J.M.G. Le Clézio - Voyage au pays des arbres

Seuraavaa kirjallisuusnobelistia odotellessa voi lukea vaikka näitä vanhoja. Le Clézio on siinä mielessä helppo rasti, että tuotannossaan löytyy näitä taidesatuja, lyhyitä kuvitettuja lastenkirjoja (tälläkin oli pituutta 36 sivua, iso fontti ja kuvia eli vaikka ranskaa vähän hitaammin luenkin niin silti eilen illalla tämä meni).

Kovin juonivetoinen kirja tämä "matka puiden maahan" ei ole: poika haluaisi matkustaa mutta kun ei ole lentokonetta tai autoa, siipiä tai eviä...mutta on lähimetsä, ja jos on tarkkaavainen ja tietää, huomaa että puut elävät, katselevat, puhuvat ja kuuntelevat ja liikkuvatkin...mutta ovat sen verran arkoja, että yleensä ihmisten lähellä ovat paikallaan ja vaiti...mutta ihminen, kuten tämä pieni poika, voi toki oppia kesyttämään puita ja tällöin näkee ja kuulee asioita.

Le Clézio ilmeisesti suosii aika paljon lapsuuden ja matkustamisen aiheita, ja Nobel-kuvauksen määre "author of new departures, poetic adventure and sensual ecstasy, explorer of a humanity beyond and below the reigning civilization" vastaa kyllä aika hyvin tätäkin kirjaa, runollisuus ja aistit ovat voimakkaasti edustettuina (Henri Galeronin kuvitus on myös viehättävää). Taas kerran en oikein tiedä mitä lapset mahtavat tästä pitää, osa ehkä pitäisi tätä tylsänä koska ei tässä sinänsä ihan kauheasti tapahdu mutta osan mielikuvitusta tämä ehkä kutkuttaa...

Ajatus puiden kesyttämisestä ("Il faut apprivoiser les arbres.") toi myös mieleen aiemmin tällä viikolla käydyn keskustelun jossa mainittiin ranskalainen puutarhakäsitys, jossa luonto muokataan ja ohjataan hallituiksi linjoiksi, suoriksi kulmiksi ja täydellisiksi ympyröiksi (verrattuna vaikka englantilaiseen joka suosii suurempaa villiyttä ja poimuilevuutta, ja keskustelun aloittajanahan oli Suomessa sijaitseva luonnontilainen metsä), kesyttämisen ajatus viittaa hieman tuonne päin, vaikka sinänsä tässä on toki keskiössä tutustuminen metsään sen omilla ehdoilla...

Mietin myös, että montakos nobelistia on kirjoittanut selkeitä lastenkirjoja. Le Cléziolla näitä satuja on tosiaan useita, Selma Lagerlöfin Peukaloinen matkustaa villihanhien selässä, ja Juan Ramón Jiménezin Platero ja minä sekä T.S.Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats ovat kai vähän rajatapauksia, paljon lasten lukemia kuitenkin. Onko muita?

Isaak Babel - Punainen ratsuväki

 

Tätä teosta suositeltiin joskus kiinnostavan oloisesti periteisempien venäläisten klassikoiden jaksoksi, ja kun se sattui tulemaan yhdessä divarissa vastaan ulosheittohintaan ja kuuluu myös Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piiriin, niin luettava oli (suomennos on Juhani Konkan).

Isaak Babelin teos sijoittuu epävarmalle alueelle novellikokoelman ja fragmenttisen romaanin välimaastoon, moni mainitsee novelleiksi mutta minä luin tätä romaanimaisemmin. Ympäristönä on Puolan ja Neuvosto-Venäjän sota vuoden 1920 tietämillä ja sen kasakat, joiden joukossa myös kertojana luutnantti, kasakka joka on itse juutalainen, silmälasipäinen älykkö joka on osastossa aika lailla ulkopuolinen (kuvaus perustuu ilmeisesti omaelämäkerrallisiin muistiinpanoihin, Babel oli mukana journalistina).

Kirjasta tulee mieleen pari aiemmin luettua (mutta myöhemmin kirjoitettua) sotakuvausta, William Marchin Komppania K:n sirpaleisuus ja Aleksandr Solženitsynin Preussin öiden vyöryvä kaoottisuus ja väkivalta. Babelin sota on myös raakaa ja synkkää, vaikka tässäkin sodassa moraalisen oikeuden katsotaan olevan omalla puolella: sota on kuitenkin aina julma sotilaille, hevosille, siviileille...

Keskeiseksi teemaksi luin tässä myös identiteetin ja sen ristiriitaisuuden. Babel-kertoja on sijoitettu sotilaaksi, on sotilaiden joukossa hyväksyntää hakeva mutta myös tarkkaileva ulkopuolinen. Juutalaisia kirjassa (ja sota-alueen siviileinä) riittää, juutalaisuus on aiheena jatkuvasti esillä, samoin kristillisiä kirkkoja ja kirkonmiehiä kirjassa esiintyy, ja vaikka kertoja onkin periaatteessa taustansa hylännyt ja aatteensa on näitä taikauskoja vastaan, pysyy tämäkin identifikaatio jatkuvasti jännitteisenä.

Jännite tulee myös tyylissä, sisällön raakuus kontrastoituu purskahduksiin runollista, romanttistakin tyyliä, ja kun kirjaa muutenkin luin hieman "go with the flow"-hengessä etten niin tarkkaa lukua pitänyt kuka henkilö nyt olikaan kuka ja miten mikäkin asia sijoittui historian ja maantieteen koordinaatistoon, niin runsas kontrastisuus aikaansai sellaista positiivista hämmennystä, että tämä kirja olisi antoisa myös toisella lukukerralla.

Kirja ilmestyi Neuvostoliitossa 20-luvun taiteellisen vapauden aikana, mutta Stalinin aikana sensuuri iski niin kirjaan kuin kirjailijaankin: postuumi rehabilitointi tapahtui taas 50-luvulla.

Ja tunnustan avoimesti: minä paiskasin sen naiskansalaisen ratavallille junan kulkiessa, mutta kovatekoinen kun oli, hän istui vain vähän aikaa, heilautti sitten hameitaan ja lähti kulkemaan katalaa polkuaan. Ja nähtyäni tuon vahingoittumattoman naisen ja suunnattoman Venäjän hänen ympärillään, talonpoikien pellot, joilla ei viljankorsi kasva, ja raiskatut tytöt, ja toverit, joita matkustaa rintamalle paljon, mutta vähän palaa, mieleni teki hypätä vaunusta ja tehdä joko loppu itsestäni tai siitä naisesta. Mutta kasakat tunsivat minua kohtaan sääliä ja sanoivat:
- Täräytä häntä kivääristä.

Kaikki mitä olen halunnut sanoa kirjabloggauksesta mutta en halua sanoa yhä uudestaan ja uudestaan

Seitsemän vuoden kirjabloggaamisen aikana olen seurannut monenlaista kirjallisuus-, kritiikki- ja kirjallisuuskritiikkikeskustelua ja osallistunut niihin itsekin. Blogia taaksepäin selaamalla voi löytää lukuisia tekstejä ja keskusteluja, hetkellisiä tai kestävämpiä. Koska nämä metabloggaukset on siroteltu pitkin blogivirtaa ja ne tapaavat keskittyä yksittäisiin aiheisiin ja liittyä johonkin sillä hetkellä ajankohtaiseen aiheeseen tai keskusteluun, päätin koota joukon keskeisiä ajatuksiani ja huomioitani yhtenäisemmäksi tekstiksi.

Koska kyseinen teksti ylittää reilusti järkevän bloggauksen pituuden (on se silti lyhyempi kuin esim. graduni), se on ladattavissa pdf-dokumenttina oheisesta linkistä.

https://drive.google.com/open?id=0B_0z-xYQ0MRfaDl2cU9sWFgyd3c

Kommentit, vastaväitteet, kysymykset, tarkennukset yms. ovat erittäin tervetulleita. Tekstiä saa myös levittää vapaasti, jos kokee sen moista ansaitsevan. 

Naguib Mahfouz - Wedding Song

Siinä missä aiemmin lukemani Naguib Mahfouzin kirja Before the Throne oli korkealentoisen mytologinen, tämä pienoisromaani Wedding Song oli maanläheisempää draamaa, joskin myös tässä ei menty ihan perinteisellä kerronnalla.

Kirjalla kun on neljä kertojaa, joista jokainen kuvaa tiettyä tapahtumasarjaa omasta näkökulmastaan, kuka aloittaa aikaisemmin ja kuka myöhemmin, ja pikkuhiljaa lukijalle selviää parempi kuva...kerrottavana on erään kairolaisen teatteriperheen tarina ensin erään perheystävän, näyttelijän silmin, sitten perheen isän, sitten äidin, ja lopuksi pojan: vanhemmat ovat vastikään päässeet pois vankilasta, jonne joutuivat laittoman uhkapeliluolan pitämisestä, ja perheen poika on juuri kirjoittanut näytelmän, jossa kuvailee perhettään, peliluolaa ja huumeita, ja vaimonsa kuolemaa...
Varsin myrkyllinen perheyhteisö siis ja kun vähän kaikilla rakkaus kääntyy vihaksi ja halveksunnaksi ja unelmat ja ihanteet rapautuvat, niin ei tämä onnellinen kirja mitenkään ole. Kirjailijapojasta jonka idealismi ja ihanteen vähitellen revitään maahan tuli vähän mieleen muutama kuukausi sitten lukemani Rakhan Crocodiles, maa tietysti on sama ja pettymyksiä Egyptin lähihistoriassa on varmaan riittänyt.
Mutta hyvin on Mahfouz tässä tuon neljän näkökulman kuvauksen toteuttanut, tarina itsessään on hyvin selkeä mutta yksityiskohtien ja henkilösuhteiden kaikista näkökulmista paljastuminen kantaa kirjan.

Syyskuun luetut

Euripides - Heracles and other plays
Walter M. Miller Jr. - Viimeinen kiitoshymni
Boris Vasiljev - Älkää ampuko valkoisia joutsenia
Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
Hans-Eric Hellberg - Onnenlakki
Gottfried Keller - Seitsemän legendaa
Richard Brautigan - The Pill Versus the Springhill Mining Disaster
Friedrich Dürrenmatt - Tuomari ja hänen pyövelinsä
Astrid Lindgren - Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

Luettuja kirjoja tulee tasaisesti muutama lisää, vaikka tässä on ollut kaikenlaista muutakin...Linnunradan käsikirjan liftareille luin pitkästä aikaa uudestaan, mutta koska sen lukemisessa oli tarkoituksellisesti valittu näkökulma niin bloggasin siitä tuonne toisaalle. Kesken on pari kolme teosta joista kuullette tuotapikaa.

Turussa on parastaikaa käynnissä kirjamessut, itse en ole paikalla mutta seurailen muista blogeista mitä siellä tapahtuu, ja odottelen muutaman viikon päästä koittavia Helsingin kirjamessuja, niistäkin epäilemättä kuulette myöhemmin lisää.

	mies	nainen	muu
englanti	83	78	2	163
suomi	44	36		80
ranska	29	10	2	41
japani	31	8		39
saksa	30	2		32
italia	28			28
ruotsi	19	9		28
venäjä	18	2	1	21
tsekki	12	1		13
norja	11	1		12
espanja	8		1	9
puola	3	3		6
unkari	4		1	5
arabia	4		1	5
tanska	5			5
viro	4			4
portugali	2	2		4
kiina	3	1		4
islanti	1		2	3
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2			2
hollanti	1	1		2
kreikka	2			2
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
	352	156	16	524

-------------------------------------
FB-kanavan kuulumisia:

"Pikainen pyörähdys sarjisfestareille. Ohjelmasta en ollut hoksannut mitään "aivan pakko"-tapausta (en kyllä ollut tarkkaan katsonutkaan kun olin ajatellut etten ehdi lainkaan paikalle) mutta pöydät silmäilin läpi ja pari teosta lähti myös mukaan ja muutama muu laitettu mieleen että niitä voi sitten aikanaan etsiä kirjastosta.

Ei myöskään sen kummemmin törmännyt tuttuihin, muutaman "julkkiksen" tietysti bongasin (joista osa ei varmaan miellä olevansa julkkiksia)"

"Oli joku tutkimuskin lukevan lapsen paremmasta sanavarastosta...("le conard"-sanaa tulee tuskin vastaan ihan heti ranskan kursseilla, sen mahdollisesta suuresta hyödyllisyydestä huolimatta)"

(sen sijaan huomasin sen heti samana iltana kun katsoin Melvillen Bob le flambeur -elokuvaa)

Astrid Lindgren - Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivä

 

Jatkamme seikkailuilla Nuorten Toivekirjaston parissa: Astrid Lindgren on tietysti lapsuudesta hyvin tuttu kirjailija, jonka tuotantoa luin aikoinaan laajasti, ja myöhemmin aikuisempina uudelleenluettuina Ronja, Mio ja Leinjonamieli yhä puolsivat paikkaansa. Mestarietsivä Kalle Blomqvistin seikkailut sen sijaan ovat jääneet lukematta, mutta tämä tuli nyt vastaan joten kimppuun (vaikka on kolmas osa, ja Kirjavuorenpeikko pitää tätä osaa vähän ongelmallisena; kirjan on lukenut myös Jokke). Suomennos on Laila Järvisen.

Lapset, tai siis varhaisteinit, leikkivät ruotsalaisessa pikkukaupungissa Ruusujen sotaa, leikkiä jossa kamppaillaan Valtakiven omistuksesta taisteluin, takaa-ajoin, salakielivihjein yms. (ja muistelen että meillä oli vähän samantyylistä touhua joskus ala-aste-ikäisinä) ja leikin tuoksinassa Valkoisen ruusun ritarit Kalle, Anders ja Eva-Lotta tapaavat pienen Rasmus-pojan joka on tullut isänsä kanssa asumaan kesäksi huvilalle: isä on professori joka tekee peltiä, eli on keksinyt jonkinlaisen läpäisemättömän kevytmetallin...

Erään öisen kamppailun Punaisia ruusuja vastaan (jossa lukijalle tulee mieleen että niin, lapsikuolleisuus on laskenut vuosikymmenten varrella) jälkeen Valkoiset ruusut sattuvat näkemään että Rasmus ja isänsä kidnapataan: Eva-Lotta tunkeutuu seuraan ja Kalle ja Anders seuraavat perässä. Professorin keksintöähän tässä tavoitellaan että se voitaisiin viedä vieraan vallan sotateollisuuden käyttöön, mutta miten käy...

Mestarietsivyys ei tullut mitenkään vahvasti esille, kun Kalle, Eva-Lotta ja Anders ovat kaikki aika tasavertaisia toimijoita tässä, vaikka lanu-dekkarista tässä onkin kyse: rikosjuttu ei kuitenkaan ole mikään whodunnit-arvoitus vaan trillerimäisempi. Ja vähän ristiriitaiselta tämä tuntui, toisaalta kirjassa on vaaraa ja uhkaa ihan yllättävänkin paljon, toisaalta esim. rikollisten uhkailut oli kuitenkin jouduttu jättämään aika verettömiksi ja ponnettomiksi. Muuten rikollisissa oli ihan kivasti väriä ja erimielisyyttäkin, mutta silti lopputulos ei ole oikein lintu eikä kala, jännärinä kuitenkin vähän epätyydyttävä (ja minäkin ihmettelin vanhempien rauhallisuutta kun lapset ovat karussa ties kuinka kauan...)

Leikin arvostustahan tässä on mukavasti mukana vaikka minäkin huomaan tässä myös haikeutta, sellaista "viimeinen kesä"-fiilistä (johon viitataankin jo kirjan alkupuolella).
Kovin hankala teos, tässä oli asioita joista pidin ja asioista joista en pitänyt.

Friedrich Dürrenmatt - Tuomari ja hänen pyövelinsä

 

Aloitan pikatiivistyksellä: kolmas lukemani Dürrenmattin kirja, hyvä ja yllätyksekäs vaikka nostaisin silti aiemmin lukemani Lupauksen ja Haaverin vielä vahvemmiksi. Lisää tuotantoaan tullee myöhemmin blogiin...

Ilmeisesti tämä oli ensimmäinen Dürrenmattin kirjoittama dekkari, ja se alkaa ihan perinteellisesti, sveitsiläinen kyläpoliisi löytää pikkutien varrelta auton jonka kuski on ammuttu. Murhattu mies paljastuukin siviiliasuiseksi berniläiseksi poliisiupseeriksi Schmiediksi, jonka esimies Bärlach apulaisensa Tschanzin kanssa alkaa sitten selvitellä mitä mies oikein onkaan seuduilla ollut hakemassa ja mitä on tapahtunut...

JA TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA

IHAN KAUHEITA SPOILEREITA

Siinä missä noissa Lupauksessa ja Haaverissa oli esillä idea suhteellisen pienistä ja mitättömistä jutuista, jotka kaaosteorian omaisesti paisuvat ja johtavat traagisiinkin lopputuloksiin, sekä jossain määrin epätyydyttävästä ratkaisemattomuudesta, tässä kirjassa osaset loksahtelevat paikalleen ja tapahtumat ovat manipuloitavissa kuin shakkipelissä. Mukana on omalla tavallaan vähän hömelö klisee vuosien takaisesta nemesis-hahmosta "so, mr Bärlach, we meet again"-hengessä, moraaliton nihilisti joka nauttii tehdä rikoksia joista Bärlach on tietoinen mutta joille tämä ei voi mitään,  mutta tilanne kääntyykin kun myöskään Bärlach ei enää pelaa ihan sääntöjen mukaan, hän asettuu tuomariksi joka tuo peliin oman pyövelinsä...
Mainittakoon, että minulla oli kyllä hyvin vahva aavistus Schmiedin murhaajasta, mutta kirja pääsi silti yllättämään siinä kuinka hyvin Bärlach oli tilannetta manipuloinut. Tietyllä, vähän kierolla tavalla, tästä tuli mieleen Agatha Christien Hercule Poirot -kirjat, mukaanlukien ja erityisesti niiden viileä salonkipyöveliys, ja tavallaan pyövelin idea heijastui myös siinä, että tähän työhön valittiin usein muita rikollisia, jotka sitten välttivät oman rangaistuksensa. Tai kuten käy ilmi, rangaistus tulee ehkä eri muodossa...

Kirjan on lukenut myös Mia.