Antoine de Saint-Exupéry - Le petit prince

Luin jokunen vuosi sitten Antoine de Saint-Exupéryn kuuluisimman teoksen Pikku prinssin suomeksi ja, no, en siitä kauheasti silloin pitänyt (suurimmaksi ansioksi laskin lyhyyden). Mutta kun haluaa kieltä treenata niin päätin ottaa uudelleen luettavaksi alkukielellä, ja nyt sitten koin suuren valaistuksen ja ihastuin täysillä kirjan syvälliseen henkevyyteen.

No en sentään. Suuri osa mitä kirjassa sanotaan on yhä ärsyttävän imelää teepussifilosofointia, mutta toisella lukukerralla kiinnitin positiivisempaa huomiota muutamaan vaikenemiseen ja joihinkin muihin kohtiin ("siitä mistä ei voi puhua on vaiettava").

Mieleen tuli vähän aikaa sitten lukemani toinen ranskalainen lastenkirja, Voyage au pays des arbres, joka epäilemättä on tästä ottanut vaikutteita, ja erityisesti kummassakin kirjassa esiintyvä kesyttämisen teema ("apprivoiser"). Le Clezion kirjassa kesyttäminen on tapa tutustua puihin yksilöinä ja välttämätöntä niihin tutustumiseen, ja tässä kirjassa samoin kesyttäminen on yksilöimistä, epämääräisestä joukosta nostetaan yksilöitä, joskin korostettuna on kesyttämisestä muodostuva vastuu. Arvelen yhä että tämä liittyy läheisesti ranskalaiseen puutarhaestetiikkaan, jossa kaikki on tarkoilla paikoillaan ja jatkuvasti ylläpidettyinä villiintymisen estämiseksi, ja ehkä myös laajemmin luontosuhteeseen, tai ehkä myös maailmaan.

Toisaalta kirjassa eläinystävät ovat kettu ja käärme, molemmat oveluuden ja kierouden symboleja ja niistä kummankin kanssa ystävystytään niiden omilla ehdoilla. Niin, ja kertoja-ihminen tietysti, ja pitäisikö tästä päätellä jotain...

Mutta lukisin tämän kirjan mieluummin ilman niitä "vain sydämellä näkee hyvin"-juttuja tai vierailuja itsetyytyväisesti osoittelevien allegorioiden planeetoille.
Kirjan kieli on sinänsä varsin helposti lähestyttävää, ja vieraatkin sanat löytyivät ihan mainiosti sanakirjasta.

Kirjamessut lähestyvät

 
Ja taas on se aika vuodesta jolloin luetaan Helsingin kirjamessujen ohjelmalehtistä ja merkkaillaan kiinnostavan kuuloisia ohjelmia, siitäkin huolimatta että todellisuudessa tullaan flaneeraamaan pitkin messuhallia ja hyvä jos edes kolmasosaan ohjelmanumeroista päästään...ja lueskellaan tietysti mitä muut bloggaajat merkkailevat tärpeiksi.
Messukeskus lahjoi minuakin ystävällisesti bloggaajapassilla, eli ajattelin tulla paikalle mielellään useampana päivänä, näillä näkymin torstaina ja sunnuntaina enemmän ja lauantainakin ajattelin käydä pyörähtämässä paikalla.

Viimevuotiset huomiot pätevät monessa kohtaa nytkin, eli Kirsin vinkit kannattaa lukea läpi ja soveltaa sopivin osin. Varsinaisesti halvat kirjat eivät ole kauhean suuri houkutin, enemmän kiinnostaa nähdä kirjoja joita muuten ei niin helposti näkisi, joten messuilla tullen taas nopeasti silmäilemään missä ne isommat kustantamot ja kaupat ovat ja keskittymään enemmän pienkustantamoihin, niiden tarjontaan tutustumiseen kun kirjamessut on paras tilaisuus ikinä. Ja divareita tulee varmasti koluttua. Ja toivottavasti myös tuttuja nähtyä.

Ohjelmalehtisestä olen ympyröinyt seuraavia tapahtumia, eli ainakin joissain näistä aion olla yleisössä (kellonajan jälkeen tapahtumasali tai -lava):

Torstai
10.30, Mika Waltari. Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia?
11.30, Aino. Mikko Heikka: Kapitalismi, kristinuskon musta joutsen?
12.30, Eino Leino. Juhani Niemi: Larin-Kyösti, kansanlaulaja ja kosmopoliitti
13.00, Aino. Ulkosuomalaisuuspaneeli
13.45, Takauma. Järvi, Tammi, Väliverronen & Niemi: Tiedeviestinnän uusi aika
15.00, Takauma. Kaivos suomalaisessa yhteiskunnassa
15.00, Katri Vala. Kääntäjät kirjallisuuden välittäjinä
15.30, Katri Vala. Serafim Seppälä: Taivaalliset voimat - enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa
16.00, Aino. Kotoutuminen ja monimuotoisuus - ongelma vai mahdollisuus?
17.00, Mika Waltari. Toisinajattelijoiden Suomi

Perjantai
10.30, Aino. Spefin keinoin kiinni nykytodellisuuden kipukohtiin
12.30, KirjaKallio. #pojatkinlukee #mitästytöt
14.30, Tarina. Jaakko Vehniäinen: Kamala luonto - lapsuus
15.00, Takauma. Tiede ja tieto julkisuuteen!
17.00, Eino Leino. Partanen & Korhonen: Musta hevonen? - Ydinvoima ja ilmastonmuutos
18.30, Mika Waltari. Juhani Rekola, Herääminen pimeään - varhaiset kirjoitukset

Lauantai
11.00, Kirjakahvila. Yksinäisten Suomi
11.00, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Tunteita ja toimintaa
12.00, Kirjakahvila. Kriitikkobattle
12.00, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Päätyönä essee
12.00, Aino. Mikä tämä maa on? Suomi pakolaisen silmin
12.30, Katri Vala. Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa - tunaroinnin Suomen historia
14.00, Mika Waltari. Dekkarilauantai: sarjakuvitettu rikos
15.00, Katri Vala. Jyrki Korpua: Alussa oli sana
15.30, Eino Leino. Grahn-Wilder & Niiniluoto: Skeptisismi, epäilyn ja etsimisen filosofia
16.30, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Käännössuosikkien salaisuus
16.30, Katri Vala. Erkki Lyytikäinen: Sanotaan tyyliin näin

Sunnuntai
11.00, Takauma. Suomen kirjailijaliitto esittää: Kirja-ala murroksessa
12.30, Eino Leino. 400 vuotta Shakespearea
12.30, KirjaKallio. Uudet äänet - kenen tarinan saan kertoa?
13.00, Kullervo. Sanapalvelus
14.30, Aino. Vanha kirjailija - jäänne vai aarre?
15.30, Eino Leino. Huono käännös

Okei, aika hyvä jos ehdin edes viidesosaan noista.

Olen myös päivystämässä messujen bloggaajapisteellä Boknäsin osastolla 6t139 (näköjään jossain lähellä Takauma-lavaa) sekä lauantaina että sunnuntaina 14-15 ja mahdollisesti myös johonkin aikaan torstaina, saa tulla sanomaan hei. Tai sanoa hei myös muualla jos sattuu näkemään ja tunnistamaan (hihastakin saa nykiä, minun putkinäköni saattaa olla niin fokusoitunut kirjoihin että en ehkä ihan heti huomaa muuta...)

Leonid Leonov - Heinäsirkat

 

Jatkamme seikkailuja Neuvostoliiton eteläisemmissä osissa, Leningrad - Ost-Berlin -akselilta on vaellettu jo Aasian puolelle Turkmenistaniin (tai Turkmeniaksi sitä tässä kutsutaan) Leonid Leonovin pienoisromaanissa (suom. Edvard Torniainen 1951, alkuteoksen ilmestymisaikaa en tiedä).

Ja, no, tämä oli aika hämmentävä teos. Alussa Pjotr Maronov, oltuaan kolme vuotta Novaja Zemljalla veljensä Jakovin kanssa, joka kuoli "keripukkiin ja ikävään", matkustaa Turkmenistaniin tapaamaan veljensä entistä rakastettua Idaa. Kun oli taas tottunut lukemieni neuvostovenäläisten aika suoraviivaiseen ja selkeään kerrontaan niin tämä oli taas vihjailevampaa ja kiertelevämpää, että mistä tässä onkaan kyse...
Sitten alkaakin laaja ja yksityiskohtainen kuvaus valtaisasta heinäsirkkaparvesta joka lähestyy Turkmeniaa uhaten sen viljelyksiä, ja kuinka maa mobilisoidaan heinäsirkkojen torjuntaan: Maronovkin värvätään johtamaan yhden alueen torjuntatoimenpiteitä. Ja lopussa sitten palataan Jakoviin ja Idaan.

Täytyy myöntää että tuon kehystarinan ja keskiosan yhteys jäi minulle hämäräksi. Heinäsirkkataistelussa voi lukea symboliikkaa sosialistisen järjestelmän kamppailusta ulkoisia tuhovoimia vastaan, niin onko petollinen nainenkin sitten jotenkin verrattavissa heinäsirkkoihin tms. ja jotenkin se kehystarina jäi kovin lyhyeksi, tuntui että siitä olisi voinut saada enemmänkin juttua, kun Leonov kuitenkin vihjailee psykologisesta taidostaan ja erinomaisesta tyylistään.
Hienoa fraseerausta tässä kyllä riittää, vaikka osa niistäkin on merkitykseltään ainakin minulle aika hämäriä. Tämä jatkona keripukki-mainintaan:
- Eikö ollut lääkkeitä?
- Ei, me joimme petäjälientä... Ja se on sama kuin jos isorokon aikana voitelisi jodilla sängynjalkoja.
  
 Samoin heinäsirkkainvaasion kuvaus on vaikuttavaa, henkilökohtaisen ja suurten joukkojen kokemusten välillä siirtyminen ja fyysisten ja henkisten ponnistusten kuvaaminen...mutta kokonaisuutena tuntui kuitenkin että minulta meni jotain ohi.

-Ryömivä on voitettu, nyt on neljäs ikäluokka hyökkäämässä, tšusaari. Ja sitten afganilaiskaravaani kävi täällä kerjäämässä arsenikkia. Huusivat: "Neuvostolainen, anna meillekin, anna meillekin..." En antanut - ei ole ja sitäpaitsi se olisi salakuljetustakin. Niinkuin sananlaskussa sanotaa: vieraalle kamelille ei ole vettäkään.
- Ei se ole hyvä sananlasku, toveri.
- Mutta edullinen...

Bob Dylan - Tuotanto (osittain)

*laittaa John Wesley Hardingin soimaan*

Suhtaudun tuoreen nobelistin voittoon varsin ristiriitaisin tunnelmin. Olen joskus aiemmin kirjoittanut tännekin, että vaikka arvostankin paljon hyviä laulajia, en kovin helposti kuuntele sanoituksia, laulaja voi laulaa ihan mitä vaan, joten musiikki jonka arvo perustuu erityisesti sanoituksiin muiden osa-alueiden pettäessa jää helposti tekemättä vaikutusta.

Mistä pääsemme suuresti arvostettuun Bob Dylaniin. Olen musiikillisen yleissivistyksen puolesta kuunnellut useitakin levyjään, pikaisesti laskien 16, koska musiikki on sopivasti passiivisempaa nautittavaa jotta sitä voi soittaa vaikkei siitä niin paljoa välittäisikään. Ja Dylanilla saattaa olla vaikka kuinka hienot sanoitukset mutta koska laulajana on jokseenkin mitätön ja muutenkin musiikillisesti useimmiten tylsä niin suurin osa kehutuistakin klassikoista ei juuri hetkauta, voisin kirjaimellisesti luetella aika monta sataa levyä joita kuuntelisin mieluummin kuin Freewheelin' Bob Dylania tai Bringing It All Back Homea. 

Perinteiseen tapaan aikalaismerkitys ei niin suuresti merkitse, oli artistina kuinka mullistava tahansa. Dylan on eittämättä vaikuttanut enemmän tai vähemmän isoon joukkoon parempia singer/songwritereita (noin pikaisesti alkua luetellen Karen Dalton, Nico, Hector, Leonard Cohen, Patti Smith...) mutta samoin myös isoon joukkoon huonompia (Daltonia lukuunottamatta sähköistymistä edeltävän folkin merkittävimmät tuotokset ovat nämä kaksi). Lisäksi Dylanin merkitys "autenttisuuden" ja vakavuuden korostamisessa populaarimusiikissa ja rockismin syövässä on niin suuri, että laajemman vaikutuksen on vaikea nähdä jäävän plussan puolelle (tosin Dylan on tehokkaasti provoillut fanejaan, mistä kiitos).

Mainitsen nyt kuitenkin kuulemistani parhaat levyt, ja kuten mainittu, arvonannon pohjana on enemmän musiikki kuin sanoitukset.

1) John Wesley Harding. Tämän olen katsonut jopa omistamisen arvoiseksi. 'All Along the Watchtower' saattaa olla Hendrixin versiona kuuluisampi, mutta alkuperäinenkin on ehdottomasti Dylanin parhaita kappaleita, ja on tässä muitakin hyviä.

2) Highway 61 Revisited. Tässä ovat ne kappaleet jotka kilpailevat 'All Along the Watchtower'in kanssa.

3) Oh Mercy. Myöhemmästä tuotannostaan muistan tämän positiiviseksi yllätykseksi, ei yksittäisiä huippuja mutta tasapainoinen levy.

4) Nashville Skyline. Dylanin leppoisa kantrilevy, tuotantonsa sympaattisinta osastoa koska ei ota itseään kauhean vakavasti.

5) Blonde on Blonde. Kuten niin usein, on tällä tuplavinyylillä piilossa parempi yhden vinyylin levy.

Kiinnostuneena jään myös odottamaan, josko saisimme nyt lisää Dylan-suomennoksia, olemassaolevista tuli tämä mieleen.

*levy päättyy, laittaa seuraavaksi Obituaryn World Demisen soimaan*

Geraldine Kaye - Laguunin lapset

Lisää lapsia eksoottisissa ympäristöissä: Geraldine Kayen kirja sijoittuu jonnekin nykyisen Ghanan rannikolle 1800-luvun loppupuolella (nämä tiedot mainitaan kirjan alussa). Kalastajakylässä odotellaan sateiden jälkeen Laguunin murtavan tiensä hiekkasärkän yli, jolloin kalastuskausi voidaan aloittaa, mutta tämä tapahtuma antaa nyt odottaa itseään...ja Koto-poika käydessään salaa Laguunin toisella puolella Laguunin Sydämessä (metsikkö joka on pyhä ja näin ollen sinne meneminen on kiellettyä) huomaa siellä piileskelevän Va-tytön joka on paennut pohjoisempaa...

Eila Kivikk'ahon suomennos on ilmestynyt Lasten toivekirjastossa (ja sopii siis NTK-haasteeseen) joten eihän tässä pituutta tietenkään ole paljoa, reilu sata sivua Marjatta Söderströmin kuvituksilla, mutta tähänkin mittaan on perinteisen "yhteinen salaisuus"-juonen lisäksi siroteltu ihan kiinnostavaa väriä (miljöön autenttisuudesta en osaa sanoa mitään, tavallaan luin tämän fantasiaromaanina).
Koton kylää hallitsevat monenlaiset uskonnolliset ja yhteiskunnalliset säännöt, traditiot ja tavat mutta näiden systeemi on kuitenkin jossain määrin dynaaminen, monasti niissä on omaa mielekkyyttään mutta niin on myös niitä vastaankin menemisessä.
Samoin Koton kyläläiset ovat erityisesti kalastajia mutta lähiseudulla on myös maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, ja vaikka tässä kirjassa ei juuri ulkopuolisia näykään (Va-tyttöä lukuunottamatta) niin ryhmien välillä on kyllä vuorovaikutusta, sopimuksia ja kauppaa (muutamastakin hyödykkeestä mainitaan että niitä hankitaan vain markkinoilta, niitä ei tehdä itse). Ja kuitenkin yhden ryhmän keksiessä muuttaa asioiden järjestystä muidenkin elämään tulee radikaaleja muutoksia, eikä aina tervetulleita.

Fazil Iskander - Setäni arvo siitä nousee

 

Tällä kertaa Leningrad - Ost-Berlin -haaste vie meidät Abhasiaan Mustanmeren rannalle: reilu pari kuukautta sitten kuollut Fazil Iskander on alueen tunnetuin kirjailija vaikka venäjäksi kirjoittikin, ja tämä Tuomo-Pekka Kalliomäen suomentama novellikokoelmansa on ilmestynyt Neuvostoliitto-lehden lukijalahjana 1989.

Tämä teos vastaakin hyvin lukuhaasteen ideaa koska keskiössä on varsin arkinen elämä, nuoren pojan Tsikin elämää tavallisessa gruusialaisessa pihapiirissä, määräilevän tädin, hullun sedän ja muiden pihan asukkaiden keskellä. vaikka tarinat paikkansa ja henkilöittensä kautta liittyvätkin yhteen, ei tätä yhdeksän novellin kokoelmaa ole varmaan kokoelmaksi kirjoitettu: tyylillistä eroa löytyy ja kertojaratkaisukin muuttuu, viidessä novellissa on minäkertoja ja neljässä Tsikistä puhutaan kolmannessa persoonassa: ikäänkuin Iskander olisi vuosien varrella laatinut isonkin joukon Tsik-tarinoita joista tähän on valittu nämä.

Tsik on neuvokas poika joka ei suhtaudu liian vakavasti auktoriteetteihin, ja Iskander kirjoittaa leppoisan humoristisesti, sopivasti piikitellen suuntaan ja toiseen. Tarinoissa on lapsuuskertomuksille varsin universaaleja aiheita kuten määräilevät tädit, helposti närkästyvät opettajat, pihapiirin lasten sisäiset arvostusjärjestelmät (hullu setä on hyvä valtti koska sellaista ei ole kaikilla, ja siinä missä palomieheksi tai rajavartijaksi pääsee opiskelemalla, hulluksi synnytään tai tullaan muuten vahingossa), mutta tapahtumaympäristökin näkyy, alue on monikulttuurinen sekamelska jossa ihmiset puhuvat sekaisin abhaasia, venäjää ja turkkia ja valtionrajan läheisyys on myös esillä, samoin siihen liittyvät vakoilijat.

Mutta eräs asia oli minusta epäuskottava, ja nimenomaan se, että kaikissa filmeissä saatiin kiinni mitättöminkin vakoilija. Yhdenkään ei onnistunut piiloutua. Yllätin itseni usien jopa häpeällisesta ajatuksesta, että edes yksi vakoilija olisi säästynyt. Miksi niin? Ennen kaikkea siksi, että loput vakoilufilmit olisivat olleet uskottavia. Jos yksi olisi selvinnyt ehjin nahoin, hän olisi värvännyt kavaltajia, herkkäuskoisia höynäytettäviä ja olisi kutsunut radiollaan uusia vakoojia rajan takaa. Koska uusia vakoiluelokuvia kuitenkin tuli, olisi ollut selvää, mistä uudet vakoojat ovat peräisin.
Mutta nyt jokainen kuva päättyi siihen, että kaikki vakoojat olivat kiikissä ja kallein kaupunki, kuten laulussa lauletaan, saattoi uinua rauhassa. Kuitenkin tuli uusi filmi, jossa oli taas vakoilijoita nurkat väärällään, eikä rakkaalla kaupungilla olisi ollut mitään syytä uinua rauhassa.

Ja aurinko, lämmin meri, mehukkaat arbuusit ynnä muu sellainen joka tällä hetkellä ikkunasta katsottuna on muisto vain.

Mary Roberts Rinehart - Episode of the Wandering Knife

 

Vaikka olikin aikanaan bestseller-kirjailija, amerikkalainen dekkaristi Mary Roberts Rinehart on tainnut jäädä nykykatsannossa aika lailla samantyylisten brittiläisen kultakauden dekkaristien varjoon vaikka The Circular Staircase vuodelta 1908 usein mainitaankin lajityyppihistoriikeissa.

En minäkään ollut häneltä mitään lukenut ennen tätä, toisen maailmansodan aikaan sijoittuvaa ja vähän sen jälkeen julkaistua kolmen tarinan kokoelmaa, nimitarina ja The Secret ovat molemmat vähän päälle satasivuisia ja välissä lyhyempi novelli The Man Who Hid His Breakfast.

Lyhyistä dekkarinovelleista en muotona ole koskaan erityisemmin välittänyt, ja tuo The Man Who... ei myöskään sen kummemmin hetkauttanut, noissa kahdessa muussa sai jo vähän juonenkäänteitäkin ja henkilöitä. Nimitarinassa kertojana toimivan nuoren naisen äiti on järjestänyt isot juhlat seurapiireille, joiden päätyttyä kertojan veljen vaimo löydetään murhattuna...ja nimen mukaisesti murha-aseena toiminut veitsi ehtii kulkea paikasta toiseen ennen kuin päätyy poliiseille...
Jälkimmäisessä taas poliisi sijoittaa sairaanhoitaja-salapoliisin (Hilda Adams on näköjään esiintynyt aiemmissakin Rinehartin kirjoissa) taloon jossa ei ole vielä tapahtunut mitään vakavaa mutta nuori nainen käyttäytyy hyvin kummallisesti ja murhan uhkakin on ilmassa ja tietysti se pitäisi estää.

Kirjana tämä oli, no, sujuvaa perusjännäriä, luettavissa siinä missä joku Ngaio Marsh tai vähän keskinkertaisempi Christie. Tämä tarjosi kuitenkin jotain kiinnostaa kontrastia lajityypin sisällä: vaikka selkeänä vertailukohtana onkin tuo brittiläinen whodunnit, on näissä myös annos amerikkalaisille pulpeille tyypillisempää labyrinttimaisuutta, erityisesti nimitarinan veitsen juonenkäänteet toivat enemmän mieleen noir-leffat kuin selkeän "murha on tapahtunut - kuka on murhaaja?" rakenteen.
Rinehart on kreditoitu "had I but known"-kerronnan malliesimerkiksi, jossa minäkertoja vaikenee jostain seikasta, ja tämä vaikeneminen sitten johtaa suureen määrään uusia komplikaatioita, mahdollisesti useampaan kuolemaan, ja tähän vihjaillaan myös etukäteen ("jos vain olisin silloin tiennyt, mihin veitsen piilottaminen johtaa niin..."). Nimitarinassakin tämä näkyy hyvin, The Secretissä ei ole minäkertojaa mutta runsasta salaisuuksien haudontaa joka itsessään johtaa ongelmiin ja näihin myös vihjaillaan etukäteen.

Huomattava ero on vähäisempi tai ainakin erilainen snobismi. Vaikka tarinoiden keskeiset henkilöt saattavatkin olla varakasta seurapiiriväkeä ja paremmista perheistä, on Amerikka mahdollisuuksien maa jossa palveluskuntakin on aktiivisesti toiminnassa mukana eikä vain taustalla näkymättömissä. Rinehartin nimiin on laitettu kliseeväite "hovimestari on murhaaja", joka olisi tietysti täysi mahdottomuus Christien kirjoissa ja outoa myös muilla briteillä.
Sotakin on tietysti erilaista, tässäkin kirjassa se kummittelee taustalla mutta Yhdysvalloissa kotirintama on hieman erilainen kuin Euroopassa...