Rex Stout - Death of a Doxy

Jatkamme Stoutin dekkarien parissa, tämä on kolmas lukemani.

Isabel Kerr, otsikon "doxy" (en muista sanaa ennen nähneeni, mutta sehän on oikein näpsä termi näille salarakkaille yms) on kuollut ja yksi Nero Wolfen yhteistyökumppaneista, Orrie Cather, on vahva ehdokas murhaajaksi. Vaikka varsinaisia aineellisia todisteita ei olekaan, tuntuu Wolfesta ja kumppaneista epätodennäköiseltä että Cather olisi murhaaja, joten asiaa pitää selvittää...

Varsinainen rikostapaus on loppujen lopuksi aika suoraviivainen juttu, Stoutin juju on yhä hyvissä henkilöissä ja näiden yhteispelissä. Wolfe ja kirjojen kertoja Archie Goodwin toki arvostavat toisiaan mutta se ei estä ajoittaista piikittelyä, ja Isabelin ystävätär neiti Jaquette, varsin värikäs persoona, on myös keskeisessä roolissa.

Hyvä kirja, vaikka tätä ennen lienee suotavaa olla lukenut jokunen muu Stout että henkilöt ovat edes jollain lailla tuttuja. Tässä on yhä sellaista hyvän tv-sarjan tuntua, osat toimivat  tasalaatuisina vaikka ihan samanlaisiin oivalluksiin kuin Christiellä parhaimmillaan ei kai muissakaan osissa päästä...

Kerttu Rukala - Jalankulkija

En ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan eikä hän kovin paljoa kai kirjoittanutkaan (ja tuossa linkitetyssä wiki-tyngässä kirjailijanimi on kirjoitettu kolmella eri tavalla, lienemme siis vakaasti suomalaisen lyriikan marginaalissa...)

Tämän esikoiskokoelmansa kuitenkin luin. Suuri osa oli klassillista mitallista riimirunoutta, jossa monessa oltiin menossa jonnekin tai kohdattiin vaeltava laulaja tai muuten mukana oli liikettä tai ajatusta liikkeestä. Mutta eivät nämä kuitenkaan olleet muodoltaan erityisen vaikuttavia tai sisällöltään sykähdyttäviä, osa vähän parempia ja osa vähän huonompia, mutta yleisesti ottaen kirjan päättävät neljä käännöstä (Carl Sandburg, K.A. Tavastjerna ja kaksi Emily Brontea) olivat parempia kuin suurin osa omasta tuotannosta...

Mutta kokoelman keskeltä löytyi myös muutama viehättävän itseironinen runo kirjoittamisesta ja taiteesta, pisteliäistä nelisäkeistä rönsyilevämpiin mietelmiin...ei tämä teema olisi kokonaista kokoelmaa kantanut mutta silti enemmän olisi kaivannut tällaista kuin epämääräistä silotunnelmointia.

Vuodenaikarunoilija K. Ankeasiiven huokaus painovirhepaholaiselle

- Osoita minulle vihdoin,
miten yhtäkaikkista onkaan,
kirjoitinpa "kuilu" tai "kiulu",
            "toivees taivaat" tai "koipes taitat"
- lopulta kumpikin vaikuttaa
täsmälleen yhtä tehokkaasti
maailman menoon.

Opeta minut näkemään
viheliäinen ja naurettava turhamaisuuteni:
että muka ajatus
helposti voi kärsiä sinun puuttuessasi asiaan,
että "haamu parahti"
ei olisi samaa tai ainakin yhtä hyvää
kuin "aamun paraati".

Kasvata minua,
että ymmärtäväiseksi tulisin
ja nauraisin hullunkuriselle näytelmälle,
kun sinä, loistavin parodiamestari,
tanssitat kaikkia juhlallisia
            ja mahtailevia ajatuksia,
jotka luulivat olevansa tarpeen,
vaikka ne unohtuivat
ennen kynän jäljen kuivumista.

Jaakko Haavio - Pientä väkeä

Jaakko Haavion runokirja kiinnitti huomion erityisesti värikkään kantensa puolesta (sen kuten sisäsivujen kuvituksen on tehnyt Jaana Aartomaa...no, ehkä ei fonttivalintaa tms), ja onhan Haavio toki tunnettu virsirunoilija.

Pieni kirjanen täynnä lastenrunoja erityisesti luontoaiheista, hyönteisistä, linnuista jne. Sinänsä kiinnostava aihe, harmi vaan että nämä eivät ole kovinkaan hyviä. Mitään Kirsi Kunnaksen tai Henriikka Tavin lastenkirjojen iloittelevaa sanaleikittelyä ei löydy, mielikuvitus pidetään suuressa osassa runoista tiukasti todellisuuden rajoissa mutta ei näistä oikein oivaltavia luontorunojakaan löydy, aika monessa on tunnuttu haetun sitä ilmeisintä ja helpointa riimiä eikä mitään muuta. Spontaanisti syntyneenä rallatuksena kesäpäivässä ehkä kävisivät, mutta ei painettuna...

Yö

Nuokkuu marjaterttu.
Torkkuu lehtokerttu.
Loistaa tulipilkku:
kiiltomadon vilkku.

Kehrääjä käy työhön,
liitää hiljaa yöhön.
Kuu luo hopeisintaan
Pyhäjärven pintaan.

Älä turhaa puhu.
Salaisuuden suhu
sihahtelee suosta.
Pakoon et saa juosta.

Kuuntele ja valvo.
Katso, veden kalvo
kertaa kuultokuvaa
yllä avartuvaa.

Ryunosuke Akutagawa - The Beautiful and the Grotesque

Akutagawan nimi on tuttu Kurosawan Rashomon-elokuvasta joka perustuu kahteen novelliinsa, ja tiesin myös nimeään kantavan kirjallisuuspalkinnon, muttei ole aiemmin herran tuotantoon tullut tutustuttua.

Tämä novellikokoelma ei sisällä niitä kaikkein kuuluisimpia pätkiään mutta kaikenlaista kiinnostavaa toki. Kovin yhtenäistä linjaa tässä ei ollut, novellien pituudet vaihtelivat parista sivusta muutamiin kymmeniin sivuihin, tyyli faabeleista realismiin ja kuvausten kohteet nykyhetkestä (tai siis 1900-luvun alkupuolesta) historiaan, Edo- ja Heian-kausiin.
Akutagawa ei ollut aivan niin keskeisesti puimassa idän ja lännen ristiriitoja kuin aikalaisensa Soseki tai jotkut myöhemmät kirjoittajat, mutta toki kun kyse oli aikakauden keskeisestä ilmiöstä niin sitä hieman sivutaan (mm. "The Handkerchief" ja "The Kappa"-novelleissa), mutta kun moni aihe keskittyy niin vahvasti japanilaiseen kulttuuriin ja historiaan niin tuo ei aina tule ajankohtaiseksi. Ja toki jotkut olivat niin syvällä kulttuurissa että en niihin oikein mitenkään päässyt sisään ("Heresy"? "Withered Fields"?)

Mutta vaikka en ihan kaikista pitänytkään niin olihan tässä joukko erinomaisia kertomuksia. "Saigô Tagamori", "The Badger" ja "A Woman's Body" nytkäyttelivät kummuudellaan, "The Robbers" oli viehättävän ahdistava tarina rosvojoukon sisäisistä skismoista, "Gratitude" oli hieno tarina rikollisesta joka auttaa pulaan joutunutta liikemiestä ja kuinka tämä hyvä teko palkitaan, ja "The Dolls" ja "The Garden" katoavan ja väliaikaisen maailman reflektointia...

Kaipa näitä pitää enemmänkin lukea.

Oletko lukenut? 6

Lisää kirjoja. Edelliset täällä.

Aari Surakka - Yksinkertainen ilo

Luin ensin että tämä kirjoittaja oli Airi Surakka, mutta kun takakansi kertoi kirjailijan olevan Suomen ortodoksisen pappisseminaarin johtaja niin katsoin tarkemmin, että on se Aari Surakka.

Runoissa havainnoidaan aika yksinkertaisin vedoin hetkellisiä impressioita, pappi puhuu tietysti paljon Jumalasta siinä missä siitä mitä ikkunasta näkyy. Ensimmäiset kuvaavat nimettyjä aikoja (paastonaika, pääsiäinen, aamuhartaus) tai aikoja yleensä: nöyrtymisen aika, luopumisen aika ja yksinäisyyden aika (ja kun kirjan alkulauseena oli pätkä Saarnaajan kirjaa, noista tuli mieleen myös se mitä ei ollut kirjoitettu).
Jatkoa seuraa akvarelleilla, lapsen vierailulla, kevään kokemisella ja lopulta sarjalla paikoista jossa on käynyt, pyhällä maalla, Athoksella yms.
Enemmän tunnelmia ja kokemuksia kuin sanallista briljeerausta, osa jäi aika vieraiksi mutta oli tässä muutama ihan miellyttäväkin joukossa...

Pyhän Haudan kirkko

 Miksi etsiä elävää kuolleiden joukosta!
Tämä hauta on meissä:
kärsimys Hänen tunnustajissaan
                                           kärsimys vastustajissaan
sillä elämän katoamattomuuteen on ihminen puettu
ja siinä on ihminen Hänen todistajansa.

Ei Hän ole täällä
kallisarvoisten lamppujen, suitsutuksen,
                                       kullan, marmorin keskellä.
Tyhjän Haudan todistus on kaikkialla
ja Hänen elämänsä
Salmin vaimon rukoustuohuksessa vainajain tähden
ja lapsessa joka avaa viattomat huulet
                                                   pyhän kalkin ruualle.

Mutta on tultava enkelin kappeliin
tällaisena päivänä
kun räntäsateen kevätkylmässä punertuvat silmut
ja koettava sana:
Menkää, menkää kiiruusti Galilean tielle!

Patrick Modiano - Villa Triste

Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel tuli hieman puskista, olin Patrick Modianon nimen kai joskus nähnyt (kun olihan näitä 70-80-luvulla suomennettu) mutten kyllä tietänyt mitään.
Palkinnon jälkeen kirjastojen varausjonot toki sinkoutuivat massiivisiksi ja antikvariaateissakin oli tehnyt reippaan arvonnousun mutta kun yksi kirja löytyi kirjamessuilta kohtuuhintaisena niin otetaan mukaan.

Villa Triste on Modianon neljäs romaani ja Jorma Kaparin suomennos toinen. Mies joka sanoi 12 vuotta sitten olevansa kreivi Victor Chmara palaa aivan Sveitsin rajalla olevaan kylpyläkaupunkiin ja muistelee noita nuoruusaikoja jolloin oli itse valmis pakenemaan maasta Algerian sodan vuoksi, ja vietti aikaansa hieman vanhempien Réne Meinthen ja Yvonnen kanssa, mikä oli Yvonnen sukunimi, merkillistä kuinka helposti unohtaa sellaisen henkilön sukunimen joka oli niin kovin tärkeä 12 vuotta sitten...

Vaikka muistojen tapahtumat sijoittuvatkin kirkkaimpaan kesäaikaan niin koko kirjaa verhoaa tietty sumuisuus, Chmara itse on keskitty henkilö joka kertoo keksittyjä taustoja itsestään, ja Réne ja Yvonne taas ovat hyvin salaperäisiä ja epämääräisiä tekemisistään ja elämästään ja lopulta jää vain sekoitus konkreettisen tuntuisia muistoja, nimiä, paikkoja ja tapahtumia, ja epävarmuus mikä pitää paikkansa tai mitä tapahtui tai olisi voinut tapahtua...

Tunnelmallinen kirja josta tuli hieman mieleen ranskalaisen uuden aallon elokuvat, mutta loppujen lopuksi ehkä vähän turhan epämääräinen ja haahuileva että suuremmin ihastuisin. Tosin toisaalla Ulla ei suositellut tätä Modianoon tutustumiseen (vaan kun minä ihan pidin Saganista).

Ja Ullan tapaan minäkin voin nyt halutessani julistaa 14 nobelistia -haasteen suoritetuksi, haasteeseen luetut ja blogatut ovat:

Yasunari Kawabata - House of the Sleeping Beauties
J.M.Coetzee - Michael K:n elämä
Naguib Mahfouz - Before the Throne
Wisława Szymborska - Täällä
Kenzaburo Oe - Nip the Buds, Shoot the Kids
Yasunari Kawabata - Kämmenenkokoisia tarinoita
John Galsworthy - Omenapuu
Selma Lagerlöf - Legendoja Kristuksesta
Frans Emil Sillanpää - Elokuu 
Luigi Pirandello - Sitruunoita Sisiliasta
Winston Churchill - Quotations
Bertrand Russell - Nightmares of Eminent Persons and Other Stories
Romain Rolland - Danton
Patrick Modiano - Villa Triste 

Vois tietysti vielä vähän pinnistää ja lukea joku että saisi 14 eri nobelistia kokoon, nythän minulla on listattu kaksi Kawabataa...no, aikaa on ja hyllyssä odottaisi vielä pari palkittua...
Suosikkejani taitavat olla tuo ensimmäinen Kawabata, Mahfouz ja Szymborska, vaikka oikeasti tässä on oikein ansiokas nippu, ne vähemmänkin kiinnostavat ovat olleet ehdottomasti lukemisen arvoisia.