Kysymys kritiikin luonteesta ja oikeutuksesta alkoi kummitella mielessä viikko sitten Kirsin bloggauksessa Reijo Mäen vastineesta saamaansa kritiikkiin, ja laajemmasta kysymyksestä kuka saa kirjoittaa kritiikkiä. Lisää vettä myllyyn tuli sitten Helsingin kirjamessuista, ja erityisesti Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinnon jakamisesta viidelle kirjabloggaajalle. Tästä tietysti lähti myös runsas kirjoittelu niissä blogeissa liikkeelle, mm. Opuscolossa ja Jäljen äänessä asiasta keskusteltiin runsaasti.
Yleisesti oltiin sitä mieltä että vaikka tunnustus jaettiin rajoitetulle joukolle, on se käytännössä kuitenkin tunnustus kirjabloggaukselle yleisesti, ja että blogit näyttelevät yhä merkittävämpää roolia kirjallisuuskeskustelussa. Blogeissa on kuitenkin usein aika lailla fiilispohjaisempi sävy kuin ammattikriitikoilla, oikeastaan mitään objektiivisuuden vaatimusta ei lähtökohtaisesti ole (ja se on blogien lukijankin hyvä muistaa). Ammattikriitikoilla sellainen saattaa ollakin, eri asia kuinka se toteutuu...
Mutta kun ihminen päättää laittaa lukupäiväkirjansa julkiseksi blogiksi niin siinä on lähtökohtaisesti mukana oletus, että joku ne tekstit voisi lukeakin.
Tuon Reijo Mäen kritiikki -jutun kommenttilootassa mainitsin että minusta kirjojensa arvostelijalta ei voi mitenkään vaatia että on aiemmin lukenut useita Mäen kirjoja, ensikertalaisen arvio on yhtä pätevä (toki se voi olla ihan hyvä huomauttaa paljon julkaisseen kirjailijan kohdalta onko tämän aiempi tuotanto mitenkään tuttu). Asetin kuitenkin vaatimuksen että minusta kriitikon pitää ainakin jollain tasolla tuntea se lajityyppi johon kirja kuuluu, esimerkiksi Mäen kohdalla kriitikon tulisi olla lukenut muuta rikoskirjallisuutta ja mielellään suhtautua yleisesti myötämielisesti siihen.
Tämän kirjoitettuani tulikin sitten mieleen että niin, mitäköhän minä olen itse tekemässä tässä blogissa, hyvä vaatia muilta sellaista jota itse ei tietoisesti noudata.
Noh, syyt blogin aloittamiselle olen kirjannut tuonne toisaalle ja toivon mukaan tuo blogin alaotsikko viimeistään antaa vinkkejä kuinka blogissa lausuttuja mielipiteitä kannattaisi huomioida. Lisäksi kun näitä kirjoituksia lueskelin niin huomasin että loppujen lopuksi kohdistan kommentointini lähes täysin runouteen kokonaisuutena, valitut luetut kirjat toimivat vain esimerkkeinä. Varsinaisina yksittäisinä kirjoina olen oikeastaan käsitellyt vain noita paria lainaustalkookirjaa viimeisimmissä postauksissani vaikka niissäkin tuli puhuttua myös paljon muista yleisistä asioista. Ja kun minä kerran amatöörinä harrastelen lukuisia muita kulttuurin muotoja niin katson että kommenttini runoudesta yleensä eivät ihan tyhjään perustu (sisäinen arvotus saattaa ehkä olla hieman vinksallaan).
Siispä jatkan, rakkaudesta kirjaan. Lukijamäärät eivät ehkä päätä huimaa kun kerran bloggaan pääasiassa epäajankohtaisista suomalaisista runoilijoista, ja näköjään sivustolle tullaan paljon muiden blogien kautta tai asiallisilla google-hauilla (Uuno Kailas suosikkihakukohteena, Katri Vala ja Eeva-Liisa Manner vetävät myös) mutta onhan teitä lukijoita kuitenkin sen verran etten ihan seinille puhu ja oma kulttuuriekologinen lokero tämäkin on.
Kirjoituksiani ja täällä ja muualla lukemiani keskusteluja reflektoimalla huomaan, että runouden lukijana olen vihamielinen siinä mielessä, että tarvitsen impaktin. Paljon ovat viisaat sanoneet, että runoja pitäisi lukea hitaasti, pureskella pitkään jne. ja kyllä minä tuota teenkin mutta vain jos runo on jollain tavalla napannut huomioni ensilukemalla. Jos kontaktia ensikohtaamisella ei synny, en jää sitä ehdoin tahdoin luomaan koska kyllä lukija keksii merkityksiä vaikka mistä jos vain haluaa ja jaksaa etsiä (taas viittaamme niihin puppugeneraattorien tuottamiin teksteihin). En vaikka kirjoittaja olisi merkittävä ja arvostettu.
Ja toki myönnän että joskus tekstissä saattaa olla vain se impakti eikä mitään muuta ja se että pureskeltavaa löytyy on ehdottomasti hyvä asia.
Ehkä tuo pätee minuun yleisemminkin lukijana, suosinhan usein kompaktia ilmaisua ja jaarittelu on kauhistus...
25.10.11
Lauri Simonsuuri (toim.) - Myytillisiä tarinoita
Jatketaan niitä kaikkien aikojen suosikkikirjojeni esittelyjä teoksella, joka sopii ajankohtaan pyhäinpäivän, kekrin ja halloweenin lähestyessä ja joka on kuluvana vuonna saanut myös lisäjulkisuutta kun M.A.Jeskasen mainiossa Perkele-sarjakuvassa tämä mainittiin vaikuttimeksi...
Eli Lauri Simonsuuren toimittama uskomustarinoiden kokoelma Myytillisiä tarinoita. Ensipainos on vuodelta 1947, neljäs painos kymmenen vuoden takaa. Itse löysin tämän kirjan aikoinaan varhaisteininä koulun kirjastosta, olin heti myyty ja olen sittemmin palannut usein nautiskelemaan tarinoita sieltä täältä...tarinoita on paljon ja tämä ei ole varsinaisesti sellainen kirja joka luetaan yhtäjaksoisesti kannesta kanteen.
Jutut ovat ilmeisesti pääosin 1900-luvun alkupuolelta, ainakin niissä viittaillaan pääosin 1800-luvun puolelle, reipas kontrasti siis niille nykyään paremmin esillä oleville urbaanilegendoille ja uuskummalle, tämä on agraarista vanhakummaa.
Näissä on siis mukana hyvin perinteisiä kummitusjuttuja, joita kaikki ovat varmaankin joitain kuulleet, mutta sitten myös enteitä, noitia, paholaisia, haltijoita, maahisia, tauteja jne. Ja kummitusjuttu on tässä hieman harhaanjohtava sana koska juttuvalikoimassa on itse asiassa aika vähän kummituksia, paljon mieluummin kuolleet liikkuivat ihan fyysisinä olentoina.
Tarinointi on minusta kiinnostava tyyli, sellainen kompakti ja napakka kerrontatapa jossa yksityinen muuttuu yleiseksi, päähenkilö on isovaarin naapuri, työkaverin kummi tai yksi mies eikä sillä tarkalla tapahtumapaikallakaan ole muuta väliä kuin että tuo hieman väriä tarinaan. Hyvä tarina on totta silloinkin kun se ei ole varsinaisesti tapahtunut ja vaikka syvällistä henkilökuvausta on usein turha odottaakaan kertoo se silti kertojastaan ja vähän myös kuulijastaan. Ja toisaalta tarinoinnista tulee kiinnostava dokumentin tunnelma, että vaikka nämä tarinat usein ovatkin varsin huikeita niin silti näin se on mennyt, usotsie. Ja jännitysjuttuja höystää ajoittain myös varsin omalaatuinen huumori...
Kirjan vahvaa tunnelmaa korostaa vielä Erkki Tuomen upea mustavalkoinen kuvitus, pienistä vinjettikuvista koko sivun tilannekuviin.
Suojoen Esa ajoi Isonjoen kirkolta kotiinsa. Kun hän oli matkalla, ajoi hänen ohitseen herroja lasisissa vaunuissa. Kun hän kysyi heiltä, minne he menivät, vastasivat he menevänsä Suojoelle. Kun Esa tuli kotia, tiedusteli hän, että mihinkä ne herrat olivat joutuneet. Mutta niitä ei ollut kukaan nähnyt.
Hetken perästä Esa tappoi itsensä partaveitsellä, ja pikkuinen poika näki, kun käsi ojensi hänelle sen veitsen. (Alavus)
Noidat eivät saa tietoja Karvian hautausmaalta siksi, kun sinne on ensimmäisenä haudattu puhumaton lapsi. Samaan hautaan on pantu myös vanhus, joku Saran Matti, joka olisi halukas kertomaan tutkijoille, mutta hänen yittäessään puhua hänen vierustoverinsa, Mattilan pikkulapsi, alkaa puhua "häläköttähän" niin kovasti, ettei toisen puheesta saada selvää. (Karvia)
Eli Lauri Simonsuuren toimittama uskomustarinoiden kokoelma Myytillisiä tarinoita. Ensipainos on vuodelta 1947, neljäs painos kymmenen vuoden takaa. Itse löysin tämän kirjan aikoinaan varhaisteininä koulun kirjastosta, olin heti myyty ja olen sittemmin palannut usein nautiskelemaan tarinoita sieltä täältä...tarinoita on paljon ja tämä ei ole varsinaisesti sellainen kirja joka luetaan yhtäjaksoisesti kannesta kanteen.
Jutut ovat ilmeisesti pääosin 1900-luvun alkupuolelta, ainakin niissä viittaillaan pääosin 1800-luvun puolelle, reipas kontrasti siis niille nykyään paremmin esillä oleville urbaanilegendoille ja uuskummalle, tämä on agraarista vanhakummaa.
Näissä on siis mukana hyvin perinteisiä kummitusjuttuja, joita kaikki ovat varmaankin joitain kuulleet, mutta sitten myös enteitä, noitia, paholaisia, haltijoita, maahisia, tauteja jne. Ja kummitusjuttu on tässä hieman harhaanjohtava sana koska juttuvalikoimassa on itse asiassa aika vähän kummituksia, paljon mieluummin kuolleet liikkuivat ihan fyysisinä olentoina.
Tarinointi on minusta kiinnostava tyyli, sellainen kompakti ja napakka kerrontatapa jossa yksityinen muuttuu yleiseksi, päähenkilö on isovaarin naapuri, työkaverin kummi tai yksi mies eikä sillä tarkalla tapahtumapaikallakaan ole muuta väliä kuin että tuo hieman väriä tarinaan. Hyvä tarina on totta silloinkin kun se ei ole varsinaisesti tapahtunut ja vaikka syvällistä henkilökuvausta on usein turha odottaakaan kertoo se silti kertojastaan ja vähän myös kuulijastaan. Ja toisaalta tarinoinnista tulee kiinnostava dokumentin tunnelma, että vaikka nämä tarinat usein ovatkin varsin huikeita niin silti näin se on mennyt, usotsie. Ja jännitysjuttuja höystää ajoittain myös varsin omalaatuinen huumori...
Kirjan vahvaa tunnelmaa korostaa vielä Erkki Tuomen upea mustavalkoinen kuvitus, pienistä vinjettikuvista koko sivun tilannekuviin.
Suojoen Esa ajoi Isonjoen kirkolta kotiinsa. Kun hän oli matkalla, ajoi hänen ohitseen herroja lasisissa vaunuissa. Kun hän kysyi heiltä, minne he menivät, vastasivat he menevänsä Suojoelle. Kun Esa tuli kotia, tiedusteli hän, että mihinkä ne herrat olivat joutuneet. Mutta niitä ei ollut kukaan nähnyt.
Hetken perästä Esa tappoi itsensä partaveitsellä, ja pikkuinen poika näki, kun käsi ojensi hänelle sen veitsen. (Alavus)
Noidat eivät saa tietoja Karvian hautausmaalta siksi, kun sinne on ensimmäisenä haudattu puhumaton lapsi. Samaan hautaan on pantu myös vanhus, joku Saran Matti, joka olisi halukas kertomaan tutkijoille, mutta hänen yittäessään puhua hänen vierustoverinsa, Mattilan pikkulapsi, alkaa puhua "häläköttähän" niin kovasti, ettei toisen puheesta saada selvää. (Karvia)
22.10.11
H.T. Juslén - Korullista kertomaa
Tuli sitten napattua toinenkin kirja lainaustalkoiden listasta, tällä kertaa BoD-julkaisija josta en kuitenkaan oikein mitään tietoja googlaamalla löytänyt.
Kirjan nimi oli ehkä vähän ärsyttävä, väännös fraasista "korutonta kertomaa" sellaisella itsekehuskelevalla tyylillä, mutta kun kirjan avasi niin sai ahaa-elämyksen, siinä nimessä olikin pointti. Kuten tuolla BoD-linkissä kuvataan, tässä on kullakin aukeamalla toisella sivulla mustavalkoinen valokuva hopeakaulakorusta, joissa kussakin on erilainen riipus, ja toisella sivulla siihen riipukseen liittyvä runo. En tiedä kumpi on ensin, onko ensin tehty korut ja sitten niihin liittyvät runot vai toisinpäin.
Varsinaisista runoista, nojoo..."epätasainen" lienee sopivin laatusana. Monissa näistä runoista on jostain syystä päädytty käyttämään riimitystä ilman runomittaa, mikä minusta on vain huono idea, se tuo mieleen ne harrastelijarunoilijat jotka laativat oodeja Suomen kultamitalitoivoille yms. iltapäivälehtien yleisönosastoilla, mutta tässä se tyyli on väärässä paikassa.
Muuten mennään aika suorasanaisella, aforistisellakin tyylillä mikä toki minulle kelpaa, ja seassa on hyviä ajatuksia, joskin myös ponnettomampaa materiaalia, ja moni niistä paremmistakin runoista olisi ehkä vielä kaivannut terävöittämistä.
Mutta on todettava että ne valokuvat ovat hienoja ja tämä kirja on miellyttävän näköinen esine, graafisesti kärkipäätä täällä käsitellyistä kokoelmista...
Ruoto
"Sisältöä", vaatii vanha herra.
"Sisältöä", huutaa anarkistin alku.
"Sisältöä", pyytää sinkkunainen.
Perkaan pinnan, leikkaan lihan,
täytän toiveen, tarjoilen ruodon.
Olkaa hyvä.
Kirjan nimi oli ehkä vähän ärsyttävä, väännös fraasista "korutonta kertomaa" sellaisella itsekehuskelevalla tyylillä, mutta kun kirjan avasi niin sai ahaa-elämyksen, siinä nimessä olikin pointti. Kuten tuolla BoD-linkissä kuvataan, tässä on kullakin aukeamalla toisella sivulla mustavalkoinen valokuva hopeakaulakorusta, joissa kussakin on erilainen riipus, ja toisella sivulla siihen riipukseen liittyvä runo. En tiedä kumpi on ensin, onko ensin tehty korut ja sitten niihin liittyvät runot vai toisinpäin.
Varsinaisista runoista, nojoo..."epätasainen" lienee sopivin laatusana. Monissa näistä runoista on jostain syystä päädytty käyttämään riimitystä ilman runomittaa, mikä minusta on vain huono idea, se tuo mieleen ne harrastelijarunoilijat jotka laativat oodeja Suomen kultamitalitoivoille yms. iltapäivälehtien yleisönosastoilla, mutta tässä se tyyli on väärässä paikassa.
Muuten mennään aika suorasanaisella, aforistisellakin tyylillä mikä toki minulle kelpaa, ja seassa on hyviä ajatuksia, joskin myös ponnettomampaa materiaalia, ja moni niistä paremmistakin runoista olisi ehkä vielä kaivannut terävöittämistä.
Mutta on todettava että ne valokuvat ovat hienoja ja tämä kirja on miellyttävän näköinen esine, graafisesti kärkipäätä täällä käsitellyistä kokoelmista...
Ruoto
"Sisältöä", vaatii vanha herra.
"Sisältöä", huutaa anarkistin alku.
"Sisältöä", pyytää sinkkunainen.
Perkaan pinnan, leikkaan lihan,
täytän toiveen, tarjoilen ruodon.
Olkaa hyvä.
14.10.11
Nathanael West - Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts
Pidän yhä kiinni siitä, että tämä blogi ei ole lukupäiväkirja, mutta noiden kirjailijalistojen, jotka yläpalkissa ovat, jälkeen houkutti kirjoittaa joistain hyvistä jutuista, ehkäpä esitellä muutamia niistä kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Toisen blogin perustaminen ei kuitenkaan houkuta, joten laitan näitä sitten tänne.
Ja ensimmäisenä teos, joka on minulle yksi hyvä vaihtoehto mainita silloin kun kysytään sitä kaikkien aikojen parasta kirjaa, ja johon juuri toisaalla suhtauduttiin huomattavasti nuivemmin joten apologiaa tarvitaan...Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts.
Westin kirjallinen tuotanto jäi varhaisen kuoleman vuoksi vähäiseksi: neljästä pienoisromaanista koostuva kootut teokset on mukasti pokkarin kokoinen, ja yksittäisteoksina ne kaikki on käännetty suomeksi.
Oma kulttisuosionsa on mustalla satiirilla Iisi miljoona, joka parodioi Horatio Algerin ryysyistä-rikkauksiin-tarinoita ja amerikkalaista unelmaa, joka 30-luvun lamasta kärsivissä Yhdysvalloissa saattoi näyttää yhtä irvokkaalta kuin sen parodiakin. Mutta monet muutkin kuin minä suosivat eniten Miss Lonelyheartsia, jossa toki on myös runsaasti mustaa huumoria ja groteskiutta mutta kirjana se on draamallisempi.
Tarina on yksinkertainen: Miss Lonelyhearts on (miespuolinen) toimittaja, joka kirjoittaa sanomalehden neuvokkipalstaa. Koko juttu on alkanut joskus vitsinä mutta vähitellen kun vitsi on kerrottu joka päivä kolmeenkymmeneen kertaan se lakkaa olemasta hauska, palstalle kirjoittavien ihmisten hätä ongelmat pääsevät ihon alle mutta kun tarjota on vain tyhjänpäiväisiä sanoja ja positiivisen ajattelun hymistelyä, lopputuloksena on maailmantuskaa, ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta ja masennusta. Miss L:n esimiestä, herra Shrikeä, tämä taas huvittaa entistä enemmän.
Westin yksi vaikuttaja, Oscar Wilde ja erityisesti Dorian Grayn muotokuva, näkyy tässä kirjassa selvästi. Shrike, nihilistinen ja sadistinen demonihahmo on kuin ajanmukaistettu versio Lord Henry Wottonista joka korruptoi Dorianin, Miss L:n. Moraliteettina Miss Lonelyhearts on kuitenkin monimutkaisempi koska korruptio tapahtuu näennäisesti positiiviseen suuntaan, suurempaan empatiaan, valitettavasti vain sellaiseen empatiaan joka poikii turhautumista, messias-komplekseja ja tuhoisaa masennusta.
Miss Lonelyhearts ei ole helppo kirja. Se on kerronnaltaan varsin suoraviivainen, muistuttaa ehkä joitain aikalaisiaan kuten Dashiell Hammettia tai Horace McCoyta, ja sivuja on satakunta, mutta se on suorastaan myrkyllisen kyyninen ja groteski. Ei kannata siis nimen perusteella erehtyä luulemaan että kyseessä olisi jokin kiva chicklit, tämä on "epämiellyttäville henkilöille tapahtuu epämiellyttäviä asioita"-genren kirja.
Se vaatii myös että kykenee edes jollain tasolla sympatiseeraamaan päähenkilöä tämän epämiellyttävyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia). Ja ehkä myös vähän niitä muita henkilöitä, Bettyä, siistiä vanhaa miestä, nenätöntä tyttöä, tuberkuloottisen pettynyttä vaimoa ja ehkä jopa Shrikeä (viimeistä en kuitenkaan suosittele).
Mutta se on myös palkitseva, lyhyydestään huolimatta monitasoinen ja haastava kirja (niin monitasoinen että sopivasta vinkkelistä katsottuna se kaikki kyynisyys voikin kääntyä positiivikseksi, ja tämä on myös kärjessä jos lähtisin listaamaan parhaita uskonnollisia romaaneja...). Ja vaikka kirjoitusaika näkyykin, niin tuntuu tulevan jatkuvasti ajankohtaisemmaksi sitä mukaa kun maailmaan tulee lisää maailmantuskaa, lisää elämäntapaguruja ja meille myydään yhä lisää kiviä.
Why laugh at himself, however, when Shrike was waiting at the speakeasy to do a much better job? "Miss Lonelyhearts, my friend, I advise you to give your readers stones. When they ask for bread don't give them crackers as does the Church, and don't, like the State, tell them to eat cake. Explain that man cannot live by bread alone and give them stones. Teach them to pray each morning: 'Give us this day our daily stone.'"
He had given his readers many stones; so many, in fact, that he only had one left - the stone that had formed in his gut.
Edit: Bongasin kaupassa tuon uuden pokkaripainoksen jonka Liisakin oli lukenut. Ja sen takakansiteksti on tosiaan poikkeuksellisen harhaanjohtava...tietysti se on myyvempää sanoa että hilpeiden sattumusten täyttämässä kirjassa on syvempiäkin tasoja, ja svengaava 20-luku on myös parempi kuin lamaantunut 30-luku...kun päälle laitetaan vielä tuo jossain määrin hämäävä nimi niin saattaa tulla useampikin lukija jotka tulevat yllättymään...
Ja ensimmäisenä teos, joka on minulle yksi hyvä vaihtoehto mainita silloin kun kysytään sitä kaikkien aikojen parasta kirjaa, ja johon juuri toisaalla suhtauduttiin huomattavasti nuivemmin joten apologiaa tarvitaan...Nathanael Westin Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts.
Westin kirjallinen tuotanto jäi varhaisen kuoleman vuoksi vähäiseksi: neljästä pienoisromaanista koostuva kootut teokset on mukasti pokkarin kokoinen, ja yksittäisteoksina ne kaikki on käännetty suomeksi.
Oma kulttisuosionsa on mustalla satiirilla Iisi miljoona, joka parodioi Horatio Algerin ryysyistä-rikkauksiin-tarinoita ja amerikkalaista unelmaa, joka 30-luvun lamasta kärsivissä Yhdysvalloissa saattoi näyttää yhtä irvokkaalta kuin sen parodiakin. Mutta monet muutkin kuin minä suosivat eniten Miss Lonelyheartsia, jossa toki on myös runsaasti mustaa huumoria ja groteskiutta mutta kirjana se on draamallisempi.
Tarina on yksinkertainen: Miss Lonelyhearts on (miespuolinen) toimittaja, joka kirjoittaa sanomalehden neuvokkipalstaa. Koko juttu on alkanut joskus vitsinä mutta vähitellen kun vitsi on kerrottu joka päivä kolmeenkymmeneen kertaan se lakkaa olemasta hauska, palstalle kirjoittavien ihmisten hätä ongelmat pääsevät ihon alle mutta kun tarjota on vain tyhjänpäiväisiä sanoja ja positiivisen ajattelun hymistelyä, lopputuloksena on maailmantuskaa, ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta ja masennusta. Miss L:n esimiestä, herra Shrikeä, tämä taas huvittaa entistä enemmän.
Westin yksi vaikuttaja, Oscar Wilde ja erityisesti Dorian Grayn muotokuva, näkyy tässä kirjassa selvästi. Shrike, nihilistinen ja sadistinen demonihahmo on kuin ajanmukaistettu versio Lord Henry Wottonista joka korruptoi Dorianin, Miss L:n. Moraliteettina Miss Lonelyhearts on kuitenkin monimutkaisempi koska korruptio tapahtuu näennäisesti positiiviseen suuntaan, suurempaan empatiaan, valitettavasti vain sellaiseen empatiaan joka poikii turhautumista, messias-komplekseja ja tuhoisaa masennusta.
Miss Lonelyhearts ei ole helppo kirja. Se on kerronnaltaan varsin suoraviivainen, muistuttaa ehkä joitain aikalaisiaan kuten Dashiell Hammettia tai Horace McCoyta, ja sivuja on satakunta, mutta se on suorastaan myrkyllisen kyyninen ja groteski. Ei kannata siis nimen perusteella erehtyä luulemaan että kyseessä olisi jokin kiva chicklit, tämä on "epämiellyttäville henkilöille tapahtuu epämiellyttäviä asioita"-genren kirja.
Se vaatii myös että kykenee edes jollain tasolla sympatiseeraamaan päähenkilöä tämän epämiellyttävyydestä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia). Ja ehkä myös vähän niitä muita henkilöitä, Bettyä, siistiä vanhaa miestä, nenätöntä tyttöä, tuberkuloottisen pettynyttä vaimoa ja ehkä jopa Shrikeä (viimeistä en kuitenkaan suosittele).
Mutta se on myös palkitseva, lyhyydestään huolimatta monitasoinen ja haastava kirja (niin monitasoinen että sopivasta vinkkelistä katsottuna se kaikki kyynisyys voikin kääntyä positiivikseksi, ja tämä on myös kärjessä jos lähtisin listaamaan parhaita uskonnollisia romaaneja...). Ja vaikka kirjoitusaika näkyykin, niin tuntuu tulevan jatkuvasti ajankohtaisemmaksi sitä mukaa kun maailmaan tulee lisää maailmantuskaa, lisää elämäntapaguruja ja meille myydään yhä lisää kiviä.
Why laugh at himself, however, when Shrike was waiting at the speakeasy to do a much better job? "Miss Lonelyhearts, my friend, I advise you to give your readers stones. When they ask for bread don't give them crackers as does the Church, and don't, like the State, tell them to eat cake. Explain that man cannot live by bread alone and give them stones. Teach them to pray each morning: 'Give us this day our daily stone.'"
He had given his readers many stones; so many, in fact, that he only had one left - the stone that had formed in his gut.
Edit: Bongasin kaupassa tuon uuden pokkaripainoksen jonka Liisakin oli lukenut. Ja sen takakansiteksti on tosiaan poikkeuksellisen harhaanjohtava...tietysti se on myyvempää sanoa että hilpeiden sattumusten täyttämässä kirjassa on syvempiäkin tasoja, ja svengaava 20-luku on myös parempi kuin lamaantunut 30-luku...kun päälle laitetaan vielä tuo jossain määrin hämäävä nimi niin saattaa tulla useampikin lukija jotka tulevat yllättymään...
Gösta Ågren - Tähän
En ruotsia osaa niin hyvin lukea että alkukielinen Hid houkuttaisi, niinpä tämä Caj Westerbergin käännös. Ja tämähän olikin sitten paluu "tää on niin tätä" osastolle, arvostetun kirjoittajan mahdollisesti arvostettuun kirjaan josta ei oikein saa minkäänlaista otetta.
Vaihtelua lyhyen ja pitkän välillä, kolmesta rivistä muutamaan sivuun, ja tässä on runoa runosta, ja muistista, ja kaikenlaisesta muustakin. Ågren sanoo kuitenkin itse sen mitä minulla on sanottavaa:
Viimeinen latu
Ulkona talvipäivässä näin
vanhan miehen, hän oli yksin
kuin rukous, joka on jättänyt
rukoilevan, eikä
ole löytänyt jumalaa, ja on siten
vapautunut. Tähän päättyy
runo, sillä sanat
ovat vain proosaa, harvaa
kalteria, joka estää runoa
pakenemasta.
Vaihtelua lyhyen ja pitkän välillä, kolmesta rivistä muutamaan sivuun, ja tässä on runoa runosta, ja muistista, ja kaikenlaisesta muustakin. Ågren sanoo kuitenkin itse sen mitä minulla on sanottavaa:
Viimeinen latu
Ulkona talvipäivässä näin
vanhan miehen, hän oli yksin
kuin rukous, joka on jättänyt
rukoilevan, eikä
ole löytänyt jumalaa, ja on siten
vapautunut. Tähän päättyy
runo, sillä sanat
ovat vain proosaa, harvaa
kalteria, joka estää runoa
pakenemasta.
7.10.11
Heidi Launis - Kovaa vettä
Tämänkertainen kokoelma on valittu Hesarin lokakuun kuukausiliitteen kirjastoapuraha-artikkelista, jossa listattiin vähiten lainatut kirjat pääkaupunkiseudun kirjastoista 2009-2011, ja nollan lainauskerran kirjoja oli aimo joukko, moni niistä runokirjoja. Se jo herätti uteliaisuuteni ja kun Kirsi päätti laittaa haasteen liikkeelle, niin minähän menin katsomaan lähikirjastoni hyllyä että mitä löytyisi. Ja nyt Heidi Launis on virallisesti siirtynyt pois nollakerhosta.
Arvelin monen noista listatuista kirjoista olevan kirjastolle lahjoitettuja omakustanteita ja sellainen tämä ainakin on. Edellisen postauksen kommenttilaatikossa jo mainitsin sen ihmettelyn että jostain syystä mm. musiikissa ja sarjakuvissa omakustanteissa on oma gloriansa. Vaikkei niillä niin kauheasti tienaakaan (ja siinä pitemmässä vähiten lainattujen listassa oli kyllä mukana useita oma- ja pienkustantamojen sarjakuvia, jopa varsin arvostettujen tekijöiden ansiokkaita teoksia) niin ne ovat silti validi muoto josta moni ainakin aloittaa, ja joillekin se on aina paras julkaisutapa. Ja hipster crediä saa namedroppaamalla omituisia pienkustantajia tai toteamalla että sen bändin eka omakustanne-EP oli huippu mutta ovat menneet sitten miellyttämään massoja suurien levy-yhtiöiden tallissa.
Mutta sitten kirjallisuudessa omakustanteissa on sellainen vanity press -leima, kirjoittajat jotka eivät kelpaa niille Oikeille Kustantajille, ja jotka haluavat kuitenkin ostaa itselleen kirjailijan statuksen julkaisevat omakustanteita, mutta ei niitä kukaan halua lukea.
Tässäkin käsiteltävässä tapauksessa kirjan ulkoasu (kansi nähtävissä tuolla linkissä) on perusviehättävä mutta eittämättä kotikutoisen oloinen, ja eipä kai näitä arvostellakaan missään että tekijän tai kirjan nimeen jossain törmäisi...joten satunnaisella lukijalla, varsinkin sellaisella joka saattaa suhtautua lähtökohtaisesti kielteisesti omakustanteisiin, ei ole oikein mitään syytä tarttua tähän kirjaan (jos siis Hesarin kuukausiliite ei nimeltä mainitsisi ja bloggaajat lukemaan haastaisi).
Sisältönä siis 28 runoa, joista yksi menee toiselle sivulle. Varsin suorasanaisia otoksia kolmikymppisen kaupunkilaisen elämästä johon reilu kolmikymppisen kaupunkilaislukijan oli helppo päästä sisälle, vaikka täälläkin löytyy se tämän ikäisten naiskirjoittajien suosikkiklisee, sarja runoja raskaudesta, synnytyksestä ja tuoreesta äitiydestä...kyllä minä sen tiedän että se on tärkeä kokemus mutta olen minä niitä jo muutaman lukenut eikä niihin Launiskaan niin uutta tvistiä saa kirjoitettua...
Sävy on arkinen ja jutusteleva, ja Launis piirtää hyvin tilanteita ja tunnelmia (mieleen tulee aika ajoin SusuPetalin blogitarinat ja runot), joskin muutamankin kerran näissä kompastutaan, kesken runon tapahtuva näkökulma vaihdos ei käykään sulavasti vaan lupaavasti alkanut ajatus katkeaa, tai sitten kokonaisuus jää jotenkin ponnettomaksi.
Sinänsä omakustanne on varsin sopiva julkaisumuoto tälle kirjalle, koska Launis ei tunnu olevan kirjoittajana vielä valmis, mutta luulen että ainakin ilmeisimmistä vioista pystyy oppimaan pois ja silloin se mikä on hyvää näyttää vielä paremmalta. En ole myöskään varma että onko runous sopivin kirjallisuuden laji, päteekö tässä se väite että runot ovat aloittelevien kirjailijoiden suosikkimuoto koska ne ovat näennäisesti helppo tapa kokeilla siipiään. Oli tässä kokoelmassa jo jokunen pätkä jotka minusta olisivat parempia novelleiksi kirjoitettuna (mutta minä olenkin proosamyönteinen lukija).
Karhuja
Uuvuksissa aamuyöllä
makaan valveilla
ja ajattelen karhuja
Jääkarhuja, pandoja
käveleviä ja istuvia
pikkuisia ja isoja karhuja
Voisihan sitä nukkuakin
mutta minä kun mieluummin
ajattelen karhuja
Arvelin monen noista listatuista kirjoista olevan kirjastolle lahjoitettuja omakustanteita ja sellainen tämä ainakin on. Edellisen postauksen kommenttilaatikossa jo mainitsin sen ihmettelyn että jostain syystä mm. musiikissa ja sarjakuvissa omakustanteissa on oma gloriansa. Vaikkei niillä niin kauheasti tienaakaan (ja siinä pitemmässä vähiten lainattujen listassa oli kyllä mukana useita oma- ja pienkustantamojen sarjakuvia, jopa varsin arvostettujen tekijöiden ansiokkaita teoksia) niin ne ovat silti validi muoto josta moni ainakin aloittaa, ja joillekin se on aina paras julkaisutapa. Ja hipster crediä saa namedroppaamalla omituisia pienkustantajia tai toteamalla että sen bändin eka omakustanne-EP oli huippu mutta ovat menneet sitten miellyttämään massoja suurien levy-yhtiöiden tallissa.
Mutta sitten kirjallisuudessa omakustanteissa on sellainen vanity press -leima, kirjoittajat jotka eivät kelpaa niille Oikeille Kustantajille, ja jotka haluavat kuitenkin ostaa itselleen kirjailijan statuksen julkaisevat omakustanteita, mutta ei niitä kukaan halua lukea.
Tässäkin käsiteltävässä tapauksessa kirjan ulkoasu (kansi nähtävissä tuolla linkissä) on perusviehättävä mutta eittämättä kotikutoisen oloinen, ja eipä kai näitä arvostellakaan missään että tekijän tai kirjan nimeen jossain törmäisi...joten satunnaisella lukijalla, varsinkin sellaisella joka saattaa suhtautua lähtökohtaisesti kielteisesti omakustanteisiin, ei ole oikein mitään syytä tarttua tähän kirjaan (jos siis Hesarin kuukausiliite ei nimeltä mainitsisi ja bloggaajat lukemaan haastaisi).
Sisältönä siis 28 runoa, joista yksi menee toiselle sivulle. Varsin suorasanaisia otoksia kolmikymppisen kaupunkilaisen elämästä johon reilu kolmikymppisen kaupunkilaislukijan oli helppo päästä sisälle, vaikka täälläkin löytyy se tämän ikäisten naiskirjoittajien suosikkiklisee, sarja runoja raskaudesta, synnytyksestä ja tuoreesta äitiydestä...kyllä minä sen tiedän että se on tärkeä kokemus mutta olen minä niitä jo muutaman lukenut eikä niihin Launiskaan niin uutta tvistiä saa kirjoitettua...
Sävy on arkinen ja jutusteleva, ja Launis piirtää hyvin tilanteita ja tunnelmia (mieleen tulee aika ajoin SusuPetalin blogitarinat ja runot), joskin muutamankin kerran näissä kompastutaan, kesken runon tapahtuva näkökulma vaihdos ei käykään sulavasti vaan lupaavasti alkanut ajatus katkeaa, tai sitten kokonaisuus jää jotenkin ponnettomaksi.
Sinänsä omakustanne on varsin sopiva julkaisumuoto tälle kirjalle, koska Launis ei tunnu olevan kirjoittajana vielä valmis, mutta luulen että ainakin ilmeisimmistä vioista pystyy oppimaan pois ja silloin se mikä on hyvää näyttää vielä paremmalta. En ole myöskään varma että onko runous sopivin kirjallisuuden laji, päteekö tässä se väite että runot ovat aloittelevien kirjailijoiden suosikkimuoto koska ne ovat näennäisesti helppo tapa kokeilla siipiään. Oli tässä kokoelmassa jo jokunen pätkä jotka minusta olisivat parempia novelleiksi kirjoitettuna (mutta minä olenkin proosamyönteinen lukija).
Karhuja
Uuvuksissa aamuyöllä
makaan valveilla
ja ajattelen karhuja
Jääkarhuja, pandoja
käveleviä ja istuvia
pikkuisia ja isoja karhuja
Voisihan sitä nukkuakin
mutta minä kun mieluummin
ajattelen karhuja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)