Signal to noise ratio

Eräs lukupiiriläinen arveli alkuvaiheessa että tämä projekti olisi pelkkää itseterapointia, jonkin sellaisen josta en pidä itsetarkoituksellista haukkumista.
Asiahan voisi olla niin jos suhtautuisin asiaan dogmaattisesti. Luonnontieteellisestä pohjasta johtuen käsittelen asiaa kuitenkin empiirisesti: anekdoottisista kokemuksista voidaan vetää johtopäätöksiä ("olen lukenut pääosin epäkiinnostavia runoja -> runous on yleisesti ottaen epäkiinnostavaa"), mutta samalla on hyvä pohtia onko siihen asti kerätty data edustava otos, ja tarvittaessa muuttaa johtopäätöksiä kun kertynyt data antaa siihen aihetta.

Tähän asti kerätty ja täällä esitelty data viittaa siihen että alkuperäinen näkemykseni ei ole täysin väärä: merkittävä osuus runoudesta jota olen lukenut on ollut ikävystyttävää sanahelinää, yltiöhenkilökohtaista läpitunkematonta mietettä joka ei anna lukijalleen enempää kuin satunnainen puppugeneraattori, tai banaalia mitättömyyttä.
Mutta poikkeuksiakin löytyy, jokaisesta käsitellystä kokoelmasta on löytynyt ainakin se yksi pätkä joka ei ihan hirveä ollut ja jonka voi vaikka lainata tänne, joillakin oli jopa valinnanvaraa.
Kvalitatiivinen analyysi antoi myönteisen tuloksen, mutta on syytä jatkaa määritettäessa voidaanko S/N:n huipuista johtaa minkäänlaisia trendejä.

Eila Kivikk'aho - Niityltä pois (1951)

Kivikk'ahon Nocturneen olen jossain aiemmin törmännyt ja siitä pitänyt, joten tartuin tähän kirjaan hivenen positiivisimmilla ennakko-oletuksilla.
Kirjana on huomiotava, että tässä on varmaankin eniten tyhjää tilaa mitä olen hetkeen nähnyt, runojen vähät rivit (alkusarja on tankoja, loput eivät paljoa pitempiä) ovat karanneet sivun alalaitaan, kukin omalla sivullaan tai jopa kahdella tai kolmella. Mikä taloudellisesti hinta/merkki-laskelmana on toki huono, tyhjästä paperista maksaminen, mutta sisältö lie painavaa...
Ennakko-odotukset eivät pettäneet: tätä oli ilo lukea. Tiivistä ja tarkkaa ilmaisua, taitavaa sanankäyttöä ja fraseerausta, vaikuttavia kuvia. Tätä minä lyriikalta haluan.
Ei tässäkään ihan täydellisiä olla mutta silti...

Ehkä on oikein

Ehkä on oikein että pilvet peittävät maan,
että halla hiipii kylmänä ojia pitkin,
että kylmä hiipii julmana sydäntä kohti,
että julma saa voiton.

Sillä maa on paljossa vajaa.

Omenankukkien valkea laulu
siunasi vain vähän aikaa
ja sitä seurasi raakileitten repivä riita,
raakileitten ahne nälkä,
kasvun levottomuudet,
ja mato pääsi puuhun
eikä sadosta tullut virheetöntä.

Matojen vuoksi
joita maa ei toivonut
on edessä loppu
jota maa ei tahdo.
Kirves on pantu jokaisen puun juurelle
ja pakkanen kaikkien päitten päälle.

Gil Scott-Heron - Small Talk at 125th and Lenox (1970)

Tämä on siis levy, ei kirja. Ja samanaikaisten Last Poetsin, Watts Prophetsin ja parin muun ohella Gil ansaitsee tällä aseman rapin kummisetänä.
Myöhemmin ilmeisesti näitä tyylejä lainaten on tullut kaikenlaisia poetry slam -tapahtumia yms (en tiedä, en ole ollut paikalla) mutta silti mietin että kuinkakohan moni muu runoilija on tehnyt levytyksiä lausuntatilaisuuksista ja julkaissut niitä.

Koska sitä tämä on, pari pätkää on laulettu mutta loput lausuttu, rummutustaustalla. ja aiheet ovat ajan henkeen sopivasti tottakai jyrkän poliittisia, Vallankumous tulee, Malcolm X, jne. Huumoria kuitenkaan unohtamatta vaikka se usein onkin varsin pisteliästä. Tiedostava nykykuuntelija saattaa myös hermostua "The Subject Was Faggots"-raidasta, itse kuittaan sen ajankuvaksi.

Mutta joo. En ole lausuntatilaisuuksissa juuri käynyt, niinpä asetan tämän vähimmäisvaatimukseksi tasosta. Ja toisaalta en tiedä miten hyvin nämä jutut toimisivat kirjasta luettuina...

Scott-Heronin se tunnetuin teksti on linkissä,
The Revolution Will Not Be Televised

Gregory Corso - Sanansaattaja (1981)

Toinen käsiteltävä käännöskirja, tällä kertaa amerikkalaiselta beat-runoilijalta ja kääntäjänä Markku Into. Ja siinä missä aikaisempi Quasimodo kirjoitti varsin riisuttua kieltä, Corson puhekielisyys ja viehtymys mystiseen sanailuun vaatii luultavasti mahdottomia: kuvaava on kirjan nimi, joka alkukielellä on Herald of the Autochthonic Spirit ja suomeksi siis Sanansaattaja.

Runoja lukiessa tulee mieleen että nämä varmastikin kuulostaisivat paremmilta ääneen luettuina, ryöpsytyksinä bongo-rummun kera jossain savuisessa kahvilassa jossa baskeripäiset tytöt napsuttelevat sormiaan sanoen "cool scene, daddy-o" (mainittakoon, että mielipiteeseeni beatnikeista on vaikuttanut suuresti Pia Zadoran roolisuoritus Hairspray-elokuvassa). Tässä tapauksessa Corso ottaa jo etäisyyttä ilmiöön, mutta tyyliä on yhä siellä, mukaanlukien taipumus heittää valtavat määrät tekstiä siinä toivossa että jokin siellä osuisi...ja kyllähän niitä osumia riittää.

Miten kuolema vältetään

Jos tunnen
ihmisten seurassa kuoleman kolkuttavan
pyydän anteeksi ja sanon
"Täytyy tästä lähteä!"
"Mihin ihmeessä?" ne tahtoo tietää
En vastaa
Lähden vaan veke
pois porukasta
koska jotenkin
ne tajuu että jotain on pielessä
eikä ne tiedä mitä pitäis tehdä
niitä pelottaa semmonen äkkinäisyys
Miten karmeeta
istua vain perseellään
ja ne utelee
"Oletko kunnossa?"
"Voitaisko me antaa sulle jotain?"
"Tahdotko levätä hetken?"
Voi teitä jumalat! ihmiset!
kuka nyt tahtoo kuolla ihmisten parissa?!
Varsinkaan kun ne ei osaa tehdä asialle paskaakaan
Elokuviin - kuviin
minä kiidän
kun tunnen olevani kuolemaisillani
Tähän asti se on toiminut

Aale Tynni - Vuodenajat (1987)

Aale Tynni on minulle tutumpi suomentajana, ja kyllähän tässäkin käy ilmi että sana on hallussa. Mutta jotenkin se sisältö jäi minun makuuni hieman triviaaliksi ja mitäänsanomattomaksi, ja se tapa kirjoittaa lyhyitä säkeitä, ei juuri henkäystä pitempiä, olivat jotenkin rasittavia katkonaisuudessaan.

Tynni namedroppaa urakalla viittauksia myytteihin ja kirjallisuuteen, mutta ei tätä lukijaa häiritsevästi, tunnistin kuitenkin melkein kaikki viitteet suoraan.

Etsin etäisyyksiä

Etsin etäisyyksiä, tarujen aikaa.
Kemties tarinat meille säilyttävät
sirusen alkutietoa, kadonnutta,
niinkuin mayain kirjat katosivat,
niinkuin paloivat
Aleksandrian kirjaston
seitsemänsataatuhatta kirjaa.

Tiesivätkö he kenties enemmän
jotka elivät mittaamattoman ajan:
tietäjävanhus Teiresias
joka tunsi molemmat, miehen ja naisen ilon,
joka sokaistuessansa oli saanut toisen näön,
näki tulevat kauhut, pystymättä estämään?
Tai poloinen Tithonos
joka jumalattaren lahjan tähden
eli vuosisatoja, kuoleman armoa rukoillen,
alati vanhempana ja pienempänä,
lopulta sirkkana muurin raossa valittaen?
Riittääkö mikään aika?

Uskoin aina: tietäminen on ilo.
Olisi koottava tiedon hohtavat sirut:
Ravennan mosaiikit
lasitetuista laatoista - jokainen niistä
yksinänsä on vailla merkitystä,
yhdessä ihana kuva.

Eeva Tikka - Lukittu kaivo (1989)

Ei täysin satunnainen valinta, koska olenhan lukenut Eeva Tikan proosaa aiemmin...

Lukitussa kaivossa on myös tarinanomainen kaari; olin ärsyyntynyt alussa tyylistä joka tuntui siltä samalta läpitunkemattomalta kuvakudokselta joka minua monissa edellämainituissakin kokoelmissa ärsytti, ja tämänkertainen sanageneraattori oli kaikenlisäksi juuttunut joukkoon sanoja (mm. kaivo, aavikko) mutta liekö se ahkera toisto ja jatkuvuus vai mikä, mutta pitemmälle luettaessa aloin päästä paremmin sisälle tähän...ja aika ajoin mieleen tuli Leena Krohnin Tainaron, tämänkertainen kirjoittaja vain seikkailee unien Arabiassa.

Neuloja kirjassa on, mutta onko ne pakko säilyttää heinäsuovassa?

Jokin meissä odottaa,
on odottanut kauan.
Sillä aikaa joki on syntynyt
kuluttanut uomansa ja kuivunut
metsät nousseet ja hävinneet
ja meri muuttunut äänettömästi.

Mutta tähtiä me olemme katsoneet kuin lapset,
tähtiä olemme luulleet ikuisiksi
kunnes tietomme otti ikuiset tähdet meiltä pois
ja pani niiden elämälle rajat

   että ne olisivat niin kuin me
   maa ja taivas yhtä meidän kanssamme
   lyhyessä äärettömässä yhtenäisyydessä
   hetkeä ennen valojen sammumista.

Salvatore Quasimodo - Ja äkkiä on ilta

Blogin ensimmäinen käännöskokoelma (kääntäjä on ilmeisesti Elli-Kaija Köngäs?) ja ensimmäinen kirja jonka runot on koottu useammasta lähteestä kirjailijan uran varrelta. Ja tällaiseksi valittiin sitten italialainen nobelisti vuodelta 1959 (tämä kokoelma julkaistiin 1962).

Mielenkiintoista oli huomata se uran kehitys jota ei aiemmin lukemissani kokoelmissa huomannut...alun esittelyessee kutsuu kehitystä sivullisesta osallistujaksi, muutostekijänä tottakai Toinen Maailmansota, ja on sanottava että minua kiinnostivat enemmän ne loppupuolen runot, alkupuoli oli sitä samaa oman navan tuijottelua mitä muutkin täällä ovat ihan kylliksi harrastaneet, eteerisiä luontokuvia yms., kääntymisestä maailman suuntaan voi jo kiinnostuakin. Ja lopun Sputnik-runo hymyilytti oivalluksellaan.
Käännöstyöstä en osaa sanoa mitään kun en ole alkukielisiä lukenut, saati sitä kuinka hyvin valinnat tähän kokoelmaan on tehty. Muutamasta homonymiasta jäin pohtimaan että onkohan tuo nyt tarkoitettu sitä vai tätä vai oliko alkukielisessäkin sama...

Mieleen tuli se olikosenyt Erno Paasilinnan kommentti, että taiteilijan pitää elää taiteilijan elämä...että pitäisiköhän laittaa suomalaisia runoilijoita enemmän rauhanturvaajiksi Afganistaniin, ja katsoa mitä se tekisi lyriikalle? Suurissa kriiseissä on vain se vika että ne inspiroivat myös valtavaan määrään huonoa taidetta...

Usein ranta

Usein ranta
säihkyy raskaista säteistä,
mehiläisten rikkikeot pääni päällä
keinuvat.

Mehiläisten aika: ja hunaja
on kurkussani
taas surinaa täynnä.
Korppi, puolipäivän aikaan, vaeltaa
harmailla hiekkakivillä.

Hilpeät tuulet: niille auringon hiljaisuus
opettaa kuolemaa, ja yö
soran sanoja,

menetetyn isänmaan.

Aki Luostarinen - Luonnostani (1978)

Luostarisen kokoelma hymyilytti aika ajoin; tässä on aika paljon sellaista arkkityyppistä runopoika-materiaalia, ajoittain vihaista mutta ei kovinkaan paljoa...
Viehättävästi vastakohtaisuutta: toisaalta ajattomuutta (joku sanoisi "banaaliutta") ja toisaalta jos olisi pyydetty veikkaamaan kirjoitusvuotta niin 70-80-luvun vaihdetta olisin tarjonnut. Ja viehättävän suomalaisesti akateeminen kaupunkilainen inspiroituu maalaismaisemista...ja toisaalta aavistuksia Japanista.

Mukana on myös muutama ekskursio proosan puolelle (mitä minä luonnollisesti pidän hyvänä asiana), ja varsinaisen lyriikan puolelta löytyy myös joitain mainioita kappaleita. En minä riemusta hihku mutta olen minä huonompaakin lukenut.

Osallistujan ohjeet

Älä naura; joku voi luulla meitä
          tietämättömiksi vallitsevasta tilanteesta.

Älä itke: joku voi luulla meitä
          hysteerisiksi, pelkureiksi.

Älä hymyile: joku voi luulla meidän
          hymyilevän itselleen, loukkaantua.

Älä vaikene: joku voi luulla meitä
          systeemin kannatajiksi.

Älä puhu: joku voi luulla meitä
          kirjaviisaiksi, typeryksiksi.

Älä valvo: joku voi luulla meitä
          vakoojiksi.

Älä nuku: joku voi luulla meitä
          välinpitämättömiksi.