väliaikatietoja

Niin, kaksikymmentä runokirjaa on tähän mennessä käyty läpi, joitain muita olen lukenut mutta minun puolestani ne voidaan vaieta kuoliaaksi.

Enkä vieläkään innosta hihku tai ole kokenut suurta valaistumista. Oikeastaan vain yksi noista, Eila Kivikk'ahon kirja, ansaitsee tulla kutsutuksi hyväksi runokirjaksi, muutamasta muusta olen pitänyt siitä huolimatta että ovat olleet runoja (no hyvä on, Uuno Kailas ja Katri Vala olivat ihan sympaattisia sellaisinaan).
Hutien määrä on ollut runsas, ja esimerkiksi kirjailijan arvostus piireissä ei näytä korreloivan tasoon mitenkään (tai saattaa korreloida jopa negatiivisesti).

Kommentteja ei ole tullut valtaisasti, ja kukaan ei ole vielä lähtenyt puolustelemaan näitä parkoja, eivät runoilijat itse (jos nyt edes tänne ovat eksyneet) tai heidän lukijansa...Statcounterin hakusana-analyysi paljastaa että tänne on kuitenkin tultu ihan kohtuullisessa määrin etsimällä hakukoneista runoilijoiden nimiä tai jopa rivejä noista runoista joita olen tänne lainaillut.
Vanhempiakin kirjoituksia saa kommentoida, kyllä minä ne luen.

Ja vinkkejä toki otetaan vastaan, samoin kuin arvostelukappaleita kirjoista (vink vink).

Kari Ilmonen - Merkkien sade (1993)

Hohhoijaa, tämä on taas tätä. Sellaista runoutta jota voisi alkaa jo epäillä parodiaksi mutta ei se vakuuta sellaisenakaan...

Yhä enemmän huoneita
joissa asiat kantavat
vain lauseen ajan.
Hetket vailla sanoja
luovat kuulaita nurkkauksia
levätä.

Jukka Viikilä - Runoja (2008)

Se on hyvä että Viikilä on maininnut kirjan nimessä sisällön olevan runoja, muuten voisi vaikka erehtyä. Ennemmin mieleen tulisi fragmenttisen proosan kirjoittajat...no, toisaalta tekstien rivit eivät ulotu palstan oikeaan reunaan asti ja sanoivat teoreetikot mitä tahansa, on se yhä paras tapa tunnistaa runo.
Mukavaa jutustelua mutta mieleen tulee eräskin tuttu jonka mielestä juotavia oluita ovat ne jotka eivät maistu oluelle...

Muistakaa että jokainen metsän puu on elämän puu.
Puun voi sahat poikki, koska elämää on kaikkialla.
Sahattu puu voidaan kuljettaa paperitehtaaseen,
mutta muistakaa että jokainen paperi on elämän sana tälle päivälle.
Paperin voi polttaa uunissa, koska sama sana toistuu kaikkialla.
Muistakaa että jokaisessa ihmisessä kasvaa sisällä elämän puu.
Ihmisen voi sahata poikki niin kuin puun, koska ihminen on kaikkialla.
Mutta muistakaa että vaikka elämä tapahtuu kaikkialla,
on sen jokainen koti sen ainoa koti.

Mirkka Rekola - Valekuun reitti (2004)

Raatimme sanoo "meh". Rekola on suuresti arvostettu kirjoittaja mutta joko tämä ei ole kauhean hyvä esimerkki häneltä (ehkä pitäisi tutustua siihen aforismituotantoon) tai sitten minä en vain tajua. Ja ottaen huomioon sen "kaikkien pitäisi lukea runoja"-asenteen joka tämänkin blogin inspiraationa on, jos minä en tajua niin vika on tekstissä.

Siellä täällä on muutama melkein viehättävä pätkä, mietteitä ajasta ja kuolemasta, ja siitä lopun Kurbinovo-tarinasta pidin, mutta...

Elit tätä vuotta, kun kolmen
kuun matka oli jäljellä,
toinen maailma
tempaisi sinut, ja taas olit ajassa
ennen tätä kaupunkia.
Sanoit "ensi vuonna"
ja ensi vuonna kävi samalla tavalla.
Mikään ei ollut muuta kuin
mahdollista. Ja kaikki oli.
Kaikki oli mahdollista.
Etkä enää tiennyt
mitä eroa näillä maailmoilla oli.

Pekka Kejonen - Mastodontin muistijäljet (2008)

Kejonen on selkeästi runoilija, jolle on tärkeää olla runoilija. Hän kirjoittaa aforismiin vivahtavia runoja runoilusta ja runoilijoista ja vastaavista teemoista. Mahtoikohan se henkilö, joka ensimmäisenä ehdotti että kirjoittajien pitäisi kirjoittaa siitä mistä tietävät, aavistaa, että aikanaan tulisi kirjoittajien joukko jotka kirjoittavat vain kirjoittamisesta, ja jos olisi tiennyt olisiko ollut hiljaa...

Suorasanaisuus on toki hieno asia mutta tästä niinkuin monista aforistikoista tulee vain tunkkainen olo, kyynisyyttä käytetään oikotienä älykkyyteen ja kaikesta vain jupistaan: silloinkin kun olen samaa mieltä runojen ajatuksen kanssa tai huomaan jonkun oikean oivalluksen niin olo on likainen. Jotenkin sitä alkaa arvostaa aiempaa enemmän vaikkapa sitä Katri Valaa joka uskalsi tuntea paljon.

Jälkirakkaus on turhaa,
kuin jälkiviisaus mutta surullisempaa.
Osalla miehiä ei muuta olekaan
kuin kaipuu
hukattuihin saumoihin.
ja siihen punatukkaiseen tyttöön
joka iän lisiessä
alkaa yhä enemmän muistuttaa äitiä.