Ei täysin satunnainen valinta, koska olenhan lukenut Eeva Tikan proosaa aiemmin...
Lukitussa kaivossa on myös tarinanomainen kaari; olin ärsyyntynyt alussa tyylistä joka tuntui siltä samalta läpitunkemattomalta kuvakudokselta joka minua monissa edellämainituissakin kokoelmissa ärsytti, ja tämänkertainen sanageneraattori oli kaikenlisäksi juuttunut joukkoon sanoja (mm. kaivo, aavikko) mutta liekö se ahkera toisto ja jatkuvuus vai mikä, mutta pitemmälle luettaessa aloin päästä paremmin sisälle tähän...ja aika ajoin mieleen tuli Leena Krohnin Tainaron, tämänkertainen kirjoittaja vain seikkailee unien Arabiassa.
Neuloja kirjassa on, mutta onko ne pakko säilyttää heinäsuovassa?
Jokin meissä odottaa,
on odottanut kauan.
Sillä aikaa joki on syntynyt
kuluttanut uomansa ja kuivunut
metsät nousseet ja hävinneet
ja meri muuttunut äänettömästi.
Mutta tähtiä me olemme katsoneet kuin lapset,
tähtiä olemme luulleet ikuisiksi
kunnes tietomme otti ikuiset tähdet meiltä pois
ja pani niiden elämälle rajat
että ne olisivat niin kuin me
maa ja taivas yhtä meidän kanssamme
lyhyessä äärettömässä yhtenäisyydessä
hetkeä ennen valojen sammumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti