Jatketaan niitä kaikkien aikojen suosikkikirjojeni esittelyjä teoksella, joka sopii ajankohtaan pyhäinpäivän, kekrin ja halloweenin lähestyessä ja joka on kuluvana vuonna saanut myös lisäjulkisuutta kun M.A.Jeskasen mainiossa Perkele-sarjakuvassa tämä mainittiin vaikuttimeksi...
Eli Lauri Simonsuuren toimittama uskomustarinoiden kokoelma Myytillisiä tarinoita. Ensipainos on vuodelta 1947, neljäs painos kymmenen vuoden takaa. Itse löysin tämän kirjan aikoinaan varhaisteininä koulun kirjastosta, olin heti myyty ja olen sittemmin palannut usein nautiskelemaan tarinoita sieltä täältä...tarinoita on paljon ja tämä ei ole varsinaisesti sellainen kirja joka luetaan yhtäjaksoisesti kannesta kanteen.
Jutut ovat ilmeisesti pääosin 1900-luvun alkupuolelta, ainakin niissä viittaillaan pääosin 1800-luvun puolelle, reipas kontrasti siis niille nykyään paremmin esillä oleville urbaanilegendoille ja uuskummalle, tämä on agraarista vanhakummaa.
Näissä on siis mukana hyvin perinteisiä kummitusjuttuja, joita kaikki ovat varmaankin joitain kuulleet, mutta sitten myös enteitä, noitia, paholaisia, haltijoita, maahisia, tauteja jne. Ja kummitusjuttu on tässä hieman harhaanjohtava sana koska juttuvalikoimassa on itse asiassa aika vähän kummituksia, paljon mieluummin kuolleet liikkuivat ihan fyysisinä olentoina.
Tarinointi on minusta kiinnostava tyyli, sellainen kompakti ja napakka kerrontatapa jossa yksityinen muuttuu yleiseksi, päähenkilö on isovaarin naapuri, työkaverin kummi tai yksi mies eikä sillä tarkalla tapahtumapaikallakaan ole muuta väliä kuin että tuo hieman väriä tarinaan. Hyvä tarina on totta silloinkin kun se ei ole varsinaisesti tapahtunut ja vaikka syvällistä henkilökuvausta on usein turha odottaakaan kertoo se silti kertojastaan ja vähän myös kuulijastaan. Ja toisaalta tarinoinnista tulee kiinnostava dokumentin tunnelma, että vaikka nämä tarinat usein ovatkin varsin huikeita niin silti näin se on mennyt, usotsie. Ja jännitysjuttuja höystää ajoittain myös varsin omalaatuinen huumori...
Kirjan vahvaa tunnelmaa korostaa vielä Erkki Tuomen upea mustavalkoinen kuvitus, pienistä vinjettikuvista koko sivun tilannekuviin.
Suojoen Esa ajoi Isonjoen kirkolta kotiinsa. Kun hän oli matkalla, ajoi hänen ohitseen herroja lasisissa vaunuissa. Kun hän kysyi heiltä, minne he menivät, vastasivat he menevänsä Suojoelle. Kun Esa tuli kotia, tiedusteli hän, että mihinkä ne herrat olivat joutuneet. Mutta niitä ei ollut kukaan nähnyt.
Hetken perästä Esa tappoi itsensä partaveitsellä, ja pikkuinen poika näki, kun käsi ojensi hänelle sen veitsen. (Alavus)
Noidat eivät saa tietoja Karvian hautausmaalta siksi, kun sinne on ensimmäisenä haudattu puhumaton lapsi. Samaan hautaan on pantu myös vanhus, joku Saran Matti, joka olisi halukas kertomaan tutkijoille, mutta hänen yittäessään puhua hänen vierustoverinsa, Mattilan pikkulapsi, alkaa puhua "häläköttähän" niin kovasti, ettei toisen puheesta saada selvää. (Karvia)
4 kommenttia:
Enpä ollut kuullut tuostakaan kirjasta. Tosiaan vaikuttaa halloweeniin tai kuten sanot kekriin sopivalta. Täällä päin kirjaston sivuilla viitataan kirjan osalta tietysti Kuikka-Koposeen.
Tämä Simonsuuri näyttää koostaneen pari muutakin kepeän kansatieteellistä teosta. Pistetäänpä nimi mieleen.
Juu, Kuikka-Koponen seikkailee muutamankin jutun verran ja pari muutakin silmänkääntäjää on päässyt mukaan.
Simonsuuren Kotiseudun tarinoita -kirjan olen nähnyt mutta on vielä lukematta, ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla on noita samantyylisiä kirjoja kyllä muitakin.
Ostin tämän kirjan itselleni joululahjaksi. Vasta tänä päivänä avasin sen, vaikka se oli olohuoneen pöydällä jouluaatosta asti. Luin kirjaa kirkkaan päivänvalon aikana ja silti tuntui, että nousevat hiukset pystyyn ja iho menee kananlihalle. Ainakin alussa on
todella maukasta, teeskentelemätöntä kummitustarinaa ilman turhia johdantojaksoja! Paljon kiitoksia siitä, että nostit kirjan esille!
Hienoa että innostuit lukemaan tätä. Ja tosiaan vaikka niiden tarinoiden maailma on selkeästi eri vuosisadalla niin toimivat yhä tehokkaasti...
Lähetä kommentti