Francois Mauriac - Myrkyttäjätär

Kolmas lukemani Mauriac, ja ilmeisesti yksi kirjailijan arvostetuimmista teoksista jonka nimihenkilö Thérèse Desqueyroux on kuulemma esiintynyt myöhemmin myös parissa novellissa, joita ei tässä Anna-Liisa Sohlbergin suomennoksessa kuitenkaan ole mukana.

Kirja avautuu oikeudenkäynnillä jossa Thérèse vapautetaan syytteestä miehensä Bernardin myrkytysyrityksestä tämän arsenikkipitoisella lääkkeellä: jutussa on paljon epäselvyyksiä mutta kun Bernard todisti vaimonsa puolesta niin näiden annettiin olla...
Tämän jälkeen siirrytään Thérèsen omiin muisteloihin myrkytystapausta edeltäviltä ajoilta, henkisestä erityislaatuisuudesta (ainakin kuvitellusta sellaisesta) ankean poroporvarillisessa ympäristössä, avioliitosta joka on kaikille osapuolille taloudellisesti hyödyllinen muttei kovin miellyttävä, ja sitten myrkytysyritykseen...ja kirja jatkuu sitten tapauksen seuraamuksilla ja mitä sitten tapahtui.

Aikaisempien lukemieni Mauriacin kirjojen tapaan kirjaa kansoittaa varsin epämiellyttävien henkilöiden kavalkadi, jotka kuvataan kyllä inhimillisinä mutta myönteisiä henkilöitä joihin haluaisi samaistua saa hakea (yhteistä on myös että kirja päättyy ambivalentin positiiviseen sävyyn, Mauriac on kuitenkin pohjimmiltaan kiinnostunut paitsi motiiveista myös pelastuksesta).
Huomionarvoisin piirre kirjassa on se, että pitkällisestä pohdinnasta huolimatta Thérèse ei loppujen lopuksi pysty selittämään vaikuttimiaan itselleen saati sitten muille, ei ole selvää vastausta mistä kaikki alkoi tai miksi Thérèse yritti myrkyttää miehensä: ei dramaattisia käännekohtia jossa kaikkitietävä kertoja osoittaa että nyt ja siksi se tapahtui.
Tämä motiivien epämääräisyys, kertojanääni ja kirjan elokuvamainen rakenne (kirja ilmestyi alunperin 1927 ja Mauriac kuulemma myönsi mykkäfilmien vaikutteet kirjalle) ovat aikoinaan nostaneet kirjan arvostusta mutta samalla on todettava että kirjan ansioiden keskittyminen kerrontaan myös vanhentaa teosta, kun hyviä ratkaisuja päätyvät käyttämään muutkin...siitä syystä en niin suuresti jaksanutkaan innostua tästä kuin Käärmesolmusta tai Täydellisyyden kudoksesta. Erinomaisen luettava tämä toki oli.

Ja tuntemattoman kuvittajan päheän näköinen kansi ansaitsee toki kiitoksen. Kannen nainen näyttää aika lailla Veronica Lakelta, parin vuoden takaisessa elokuvasovituksessa nimiroolin veti Audrey Tautou.

Comtesse de Ségur - Les malheurs de Sophie

Kyselin jokin aika sitten toisaalla joitain vinkkejä ranskalaisista suosituista lastenkirjoista ja joitain nimiä sainkin. Osa oli jo ennestään tuttuja (mm. muutama sarjauvaklassikko jotka Suomessakin ovat suosittuja) mutta mainittiin myös tämä Comtesse de Ségur joka ei ehkä nykyään ole enää suosionsa huipulla mutta ilmeisesti kuitenkin eittämätön klassikko.

Kirja on julkaistu alunperin 1858 ja sille on myös kaksi jatko-osaa: tyyliltään se on varsin episodimainen, kertoen ilmeisen hyvin toimeentulevan  perheen nelivuotiaan Sophie-tyttösen monenlaisista sattumuksista. Sophien ikä oli lähinnä hämmentävä, toisaalta lapsellisuus näkyi mutta toisaalta oli vaikea uskoa että nelivuotiaan annettaisiin seikkailla näin vapaasti (edes kuusivuotiaan serkkunsa Paulin seurassa).

Heti ensimmäisessä luvussa aloin kohitella kulmiani, kun Sophie saa uuden nuken ja, no, meno sen kanssa on huomattavasti epäsentimentaalisempaa kuin vaikka Toy Story -elokuvissa (toisessa luvussa nukelle vietetään hautajaiset koska se on leikkien jälkeen niin pahoin kärsinyt, hautajaisissa kaikilla osallistujilla on kuitenkin tavattoman hauskaa).
Tätä seuraavat luvut menevät suurin osa aika yksinkertaisella kaavalla: Sophie ei tottele tai käyttäytyy muuten huonosti ja sitten saa kärsiä ja hävetä. Joidenkin tapahtumien mahdollisuutta hieman ihmettelin (mutta FB-kaverit vahvistivat mm. että hevosen puremasta voi tulla verta vuotava haava, samoin oravan) ja kulmien kohottelu lisääntyi kun eläinkuolleisuus alkoi nousta varsin merkittäväksi: tuota purevaa hevosta lukuunottamatta jokainen eläin joka tarinoissa esiteltiin kuoli, ja niitä oli aika paljon. Kirjaa ei siis voi mitenkään suositella kovin eläinrakkaille ja/tai herkille lukijoille...

Olen varmaan joskus aiemmin maininnut huomion että kun puhutaan eri maiden kirjallisista kulttuureista niin lastenkirjallisuus usein jätetään mainitsematta ja yhdessä kulttuuripiirissä suositut lastenkirjat voivat olla täysin tuntemattomia muualla. Tämä siitä huolimatta että suosituimpien lastenkirjojen penetraatio kulttuurissa voi olla hyvinkin huomattava, suurempi kuin millään muulla kirjalla: jos kirjaa luetaan paljon kouluissa tai päiväkodeissa tai se on muuten suosittu, todella suuri osuus ikäluokasta tuntee kyseisen kirjan, ja klassikko-ryhmässä näitä ikäluokkia on useita. Lastenkirjat sekä kertovat kulttuuristaan että muovaavat sitä, ehkä voimakkaammin kuin mitkään muut kirjat (ja ne kummittelevat muussa kirjallisuudessa viittauksina, parodioina, teemoina yms. Wiki mainitsee Sophien päätyneen mm. Nabokovin tuotantoon...)

Tästä syystä minä tämänkin kirjan halusin lukea: juoni, henkilöt tai kirjallinen tyyli ei sinänsä niin paljoa kiinnostaneet (vaikka myönnetään, yltiöimpulsiivinen ja ah-niin-tottelematon Sophie oli yhtäaikaa ärsyttävä ja kiinnostava hahmo). Sen sijaan aloin pohtia laajemminkin ranskalaisen kirjallisuuden, sarjakuvat mukaan lukien, lapsikuvaa.
Verrokkeina löytyy vaikka Pikku Nikke, Titeuf, Quick & Flupke, Pikku Piko ja niin edelleen...tuntuu että ranskalaiset suosivat jonkinlaista "pikku idiootti"-tyyppiä: lapsia jotka ovat todella ajattelemattomia ja tekevät kaikenlaisia tyhmyyksiä (ja saavat usein kärsiä seurauksista tai saada muut kärsimään). Toisaalta lapset tuntuvat saavan kohtalaisen paljon vapauksia, toisaalta heitä ei todellakaan oteta millään tavalla vakavasti.

Kontrasti on erityisen raju anglo-amerikkalaisiin rationaalilapsiin jotka ratkovat rikoksia ja pelastavat aika ajoin maailman (Viisikko, Harry Potter jne jne) tai ovat vähintään filosofisia pikkuaikuisia (Tenavat). Aikoinaan luin amerikkalaisten kommentteja siitä kuinka hankala ja outo Titeuf oli, kun ei moista räävitöntä hölmöilyä oltu nähty edes Bart Simpsonilta, vaikka tunnustettiinkin että kyllä, oikeasti pienet lapset muistuttavat enemmän Titeufia kuin vaikka Jaska Jokusta...
Toisaalta ranskalaisessa seikkailuperinteessä seikkailijat ovat yleensä aikuisia (Tintti, Piko ja Fantasio, Asterix, Tim ja Tom, Yoko Tsuno jne) joskin lukija voi ajoittain ihmetellä kuinka vapaita nämä ovatkaan joistain normaaliin aikuisen elämään liittyvistä piirteistä (ja ajoittain tehdä myös pitkällevietyjä johtopäätöksiä).

Pohjoismaisissa kirjallisissa lapsissa on ehkä hieman samaa realistista ajattelemattomuutta ja kohellusta kuin ranskalaisissakin, vaikka useimmiten ei ehkä niin pitkälle vietyä (dekkariperinteen Sivar Ahlrudin Etsiväkaksosetkin ovat aika koheltajia Viisikkoihin yms verrattuna) ja tuntuisi että näihin Peppeihin, Eemeleihin, Pikku Myihin, Tatuun ja Patuun yms sisältyisi myös enemmän ihailua: lapsuuden spontaaniutta, nonkonformismia ja oman pään mukaan tekemistä pidetään positiivisempina piirteinä.
Jos lähtökohdat ovat samat niin onko ranskalaiselle kulttuurille lapsuus eräänlainen sairaus josta pitää oppia pois sivistyneen yhteiskunnan jäseneksi, kun taas pohjoismaissa lapsuus nähtäisiin enemmän sopeutumattomuuden ja nonkonformismin ylläpidettävänä kipinänä kuten metsäläisille sopiikin? (joo, törkeää yleistystä, siksi tuollaista pohdintaa onkin hauska tehdä)

Blogistania-äänestys

Tässä blogissa luetaan varsin vähänlaisesti uutuuksia, joten osallistuminen näihin Finlandia-, Globalia-, Tieto- ja Kuopus-äänestyksiin jää aina lähes olemattomaksi.

Mutta tänäkin vuonna osallistutaan yhden äänen voimalla Globalia-äänestykseen. Annan kolme pistettä

William March: Komppania K

-kirjalle, yhdelle viime vuoden paremmista lukukokemuksista.

Osamu Tezuka - Buddha

Mangan ehkä tärkeimmän tekijän Osamu Tezukan sarjoja olen jonkin verran lueskellut aiemminkin, nyt sitten tartuin yhteen ehdokkaaseen tekijän magnum opukseksi (muitakin ehdokkaita on), Buddha-sarjakuvaan jossa esitellään Siddharta Gautaman elämä ja keskeiset opetukset. Ja olihan tämä loistava.

Sarja on julkaistu englanniksi kahdeksassa osassa (viimeisen kansi yllä), kunkin niteen pituus siellä 400 sivun tienoilla joten koko tarina on sellaiset 3000 sivua pitkä, ja mittaan sopivasti tyyli on häpeilemättömän eeppinen: kuvaavaa on että prinssi Siddharta syntyy vasta ensimmäisen osan lopussa, kerronta polveilee moneen suuntaan, varsin perinpohjaisesti käsitellään mm. maailman jossa Siddharta eli todellisuutta, erityisesti kastilaitosta, ja lukuisien muidenkin henkilöiden elämänvaiheet tulivat käsitellyiksi (ja monella näillä olikin tärkeä rooli tarinassa, mm. Tatta, Devadatta ja Crystal Prince olivat mukana sarjan alusta loppuun...)

Ilmeisesti tästä saisi vähän enemmän irti jos tuntisi ennalta vähän paremmin prinssi Siddhartan elämän vaiheita, Tezuka ei kuitenkaan niin paljoa selittele ja ilmeisesti suuri osa niistä muista henkilöistä on yleisesti tunnettuja vaikka Tezuka olisikin päättänyt esittää nämä omalla tavallaan (ja luultavasti keksinyt myös itse joukon henkilöitä ja tapahtumia). Eipä silti, hyvin tätä pystyi seuraamaan myös niillä vähäisillä tiedoilla joita koulun uskontotunneilla on aiheesta saanut...

Joitain lukijoita saattaa häiritä Tezukan varsin karikatyyrimäinen piirrostyyli ja outo huumori jossa mm. harjoitetaan paljon metaviittauksia ja viljellään anakronismeja, ja erityisesti voimakkaat siirtymät hönökomedian ja tragedian välillä (ylläolevassa kannessa Buddha oli aiemmin saanut aikaan rauhan Kosalan ja Kapilavastun välillä, mutta ei pystynyt katkaisemaan koston kierrettä jonka seurauksena lopulta kaikki Kapilavastun asukkaat tapetaan...).
Tavallaan huumoria ja karikatyyrejä tarvitaan tasapainottamaan sarjan lukuisia synkempiä sävyjä, joitain tapahtumia ei voisi mielekkäästi esittää niin suoraan realistisesti (tai silloin ne olisivat saaneet liikaa mässäilyn sävyjä ja näin siirtäneet tarinan fokuksen toisaalle).
Ja Tezukan tapa käyttää anakronismeja on kiinnostava, koska usein niillä on kerronnallinen funktio. Joissain tapauksissa kyseessä on "lampshade hanging", arvataan että lukija tekee jostain tapahtumasta jonkin epäasiallisen assosiaation joten tehdäänkin se assosiaatio itse, jolloin lukijan ei tarvitse jäädä märehtimään asiaa (esim. tässä osassa eräs kohtaus muistuttaa erästä kohtausta E.T.-filmistä, joten sarjaan laitetaan henkilö sanomaan se ääneen).
Toinen idea on käyttää anakronismeja ikoneina: jos jostain ohimenevästä seikasta halutaan tuoda ilmi mikä se on, voidaan realistinen ilmiö korvata jollain nykyaikaisella tunnistettavalla käsitteellä. Esim. jos pitää kertoa jonkin henkilön terveydentila niin ei esitellä jotain henkilöä kuninkaalliseksi henkilääkäriksi vain sitä varten että tämä voisi todeta prinssin olevan hyvin sairas, lämäistään vain yhteen ruutuun modernin lääkärin näköinen tyyppi valkoisine takkeineen ja stetoskooppeineen toteamaan että prinssi on hyvin sairas. Tai jos pitää kertoa lukijalle että jokin paikka on merkittävä paikalliskeskus, laitetaan henkilö vertaamaan sitä New Yorkiin, Pariisiin ja Tokioon.

Kun lukija saadana hyväksymään tuollaiset outoudet osaksi tyyliä, ne notkeuttavat huomattavasti tarinankerrontaa, ja tarinankerronnassa Tezuka on mestari. Ja tämä sarja on erinomainen osoitus aiheesta.


Osallistun tällä teoksella Reetan Elämäkertahaasteeseen.

C.J.L.Almqvist - Käy laatuun

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen johdosta kävin hieman seikkailemassa LibraryThingin sokkeloissa etsien mahdollisesti kiinnostavia skandinaavikirjoja. Tämä oli yksi esille tullut, ruotsalainen klassikko 1800-luvulta joka löytyi myös Alku Siikaniemen suomennoksena (vuodelta 1919) Pasilan kirjavaraston uumenista. Helsingin maalaiskunnan kantakirjaston leimoilla ja tällä lainausohjeella varustettuna.

Carl Jonas Love Almqvist esitellään kirjan alussa ruotsalaisen romantiikan edustajaksi, vaikuttajina saksalaiset romantikot Goethe, Novalis jne. mutta tuotannossaan on tärkeässä osassa myös yhteiskuntakriittisyys, luonnollista maalaiselämää ihannoidaan, ylempiä luokkia halveksitaan jne. Almqvist oli ilmeisen ristiriitoja herättänyt henkilö voimakkailla mielipiteillään mutta ilmeisesti kirjailijalaatunsa nautti arvostusta myös silloin kun ei oltu samaa mieltä (ja ihailijoihin kuului mm. Runebergit Johan Ludvig ja Fredrika).

Tämä pienoisromaani on yksi huomiota herättäneistä teoksista. Tarina alkaa Tukholmasta lähtevästä laivasta, jossa kerantti Albert huomaa nuoren epäkonventionaalisen naisen josta ei oikein ota selvää mikä tämä on, neiti vai neitsy (tässä on ilmeisesti ero), ja kun matka jatkuu niin Albert tutustuu paremmin tähän lasimestarin tyttäreen Sara Videbeckiin, varsinkin kun matkasuunta Västergötlantiin on yhteinen.
Albert ja varsinkin Sara on kuvattu kiinnostavasti ja näiden välillä syntyy kiinnostava jännite, kun Albertin romanttiset mietteet törmäävät Saran varsin tiukkaan käytännöllisyyteen: Sara on tottunut pärjäämään ja on tietoinen omasta arvostaan ja itsenäisyydestään eikä epäröi tuoda sitä esille. Keskustelu kääntyy myös käsittelemään avioliittoa, jota Sara vastustaa, ihmisten yhteiselämän kun tulee perustua rakkaudelle ja vapaudelle eikä lain ja muodollisen avioliiton kahleelle.

Toisaalta tässä on kiinnostavia feministisiä ulottuvuuksia, mutta toisaalta en voi välttyä ajattelemasta että mukana olisi aika paljon Almqvistin haavekuvia suhteesta jossa mies voi nauttia avioliiton eduista ilman rasittavia velvollisuuksia...(J.V. Snellman kirjoitti kuulemma kirjalle parodisen jatko-osan, linkkaan tässä nyt vain Beyoncén vastaväitteeseen)
Tyyli (ja suomennos) oli vanhahtavaa, ja vähän liikaa tilaa käytettiin paikannimivyöryihin mietittäessä reittivaihtoehtoja, mutta henkilökuvaus ja tendenssipiirteet tekivät tästä kuitenkin kiinnostavan lukukokemuksen.

I. Grekova - Leskien laiva

Tässä ollaan sitten kirjamessujen impulssiostosten parissa: en ollut kirjailijasta tai kirjasta ennen kuullutkaan ja vähänlaisesti olen lukenut Neuvostoliiton kirjallisuutta, mutta miksipä ei.

I.Grekova on salanimi, oikealta nimeltään Jelena Venttsel ja kaunokirjailijuuden ohella on myös matematiikan professori (ja julkaissut kirjoja myös mm. peliteoriasta), tämä Marja-Leena Jaakkolan suomennos taitaa kuitenkin olla ainoa suomennettu...
Leskien laiva on viiden huoneen yhteisasunto Moskovassa, jonne kertoja Olga päätyy asumaan sodan lopulla: mies on kuollut rintamalla, äiti ja tytär kuolivat pommituksessa ja Olga itse loukkaantui niin ettei enää voinut jatkaa pianistin uraansa vaan päätyi lastentarhaan musiikinopettajaksi. Muut asukkaat ovat myös leskiä tai muuten yksinäisiä naisia ja yhteisasuminen on jatkuvaa ystävyyttä ja riitelyä, vaihtuvia liittoutumia ja vaatimatonta elämää.

Kertojaratkaisu on hieman erikoinen: kirjalla on minäkertoja Olga, joka kuitenkin pyrkii pitämään etäisyyttä muihin, pysyy ulkopuolisena tarkkailijana joka ei liikoja sotkeennu muiden asukkaiden asioihin (ja joka on äänensävyltään viehättävän kyyninen ja välinpitämätön, eikä erityisen armelias myöskään itseään kohtaan) mutta varsin perusteellisesti käsiteltiin myös toisen asukkaan Anfisan ja tämän pojan Vadimin asioita ikäänkuin kaikkitietävän kertojan silmin. Muut asukkaat, Kapa, Ada ja Panka, jäivät lähinnä tyypeiksi varsin korostettuine piirteineen samoin kuin muut ohimenevät hahmot.
Tämä kertojaratkaisu oli hieman häiritsevä, en osannut sanoa että onko se tarkoituksella näin tehty (ja mahdollisesti tarkoituksessa on epäonnistuttu) vai onko tässä ollut epävarmuutta miten tämä nyt oikein pitäisikään kertoa, onko tämä Olgan, Anfisan vai yhteisön tarina.

Lajityyppi on tietysti realismi, kerrontatyyli oli varsin toteavaa ja hillittyä (ja sellaisena aika viehättävää, tässähän on vähän insinööriproosaa) joskin dialogi tuntui joskus myös aika oudolta, epätodelliselta verrattuna kerrontaan (mutta ehkä venäläiset puhuvat noin, en tunne asiaa tarpeeksi).
Ei tämä nyt mikään suuri ja mullistava lukuelämys ollut, mutta sodanjälkeisen neuvostoarjen kuvauksena kuitenkin tarpeeksi kiinnostava, että hyvä että luin.

Sairaalasta pääsyn aikoihin huomasin, että olin osittain menettänyt sormieni liikuntakyvyn, se merkitsi vielä yhtä pistettä elämässäni - olen ammatiltani pianisti. Tosin tuo piste oli merkityksetön muiden rinnalla. Ehkä en ollut todella lahjakas. Lahjakasta minussa oli vain julma omatunto, joka pakotti harjoittelemaan alinomaa, päivisin flyygelillä ja öisin ilman sitä, silloin rummutin polviini, sekä raju tyytymättömyys itseeni, ja se on vähän. Minut luokiteltiin kolmannen asteen invalidiksi ja laskettiin elämään elämääni.

Khariton - Kallirhoe

Kun puhutaan romaanin historiasta, aloitetaan yleensä jostain renessanssin tietämiltä, tai ehkä Shikibu Murakamin Genjin tarinasta tai pohjoisista saagoista, mutta näköjään jo helleenit tuottivat proosafiktiota. Ja näistä varhaisimpana pidetään ilmeisesti tätä, Kallirhoen tarinaa joka on säilynyt noin ensimmäiseltä vuosisadalta yhtenä manuskriptinä (ja siitäkin puuttuu muutama pätkä, parissa kohtaa tapahtumissa on aukkoja). Sen tapahtumat taas sijoittuvat muutamaa sataa vuotta varhaisemmaksi, eli kyseessä on paitsi varhainen rakkausromaani myös historiallinen romaani. Ihan liian tiukasti ei anneta historiallisten faktojen sitoa, todelliset henkilöt eivät eläneet yhtä aikaa jne (suomentaja Maarit Kaimio on kirjoittanut myös lyhyen esittelyn kirjan alkuun).

Niinkuin kunnon klassikkoromaanilta sopii odottaakin, tässä riittää kimurantteja juonenkäänteitä ja aimo annos seksiä, väkivaltaa, ihmeellisiä yhteensattumia ja jumalten ja kohtalon johdatusta. Nimihenkilö Kallirhoe on uskomattoman kaunis nainen johon useampi mies rakastuu (ja näistä seuraakin suuri osa kirjan probleemeista) joka kirjan alussa menee naimisiin Khaireaan kanssa. Mutta vaikka he rakastavatkin toisiaan, Khaireasta vaivaa mustasukkaisuus jonka puuskassa hän potkaisee Kallirhoeta joka kaatuu valekuolleena maahan. Hänet haudataan mutta haudanryöstäjät vievät muiden aarteiden mukana Kallirhoen myydäkseen tämän muualla orjaksi...miten käy, löytävätkä kallirhoe ja Khaireas taas toisensa? (no tästä ei liene epäselvyyttä, kysymys on mitä sitä ennen tapahtuu).
Kirja myös ystävällisesti tarjoaa viimeisillä sivuillaan tiivistelmän koko juonesta. 

Oma viehättävä piirteensä kirjassa oli että se oli loppujen lopuksi hyvin ymmärtäväinen kaikkia kohtaan, varsinaisia pahiksia ei kirjasta juuri löydy (okei, useiden henkilöiden toimet olisivat nykyaikana arveluttavia mutta kuitenkin): helleenit ovat pääosin järkeviä, tolkullisia ja jaloja ja konfliktit tulevat kohtalon oikuista, ja barbaaritkin ovat ihan symppiksiä vaikka heillä onkin outoja tapoja, mutta sellaisia ne barbaarit ovat.