28.8.17
Richard Brautigan - Kartanon peto
Tämä on nyt neljäs lukemani Richard Brautiganin kirja (ja tämänkin suomensi Jarkko Laine), ja tuttuja piirteitä löytyy: lyhyitä lukuja ja riisutun yksinkertaisella ja toteavalla kielellä kuvattua outoutta, karua huumoria ja tiettyä merkillistä viattomuutta (vaikkakaan ei kielenkäytössä).
Tämän teoksen alaotsikkona on "kauhuromanttinen lännenromaani", alkukielellä "gothic western", ja hämmentävästi tämä pitää jopa paikkansa ja genret limittyvät yllättävän tiiviisti.
Tapahtumapaikka on itäinen Oregon vuonna 1902, Hawklinen kartano jossa piilee salaisuuksia, mm. kellarissa majaileva hirviö (ja sen varjo). Hawklinen neidit haluavat nyt päästä hirviöstä eroon ja palkkaavat työhön kaksi palkkatappajaa Greerin ja Cameronin, ja sitten, no, tapahtuu kaikenlaista kummallista, hirviö ei ole sellainen mitä voisi kuvitella eivätkä myöskään Hawklinen neidit eikä varsinkaan norsunjalasta tehty sateenvarjoteline.
Eipä se juoni nyt niin tärkeä tässä ole, ja kuitenkin sellainen on ja jopa selkeämpi ja tolkullisempi kuin noissa parissa muussa Brautiganin proosateoksessa, mutta yllätyksellisyydestä ja surrealistista käänteistä ei luovuta. Viehättävin piirre onkin kerronnassa, rauhallinen toteavuus menee hyvin yhteen oudon tarinan ja erikoisten kielikuvien kanssa...viihdyttävä kirja tämäkin.
Kirjan on lukenut myös Maija.
Cameron oli laskija. Hän oksensi yhdeksäntoista kertaa matkalla San Franciscoon. Häntä huvitti laskea kaikki mitä teki. Greeriä se oli vähän hermostuttanut silloin kun hän vuosia sitten tapasi Cameronin ensimmäisen kerran, mutta hän oli jo tottunut siihen. Hänen oli ollut pakko, sillä muuten se olisi voinut viedä häneltä järjen.
Ihmiset olivat toisinaan uteliaita tietämään mitä Cameron teki ja Greer tapasi sanoa "hän laskee jotakin" ja ihmiset kysyivät "mitä hän laskee?" ja Greer sanoi "mitä väliä sillä on?" ja ihmiset sanoivat "ahaa".
Ihmiset eivät tavallisesti udelleet enempää, sillä Greer ja Cameron olivat kovin itsevarmoja tuohon isoon rentoon pingoittamattomaan tapaan, joka saa ihmiset hermostumaan.
24.8.17
Triin Soomets - Olemisen ompelet
Olen tähän mennessä painottanut Frau, Signora & Bibi -haasteessa proosaa, mutta otollisia runoilijoitakin tietysti löytyy, kuten vaikka tämä virolainen Triin Soomets jonka tuotannosta on käännetty valikoima (suom. Varja Arola ja Anniina Ljokkoi).
Runot ovat kohtalaisen lyhyitä, useimmiten välimerkkejä tai isoja alkukirjaimia ei käytetä mutta joskus, samoin tehdään runojen otsikkojen kanssa.
Linkissä mainittua filosofisuutta ja sanoilla leikittelyä havaitsin minäkin, joskus turhan paljonkin: kovin suosittuja ovat runot joista puhutaan yleisesti "asioista" tai vedetään peräkkäin lyhyitä johdannais- ja/tai vastakkainasettelulauseita, joissa on usein paradoksaalisuutta...mutta joista jotkut tuntuvat kyllä myös enemmän sormiharjoitelmilta "aforismin alkeet"-kurssille ("runo ei ole runollinen / suuri ei ole suurellinen / raita ei ole raidallinen / tuuli ei ole tuulinen [...]")
Joissain runoissa esiintyy myös sarjallista rakennetta jossa runo päättyy "jne.", ikäänkuin jatkuvaksi mantraksi. Muutamassa kirjan alkupuolella olevassa runossa tulee myös esiin edestakaisen virtauksen teema ja rytmi, ikään kuin korostaen sisään- ja uloshengitystä, joten jonkinlaista meditatiivisuutta tässä huomasin.
Ja joitain kiinnostavia ajatuksiakin. Minulle jäi kokoelma hieman epätasaiseksi, paljosta en nyt erityisemmin innostunut mutta kyllä joukossa oli kiinnostaviakin runoja...
kun olet selittänyt sen auki
selitä uudestaan kiinni
muuten vuotaa
ei pysy
ei hyydy
vaikka miten sidot
vaikka miten selität
ei auta
ei auta
ei auta
ei selitä
22.8.17
Runokuu: Sinun puolestas elää ja kuolla
Nuoren Voiman Liiton järjestämää Runokuu-festivaalia vietetään tällä viikolla, ja kuten viime viikolla lupailtiin, osallistuu siihen myös joukko bloggaajia omilla runousaiheisilla postauksillaan.
Ainakin seuraavat kuusi ovat mukana, mutta tietysti mukaan pääsee itse kukin, ei tarvita muuta kuin kiinnostusta (tai sellaisen feikkaamista).
21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!
Teemana on tänä vuonna rakkaus. Mutta mitä se nyt sitten oikein tarkoittaa?
Henkilökohtaisena "pet peeve"nä minulla on sanan "rakkaus" epämääräinen ja veltto käyttö. Kun kulttuurisessa, filosofisessa, teologisessa jne. sillä on tarkoitettu hyvin monia eri asioita, niin nykyisin törmää usein esim. ajatukseen että rakkaus tarkoittaa vain romanttista eros-rakkautta ja joskus niin, että kaikissa muissa yhteyksissä ja merkityksissä aikojen kuluessa käytetyt rakkausajatukset myös redusoidaan suoraan erokseksi. Tuollainen löperyys typistää niin kieltä kuin ajatteluakin, ja runouden kuuluukin olla kielen ja ajattelun typistämistä vastaan.
Kirjasammon vinkkilistassa on mukana pari esimerkkiä myös vanhempien ja lasten toisiinsa kohdistuvasta rakkaudesta, hyvä niin, mutta mitäs muuta löytyisi. Voisi olla kiinnostavaa lähteä miettimään ansiokkaita esimerkkejä esim. agapesta tai caritaksesta runoudessa, mutta tähän hätään se vaati hieman liikaa tutkimustyötä, ehkä palaan asiaan joskus.
Toisaalla taas oli puhetta Oksasen ja Suonion tapaisista runoilijoista, ja kun olin kesän aikana muutakin 1800-1900-luvun vaihteiden runoutta lueskellut, niin mieleen tuli nostaa esiin isänmaallinen runous.
Isänmaallinen runouskin on epäilemättä laaja aihe, mutta lähdin nyt sellaisesta joka kehtaa sen ääneenkin sanoa: Helmet-hakukentässä hakusana "isänmaallisia runoja" nosti esiin kolme teosta, jotka Pasilan kirjavarastosta tilasin (jep, uusin näistä on julkaistu 1941 ja se on kooste 20-30-luvulla kirjoitetuista runoista...) ja nyt luin.
Luetut teokset ovat julkaisujärjestyksessä
Larin-Kyösti - Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja
Heikki Asunta - Leirinuotio: Isänmaallisia runoja
Uuno Kailas - Isien tie: Kokoelma isänmaallisia runoja
Larin-Kyöstin kirja vuodelta 1899 on aiheiltaan näistä väljin, mukana on historiallisia balladeja, henkilöinä niin Tuomas-piispa, Kaarina Maununtytär kuin Aleksis Kivikin, ja monia runoja joista en mitään leimallista isänmaallisuutta huomannut ja silloinkin kun sitä oli ei se sinänsä muista aikakauden runoilijoista erottunut, Oksasesta tai Kivestä tai Leinosta tai muista. Isänmaallisuus on enemmän toteamus kuin korosteinen identiteetti: jos suomeksi runoili niin ehkä se luonnollisesti tarkoitti tiettyä isänmaallista kiinnostusta.
Viittauksina mukana on kuitenkin kommentteja ensimmäisen sortokauden tapahtumiin, mm. muutama runo jossa puhutaan hyvin myönteiseen sävyyn tsaari Aleksanteri II:sta ja annetaan lukijan tehdä omat päätelmänsä mitä Nikolai II:sta pitäisi ajatella.
Oksasen Säkenien tapaan tässä yhteydessä isänmaallisuus tuntuu kuitenkin olevan ensisijaisesti oman paikan ja identiteetin haentaa, peräänkuuluttaen kansan ja kielen oikeutta olla olemassa, vaikka rajanvetoa erityisesti itäänpäin jo harjoitetaankin. Mukana on tietysti myös pastoraaleja yms. vaikkakin isänmaa on koko kansan projekti jota tehdään myös vaikka Espan puistossa.
Hetken siivillä (ote)
(Kappelissa keväällä 1899)
Ilta on leuto ja punervata länne,
Kappelin sähkö se kimmeltää;
viinuri, kolmelle viiniä tänne,
täällä me tahdomme viivähtää!
Valkeita lakkeja kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.
Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
[...]
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?
Suomen malja! Sen tahdomme juoda!
Kansan keskeen polkumme vie,
tahdomme valolle linnoja luoda,
yhtyköön käsi ja erotkoon tie!
Noin muuten on kyllä sanottava että tässä kokoelmassa Larin-Kyösti ei taida olla parhaimmillaan, aika paljon laulumaisuutta näissä on siinä määrin että usein runoilija menee ihan rallattelijaksi, kun sanankäyttöä vertailee vaikkapa noihin kahteen muuhun, Kailaaseen ja Asuntaan...
Kailas ja Asunta ovat tässä 20-30-lukujen edustajina, Asuntan kokoelma on julkaistu 1934, Kailaan teos vuodelta 1941 on valikoima runoja uran varrelta 1921-32.
Näissä näkyy tiettyjä yhteyksiä, tarkempaa rajanvetoa meihin ja niihin, erityisesti tietysti itään ja siinä missä 1800-lukulaisten isänmaallisuus on kulttuurista, näissä korostuu enemmän militarismi. Suomen kansan lisäksi huolta kannetaan myös Karjalasta ja Inkeristä.
Kailas on kuitenkin isänmaallisenakin tietyllä tavalla tarkkaileva, näissä ei erityisen ironinen mutta surumielinen ja uhriromanttinen ja kaihoava. Muutamassa runossa viitataan myös sisäiseen hajaannukseen ja esim. Kylmän kevään maassa viitataan sisällissotaan pyytäen yhtenäisyyttä. Ja tietysti kieleltään ja ilmaisultaan loistava.
Säkeitä isänmaalle (ote)
Valosta juopuneena vaeltavan
tään kansa näin mä tiellä kohtalon.
-- Oi etten näkisi sen lankeavan!
Polulla vaanimassa varjot oon
ja salahaudat kaunan kaivamina;
ja suosta nousta märkähattu mies
voi jousineen. - Oi kansa, tiedä ties
ja taiten astu, silmät valppahina!
Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.
Mi tutaan köykäiseksi, häviää.
Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.
Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.
Jos vihaa kylvät - omaa sydäntäsi
kuin käärme puret, ja saat tuomion:
tulisen "Mene tekelinsä" on
taas kirjoittava näkymätön käsi.
Mut isänmaani, sinun povellasi
tää kansani jos kansaks kasvaa vois,
mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi
ja minkä kaiun laulus saava ois!
Ei valuis hukkaan voima ydintemme,
vaan kilvoitellen kera mahtajain,
myös suurta suoritettais näillä main.
Me voimme nousta. - Miksi nousis emme!
Heikki Asuntakin kirjoittaa muun muassa sisällissodasta, mutta tällä kertaa tunnustetaan reippaasti väriä: mukana on Tampereen vapauttamisen 15-vuotisrunoa, valkoisille invaliideille omistettu Maan kiitos jne jne. Ja onpa mukana myös Mustapaitojen marssi...ja idän ja Aasian orjalauman ruoska uhkaa ja ne on yhtenäisen kansan torjuttava ja pelastettava myös Inkeri ja Aunus, ja idästä tullut rutto tietysti uhkaa myös yhtenäistä kansaa. Varsin on hapokasta, mutta toisaalta onko edes mielekästä vaatia runoudelta objektiivisuutta ja tasapuolisesti punnittuja tuntemuksia ja ajatuksia, eikös subjektiivisen kokemuksen välittäminen olekin runouden keskeisiä tehtäviä?
Mieleen tuli vähän aiempi kokemus Siionin lauluista ja virsistä, kuinka samoja kuvia, visioita ja ilmaisuja toistui useissa runoissa hivenen varioiden ja eri järjestyksessä, jonkin verran on toisteisuutta ja rakkaus on selvemmin muodostunut aatteeksi, ideologiaksi jolla on tietynlainen jargon (noin muuten Asunta ei juurikaan esitä uskonnollisia teemoja, yksi runo on muodoltaan rukous, mutta esim. kirjan prologina olevassa Uskontunnustuksessa ei sanallakaan mainita mitään korkeampia voimia...)
Valvokaamme! (ote)
Kalkatti kirves, vapisi sankat korvet,
aarniot aukes, leimusi kirkas kaski.
Helisi kellot, lauleli paimentorvet,
valtikan alle ihminen metsän laski.
Uurasti hiljaa, vakaana konnullansa
korpien yöstä rauhan löytänyt kansa.
Suonissa virtas ugrien uljas veri,
elämän voiman saanut vuorilta Altain.
Kestävä kansa asumasijan peri
korpien yöstä viereltä vihan valtain.
Puuhasi hiljaa, paljoa pyytämättä,
elämän eestä käytteli miehen kättä.
Vainottu kansa taisteli haukan lailla
pesimäpuustaan hornan kotkia vastaan,
uhraten kaiken, lyöden voimia vailla,
uljaana kiinni pitäen kalleimmastaan.
- Pimeni yöksi aamunsarastus herkin.
Moskova meihin upotti orjan merkin.
Myöhemmässä runoudesta sanotaankovaikka modernisteista eteenpäin on kyllä tunnustettu näkyvästi joitain ideologioita, pateettisestikin, mutta en muista patriotismin olleen kovin näkyvästi esillä tai ainakaan nähnyt sellaista oikein missään runouden valtavirtaan laskettavassa teoksessa. Mikä on vähän sääli ja outoakin, ottaen huomioon että ymmärtääkseni tunne on eri muodoissaan kyllä osa inhimillistä kokemusta...
Samoin kun huomasin Asuntan ja Kailaan kirjoittaneen joitain näistä runoista erilaisiin tilaisuuksiin, muistomerkkien paljastuksiin tai vaikka vuoden 1928 olympiajoukkueen kotiinpaluuseen, niin harmittelin että tätä ei tehdä enää ollenkaan tarpeeksi. Minua ainakin kiinnostaisi tietää millaisen runon vaikkapa Jarkko Tontti tai Henriikka Tavi laatisivat tilaisuuteen, jossa nuorten jääkiekkomaajoukkue juhlii MM-voittoa.
Runohaasteen lisäksi saan tällä lukuvalikoimalla Helmet-lukuhaasteesta kohdan 8. Suomen historiasta kertova kirja (kaikki kolme sopivat), ja saan myös aloitettua 1918-haasteen: Kailas sivuaa, Asunta runoilee enemmän.
Ja tietysti vietettyä tätä Runokuuta, jota huomenna juhlistetaan täällä.
Ainakin seuraavat kuusi ovat mukana, mutta tietysti mukaan pääsee itse kukin, ei tarvita muuta kuin kiinnostusta (tai sellaisen feikkaamista).
21.8. Tuijata
22.8. Hyönteisdokumentti
23.8. Reader, why did I marry him?
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8. Lumiomena
27.8. Sinun vuorosi!
Teemana on tänä vuonna rakkaus. Mutta mitä se nyt sitten oikein tarkoittaa?
Henkilökohtaisena "pet peeve"nä minulla on sanan "rakkaus" epämääräinen ja veltto käyttö. Kun kulttuurisessa, filosofisessa, teologisessa jne. sillä on tarkoitettu hyvin monia eri asioita, niin nykyisin törmää usein esim. ajatukseen että rakkaus tarkoittaa vain romanttista eros-rakkautta ja joskus niin, että kaikissa muissa yhteyksissä ja merkityksissä aikojen kuluessa käytetyt rakkausajatukset myös redusoidaan suoraan erokseksi. Tuollainen löperyys typistää niin kieltä kuin ajatteluakin, ja runouden kuuluukin olla kielen ja ajattelun typistämistä vastaan.
Kirjasammon vinkkilistassa on mukana pari esimerkkiä myös vanhempien ja lasten toisiinsa kohdistuvasta rakkaudesta, hyvä niin, mutta mitäs muuta löytyisi. Voisi olla kiinnostavaa lähteä miettimään ansiokkaita esimerkkejä esim. agapesta tai caritaksesta runoudessa, mutta tähän hätään se vaati hieman liikaa tutkimustyötä, ehkä palaan asiaan joskus.
Toisaalla taas oli puhetta Oksasen ja Suonion tapaisista runoilijoista, ja kun olin kesän aikana muutakin 1800-1900-luvun vaihteiden runoutta lueskellut, niin mieleen tuli nostaa esiin isänmaallinen runous.
Isänmaallinen runouskin on epäilemättä laaja aihe, mutta lähdin nyt sellaisesta joka kehtaa sen ääneenkin sanoa: Helmet-hakukentässä hakusana "isänmaallisia runoja" nosti esiin kolme teosta, jotka Pasilan kirjavarastosta tilasin (jep, uusin näistä on julkaistu 1941 ja se on kooste 20-30-luvulla kirjoitetuista runoista...) ja nyt luin.
Luetut teokset ovat julkaisujärjestyksessä
Larin-Kyösti - Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja
Heikki Asunta - Leirinuotio: Isänmaallisia runoja
Uuno Kailas - Isien tie: Kokoelma isänmaallisia runoja
Larin-Kyöstin kirja vuodelta 1899 on aiheiltaan näistä väljin, mukana on historiallisia balladeja, henkilöinä niin Tuomas-piispa, Kaarina Maununtytär kuin Aleksis Kivikin, ja monia runoja joista en mitään leimallista isänmaallisuutta huomannut ja silloinkin kun sitä oli ei se sinänsä muista aikakauden runoilijoista erottunut, Oksasesta tai Kivestä tai Leinosta tai muista. Isänmaallisuus on enemmän toteamus kuin korosteinen identiteetti: jos suomeksi runoili niin ehkä se luonnollisesti tarkoitti tiettyä isänmaallista kiinnostusta.
Viittauksina mukana on kuitenkin kommentteja ensimmäisen sortokauden tapahtumiin, mm. muutama runo jossa puhutaan hyvin myönteiseen sävyyn tsaari Aleksanteri II:sta ja annetaan lukijan tehdä omat päätelmänsä mitä Nikolai II:sta pitäisi ajatella.
Oksasen Säkenien tapaan tässä yhteydessä isänmaallisuus tuntuu kuitenkin olevan ensisijaisesti oman paikan ja identiteetin haentaa, peräänkuuluttaen kansan ja kielen oikeutta olla olemassa, vaikka rajanvetoa erityisesti itäänpäin jo harjoitetaankin. Mukana on tietysti myös pastoraaleja yms. vaikkakin isänmaa on koko kansan projekti jota tehdään myös vaikka Espan puistossa.
Hetken siivillä (ote)
(Kappelissa keväällä 1899)
Ilta on leuto ja punervata länne,
Kappelin sähkö se kimmeltää;
viinuri, kolmelle viiniä tänne,
täällä me tahdomme viivähtää!
Valkeita lakkeja kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.
Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
[...]
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?
Suomen malja! Sen tahdomme juoda!
Kansan keskeen polkumme vie,
tahdomme valolle linnoja luoda,
yhtyköön käsi ja erotkoon tie!
Noin muuten on kyllä sanottava että tässä kokoelmassa Larin-Kyösti ei taida olla parhaimmillaan, aika paljon laulumaisuutta näissä on siinä määrin että usein runoilija menee ihan rallattelijaksi, kun sanankäyttöä vertailee vaikkapa noihin kahteen muuhun, Kailaaseen ja Asuntaan...
Kailas ja Asunta ovat tässä 20-30-lukujen edustajina, Asuntan kokoelma on julkaistu 1934, Kailaan teos vuodelta 1941 on valikoima runoja uran varrelta 1921-32.
Näissä näkyy tiettyjä yhteyksiä, tarkempaa rajanvetoa meihin ja niihin, erityisesti tietysti itään ja siinä missä 1800-lukulaisten isänmaallisuus on kulttuurista, näissä korostuu enemmän militarismi. Suomen kansan lisäksi huolta kannetaan myös Karjalasta ja Inkeristä.
Kailas on kuitenkin isänmaallisenakin tietyllä tavalla tarkkaileva, näissä ei erityisen ironinen mutta surumielinen ja uhriromanttinen ja kaihoava. Muutamassa runossa viitataan myös sisäiseen hajaannukseen ja esim. Kylmän kevään maassa viitataan sisällissotaan pyytäen yhtenäisyyttä. Ja tietysti kieleltään ja ilmaisultaan loistava.
Säkeitä isänmaalle (ote)
Valosta juopuneena vaeltavan
tään kansa näin mä tiellä kohtalon.
-- Oi etten näkisi sen lankeavan!
Polulla vaanimassa varjot oon
ja salahaudat kaunan kaivamina;
ja suosta nousta märkähattu mies
voi jousineen. - Oi kansa, tiedä ties
ja taiten astu, silmät valppahina!
Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.
Mi tutaan köykäiseksi, häviää.
Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.
Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.
Jos vihaa kylvät - omaa sydäntäsi
kuin käärme puret, ja saat tuomion:
tulisen "Mene tekelinsä" on
taas kirjoittava näkymätön käsi.
Mut isänmaani, sinun povellasi
tää kansani jos kansaks kasvaa vois,
mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi
ja minkä kaiun laulus saava ois!
Ei valuis hukkaan voima ydintemme,
vaan kilvoitellen kera mahtajain,
myös suurta suoritettais näillä main.
Me voimme nousta. - Miksi nousis emme!
Heikki Asuntakin kirjoittaa muun muassa sisällissodasta, mutta tällä kertaa tunnustetaan reippaasti väriä: mukana on Tampereen vapauttamisen 15-vuotisrunoa, valkoisille invaliideille omistettu Maan kiitos jne jne. Ja onpa mukana myös Mustapaitojen marssi...ja idän ja Aasian orjalauman ruoska uhkaa ja ne on yhtenäisen kansan torjuttava ja pelastettava myös Inkeri ja Aunus, ja idästä tullut rutto tietysti uhkaa myös yhtenäistä kansaa. Varsin on hapokasta, mutta toisaalta onko edes mielekästä vaatia runoudelta objektiivisuutta ja tasapuolisesti punnittuja tuntemuksia ja ajatuksia, eikös subjektiivisen kokemuksen välittäminen olekin runouden keskeisiä tehtäviä?
Mieleen tuli vähän aiempi kokemus Siionin lauluista ja virsistä, kuinka samoja kuvia, visioita ja ilmaisuja toistui useissa runoissa hivenen varioiden ja eri järjestyksessä, jonkin verran on toisteisuutta ja rakkaus on selvemmin muodostunut aatteeksi, ideologiaksi jolla on tietynlainen jargon (noin muuten Asunta ei juurikaan esitä uskonnollisia teemoja, yksi runo on muodoltaan rukous, mutta esim. kirjan prologina olevassa Uskontunnustuksessa ei sanallakaan mainita mitään korkeampia voimia...)
Valvokaamme! (ote)
Kalkatti kirves, vapisi sankat korvet,
aarniot aukes, leimusi kirkas kaski.
Helisi kellot, lauleli paimentorvet,
valtikan alle ihminen metsän laski.
Uurasti hiljaa, vakaana konnullansa
korpien yöstä rauhan löytänyt kansa.
Suonissa virtas ugrien uljas veri,
elämän voiman saanut vuorilta Altain.
Kestävä kansa asumasijan peri
korpien yöstä viereltä vihan valtain.
Puuhasi hiljaa, paljoa pyytämättä,
elämän eestä käytteli miehen kättä.
Vainottu kansa taisteli haukan lailla
pesimäpuustaan hornan kotkia vastaan,
uhraten kaiken, lyöden voimia vailla,
uljaana kiinni pitäen kalleimmastaan.
- Pimeni yöksi aamunsarastus herkin.
Moskova meihin upotti orjan merkin.
Myöhemmässä runoudesta sanotaankovaikka modernisteista eteenpäin on kyllä tunnustettu näkyvästi joitain ideologioita, pateettisestikin, mutta en muista patriotismin olleen kovin näkyvästi esillä tai ainakaan nähnyt sellaista oikein missään runouden valtavirtaan laskettavassa teoksessa. Mikä on vähän sääli ja outoakin, ottaen huomioon että ymmärtääkseni tunne on eri muodoissaan kyllä osa inhimillistä kokemusta...
Samoin kun huomasin Asuntan ja Kailaan kirjoittaneen joitain näistä runoista erilaisiin tilaisuuksiin, muistomerkkien paljastuksiin tai vaikka vuoden 1928 olympiajoukkueen kotiinpaluuseen, niin harmittelin että tätä ei tehdä enää ollenkaan tarpeeksi. Minua ainakin kiinnostaisi tietää millaisen runon vaikkapa Jarkko Tontti tai Henriikka Tavi laatisivat tilaisuuteen, jossa nuorten jääkiekkomaajoukkue juhlii MM-voittoa.
Runohaasteen lisäksi saan tällä lukuvalikoimalla Helmet-lukuhaasteesta kohdan 8. Suomen historiasta kertova kirja (kaikki kolme sopivat), ja saan myös aloitettua 1918-haasteen: Kailas sivuaa, Asunta runoilee enemmän.
Ja tietysti vietettyä tätä Runokuuta, jota huomenna juhlistetaan täällä.
18.8.17
Lukumaraton 18-19.8.
Kirjablogien yhteinen lukumaraton on täällä taas: tämänkertaista yhteismaratonia emännöidään Oksan hyllyltä -blogissa ja omalta osaltani tämä on jo...aika mones.
Aloitan tällä kertaa vähän aikaisemmin, jo nyt edellisenä päivänä kello 15.00 ja seuraavat 24 tuntia olisi tarkoitus käyttää mahdollisimman suurelta osin lukemiseen (luonnollisesti ajattelin nukkua, ja syödäkin varmaan jotain). Pari tavoitekirjaa on jo mietitty ja kummankaan tekijä ei ole ennalta tuttu joten katsotaan miten sujuu maratontyyppinen lukeminen niissä, hyllyssä on sitten lisää valikoimaa jos tarvitsee vaihtaa.
Raportoin etenemisestä sopivin väliajoin täällä.
Että pääsen vauhtiin, aion aloittaa kevyemmän oloisesta teoksesta, eli Elin Wägnerin Pohjoistullin tyttösakista.
16.15
Ensimmäiset reilu 60 sivua (eli noin puoleenväliin) luettu Pohjoistullin tyttösakkia, eli varsin reippaasti etenee. Irene Mendelinin suomennos on julkaistu 1919 eikä ole ihan nykyisten kielistandardien mukainen, alkuteos ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin: kertoja Elisabeth tulee konttoristiksi Tukholmaan, asuu yhdessä kolmen muun konttoritytön kanssa ja kertoilee arkisesta elämästä: tämä on vähän kuin Hilja Valtonen maustettuna sosialismilla.
Kepeästä tyylistä huolimatta yhteiskunnalliset kysymykset pysyvät esillä ja noihin aikoihin naisten käyminen palkkatyössä oli varsin uusi asia ja luonnollisesti hyvin epäilyttävää, ja moni muukin asia on nykykulmasta kiinnostavan nyrjähtänyt (huvituin kuinka tyttösakki harrastaa kulttuuria, heillä on seinillään Botticellin ja Rembrandtin jäljennöksiä ja aamiaispöydässä luetaan ääneen runoja...ovat ehkä köyhiä mutta ylpeitä).
17.45
Pohjoistullin tyttösakki luettu, kaikki 138 sivua. Valtosmaisuus pysyi yllä joskin asiat eivät ihan niin menneet kuin odottaa voisi, vaikka tiettyjä henkisiä yhteyksiä tässä tuntuikin Nuoren opettajattaren varaventtiiliin. Ja sosialistiset ja feministiset näkemykset pysyivät kyllä esillä.
Oma osuutensa kiinnostavuudesta tuli myös iästä, joitain viittauksia ja pikkutapahtumia en ymmärtänyt lainkaan mistä niissä oli kyse, ja muutenkin niin pienissä ja suurissa asioissa tuli käänteitä jotka aikalaisittain saattoivat olla aivan tavallisia mutta nykynäkökulmasta ei tulisi ajatelleeksi: harvassa nykykirjassa henkilö ottaa noin vain harmonikan esiin ja alkaa soittaa, noin esimerkiksi, ja toisaalta monien toimien perustana olevat ajatusmallit tuntuvat hämmentäviltä. Vaikka ollaan niinkin lähellä kuin sadan vuoden takaisessa Tukholmassa. (Ja juu, jotkut toiset asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan niin paljon kuin voisi toivoa)
Tämä kirja ei kuulu Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen koska on ruotsalainen, mutta tuli kuitenkin tietooni kun etsin haasteeseen sopivaa luettavaa, ja hyvä että tuli.
Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en tahdo kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.
Nonih, sitten voisi aloittaa seuraavan kirjan, jatkaen työväenluokan naisilla.
20.00
Tai vähän muidenkin luokkien naisilla ja miehillä mutta kuitenkin: Zhang Jien Raskaat siivet on edennyt n. 80 sivun verran (suomennos saksan kautta Marja Kyrö).
Kirjan alussa oleva henkilöluettelo saattaa jo pelottaa joitain pois (ja on tarpeen, henkilöitä on paljon, myös näkökulmahenkilöitä) ja miljöökin ehkä, ollaan 70-80-luvun Kiinassa ja suuri osa henkilöistä työskentelee Raskaan teollisuuden ministeriössä tai on muuten sen kanssa kosketuksissa. Ja paljon puhutaan yhteiskunnasta ja ideologiasta ja teollisuudesta ja sosialismista ja arkielämästäkin.
Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole paljastunut, tässä on ensemble-kerrontaa jossa jokaisella henkilöllä on omia tekemisiään.
Juu, voisin luonnehtia teosta hieman kuivakkaaksi mutta toisaalta tällainen reipas yhteiskunnallisen pohdinnan määrä toisesta kulttuurista on oikeasti kiinnostavaa samalla kun elämän pienet yksityiskohdat saa tähän kuitenkin elämän tuntua, ja hyvin toteutettu ensemble on aina ilahduttavaa. Saa nähdä miten homma etenee.
Oh, typeryydet saavat luonnollisesti jäädä sikseen, onhan hänen hiuksissaan jo harmaita suortuvia. Ei edes täällä neljän seinän sisällä saa antaa periksi; löyhän käytöksen, kun se kerran on tullut tavaksi, laahaa mukaan toimistoon ja yleisille paikoille sitä lainkaan huomaamatta, ja sitten saa korjata kärkeviä huomautuksia ja joutuu puhutteluun. Ja vaikka sen jälkeen varoo minkä taitaa, niin muiden silmissä käyttäytyminen on silti hullua. Kymmenen hyvää työtä päivässä eikä yksikään sielu niitä muista; mitättömän pieni ajattelemattomuus tai laiminlyönti, ja ihminen on leimautunut mahdottomaksi ikiajoiksi, leimautunut noudatettaviksi tarkoitettujen sääntöjen rikkojaksi. Laupias taivas!
23.00
Vielä hiljan rakastettiin sellaisia sanoja kuin 'luokkataistelu' tai sellaisia ilmaisuja kuin 'taistelu elämästä ja kuolemasta'. Ikään kuin kärjistyneet ristiriidat olisivat mahdollisia vain vihollisleirien kesken. Ovatko saman leirin sisällä esiintyvät erilaisia näkemyksiä koskevat ristiriidat helpompia ratkaista?
Kirja etenee, sivulla 140 tällä hetkellä, ja jatkuu samalla tyylillä: lisää näkökulmahenkilöitä jotka elämäntilanteineen, luonteineen ja aatoksineen ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta tyytymättömyys, sisäinen kuohunta, ristiriidat leimaavat kaikkien elämää. Varsinaista juonta ei ole, mutta temaattisuutta on.
Vaikka kirja eteneekin sujuvasti niin ei tämä varmaan kaikkien kirja ole...
Ei pidä vaatia eikä toivoa, että nuorten tunteet ja käsitykset sopisivat saumatta meidän omiin käsityksiimme. Eikä liioin sovi odottaa, että nuoret puolueen jäsenet suhtautuvat puolueeseen samalla tavalla kuin me aikanamme. Me taistelimme henkemme edestä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, he vaativat nykyään lisää ajatuksenvapautta, heillä on enemmän elämänkokemusta kuin meillä oli, he ovat kokeneet useampia historiallisia muutoksia kuin me. Tosiasiat ovat opettaneet heidät ajattelemaan ja arvioimaan tarkemmin. Me emme saa katsella maailmaa rouva Nelikiloisen silmin, puolueen jäsenet eivät saa väsyä astumaan eteenpäin. Kun et enää jaksa, saat käydä lepäämään mutta et saa jäädä toisten tielle seisomaan.
Jatkan vielä jonkin matkaa kunnes uni tulee, aamulla sitten lisää.
10.15
Hänellä oli monia pieniä mutta rakkauteen verrattuna realistisempia toiveita. Rakkaus on yhteiskuntatieteiden ja tulevaisuuden aihe.
Myöhäisillan ja aamun lukemisella olen nyt sivulla 232. Hetken kesti aamulla taas päästä vauhtiin kun Mo Zheng vertaa itseään Jean Valjeaniin ja niin vertaa myös Zheng Yuanyuan, mutta kyllä tämä taas lähti, ja luo kiinnostavan monipuolista kuvaa ajastaan ja sen ihmisistä. Ja tässähän alkaa jännittää miten Chen Yongmingin johtamien Shuguangin autotehtaiden käy.
Teos on myös hyvää jatkoa viimevuotiselle "Leningrad - Ost-Berlin" -haasteelle, kuvataan niin sosialistista järjestelmää kuin ihmisiä siinä...
Luojan kiitos, että kaunokirjalliset tuotteet eivät ole keskuskomitean dokumentteja, ei niiden voi odottaa joka suhteessa olevan läpikotaisin harkittuja. Edes keskuskomitean dokumenteissa ei jokainen sana eikä jokainen lause ole niin täsmällinen kuin matemaattinen kaava. Hänet itsensä asia jättää kylmäksi, ja ilmeisesti muutkin suhtautuvat siihen melko tyynesti, mutta Feng Xiaoxuan ja Song Ke tuskin tyytyvät siihen, että heitä näin vähätellään. Totta on, että kritiikki ja itsekritiikki ovat arvokkaita puolueperinteinä, mutta ei siitä vielä niin kauan ole, että tietyt persukset sinnikkään kiipimisensä takia kävivät koskemattomiksi, vielä koskemattomammiksi kuin tiikerin takapuoli.
14.15
Valokuvan nauru kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Sille, joka odottaa jossakin. Jossakin elämän risteyksessä.
Se ei kuulu äidille, joka on hänet synnyttänyt, eikä isälle, joka on hänet kasvattanut. Synnyttänyt ja kasvattanut, ja nyt heidän täytyy katsella sivusta, kuinka jokin nuori tuulihattu vie tyttären heiltä noin vain. Edes mitenkään ponnistelematta.
Noniin, Raskaat siivet on luettu loppuun sivulle 366, uuteenvuoteen 1981. Poliittiset tasapainottelut ja muut vihjailut kävivät paikka paikoin haastaviksi nyansseissaan, mutta silti ja osittain myös siksi, erinomainen teos, joka sinänsä sopi hyvin tällaiseen maratonluentaan, sen verran sivuja että ei ehkä muuten tulisi yhdellä istumalla luettua, mutta henkilöitä ja rinnakkaisia tilanteita oli sen verran paljon että hyötyi tiiviistä lukemisesta.
En olisi varmaan muuten ikinä keksinyt tätä lukea, jos en olisi katsonut mitä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivia "1001 Books You Must Read"-kirjoja on järkevästi saatavilla: tämä oli yksi ei-kovin-suuresta joukosta.
Ja ilmeisesti teos aiheutti kohtalaisesti kuohuntaa ilmestyessään rehellisyydessä ja satiirissa, toisaalta kiinnostavaa oli että pyrkimyksenä oli ymmärtää hyvinkin kaikkien toimijoiden ajatuksia ja toimia: osa näyttäytyi ehkä positiivisemmin kuin toiset, mutta kaikki olivat omassa sisäisessä logiikassaan ymmärrettäviä ja toisaalta kyseenalaisuuksia oli myös vähän jokaisen toimissa. Kiinnostava teos siis myös sinä mielessä että se oli kuitenkin kommunistisen ideologian edustaja mutta itsekin pohti ja kyseenalaisti mitä se kommunistinen ideologia oikeasti on tai kuuluisi olla. Siis kirja joka tarjoaa näkökulman toiseen aikaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan ja mitä parempaa voi kirjalta toivoa?
Olisin tässä voinut vielä loppuun vetäistä jonkin novellin tai pätkän jotain pitempää kirjaa mutta taidan kuitenkin lopettaa tähän. Yhteissivumäärä 504 ei ole mikään kärkitulos mutta luin ne kaksi kirjaa jotka halusinkin maratonilla lukea ja ne molemmat olivat erinomaisen kiinnostavia teoksia, tämä on hyvä näin.
Sitten voisi käydä vaikka vilkuilemassa mitä kuuluu niille maratoonareille jotka ovat jo aloittaneet tai jotka ohta aloittavat...
Aloitan tällä kertaa vähän aikaisemmin, jo nyt edellisenä päivänä kello 15.00 ja seuraavat 24 tuntia olisi tarkoitus käyttää mahdollisimman suurelta osin lukemiseen (luonnollisesti ajattelin nukkua, ja syödäkin varmaan jotain). Pari tavoitekirjaa on jo mietitty ja kummankaan tekijä ei ole ennalta tuttu joten katsotaan miten sujuu maratontyyppinen lukeminen niissä, hyllyssä on sitten lisää valikoimaa jos tarvitsee vaihtaa.
Raportoin etenemisestä sopivin väliajoin täällä.
Että pääsen vauhtiin, aion aloittaa kevyemmän oloisesta teoksesta, eli Elin Wägnerin Pohjoistullin tyttösakista.
16.15
Ensimmäiset reilu 60 sivua (eli noin puoleenväliin) luettu Pohjoistullin tyttösakkia, eli varsin reippaasti etenee. Irene Mendelinin suomennos on julkaistu 1919 eikä ole ihan nykyisten kielistandardien mukainen, alkuteos ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin: kertoja Elisabeth tulee konttoristiksi Tukholmaan, asuu yhdessä kolmen muun konttoritytön kanssa ja kertoilee arkisesta elämästä: tämä on vähän kuin Hilja Valtonen maustettuna sosialismilla.
Kepeästä tyylistä huolimatta yhteiskunnalliset kysymykset pysyvät esillä ja noihin aikoihin naisten käyminen palkkatyössä oli varsin uusi asia ja luonnollisesti hyvin epäilyttävää, ja moni muukin asia on nykykulmasta kiinnostavan nyrjähtänyt (huvituin kuinka tyttösakki harrastaa kulttuuria, heillä on seinillään Botticellin ja Rembrandtin jäljennöksiä ja aamiaispöydässä luetaan ääneen runoja...ovat ehkä köyhiä mutta ylpeitä).
17.45
Pohjoistullin tyttösakki luettu, kaikki 138 sivua. Valtosmaisuus pysyi yllä joskin asiat eivät ihan niin menneet kuin odottaa voisi, vaikka tiettyjä henkisiä yhteyksiä tässä tuntuikin Nuoren opettajattaren varaventtiiliin. Ja sosialistiset ja feministiset näkemykset pysyivät kyllä esillä.
Oma osuutensa kiinnostavuudesta tuli myös iästä, joitain viittauksia ja pikkutapahtumia en ymmärtänyt lainkaan mistä niissä oli kyse, ja muutenkin niin pienissä ja suurissa asioissa tuli käänteitä jotka aikalaisittain saattoivat olla aivan tavallisia mutta nykynäkökulmasta ei tulisi ajatelleeksi: harvassa nykykirjassa henkilö ottaa noin vain harmonikan esiin ja alkaa soittaa, noin esimerkiksi, ja toisaalta monien toimien perustana olevat ajatusmallit tuntuvat hämmentäviltä. Vaikka ollaan niinkin lähellä kuin sadan vuoden takaisessa Tukholmassa. (Ja juu, jotkut toiset asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan niin paljon kuin voisi toivoa)
Tämä kirja ei kuulu Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteeseen koska on ruotsalainen, mutta tuli kuitenkin tietooni kun etsin haasteeseen sopivaa luettavaa, ja hyvä että tuli.
Ikkunapöydällä Dagens Nyheter tarjottimena oli tyhjä leipäkori, voirasia ja pari kaljapulloa, hyvin tuttu, ja minulle, jolla oli vielä silmissä Grandin kristalli- ja viinikimallus, jotenkin liikuttava näky.
- Oi, sanoin minä, onko teillä vielä pilsneriä jälellä? Ja voileipää? Tai paljas leipäpala? Minä tahdon syödä omaa leipääni. Minä en tahdo kadehtia raukoilta heidän multasieniään ja timanttejaan. Minä olen tyytyväinen itseeni, kohtalooni ja pilsneriini.
- Se on vain pilsnerkaljaa, sanoi Baby ovessa puteli kädessä. Ja puolikkaan ranskanleipää saat, vaan et enempää, loppu on aamuksi.
Nonih, sitten voisi aloittaa seuraavan kirjan, jatkaen työväenluokan naisilla.
20.00
Tai vähän muidenkin luokkien naisilla ja miehillä mutta kuitenkin: Zhang Jien Raskaat siivet on edennyt n. 80 sivun verran (suomennos saksan kautta Marja Kyrö).
Kirjan alussa oleva henkilöluettelo saattaa jo pelottaa joitain pois (ja on tarpeen, henkilöitä on paljon, myös näkökulmahenkilöitä) ja miljöökin ehkä, ollaan 70-80-luvun Kiinassa ja suuri osa henkilöistä työskentelee Raskaan teollisuuden ministeriössä tai on muuten sen kanssa kosketuksissa. Ja paljon puhutaan yhteiskunnasta ja ideologiasta ja teollisuudesta ja sosialismista ja arkielämästäkin.
Varsinaista yhtenäistä juonta ei ole paljastunut, tässä on ensemble-kerrontaa jossa jokaisella henkilöllä on omia tekemisiään.
Juu, voisin luonnehtia teosta hieman kuivakkaaksi mutta toisaalta tällainen reipas yhteiskunnallisen pohdinnan määrä toisesta kulttuurista on oikeasti kiinnostavaa samalla kun elämän pienet yksityiskohdat saa tähän kuitenkin elämän tuntua, ja hyvin toteutettu ensemble on aina ilahduttavaa. Saa nähdä miten homma etenee.
Oh, typeryydet saavat luonnollisesti jäädä sikseen, onhan hänen hiuksissaan jo harmaita suortuvia. Ei edes täällä neljän seinän sisällä saa antaa periksi; löyhän käytöksen, kun se kerran on tullut tavaksi, laahaa mukaan toimistoon ja yleisille paikoille sitä lainkaan huomaamatta, ja sitten saa korjata kärkeviä huomautuksia ja joutuu puhutteluun. Ja vaikka sen jälkeen varoo minkä taitaa, niin muiden silmissä käyttäytyminen on silti hullua. Kymmenen hyvää työtä päivässä eikä yksikään sielu niitä muista; mitättömän pieni ajattelemattomuus tai laiminlyönti, ja ihminen on leimautunut mahdottomaksi ikiajoiksi, leimautunut noudatettaviksi tarkoitettujen sääntöjen rikkojaksi. Laupias taivas!
23.00
Vielä hiljan rakastettiin sellaisia sanoja kuin 'luokkataistelu' tai sellaisia ilmaisuja kuin 'taistelu elämästä ja kuolemasta'. Ikään kuin kärjistyneet ristiriidat olisivat mahdollisia vain vihollisleirien kesken. Ovatko saman leirin sisällä esiintyvät erilaisia näkemyksiä koskevat ristiriidat helpompia ratkaista?
Kirja etenee, sivulla 140 tällä hetkellä, ja jatkuu samalla tyylillä: lisää näkökulmahenkilöitä jotka elämäntilanteineen, luonteineen ja aatoksineen ovat kaikki hyvin erilaisia, mutta tyytymättömyys, sisäinen kuohunta, ristiriidat leimaavat kaikkien elämää. Varsinaista juonta ei ole, mutta temaattisuutta on.
Vaikka kirja eteneekin sujuvasti niin ei tämä varmaan kaikkien kirja ole...
Ei pidä vaatia eikä toivoa, että nuorten tunteet ja käsitykset sopisivat saumatta meidän omiin käsityksiimme. Eikä liioin sovi odottaa, että nuoret puolueen jäsenet suhtautuvat puolueeseen samalla tavalla kuin me aikanamme. Me taistelimme henkemme edestä vanhaa yhteiskuntaa vastaan, he vaativat nykyään lisää ajatuksenvapautta, heillä on enemmän elämänkokemusta kuin meillä oli, he ovat kokeneet useampia historiallisia muutoksia kuin me. Tosiasiat ovat opettaneet heidät ajattelemaan ja arvioimaan tarkemmin. Me emme saa katsella maailmaa rouva Nelikiloisen silmin, puolueen jäsenet eivät saa väsyä astumaan eteenpäin. Kun et enää jaksa, saat käydä lepäämään mutta et saa jäädä toisten tielle seisomaan.
Jatkan vielä jonkin matkaa kunnes uni tulee, aamulla sitten lisää.
10.15
Hänellä oli monia pieniä mutta rakkauteen verrattuna realistisempia toiveita. Rakkaus on yhteiskuntatieteiden ja tulevaisuuden aihe.
Myöhäisillan ja aamun lukemisella olen nyt sivulla 232. Hetken kesti aamulla taas päästä vauhtiin kun Mo Zheng vertaa itseään Jean Valjeaniin ja niin vertaa myös Zheng Yuanyuan, mutta kyllä tämä taas lähti, ja luo kiinnostavan monipuolista kuvaa ajastaan ja sen ihmisistä. Ja tässähän alkaa jännittää miten Chen Yongmingin johtamien Shuguangin autotehtaiden käy.
Teos on myös hyvää jatkoa viimevuotiselle "Leningrad - Ost-Berlin" -haasteelle, kuvataan niin sosialistista järjestelmää kuin ihmisiä siinä...
Luojan kiitos, että kaunokirjalliset tuotteet eivät ole keskuskomitean dokumentteja, ei niiden voi odottaa joka suhteessa olevan läpikotaisin harkittuja. Edes keskuskomitean dokumenteissa ei jokainen sana eikä jokainen lause ole niin täsmällinen kuin matemaattinen kaava. Hänet itsensä asia jättää kylmäksi, ja ilmeisesti muutkin suhtautuvat siihen melko tyynesti, mutta Feng Xiaoxuan ja Song Ke tuskin tyytyvät siihen, että heitä näin vähätellään. Totta on, että kritiikki ja itsekritiikki ovat arvokkaita puolueperinteinä, mutta ei siitä vielä niin kauan ole, että tietyt persukset sinnikkään kiipimisensä takia kävivät koskemattomiksi, vielä koskemattomammiksi kuin tiikerin takapuoli.
14.15
Valokuvan nauru kuuluu vain yhdelle ihmiselle. Sille, joka odottaa jossakin. Jossakin elämän risteyksessä.
Se ei kuulu äidille, joka on hänet synnyttänyt, eikä isälle, joka on hänet kasvattanut. Synnyttänyt ja kasvattanut, ja nyt heidän täytyy katsella sivusta, kuinka jokin nuori tuulihattu vie tyttären heiltä noin vain. Edes mitenkään ponnistelematta.
Noniin, Raskaat siivet on luettu loppuun sivulle 366, uuteenvuoteen 1981. Poliittiset tasapainottelut ja muut vihjailut kävivät paikka paikoin haastaviksi nyansseissaan, mutta silti ja osittain myös siksi, erinomainen teos, joka sinänsä sopi hyvin tällaiseen maratonluentaan, sen verran sivuja että ei ehkä muuten tulisi yhdellä istumalla luettua, mutta henkilöitä ja rinnakkaisia tilanteita oli sen verran paljon että hyötyi tiiviistä lukemisesta.
En olisi varmaan muuten ikinä keksinyt tätä lukea, jos en olisi katsonut mitä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivia "1001 Books You Must Read"-kirjoja on järkevästi saatavilla: tämä oli yksi ei-kovin-suuresta joukosta.
Ja ilmeisesti teos aiheutti kohtalaisesti kuohuntaa ilmestyessään rehellisyydessä ja satiirissa, toisaalta kiinnostavaa oli että pyrkimyksenä oli ymmärtää hyvinkin kaikkien toimijoiden ajatuksia ja toimia: osa näyttäytyi ehkä positiivisemmin kuin toiset, mutta kaikki olivat omassa sisäisessä logiikassaan ymmärrettäviä ja toisaalta kyseenalaisuuksia oli myös vähän jokaisen toimissa. Kiinnostava teos siis myös sinä mielessä että se oli kuitenkin kommunistisen ideologian edustaja mutta itsekin pohti ja kyseenalaisti mitä se kommunistinen ideologia oikeasti on tai kuuluisi olla. Siis kirja joka tarjoaa näkökulman toiseen aikaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan ja mitä parempaa voi kirjalta toivoa?
Olisin tässä voinut vielä loppuun vetäistä jonkin novellin tai pätkän jotain pitempää kirjaa mutta taidan kuitenkin lopettaa tähän. Yhteissivumäärä 504 ei ole mikään kärkitulos mutta luin ne kaksi kirjaa jotka halusinkin maratonilla lukea ja ne molemmat olivat erinomaisen kiinnostavia teoksia, tämä on hyvä näin.
Sitten voisi käydä vaikka vilkuilemassa mitä kuuluu niille maratoonareille jotka ovat jo aloittaneet tai jotka ohta aloittavat...
Tunnisteet:
Elin Wägner,
kiina,
proosa,
ruotsi,
Zhang Jie
17.8.17
Robert Louis Stevenson - Olalla
Viimeinen minulla oleva Penguinin pikkumusta on Robert Louis Stevensonin pitkä novelli Olalla.
Kertoja, haavoittunut brittiupseeri, tarvitsee lomaa toipuakseen, ja muuan tuttava ehdottaa erästä taloa Espanjassa: talo on ajan saatossa rappeutunut ja ehtona oleskeluun tulee, että vieras pysyy omissa oloissaan ja pitää seurustelun talon oman väen kanssa minimissä.
Kertoja saapuukin taloon, jonka omistaa vanha ja dekadentti aatelissuku, tai mitä siitä on jäljellä: flegmaattinen äiti, poika Felipe joka on vähän yksinkertainen ja mahdollisesti päästään vialla, ja sitten tytär Olalla joka pysyy kuitenkin piilossa. Ja mistä tulevatkaan öiset äänet?
Noniin, kirjan takakansi antaakin vihjesanan "vampirism" ja onhan tämä tyylipuhdasta 1800-luvun kauhuromantiikkaa, jos laji kiinnostaa niin mikä ettei (tämä myös on kirjoitettu ennen Draculaa, joten yleisimpiä lajityyppikliseitä ei kuitenkaan harrastettu...)
Sattumaa oli lukea tämä niin lähekkäin House of Ulloan kanssa, kun päällekkäisyyttä jonkin verran oli. Mielikuva vanhan järjestyksen pitkälle eteneestä rappiosta on jaettu, ja varmaankin heijastelee todellisiakin tilanteita ja koko maata, jolla oli loistava menneisyys mutta nykyisyyden kanssa oli vähän niin ja näin...ja loiston päivät olivat tosiaan jo vakaasti menneisyydessä, toisin kuin vaikkapa Tiikerikissassa.
16.8.17
Ingrid Noll - Apteekkari
Kirjan premissi on aika kiintoisa: kertoja Hella Moormann ja Rosemarie Hirte (joka ilmeisesti oli päähenkilönä Ingrid Nollin edellisessä kirjassa) jakavat sairaalahuoneen ja Hella innostuu kertomaan elämäntarinaansa josta ei vaiheita puutu, ja Rosemarie laukoo väliin joitain kommentteja.
Hella on jo lapsuudestaan lähtien ollut "kiltti tyttö", pinko koulussa ja myöhemmin ahkera ja kunnollinen apteekkari, mutta miesten kanssa on aina ollut ongelmia, Hella kun tuntee vetoa hankaliin tapauksiin joita sitten yrittää "parantaa", yleensä huonolla menestyksellä...suhteellisesti ottaen Levin on siis selkeä parannus ainakin pintapuolisesti, opiskelija ja rikkaan isoisän ainoa perijä (jos siis jättää huomiotta isoisän innokkuuden testamentin muutteluun), mutta eipä tämäkään tapaus mene ihan putkeen. Ja ruumiitakin tulee, kuten Sapo-sarjassa sopii odottaakin.
Tässä oli vähän Patricia Highsmith -tyylistä kuviointia, ja Hella toki kertomuksessaan esiintyy hankaliin tilanteisiin ajautuvana uhrina, jolle nyt vain sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta sanotaanko vaikka että ei hän ole ongelmiinsa suinkaan viaton. Ja se on myös ongelmana tässä, kirja nojaa vahvasti henkilöihin mutta minun on vaikea pitää Hella Moormannia kovinkaan uskottavana hahmona, että kukaan käyttäytyisi noin tolkuttomasti tai alkaisi tarinoimaan tällaista tarinaa tuntemattomalle henkilölle...
Frau, Signora & Bibi -haasteeseen luetut saksalaisdekkarit (tämän suomensi Oili Suominen) eivät nyt niin vakuuta. Kirjan rakenne sinänsä oli ihan kiinnostava ja tietyssä kyynisessä asenteessa oli ansionsa, joten saattaa olla että se Nollin edeltävä teos Kukko on kuollut voisi olla parempi.
15.8.17
Emilia Pardo Bazan - The House of Ulloa
Kun olen katsellut Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopivaa vanhempaa kirjallisuutta niin eipä sitä ihan valtavasti löydy; jos kirjailijoita olisikin niin löytyykö kirjojaan mitenkään järkevästi...
Emilia Pardo Bazánin The House of Ulloa on niitä poikkeuksia: ei kai tätäkään voi valtavan tunnetuksi julistaa mutta kirja on 1001 Books -listassa ja ilmeisesti on myös väistämättömiä teoksia espanjalaisen kirjallisuuden opinnoissa, ja tuore Penguin-painoskin löytyi Akateemisesta joten luetaan.
Nuori (ja kokematon, naivi) pappi Julián on lähetetty Galician maaseudulle vanhan ja arvokkaan aatelissuvun kartanoon kappalaiseksi: harmi vain että kartano ja suku on kovin rappeutunut niin taloudellisesti kuin moraalisestikin, Ulloan markiisi Don Pedro on eleissään ja toimissaan toki ylpeä mutta perusteita ei juuri ole, ja tilan todellinen voima on majordomo Primitivo, vanha kiero mies jolla on lähiseudulla kaikki langat käsissään. Tätä sotkua Julián sitten yrittää selvitellä parhaan taitonsa mukaan, mutta kovin vaikeaa on.
Juoneltaan ja tunnelmaltaan kirja tuntuu hieman muodottomalta, kirjan alku liikkuu hieman goottilaisissa tunnelmissa mutta sitten lähdetään laatimaan avioliittoa ja sitten tapahtuu kaikenlaista muutakin, aina silloin tällöin muistetaan heittää sekaan vähän lisää goottilaista romaania ja sitten taas koomisempaakin ainesta...mukana on jotain kaikille.
Pardo Bazan mainitaan naturalismin edustajana ja juu, tuttuja piirteitä löytyy, realistinen ote mutta rappeutumista ja hajoamista korostetaan: 1800-luvun lopun ajankuva myllerryksineen kyllä tuntuu ja onkin kirjan ansioita. Vähän tästä tuli mieleen myös Gradia Deledda sekä ne kirjat joita Stella Gibbons parodioi...
Lopulta juonta taas vedetään kokoon niin että tässä tiettyjä kirjan kattavia teemoja saattoikin havaita, vaikka lukiessa ei siltä aina tuntunut: en ollut mitenkään erityisen ihastunut lukiessani vaikka ihan hyvin etenin, mutta lopun myötä tuleekin esiin kiintoisia ajatuksia.
Primitivo returned from his expedition, clutching a dusty cobwebbed bottle in either hand. For want of a corkscrew they opened the bottles with a knife and then filled the small glasses that had been brought out for the occasion. Primitivo drank hard, and joked freely with the abbot of Ulloa and the master of the house. Sabel, for her part, served with greater familiarity as the feast drew on and the wine went to their heads. She leaned across the table and laughed at a joke that made Julián lower his eyes, for he was not accustomed to the after-dinner talk of huntsmen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

