mahdollinen aineeton hyöty uran etenemisen yms. muodossa (tai oikeastaan ehkä ennemmin haitta, minulle sopii hyvin se että esim. hakukonehakuja tehdessä oikea nimeni yhdistyy niihin asioihin joita minä oikeasti teen eikä mitä mieltä minä olen Emily Dickinsonin runoista).
Ja on myös todettava, että vaikka Piraattipuolueen ideoista en suuremmin perusta, niin olen kyllä sitä mieltä että tekijänoikeuslainsäädännön tiukan kirjaimellinen noudattaminen yksipuolistaa kulttuuria ja haittaa eniten niitä marginaalisempia taiteilijoita, koska silloin on kovin vaikea minunkinkaltaisten yksityishenkilöiden intoilla niistä Hyvistä Jutuista joista muut eivät ehkä ole kuulleet, silloin musiikki on vain sitä mikä on radioissa voimasoitossa ja blogeissa kirjoitetaan vain niistä kirjoista jotka kaikki muutkin ovat jo lukeneet.
Menkää katsomaan se Viimeinen määräys, se on hyvä leffa. Emil Janningsin ja Josef von Sternbergin muistakin filmeistä olen pitänyt.
Tämä varsinainen tajunnanvirtani on sellaista että jos ilman viittausta olevassa tekstissä löytyy yhtäläisyyksiä jonkun toisen tekstin kanssa niin ne ovat tahattomia (teidän ei tietenkään tarvitse uskoa minua, minä sanoisin tuon saman myös silloin jos röyhkeästi plagioisin kaiken).
Kuvitusta en käytä juuri lainkaan, taitaa olla Finder-jutussani ainoat blogiteksteissä käytetyt kuvat. Profiilikuvani onkin sitten eri juttu, se on Emil Janningsia esittävä still-kuva Viimeinen määräys -elokuvasta (jonka olin nähnyt vähän ennen kuin aloitin tämän blogin, ja tuo kuva tuntui osuvalta). Sekalaisilla muilla foorumeilla olen myös käyttänyt vanhojen elokuvanäyttelijöiden kuvia, motiivina toisaalta obskuurit intertekstuaaliset yhteydet jotka eivät välttämättä aukene kenellekään muille kun minulle (ja joskus eivät minullekaan), ja toisaalta kyse on anonymiteetistä samaan tapaan kuin nimimerkin käyttö: pyrkimys naamioon joka näyttää avoimesti naamiolta. Olen joskus käyttänyt myös vanhoja piirroskuvia jotka ovat jo hyvän matkaa tekijänoikeuksien ulkopuolella, mutta ne saattavat joissain tapauksissa hämätä muita luulemaan että minä olisin itse ne kuvat tehnyt.
Mutta sitten tärkeimpään asiaan, eli tuohon tapaani liittää runopostausten yhteyteen yleensä kokonainen runo, ja kuten Sallan kirjoituksen kommenteissa Mari A. huomautti, kokonainen runo on teos ja ei kuulu sitaattioikeuden piiriin. Tätähän en ole tullut juurikaan ajatelleeksi koska kuten aiemmissa postauksissa olen maininnut ajattelen helpommin kokoelmia niiksi yksittäisiksi teoksiksi joissa ne yksittäiset runot ovat osasina, mutta Mari on toki oikeassa.
Toisaalta, poislukien eeppinen runous, minusta on mieletöntä siteerata vain joitain yksittäisiä rivejä, koska eikös sen runon pitäisi pystyä välittämään se jokin ajatus, tunne, tunnelma tms. ja sellaisella tavalla että se on välitettävissä vain sinä runona. Ja jos se sama välittyy yksittäisistä säkeistä niin mitä ne loput säkeet siellä edes tekevät. Proosa ja epiikka toimivat eri tavalla, niissä tyyli ja sisältö ovat (usein) ainakin jossain määrin erotettavissa.
Ja ilman sitaatteja on aika hölmöä kirjoittaa näistä mitään jos ei puhuta sellaisista kirjoista jotka ovat jo lukijoille tuttuja, ja ainakin minä oletan että kirjoitan esittelyjä ja kommentteja pääosin sellaisille lukijoille jotka eivät kyseisiä kirjoja vielä tunne. Tällöin päädytään yhtälössä sellaiseen lopputulokseen että jos haluan kunnioittaa tekijänoikeuksia niin suljen tämän blogin, ja olen ylipäänsä pakotettu kysymään onko mielekästä keskustella runoudesta julkisesti, ne jotka runoutta harrastavat voivat keskustella privaatisti keskenään ja jättää meidät kunnon ihmiset rauhaan.
En kuitenkaan ole ihan heti tätä blogia sulkemassa, paitsi jos nyt tulee runsaasti lukijakommentteja että joo, lopeta vain. Moraalinen puolustukseni on että blogi on harkitusti epäkaupallinen harrastusblogi ja sellaisena aikoo pysyäkin, ja pyrkimykset ovat pääsääntöisesti hyvät (se julkisen kulttuurikeskustelun lisääminen ja monipuolistaminen ja Hyvien Juttujen esiintuonti ja mainostus). Taloudellinen hyöty pyritään saamaan ihan muilta aloilta.
Tähän liittyy myös se anonymiteettikysymys ja nimimerkin käyttö, tällä pystytään minimoimaan myös mahdollinen aineeton hyöty uran etenemisen yms. muodossa (tai oikeastaan ehkä ennemmin haitta, minulle sopii hyvin se että esim. hakukonehakuja tehdessä oikea nimeni yhdistyy niihin asioihin joita minä oikeasti teen eikä mitä mieltä minä olen Emily Dickinsonin runoista).
Ja on myös todettava, että vaikka Piraattipuolueen ideoista en suuremmin perusta, niin olen kyllä sitä mieltä että tekijänoikeuslainsäädännön tiukan kirjaimellinen noudattaminen yksipuolistaa kulttuuria ja haittaa eniten niitä marginaalisempia taiteilijoita, koska silloin on kovin vaikea minunkinkaltaisten yksityishenkilöiden intoilla niistä Hyvistä Jutuista joista muut eivät ehkä ole kuulleet, silloin musiikki on vain sitä mikä on radioissa voimasoitossa ja blogeissa kirjoitetaan vain niistä kirjoista jotka kaikki muutkin ovat jo lukeneet.
Menkää katsomaan se Viimeinen määräys, se on hyvä leffa. Emil Janningsin ja Josef von Sternbergin muistakin filmeistä olen pitänyt.
9.4.12
Emily Dickinson - Poems for Youth
Emily Dickinson on amerikkalaisista runoilijoista kuuluisimpia ja myös henkilönä kiehtovan eksentrinen, joten aiheellista oli tutustua. Suomennoksia näkyy tulleen viime vuosina, mutta tartuin kuitenkin englanninkieliseen kokoelmaan kun Dickinsonille tuo muoto tuntuu olevan hyvin tärkeää...
Tämä kokoelma ei ehkä kuitenkaan ole se kaikkein vakuuttavin, se on valikoimana tarkoitettu enemmän lapsille ja nuorille. Näistä tulee mieleen vähän sellaiset värssyt joita kirjoitetaan postikortteihin tai ystäväkirjoihin, teknisesti sujuvia mutta moni on aika, no, triviaali. Aika paljon istuskellaan puutarhassa ja katsellaan kukkasia ja hyönteisiä, joskus maailmaa katsellaan vähän laajemminkin ja häivähdyksiä huumoristakin pilkahtelee.
Nätin näköinen kirja tämä kyllä on.
Have you got a brook in your little heart,
Where bashful flowers blow,
And blushing birds go down to drink,
And shadows tremble so?
And nobody knows, so still it flows,
That any brook is there;
And yet your little draught of life
Is daily drunken there.
Then look out for the little brook in March,
When the rivers overflow,
And the snows come hurrying from the hills,
And the bridges often go.
And later, in August it may be,
When the meadows parching lie,
Beware, lest this little brook of life
Some burning noon go dry!
Tämä kokoelma ei ehkä kuitenkaan ole se kaikkein vakuuttavin, se on valikoimana tarkoitettu enemmän lapsille ja nuorille. Näistä tulee mieleen vähän sellaiset värssyt joita kirjoitetaan postikortteihin tai ystäväkirjoihin, teknisesti sujuvia mutta moni on aika, no, triviaali. Aika paljon istuskellaan puutarhassa ja katsellaan kukkasia ja hyönteisiä, joskus maailmaa katsellaan vähän laajemminkin ja häivähdyksiä huumoristakin pilkahtelee.
Nätin näköinen kirja tämä kyllä on.
Have you got a brook in your little heart,
Where bashful flowers blow,
And blushing birds go down to drink,
And shadows tremble so?
And nobody knows, so still it flows,
That any brook is there;
And yet your little draught of life
Is daily drunken there.
Then look out for the little brook in March,
When the rivers overflow,
And the snows come hurrying from the hills,
And the bridges often go.
And later, in August it may be,
When the meadows parching lie,
Beware, lest this little brook of life
Some burning noon go dry!
1.4.12
Maaliskuun luetut
Michael Ende - Mielinkielinliemi
Stuart Kaminsky - Ei lyijyä valkokankaalle
Samuel Delany - Nova
Leena Krohn - Kertomuksia
Truman Capote - Aamiainen Tiffanylla
Peter Handke - Riisuttu epäonni
Henrik Ibsen - Kummittelijat
Friedrich Dürrenmatt - Haaveri
C.L. Moore - Black God's Kiss
Laura Ingalls Wilder - Pieni talo suuressa metsässä
Tennessee Williams - The Glass Menagerie
Flannery O'Connor - The Violent Bear It Away
Eeva Tenhunen - Nuku hyvin, Punahilkka
Charles Lamb - Essays of Elia
Bryan Lee O'Malley - Scott Pilgrim 4
Bryan Lee O'Malley - Scott Pilgrim 5
Petteri Tikkanen - Kanerva ja yks juttu
Petteri Tikkanen - Eero
Petteri Tikkanen - Mopo
Benoit Sokal - Ensimmäiset tutkimukset
Milla Paloniemi - Kiroileva siili
Doksiadis, Papadimitrou, Papadatos & Di Donna - Logicomix
Aapo Rapi - Meti
Pentti Otsamo - Kahvitauko
Tome & Janry - Kone joka näki unia
Satu Lusa - Kaunotar ja hirviöt
Maaliskuussa luettuja kertyi aikamoinen pino, tosin taas kirjoja tuntevat voivat huomata että aika lyhyissä kirjoissa yhä liikutaan (ja pari oli aloitettu jo hyvän matkaa edellisissä kuissa).
Sekalaisiin haasteisiin on osallistuttu, sen miten nuo kirjat niihin sijoittuvat näkee toiselta sivulta.
Sarjakuvia nippu, nyt iski taas halu lukea noita suomalaisia, Tikkaset joita en vielä ollut lukenut, Paloniemen ja Rapin paljonpuhutut teokset, Otsamon uusin jne.
Essays of Elian olin aloittanut jo jokin aika sitten, lukenut suunnilleen puoleenväliin ja pitänyt sitten parin kuukauden tauon, ja nyt sitten loput esseet. Vaikka kohtalaisen hyvin englantia luenkin niin on pakko tunnustaa että Lambin kiemurainen esiviktoriaaninen englanti menee liian vaikeaksi, ja kun aihepiirikin keskittyy nostalgisoimaan Lambin aikana jo mennyttä Englantia, niin tämä nykylukija ei todellakaan saanut sisällöstä kovin paljoa irti. Mutta jotain silti, ja Lambin kieli on sen verran kaunista vaikkei sitä aina tajuakaan että kyll tämän hieman hyppien katseli läpi.
Suomalaisista huomasin että olenhan minä tämän Krohnin aiemmin lukenut, muttei se kirjana oikein ollut jättänyt vahvaa mielikuvaa. Kirjailijan tuttuja teemoja löytyi raakileina. Tenhusen dekkari oli sujuva ja viihdyttävä, maaseutukoulun nuori opettajatar päähenkilönä toi mieleen Hilja Valtosen vaikka tapahtumat ja niiden käsittely menikin vähän rankempaan suuntaan...kiintoisa teos joskin näyttää ikänsä.
Eurooppalaisista Endestä riitti juttua aiempaan postaukseen ja Handke oli "ihan kiva". Ibsenin näytelmistä en ole erityisemmin jaksanut innostua, ne ovat olleet varmasti kirjallisuushistoriallisesti merkittäviä ja omana aikanaan shokeeraavia mutta...(tosin myönnän että en erityisemmin arvosta realismia teatterissa).
Dürrenmattin pienoisromaania sen sijaan kehtaan suositella, hallittu, vetävä, jännittävä, pääsi yllättämään ja jätti vielä ajattelemistakin jälkeensä.
Kaminskyn dekkarit ovat mukavia, perusamerikkalainen dekkariperinne saa lisätvistiä kirjojen sijoittumisesta 30-luvun Hollywoodiin, ja kun tuon aikakauden leffoistakin pidän niin...
Capoten Aamiainen Tiffanylla on osin erilainen kuin leffa, ja itse asiassa huomasin pitäväni joistain leffan tekemistä muutoksista, mutta kirjakin on kyllä hyvä, myös ne kolme muuta novellia (ja vaikka nimitarina onkin niin leimallisesti New Yorkia niin tuon So American -haasteen puitteissa tuli mieleen että kelpuuttaisin tämän myös Southern Fictioniin, kirjailija, Holly ja ne muut novellit olivat leimallisesti etelää). Selkeämmin etelää oli kuitenkin Glass Menagerie, jossa "fading southern belle" on huolestunut "gentleman caller"ien puutteesta jne. Luettuna mainio näytelmä ja tämä kiinnostaisi nähdä myös lavalla. Ja vielä syvempää etelää oli sitten se Violent Bear It Away joka saikin jo oman postauksen (jossa en tosin juurikaan kirjasta kertonut mutta ei se ole sellainen kirja josta voi saada käsitystä juonitiivistelmän perusteella).
Laura Ingalls Wilderin kirjasarjan ensimmäinen osa oli aika epätasainen kokemus, niissä myöhemmissä osissa kai lapset ovat vähän suurempia ja ihmiskontaktejakin on vähän monipuolisemmin...mutta kansantieteellisenä kertomuksena tämä oli ihan luettava. Joskin henkilönimien kääntäminen suomalaisiksi oli todella ärsyttävää.
CL Moorelta olin yksittäisiä novelleja lukenut aiemmin mutta kaikki Jirel of Joiry -novellit yhdessä niteessä oli toki mainio paketti. 30-luvun pulp-fantasiakirjailija Moore oli edelläkävijä mm. tavassa että naiskirjailijat peittävät sukupuolensa käyttämällä etunimestään vain nimikirjaimia (hei vaan SE Hinton, JK Rowlings ja moni muu) ja ylipäänsä ensimmäisiä merkittäviä scifiä ja fantasiaa kirjoittavia naisia. Tyylinsä on ehkä sellaista että Edgar Allan Poe ja HP Lovecraft huomauttaisivat liiallisesta "purple prose"sta (onko tuolle termille suomenkielistä vastinetta?) mutta vähän samaan tyyliin kuin Robert E. Howardin Conan-tarinoissa, dynaamisuus ja kirjoittamisen voima on vastustamatonta. Pulp-fantasian ystäville pakollinen.
Delanyn ilmeisesti ainoa suomennettu romaani on kököttänyt hyllyssäni jo jonkin aikaa, muut lukemani Delanyn kirjat ovat tehneet vaikutuksen mutta tämä on avaruusoopperaa, 3100-luvulla lennellään tähtien välisiä matkoja, ja tämä lajityyppi ei ole kiinnostanut vuosiin...mutta pitihän se arvata että Delany ei petä: kova scifi on höystetty aimo annoksella politiikkaa ja mytologiaa, Moby Dickiä ja Graalin maljaa.
Stuart Kaminsky - Ei lyijyä valkokankaalle
Samuel Delany - Nova
Leena Krohn - Kertomuksia
Truman Capote - Aamiainen Tiffanylla
Peter Handke - Riisuttu epäonni
Henrik Ibsen - Kummittelijat
Friedrich Dürrenmatt - Haaveri
C.L. Moore - Black God's Kiss
Laura Ingalls Wilder - Pieni talo suuressa metsässä
Tennessee Williams - The Glass Menagerie
Flannery O'Connor - The Violent Bear It Away
Eeva Tenhunen - Nuku hyvin, Punahilkka
Charles Lamb - Essays of Elia
Bryan Lee O'Malley - Scott Pilgrim 4
Bryan Lee O'Malley - Scott Pilgrim 5
Petteri Tikkanen - Kanerva ja yks juttu
Petteri Tikkanen - Eero
Petteri Tikkanen - Mopo
Benoit Sokal - Ensimmäiset tutkimukset
Milla Paloniemi - Kiroileva siili
Doksiadis, Papadimitrou, Papadatos & Di Donna - Logicomix
Aapo Rapi - Meti
Pentti Otsamo - Kahvitauko
Tome & Janry - Kone joka näki unia
Satu Lusa - Kaunotar ja hirviöt
Maaliskuussa luettuja kertyi aikamoinen pino, tosin taas kirjoja tuntevat voivat huomata että aika lyhyissä kirjoissa yhä liikutaan (ja pari oli aloitettu jo hyvän matkaa edellisissä kuissa).
Sekalaisiin haasteisiin on osallistuttu, sen miten nuo kirjat niihin sijoittuvat näkee toiselta sivulta.
Sarjakuvia nippu, nyt iski taas halu lukea noita suomalaisia, Tikkaset joita en vielä ollut lukenut, Paloniemen ja Rapin paljonpuhutut teokset, Otsamon uusin jne.
Essays of Elian olin aloittanut jo jokin aika sitten, lukenut suunnilleen puoleenväliin ja pitänyt sitten parin kuukauden tauon, ja nyt sitten loput esseet. Vaikka kohtalaisen hyvin englantia luenkin niin on pakko tunnustaa että Lambin kiemurainen esiviktoriaaninen englanti menee liian vaikeaksi, ja kun aihepiirikin keskittyy nostalgisoimaan Lambin aikana jo mennyttä Englantia, niin tämä nykylukija ei todellakaan saanut sisällöstä kovin paljoa irti. Mutta jotain silti, ja Lambin kieli on sen verran kaunista vaikkei sitä aina tajuakaan että kyll tämän hieman hyppien katseli läpi.
Suomalaisista huomasin että olenhan minä tämän Krohnin aiemmin lukenut, muttei se kirjana oikein ollut jättänyt vahvaa mielikuvaa. Kirjailijan tuttuja teemoja löytyi raakileina. Tenhusen dekkari oli sujuva ja viihdyttävä, maaseutukoulun nuori opettajatar päähenkilönä toi mieleen Hilja Valtosen vaikka tapahtumat ja niiden käsittely menikin vähän rankempaan suuntaan...kiintoisa teos joskin näyttää ikänsä.
Eurooppalaisista Endestä riitti juttua aiempaan postaukseen ja Handke oli "ihan kiva". Ibsenin näytelmistä en ole erityisemmin jaksanut innostua, ne ovat olleet varmasti kirjallisuushistoriallisesti merkittäviä ja omana aikanaan shokeeraavia mutta...(tosin myönnän että en erityisemmin arvosta realismia teatterissa).
Dürrenmattin pienoisromaania sen sijaan kehtaan suositella, hallittu, vetävä, jännittävä, pääsi yllättämään ja jätti vielä ajattelemistakin jälkeensä.
Kaminskyn dekkarit ovat mukavia, perusamerikkalainen dekkariperinne saa lisätvistiä kirjojen sijoittumisesta 30-luvun Hollywoodiin, ja kun tuon aikakauden leffoistakin pidän niin...
Capoten Aamiainen Tiffanylla on osin erilainen kuin leffa, ja itse asiassa huomasin pitäväni joistain leffan tekemistä muutoksista, mutta kirjakin on kyllä hyvä, myös ne kolme muuta novellia (ja vaikka nimitarina onkin niin leimallisesti New Yorkia niin tuon So American -haasteen puitteissa tuli mieleen että kelpuuttaisin tämän myös Southern Fictioniin, kirjailija, Holly ja ne muut novellit olivat leimallisesti etelää). Selkeämmin etelää oli kuitenkin Glass Menagerie, jossa "fading southern belle" on huolestunut "gentleman caller"ien puutteesta jne. Luettuna mainio näytelmä ja tämä kiinnostaisi nähdä myös lavalla. Ja vielä syvempää etelää oli sitten se Violent Bear It Away joka saikin jo oman postauksen (jossa en tosin juurikaan kirjasta kertonut mutta ei se ole sellainen kirja josta voi saada käsitystä juonitiivistelmän perusteella).
Laura Ingalls Wilderin kirjasarjan ensimmäinen osa oli aika epätasainen kokemus, niissä myöhemmissä osissa kai lapset ovat vähän suurempia ja ihmiskontaktejakin on vähän monipuolisemmin...mutta kansantieteellisenä kertomuksena tämä oli ihan luettava. Joskin henkilönimien kääntäminen suomalaisiksi oli todella ärsyttävää.
CL Moorelta olin yksittäisiä novelleja lukenut aiemmin mutta kaikki Jirel of Joiry -novellit yhdessä niteessä oli toki mainio paketti. 30-luvun pulp-fantasiakirjailija Moore oli edelläkävijä mm. tavassa että naiskirjailijat peittävät sukupuolensa käyttämällä etunimestään vain nimikirjaimia (hei vaan SE Hinton, JK Rowlings ja moni muu) ja ylipäänsä ensimmäisiä merkittäviä scifiä ja fantasiaa kirjoittavia naisia. Tyylinsä on ehkä sellaista että Edgar Allan Poe ja HP Lovecraft huomauttaisivat liiallisesta "purple prose"sta (onko tuolle termille suomenkielistä vastinetta?) mutta vähän samaan tyyliin kuin Robert E. Howardin Conan-tarinoissa, dynaamisuus ja kirjoittamisen voima on vastustamatonta. Pulp-fantasian ystäville pakollinen.
Delanyn ilmeisesti ainoa suomennettu romaani on kököttänyt hyllyssäni jo jonkin aikaa, muut lukemani Delanyn kirjat ovat tehneet vaikutuksen mutta tämä on avaruusoopperaa, 3100-luvulla lennellään tähtien välisiä matkoja, ja tämä lajityyppi ei ole kiinnostanut vuosiin...mutta pitihän se arvata että Delany ei petä: kova scifi on höystetty aimo annoksella politiikkaa ja mytologiaa, Moby Dickiä ja Graalin maljaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)