Helsingin kirjamessut 26.10.14

Minulle toinen messupäivä, joillekin muille jo neljäs oli tämä sunnuntai. Kuulemma perjantai ja lauantai ovat ihmismäärältään ja ohjelmaltaan kaikkein runsaimmat, mutta kyllä nämä vähän rauhallisemmatkin päivät sopivat minulle...(torstaista siis täällä)

Eli aamupäivällä sisään ja taas silmäiltiin tarjontaa josko silmään osuisi jotain joka jäi edellisellä kerralla huomiotta tai niitä kirjoja jotka edellisellä kerralla jäivät harkintaan. Ja pariin otteeseen poikettiin bloggaripisteessä Boknäsin osastolla päivystämässä tai ihan vaan tervehtimässä tuttuja (teitä näinkin ison joukon messujen aikana, kiva oli nähdä muutamia jotka olivat tähän mennessä tuttuja vain netitse, ja tietysti myös vanhoja tuttuja...mutta monia jäi myös tapaamatta, ensi kerralla sitten).

------------------------------------------------

Puheita tuli tällä kertaa kuulta kolme.

Ensimmäisessä Tuula-Liina Varis haastatteli Kaari Utriota ja Tiina Raevaaraa sekä fiktion että faktan kirjoittamisesta:

Tai koska kaikki kolme olivat julkaisseet sekä faktaa että fiktiota, enemmän mentiin keskusteluna. Utrio kertoi pyrkivänsä siihen että faktat ovat kunnossa ja niiden puitteissa keskeinen kysymys on mikä on mahdollista, mitä fiktiivisiä tapahtumia fiktiiviset henkilöt voivat tehdä. Ja totesi kuitenkin lukiessaan aikalaislähteinä vaikkapa keskiaikaisia kronikoita että nykyaikainen romaaninlukija ei kestäisi lukea sellaisia henkilöitä ja tapahtumia, henkilöiden fiktiivisyydessä pitää tehdä kompromisseja (tässä vaiheessa bloggaajan huuli väpättää että Chretien de Troyeshan on loistava ja saagat on symppiksiä jajaja...)
Raevaara totesi faktan ja fiktion vuotavan toisiinsa, faktapuolelta saa hyviä ideoita fantasioihin ja toisinpäin ja molemmat toki myös mainitsivat että taustatutkimuksessa joutuu tekemään valintoja ja jossain vaiheessa vain lopettamaan sen, koska tutkimusta voisi jatkaa loputtomiin...

Seuraavassa Juba Tuomolaa haastatteli Jouko Ruokosenmäki:

Viivi & Wagneria ilmestyi nyt 17. albumi ja samalla myös ensimmäisten vuosien kaikki stripit kokoelmana (albumeihinhan noita raakkaillaan jonkin verran), ja Juba kertoi sarjan tekemisestä ja kehityksistä ja vähän myös muista projekteistaan kuten Minervasta. Ja totesi V&W:n olevan kunnianosoitus amerikkalaiselle ja eurooppalaiselle sarjakuvaperinteelle kun Wagner muistuttaa alkuaikojen nappihousuista Mikki Hiirtä ja Viivi taas on ilmetty Tintti.

Viimeisessä messuhalli alkoi jo hiljetä kun viimeisellä puolituntisella mentiin, Satu Koskimiestä haastatteli Hannu Harju:

Tämän runon haluaisin kuulla -radio-ohjelman tiimoilta on ilmestynyt suosikkirunojen neljäs kokoelma, jota luonnehdittiin suomalaisen runouden monumentiksi. Ohjelman ja kokoelman taustoista puheltiin, Aale Tynnin Kaarisilta lausuttiin (tietysti) ja toisaalta uudemmista runoilijoista selvästi suosituiksi mainittiin Ilpo Tiihonen ja Heli Laaksonen.

-------------------------------------------

Olipahan taas messut, paljon kirjapuhetta (paljon muttei koskaan liikaa) kun myös näinä välipäivinä tuli vilkuiltua toimintaa somesta. Teemamaa Italia meni vähän harmittavasti ohi, pari kiinnostavaa puhetta olisi ollut tänään mutta jotenkin ei sitten päässyt paikalle ja kirjahankinnoissakin jäi vähiin (se Ankalliskirjallisuuden klassikot on pääosin italialaista tuotantoa...). Muutaman kiinnostava nimen kyllä laitoin muistiin, pitää pälyillä noita sitten vaikka kirjastosta.
Samoin melkein huvittavasti minulta jäi sen kummemmin perehtymättä isommat kustantajat ja kirjakaupat, kai ne Otava ja Tammi ja Akateeminen ja ties mitkä siellä olivat, mutta minua kiinnosti enemmän antikvariaatit ja pienkustantajat...
Niin, tulihan tänäänkin sitten hankittua vielä vähän kirjoja, neljä antikkapuolelta ja neljä uutta, ja päälle vielä yksi korruptioteos joka vaikutti kiinnostavalta. No, olinkin tässä männäkuukausina tyhjentänyt jo aika tehokkaasti kirjahyllyjäni, nyt niitä on sitten taas täytetty.

Agatha Christie - Le miroir se brisa (Tuijottava katse)

Lukukielien laajentaminen ranskan suuntaan edistyy: aiemmin olen lukenut jo sarjakuvia ja lasten kuvakirjoja, mutta nyt on selätetty myös kuvaton kirja. Agatha Christien Mirror Crack'd eli Tuijottava katse oli toki jo ennestään tuttu, tämä oli aikoinaan ensimmäinen lukemani Christie ja olen sen myös tässä välissä lukenut suomeksi tai englanniksi, en nyt muista kummaksi.
Eli juonen kulku oli siis tuttua, ja ei tämä kieleltään niin vaikeaa ole: alkukielellä Christie toki viljelee joitain aika eksoottisia idiomeja mutta ilmeisesti käännökset tapaavat olla aika helposti lähestyttäviä...ja niinpä tässäkin toki oli sanoja joita en tunne mutta ne joko pystyi ymmärtämään lauseyhteydestä tai olivat enemmän tyylinä, eivät tarinan seuraamisen kannalta olennaisia. Ja sanavarasto toki sai joitain lisiä, "Le chantage est un jeu dangereux" (=kiristys on vaarallinen peli).

Henri Thiesin käännöksestä en tietenkään voi laadullisesti kauheasti sanoa kun en minä niin hyvin osaa kieltä arvioida: henkilöiden luonteita tuli toki esille näiden puhetavasta eli kai se toimi. Vähän jäin kuitenkin ihmettelemään kun muistelin tämän kirjan alkupuolella olleen erään pienen mutta viehättävän kohtauksen kihlaparista joka katselee mahdollista uutta asuntoa, joka ei varsinaisesti liity tarinaan mitenkään, mutta tässä sitä ei ollut: oliko kohtaus toisessa kirjassa vai onko se jätetty pois?
Jännä oli myös että miss Marple oli ranskaksi miss Marple ja Mrs Bantry Mrs Bantry: ilmeisesti nuo tittelit ovat ranskalaisille tarpeeksi tuttuja ja mademoiselleja ja madameja käytetään vähän eri tavalla...(jotenkin on kyllä vaikea kuvitella mademoiselle Marplea). 
Seuraavaksi voisi varmaan kokeilla jotain ihan alkujaankin ranskalaista, Simenonia tai Pagnolia vaikka (Marcel Pagnol ainakin on suht selkeän kielen maineessa).

Niin, kirjasta. Tämä alkaa olla Christien uran loppusuoraa, kirjoitettu 1962, vaikka tämän jälkeenkin vielä tuli muutama Marple-kirja. Ikä painaa Marplea, tässä hän on varmaan fyysisesti heikoimmillaan, ja sairastelun heikentämänä tarvitsee talouden/sairaanhoitajan asumaan luonaan, ja tämän roolin täyttäjä miss Knight on kyllä kuvattu varsin ärsyttävänä tapauksena kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta. Mutta neiti Marple on siis aika lailla sivussa toiminnasta, lähes Nero Wolfe -maisesti pysyy omassa kodissaan paitsi aivan kirjan alussa ja lopussa.
Muutenkin maailma muuttuu, St Mary Meadiin on tullut runsaasti uudisrakennusta ja rouva Bantryn vanhan viktoriaanisen talon (jonka kirjastosta löytyi aikoinaan ruumis Ruumis kirjastossa -kirjassa) on ostanut Marina Gregg, hivenen ikääntyvä mutta yhä valovoimainen filmitähti. Sitten Marina Greggin järjestämässä juhlassa muuan kylän asukas, rouva Heather Badcock juo myrkytetyn cocktailin ja kuolee, ja pian käy ilmi että myrkytetty juoma olikin Marinan...
Hivenen hitaasta alusta ja neiti Marplen suhteellisesta näkymättömyydestä huolimatta varsin mainio Christie kuitenkin, muutamalla mukavalla tvistillä. Mutta niistä puhumiseen tarvitaan

VAROITUS SPOILEREISTA!

ÄLÄ LUE PITEMMÄLLE JOS ET HALUA TIETÄÄ RATKAISUA!

Tietenkin kun luin tämän ensi kerran minulla ei ollut mitään aavistusta mitä oli tapahtunut tai kuka oli syyllinen, mutta mitenköhän olisi käynyt jos minulla olisi ollut jo käsitystä joistain Christien suosimista kikoista, tässä nimittäin käytetään muutamaa tuttua juonikuviota. Toisaalta mukana oli myös joitain mainioita harhaanjohtamisia tai Christien tuotannolle epätyypillisiä elementtejä.
Tunnettu kikka on kuitenkin henkilöön X kohdistuva murhayritys, jossa kuoleekin vahingossa henkilö Y: tämä on X:n lavastus jossa Y:n tappaminen on koko ajan ollut päämääränä. Tilannetta alleviivaa toinen suosittu Christie-kikka, joku henkilö joka kuulostaa sen hetkisessa tilanteessa puhuvan täysin puutaheinää mutta joka olikin lopulta oikeassa: tässä tapauksessa toinen filmitähti Lola Brewster joka piti mahdottomana että kukaan olisi aikonut myrkyttää Marinaa ja mikä sitten onkin motiivina, Heather Badcock oli alunperinkin murhan kohteena eikä pelkkä vahinkouhri. Mukana on tietysti myös Gladys joka on nähnyt jotain mutta ei tajua mitä on nähnyt, niinkuin Gladyksilla on tapana. Ja muutama absurdia lähentelevä yhteensattuma, joista yksi tosin pohjautuu tositapahtumiin.
Idea kirjaan perustuu nimittäin todelliseen filmitähteen: Gene Tierney oli 40-luvun tähtiä joka tuli tunnetuksi mm. Laura-elokuvan nimihenkilönä, ihastuttava mutta henkisesti ei kovin vahva tai tasapainoinen...ja jolle siis oli käynyt samoin Marina Greggille, oli raskaana ollessaan sairastunut vihurirokkoon ja tuloksena syntynyt lapsi oli vakavasti kehitysvammainen. Ja vuosien kuluttua kohtaa fanin joka kertoo kuinka oli aikoinaan ollut ihan pakko tulla tapaamaan ihailemaansa tähteä vaikka sairasti silloin vihurirokkoa...no, Tierney ei kyseistä fania myrkyttänyt mutta onhan tuo herkullisen kauhea tilanne, ja vaikka onkin todellisuutta niin vakavaan draamaan ehkä liian epäuskottava...
Tämä oli sitten hämäysaspekti: kostomurha on Christiellä hyvin harvinainen joskaan ei täysin ennenkuulumaton, yleensä murhat tehdään jonkin hyödyn tavoittelussa tai peitellessä edellisten tekojen jälkiä, mutta Marinan ja Heatherin välillä ei oikeasti ollut juuri mitään linkkiä, lukuunottamatta pientä ohimenevää tapaamista vuosia sitten toisessa maassa, ja lopulta murha suoritettiin hyvin nopeasti hyvin vähäisellä suunnittelulla.

Terveisiä vaan kaikille kirjamessuilijoille, satunnaisilla kohtaamisilla suosikkikirjailijoittenne kanssa voi olla yllättäviä seuraamuksia...

Helsingin kirjamessut 23.10.14

Se oli sitten Helsingin kirjamessujen ensimmäinen päivä. Aamupäivällä maa oli paikoittain valkoinen kun suuntasin kohti Pasilan messukeskusta, ja perille pääsin noin 10:30 yhtä aikaa sekalaisten kouluryhmien kanssa. Ja sitten suuntana halli.

Väkeä ei ollut näin torstaina mitenkään valtavasti, suuri yleisö tullee vasta huomenna ja viikonloppuna; varsinaista ruuhkaa näkyi vain manga-osastolla joka oli niin täynnä ettei sisään mahtunut (ne koululaiset), ja Italian kulttuuri-instituutin tilassa oli myös täyden puoleista (teemamaa kun ovat). Muuten pystyi aika vapaasti katselemaan tarjontaa ja skannailla antikvariaattiosaston hyllyjä. Alkupäivälle nostetut mahdollisesti kiinnostavat puheet jäivät sitten kuulematta mutta kaikenlaista kiinnostavaa luettavaa löytyi muutenkin...

Pari tuntia hengailin kirjabloggaajien pisteessä Boknäsin osastolla (6g85, jotakuinkin hallin keskipisteessä) juttelemassa kirjoista ja blogeista ihmisten kanssa. Varsinaisesti päivystämään ilmoittautuneiden lisäksi paikalle vaelsi myös muita bloggaajia ja myös muutama muukin kiinnostunut. Valtavaa yleisöryntäystä ei ollut, mutta paikalle tulleiden kanssa tuli sitten puhuttua pitkät pätkät (kaikkien yllätykseksi kirjabloggaajat puhuvat mielellään kirjoista). Ja toivottavasti saivat myös hyviä lukuvinkkejä...(itse olen seuraavan kerran varmasti paikalla sunnuntaina 14-15, muita bloggaajia on ainakin huomenna 15-17 ja la-su 11-14)

Sitten vähän lisää seikkailua hallissa, nyt enemmän myös uutuuspuolella. Tapasin joitain tuttuja ja vaihdoin muutamia sanoja muutamilla standeilla. Kyselin Mansardan tiskillä slovenialaisen klassisen runouden perään kun olin nykyrunoutta lukenut mutta ilmeisesti ei ole lähiaikoina odotettavissa, ei tuo nykyrunouskaan niin suosittua ole ollut...sen sijaan KATTin eksorsismi-kirja on kuulemma herättänyt huomiota...

-------------------------------------------

Jottei ihan ohjelmattomaksi jäätäisi niin lopulta päädyin Kullervo-saliin kuuntelemaan Kriitikot vs kirjabloggaajat -paneelia, puheenjohtajana Karo Hämäläinen ja keskustelijoina Suvi Ahola, Salla Brunou, Taika Dahlblom ja Aleksis Salusjärvi.

Keskustelua olisi varmasti riittänyt pitempäänkin kuin nämä 45 minuuttia, kaikki tuntuivat olevan yhtä mieltä että moniäänisyys kirjallisuuskeskustelussa on hyvä asia ja toisaalta että "perinteiselle" kritiikille on tarvetta ja tilausta, vaikka epävarmaksi jäi onko sen paras sijainti printtimedia tai tarkemmin sanomalehdet (Ahola mainitsi olevansa valmis olemaan sanomalehtikritiikin viimeinen jäänne...)

Ja taas pohdittiin hieman eri tyylilajeja, todettiin että bloggauksia on hyvin laidasta laitaan ja nostettiin esiin että myös lehdissä julkaistavissa arvosteluissa on analyyttisen laajempaan kirjalliseen kontekstiin sijoittamisen lisäksi myös puhtaita juoniselostuksia tai hyvinkin henkilökohtaisesti fiilisteleviä kirjoituksia, ja hieman kyseenalaistettiin josko jälkimmäisiä pitäisi nimittää arvosteluiksi.
Eroksi esitettiin että kritiikin tehtävä on kehittää kirjallisuutta paremmaksi (ja huomioitiin että kritiikki ja kirjallisuus ovat erillisiä asioita, kritiikki voi olla hyvää myös silloin kun sen kohde on huonoa ja varmaan myös toisinpäin), joskaan ei ihan alettu purkaa sitä josko blogeilla voisi olla samansuuntaisia tavoitteita ja jos ei niin mitä...

Tavallaan ymmärrän kyllä tuon ajatuksen. Itse sanoisin että ihanteena kahdella tekstityypillä, kritiikillä ja lukupäiväkirjalla (todellisuudessahan nämä sekoittuvat ja julkaistuvat ristiin, blogeissa kritiikkejä ja perinteisissä medioissa lukupäiväkirjoihin verrattavia tekstejä) on että kirjallisuuskritiikki pyrkii tarkastelemaan kohdettaan kirjallisuuden kontekstissa ja lukupäiväkirjat kaiken elämän kontekstissa. Koska kirjat ovat kirjoja, on niitä luonnollisesti mielekästä tarkastella kirjallisuutena, mutta koska kirjallisuus ei ole puhtaan eristetty ilmiö jolla ei ole mitään vuorovaikutusta ympäristöönsä, on syytä tarkastella sen tuotteiden sopivuutta myös laajempaan maailmaan.
Monilla bloggaajilla ei ole kirjallisuuden alan koulutusta ja kirjallisen kontekstin ymmärtäminen voi olla varsin rajallista. Mutta se ei tarkoita että bloggaaja on elänyt tammitynnyrissä koko elämänsä, hänellä on omat viitekehyksensä joita hyödyntää ja joita kirjallisuuskriitikoilla ei välttämättä ole. Esim. minulla on luonnontieteellinen koulutus, minulla on runsaasti esteettisiä mieltymyksiä vaikkapa elokuvien, musiikin ja sarjakuvien suhteen, minulla on poliittisia ja uskonnollisia mielipiteitä, minulla on sekalainen kasa elämänkokemuksia, ja kaikkia noita voin käyttää taidearvostelmissani. Voin käyttää jopa viitekehyksen puuttumista viitekehyksenä: vilkaiskaapa vain noita blogini ensimmäisiä runopostauksia, niissä esitetään miltä runous näyttää jos siitä ei tiedä mitään. 

Voisi sanoa että tällä jaottelulla kirjallisuuskritiikki on kaikille sopivampaa, kirjallisuus on enemmän kaikille yhteinen (ei tietenkään täysin). Lukupäiväkirjoissa tulee enemmän heittoja molempiin suuntiin kun elämiäkin on niin erilaisia, osa vastaa itselle sopivia viitekehyksiä tosi hyvin, osa taas on tosi kaukana. Ja kun kritiikki keskittyy kirjallisuuteen, niin voi sanoa että se myös kehittää sitä paremmin, kun taas lukupäiväkirjoista voi ehkä kuitenkin löytää paremmin luettavaa, ja niissä ajoittain tehdyt yhdistelmät ja epätyypillisistä viitekehyksistä nousevat ajatukset voivat tuoda uusia yllättäviä näkökulmia kirjallisuuteen (yksi vanha postaus vähän aiheeseen liittyen)

Hieman esitettiin toki huolta siitä että netissä on niin helppoa olla putkinäköinen, löytää vain juuri se tieto jota etsii, ainakin helpompaa kuin tässä reaalimaailmassa (jossa pitää ainakin käännellä Hesarin sivuja että voi hypätä yli ulkomaanuutiset, kuten eräs panelisti tekee, tai skannata läpi hyllymetreittäin kirjoja kirjamessujen antikvariaattiosastolla että löytää ne pari kirjaa jota on ehkä oikeasti hakemassa ja muutaman jota ei ollut mutta jotka näyttivät kivoilta). Ja jaan kyllä tämän huolen.
Toisaalta se riippuu vähän lukutavastakin, jos vaikka seuraa joitain blogeja niin päätyy näkemään niiden kautta myös sellaisia tekstejä jotka eivät ehkä kiinnostaisi. Ja samoin ainakin minä ainakin joskus silmäilen myös joitain sellaisia blogeja joiden kirjamausta tai suosituista lajityypeistä voi sanoa että ne eivät vastaa lainkaan omia mieltymyksiäni, mutta joiden avulla pysyy vähän kärryillä nimistä ja aiheista. (Toki pelkästään kirjablogeihin keskittymällä en ole järin tietoinen vaikkapa veistotaiteen tapahtumista...)

Ja kun Hämäläinen pohti kuinka mielekästä on kirjoittaa vaikkapa jostain Mallarmén runokirjasta jonka painos on 400 kun moisen saamat klikkaukset jäävät mitättömiksi, niin voin omakohtaisesti sanoa että on siinä silti joku järki: täällä eksoottisempia aiheita silmäilee ehkä jotain 20-30 lukijaa mutta tuollaisista kirjoittamisella saa kuitenkin vähän omia ajatuksia järjestykseen niin että oma lukukokemus on antoisampi ja jos niistä 20-30 hengestä vaikka pari kommentoi niin kyseessähän on jo mitä onnistunein postaus (todetaan toki että jos kirjoittaa kuukausikaupalla postauksia joita kukaan ei kommentoi tai juuri edes lue, niin kyllähän se motivaatiota syö).

-------------------------------------------------------
Niinjoo, ostin kirjoja. Lopullinen saalis oli 14 kirjaa, Kultalan sai ilmaiseksi kun ostin Jöns Budden SKS:ltä mutta ostin myös Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhan jonka myin samantien eteenpäin Taikalle. 

Divariosastolla kolusin omalla linjalla, en jahdannut kaikkein halvimpia kirjoja enkä myöskään mitään keräilyharvinaisuuksia, enemmän näitä vähän unohdettuja ja tuntemattomia kirjoja 5-10 eurolla, kirjailijoilta joilta olin jo jotain lukenut tai joskus kuullut tai jotka vaan näyttivät kiinnostavilta. Modianosta en oikein ollut varma haluanko oikeasti lukea mutta kun se sopuhintaan tuli vastaan niin piti korjata pois (muutama muukin divari oli selvästi kaivanut kirjailijan teoksia esille ja uudelleenarvioinut vähän hintoja...)
Olen ollut jo tovin ajoittain kokoontuvassa Mestari Eckhart-lukupiirissä joten pitihän tuo sitten itsellekin ostaa, Jöns Budden inspiroiduin nappaamaan kun herra oli esiintynyt juuri lukemassani Pyhän Birgitan perilliset -sarjakuvassa, Danilo Kišin edellinen kirja houkutti seuraavan pariin ja messuille oli juuri ilmestynyt hieno kirja Floyd Gottfredsonin vanhoja Mikki-sanomalehtisarjoja, jotka ovat tietysti loistavia (ja samalla sitten tuo viides osa myös mainiosta Ankallisuuskirjallisuuden klassikot -sarjasta). Ja saagoja ja erämaaisiä koska molemmat ovat rock.

Ainakin osasta näistä kuullette lähikuukausien aikana.

Messut jatkuvat, sunnuntaina olen itse seuraavan kerran suuntaamassa paikalle mutta eiköhän siellä tapahdu asioita myös tässä välissä...

Raymond Queneau - Zazie: Pariisin päiviä

Queneaulta olin aiemmin lukenut viehättävän Tyyliharjoituksia-kirjan, ja kun vähän aikaa sitten katsoin Louis Mallen varsin erikoisen ja hauskan elokuvan Zazie dans le métro, niin otin sitten myös tämän luettavaksi.

Kirjakin on absurdi komedia, Zazien äiti suuntaa nopeaan rakkausseikkailuun ja jättää tyttärensä siksi ajaksi Pariisissa asuvan enonsa hoiviin, ja näinä parina Pariisissa vietettynä päivänä kohdataan monelaisia ihmisiä ja törmäillään paikasta toiseen.

Pääpointtina tässä taitavat olla kielen eri sävyt, puhetta ja ajatuksia lukuisissa eri sävyissä sinne tänne ja kun aika iso osa on puhekielisyydellä, niin suomentaja Jukka Mannerkorpi on epäilemättä joutunut laittamaan aika paljon omiaan. Ja, no, teksti on sujuvaa mutta eivät nämä kielipelit taida oikein onnistua suomeksi... Katsotaan vaikka aloituslausetta:
Kuitäälvoihaistnäi, Gabriel ihmetteli tuskastuneena.
Sama ranskaksi:
Doukipudonktan, se demanda Gabriel excédé.
Doukipudonktanin selvittely ei taida olla ihan triviaalia edes natiiville ja vaatinee hieman kontekstia kun suomeksi tuo on vain sanoja peräkkäin.

Luulen että tämä jos mikä olisi antoisampi alkukielellä (ja että minun hyvin rajallisella ranskantaidollani ei kannattaisi edes yrittää), nyt se oli ihan hauska mutta pidin enemmän elokuvasta. Kumpikin on toki ansiokas katsaus ranskalaiseen kulttuuriin ja etikettiin ja jompaankumpaan versioon on suotavaa tutustua.

Kirjamessut lähestyvät

Tämän viikon loppupuolella on Helsingin messukeskuksessa, näppärästi ratikkamatkan päässä, kirjamessut ja tokihan sinne pitää mennä (jos nyt ei force majeuret iske).

Messuilla suunnittelen seikkailevani torstaina ja jonkin aikaa myös sunnuntaina. Suunnitelmissa on ainakin hengailua Boknäsin osastolla (6g85) sijaitsevassa bloggaajapisteessä to 13-15 ja su 14-15, tervetuloa sanomaan hei. Kyseisellä paikalla on muita fiksuja ja filmaattisia bloggaajia joka päivä useamman tunnin ajan, eli siellä kannattaa piipahtaa muulloinkin (ja jos sattuu minun tunnistamaan muuallakin kuin tuolla, niin saa sanoa hei).

Muuten olen jättänyt oman messuohjelmani aika avoimeksi. Teemamaana on tänä vuonna Italia mutta maan vierailijoista ainoa tuttu, Matteo Collura, puhuu perjantaina kello 17 Kirjakahvilassa eli en taida päätyä paikalle vaikka kirja hyvä olikin. Toki muitakin Italia-aiheita löytyy pitkin ohjelmaa...
Muutenkin on ihan luultavaa että keskityn lähinnä vaeltelemaan ympäriinsä ja silmäilen tarjontaa ja sitten kun väsyttää istahdan kuuntelemaan sitä puhetta joka on juuri nyt siinä lähellä. Serendipiteetti on mun kuski.

Muutamia alustavasti kiinnostavia aiheita toki messuohjelmaa selaamalla löytyi, ehkä onnistun olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan...

Torstai 23.10.

11:00, Aino: Mitä nuoret haluavat lukea?
KirjaKallio ystävineen kertoo mitä nyt luetaan, ja mitä tarinoita nuoret haluavat lukea jatkossa.

12:00, Kullervo: Tulevaisuudessa jokainen julkaisee itse kirjansa - vai julkaiseeko?
Omakustanteet vyöryvät maailmalla myyntilistoille. Kustantamoissa valitetaan kiirettä ja sitä, että kirjoihin ei ehditä paneutua. Toisaalta kustantajien tehtävä on ollut olla laadun tae. Miksi kustantajia tarvitaan edelleen?

17:00, Kullervo: Kriitikot vs kirjabloggaajat
Kirjallisuusjournalismi vähenee jatkuvasti, mutta kirjabloggaajien määrä ja vaikutusvalta kasvavat. Kumpi on syy ja kumpi seuraus?

Sunnuntai 26.10.

12:00, Takauma: Kun fakta vaihtuu fiktioon
Miten kaunokirjallinen luova prosessi eroaa tietokirjan kirjoittamisesta? Sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta julkaisseet Tiina Raevaara ja Kaari Utrio keskustelevat. 

12:00, Katri Vala: Paula Havaste - Tuulen vihat
1100-luvun Suomeen sijoittuva kiehtova perhetarina, jonka juoneen on taidokkaasti punottu myös kantatarina Lallista ja piispa Henrikistä. Romaani sisältää paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä ja ennustuksia. 

12:30, Takauma: Kirjailija ja some-julkisuus
Mihin kirjailija tarvitsee sosiaalista mediaa, vai tarvitseeko? Kirjailijan julkisuus- ja lukijasuhteista keskustelemassa Antiaikalainen-blogia kirjoittava kirjailija Tommi Melender ja Long Play –yhteisön jäsen, toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg.

13:30, Wine Corner: Olla kuin kuuna päivänä
Täytyykö Suomi-neidon jaksaa muidenkin puolesta, vai voisiko hän astua saapasmaasta tuotuihin kevyempiin kenkiin? Italian kansan tarinat pohjoisen myyttien virittäminä voivat herättää Lemminkäisemme iloon, unohtamatta Kullervon voiman etsimistä.

14:00, Wine Corner: Komisario Palmun jäljillä
Kenet Mika Waltari halusi murhata? Missä Helsingissä on komisario Palmun kotitalo? Missä Palmu-elokuvassa esiintyy Mauno Koivisto? Tervetuloa Mika Waltarin ja Matti Kassilan hahmon maailmaan ja toimii matkaoppaana menneeseen Helsinkiin. 

17:30, Kirjakahvila: Tämän runon haluaisin kuulla
Yleisradion toiveruno-ohjelman pohjalta koottu antologia suomalaisista klassikko- ja suosikkirunoista. 

Yöjuttu 7/84: Tuo minulle Asmodinan pää / Keskiyö hirsipuuvuorella

Mitäpä ei bloggaaja tekisi bloginsa vuoksi, suuntaisi vaikka kauheuksien keskipisteeseen eli 80-luvulle.

Jatkamme siis saksalaisen paholaisaiheisen kirjallisuuden lukemista. Vähän aikaa sitten Jokke bloggasi Jerry Cottonista liittyen Pojat lukemaan -haasteeseen, ja siitä sitten inspiroiduin muistelemaan että vaikka en Cottoneita tai niitä lännenlukemistoja, FinnWestejä yms lukenutkaan niin Yöjuttuja sitäkin innokkaammin. Eli ei muuta kuin divariin vilkaisemaan mitä löytyy, ja olihan näitä nippu tarjolla.
Luettavaksi päätyi sitten tuplakokoinen numero 7/84, jossa oli kaksi kappaletta näitä noin 40 sivun tarinoita, Tuo minulle Asmodinan pää ja Keskiyö hirsipuuvuorella.
Jerry Cottoneita taidettiin jossain vaiheessa "kääntää" vain näennäisesti, suomentaja otti alkuperäisen tarinan nimen ja sävelsi sitten koko hoidon itse, sen sijaan näissä Yöjutuissa taidettiin pysyä aika lailla alkuperäisissä tarinoissa (tämän suomentaja on Heikki Haveri). Teksti on tosin sellaista mitä kioskikirjallisuudelta voi odottaakin, typoja riittää ja käännöskin on epäilemättä vauhdilla tehty...

Heille jotka eivät sarjaa tunne: John Sinclair on Scotland Yardin ylitarkastaja joka tunnetaan myös aaveidenmetsästäjänä, erikoisalanaan kaikenlaiset hirviöt, demonit, vampyyrit yms yms, ja ystäviensä ja apuvälineidensä kanssa taistelee hyvän puolesta pahaa vastaan tarinasta toiseen. Vähän kuin sekoittaisi Salaiset kansiot ja Buffy Vampyyrintappajan. Rakenteellisestikin tämä muistuttaa tv-sarjoja, osa episodeista vie laajempaa juonta eteenpäin ja osa on irrallisia "monster of the week"-jaksoja.

Jos en olisi jo aiemmin näitä lukenut (ja hämmästyttävästi sekalaisia asioita ja henkilöitä muistanut), olisi tämä ollut aika haastava juttu, Tuo minulle Asmodinan pää vastasi suunnilleen kauden päätösjaksoa, oli ilmeisesti suoraa jatkoa parille edeltävälle episodille ja laajemminkin tässä ratkotaan pitkäaikaisia konflikteja...kun paholaisen tytär Asmodina ja Tohtori Kuoleman Murhaliiga selvittelevät välejään ja John Sinclair roikkuu mukana, ja ensimmäisellä parilla sivulla tiputellaan sellainen määrä nimiä että hitaampaa heikottaa.
Toisessa tarinassa taas edellisen osan jälkiseurauksina mahtava matodemoni Izzi alkaa taas innostua suurempaan aktiviteettiin...
Jos jättää yliluonnolliset kauhuelementit sivuun niin taustalla näkyy varsin tuttuja piirteitä hardboiled-dekkareista, sanailu on sen mallista ja erityisesti tuon ensimmäisen tarinan jatkuvasti muuttuvat liittoutumiset tuovat mieleen Hammettin ja kumppanit...yliluonnollinen kauhu taas vetää tätä tiukasti fantasiakirjallisuuden suuntaan, ja tämä oli siis aikaa jolloin tarjolla ei ollut hyllymetreittäin pseudokeskiaikaista nuorisofantasiaa. Ja tuossa varhaisteini-iässä minulla oli siis kausi jolloin ahmin kaikenlaista kauhukirjallisuutta mitä vain käsiini sain...

No eihän tämä nyt hyvää kirjallisuutta ole, mutta toisaalta kirjoittiko Marcel Proust ikinä tarinaa nimeltä Tuo minulle Asmodinan pää, tai Sofi Oksanen Keskiyötä hirsipuuvuorella? No ei (Stalinin lehmätkään ei ilmeisesti kerro vampyyrikyborginautojen erikoisjoukosta toisessa maailmansodassa, hukattu mahdollisuus).
Tätä lukiessa tuli myös mieleen muistaakseni Paul Roenin High Camp -kirjassa esitetty pohdinta campista (siteeraan ulkomuistista, siis luultavasti väärin): camp-estetiikkaan kuuluu kaikki sellainen josta pitää lapsena mutta josta vieroitetaan koska se ei ole hyvän maun mukaista: tuon mukaan Yöjutut ovat mitä selvimmin camp-estetiikkaa.

Kaikki kunnia hyvälle lanu-kirjallisuudelle, mutta luulen että tällaista viihdyttävää roskaakin tarvitaan, osaksi koska se on viihdyttävää ja osaksi koska se on "oma juttu", sellaista josta vanhemmat, opettajat yms eivät ymmärrä eivätkä pidä: koskaan ei pidä aliarvioida eettis-esteettisen kapinan merkitystä identiteetin luomiselle.
Sinänsä on siis sääli että tällaiset kioskilukemistot ovat kadonneet, nykyään samat kiksit haetaan sitten televisiosta, peleistä, netistä...ja pojat lukevat vähemmän.
Ja Harry Potter ei ole koskaan yhtä cool kuin John Sinclair.

Faustus, Foustka, Faust & Ankka

Kun silmäilin kirjaston näytelmähyllyä josko näkyisi mitään kiinnostavaa luettavaa, Václav Havelin näytelmä pisti silmään, herralta en ole aiemmin mitään lukenut joten voisi tutustua. Takakansi viittasi Faust-tarinaan ja siinä samalla hyllyllä oli myös Christopher Marlowen Dr Faustus, joka myös on pitänyt joskus lukea...joten miksi ei vaikka nyt. Ja lukiessa tuli pohdiskeltua myös paria muuta tuttua kiinnostavaa Faust-tulkintaa, mitä tekivät eri tavalla ja mitä yhteistä näillä on...

Faust-myytti suunnilleen nykyisessä muodossaan on peräisin 1500-luvun Saksasta ja on vuosien varrella inspiroinut lukuisia versioita, joskus selkeästi tunnistettavia, joskus hieman piilotetumpia ja viitteellisempiä. Perusidea on kuitenkin että oppinut ja älykäs tohtori Faust alkaa harjoittaa mustaa magiaa saadakseen tietoa, nautintoja, valtaa ja/tai voimaa ja manaa demoni Mefistofeleen palvelijakseen. Sielu joko myydään tietoisesti saman tien tai sitten se pikku hiljaa korruptoituu demonin esitellessä maailman ihmeitä ja toteuttaessa Faustin mielitekoja.
Toki aiheena sopimusta pahojen henkien kanssa on käytetty aikaisemminkin...

Marlowen versio, julkaistu 1594, on ensimmäinen dramatisoitu versio tarinasta ja anglofonisessa maailmassa varmaan tunnetuin (muualla Goethen Faust taitaa viedä voiton). Marlowe on suunnilleen Shakespearen aikalainen ja ilmeisesti esikuva, joskin tämän näytteen perusteella on ehkä todettava että pidän Shakespearesta huomattavasti enemmän...runoilijana ja kieleltään Marlowe on kyllä selvästi erinomainen ja tämä on epäilemättä hyvin näyttävä esitettynä mutta henkilöhahmoissa ei paljoa kiinnostavaa ole ja rakenteellisesti tämä vaeltaa sinne sun tänne. Mukana on varmaan vanhojen mysteerinäytelmien henkeä, kuoro esittelee ja lopettaa teoksen, ja lukuisia henkilöitä marssitetaan lavalle lausumaan yhdet vuorosanat ja sitten pois (mm. seitsemän kuolemansynnin personifikaatiot).
Faustus on omalla tavallaan aika suoraviivainen, haluaa vain voimaa ja tilaisuuden tullen kauppaa sielunsa 24 vuoden mahdista. Mutta käytellessään nyt näitä uusia taikavoimiaan ja mahdollisuuksiaan, Faustus on loppujen lopuksi aika lapsellinen puuhastelija, mitään erityisen vaikuttavaa hän ei niillä lopulta tee. Koko ajan mielessä pyörii myös pelastus, kuinka ikuinen autuus ja pääsy tulevista helvetin piinoista voisi olla sittenkin kiva juttu mutta kysymys sen mahdollisuudesta ei käy koskaan aktuaaliseksi, koska Faustus itse toistuvasti hylkää ajatuksen pelastuksen mahdollisuudesta (tästä tuli mieleen Graham Greenen Voimassa ja kunniassa esitetty kommentti siitä että vaikka tehdyt synnit pyyhkivä katumus kuolinvuoteella kuulostaa triviaalin helpolta, ei se sitä ole jos elämän aikana synti on muodostunut tavaksi ja katumus ei).
Näytelmä toi tarinaltaan ja tunnelmaltaan hieman mieleen myös Macbethin, vaikken jälkimmäistä olekaan tullut ajatelleeksi faustisena tarinana: kuitenkin molemmissa nimihenkilö suorittaa alkupohdintojen jälkeen oman integriteettinsä uhraavan teon jonka avulla nousee vallan huipuille, mutta näytelmän edetessä valta pysyy näennäisesti samana mutta todellisuudessa haalistuu ja elintila käy koko ajan ahtaammaksi ja ahtaammaksi...

Faust. Where are you damn'd?
Meph. In hell.
Faust. How comes it then that thou art out of hell?
Meph. Why this is hell, nor am I out of it.
Think'st thou that I who saw the face of God,
And tasted the eternal joys of Heaven,
Am not tormented with ten thousand hells,
In being depriv'd of everlastin bliss?
O Faustus! leave these frivolous demands,
Which strike a terror to my fainting soul.
Faust. What, is great Mephistophilis so passionate
For being depriv'd of the joys of Heaven?
Learn thou of Faustus manly fortitude,
And scorn those joys thou never shalt possess.

Havelin Temptation kirjoitettiin 80-luvun puolivälissä ja kantaesitettiin Wienissä 1986; lukemani käännös on George Theinerin tekemä ja esitettiin 1987.
Tohtori Foustka työskentelee instituutissa jossa pyritään kehittämään puhdasta tiedettä ja kitkemään yhteiskunnasta pois kaikenlainen huuhaa kuten taikausko, jungilainen psykologia ja muunlaiset väärät ajatukset. Samalla Foustka kuitenkin puuhastelee omiaan mustan magian piirissä ja tätä kautta kohtaa merkillisen raajarikon Fistulan joka tietää asioita ja jonka kohtaamisen jälkeen monet asiat tuntuvat sujuvan paremmin...kun magia-puuhastelu alkaa tulla instituutin johdon tietoon, sihteeri Maggie (jonka kanssa Foustkalla on juttua) puolustelee Foustkaa ja joutuu itse vaikeuksiin Foustkan välittämättä, ja kun tutkinta etenee Foustka selittää harrastavansa magiaa vain näön vuoksi ja saadakseen kiinni oikeita magian harjoittajia, ja Fistulalle taas kertoo päinvastaista...
Varsinaisesti ei ole kauhean selvää miksi Foustka on magiasta kiinnostunut tai mitä hän sillä tavoittelee: muilla toimillaan hän toki toisaalta haluaa pysyä hengissä totalitaristisessa järjestelmässä ja tavoittelee valtaakin, eikä epäröi juonitella ja toimia moraalittomasti ja kaksinaamaisesti saavuttaakseen tämän. Fistulakin on varsin merkillinen paholaishahmo, joka toteaa suoraan Foustkalle että tämä haluaa nähdä hänet viekoittelevana pahana henkenä koska haluaa siirtää vastuun omista teoistaan muualle. Tälläkin kertaa saavutetussa vallassa on hapan maku ja siitä maksettu hinta kovin korkea...
Kiehtova ja pelottava näytelmä.

Fistula: [...] To lie to a liar is fine, to lie to those who speak the truth is permissible, but to lie to the very powers which furnish us with the ability to lie and ensure that we do so with impunity - that's really unforgivable. As for him (He points up to the ceiling), he loads man with a multitude of unrealistic commandments, and so he has no alternative but to forgive, from time to time. Others, on the contrary, liberate man from all these impossible commands, and as a result of course they do not have the need, the opportunity, or ultimately the ability to forgive.

F.W. Murnaun mykkäfilmiklassikko Faust (1926) on epäilemättä yksi parhaimman näköisistä filmeistä mitä olen nähnyt. Tarinaltaan se ilmeisesti pohjaa jonkin verran Goethen versioon (jota en siis ole lukenut, ehkä joskus) ja laittaa myös vähän omaa tvistiään perusjuoneen, ottaen vaikutteita myös Jobin kirjasta: alussa demoni Mefisto lyö vetoa arkkienkelin kanssa että pystyy korruptoimaan hurskaan miehen, ja langettaa kulkutaudin vanhan ja viisaan tohtori Faustin kotikaupunkiin. Faustin rukoukset ja tiede ei auta, mutta ehkä sopimus paholaisen kanssa...
Ihan suoraa sopimusta ei tietenkään kannata tehdä, Mefisto antaa Faustille koeajan, mahtavia maagisia voimia 24 tunnin ajan ja sitten loppu tai lopullinen sopimus. Aluksi Faust käyttää voimiaan hyvään vaikka saakin nuivaa vastaanottoa, mutta nuoruuden palauttaminen ja muut nautinnot tuntuvat sen verran hyviltä jutuilta että Faust suostuu pysyvään liittoon. Vähän ajan kuluttua voimat alkavat kuitenkin tuntua vähän tympeiltä ja Faust rakastuu nuoreen Gretcheniin, vaikka Mefisto laittaakin kapuloita rattaisiin...lopulta Gretchen ollaan polttamassa murhaajana roviolla ja Faust syöksyy myös liekkeihin, rakastavaisten sielut nousevat taivaisiin ja enkeli toteaa vedon voitetuksi koska Mefistoa mahtavampi on Liebe.

(Tämä kuva on tietokoneeni taustakuvana)

Hyvätkin aikomukset on siis korruptoitavissa mutta pelastuminen on mahdollista.

Andreas Pihlin ja José Colomer Fontsin Erään ankan nousu ja tuho (julkaistu Aku Ankka 7-9/2000 ja kirjassa Ankkalinnan raharuhtinas) ei mainitse Faustia nimeltä, eikä tarinassa ole varsinaisesti magiaa tai kaupankäyntiä sieluilla, mutta esikuva on kyllä tunnistettavissa...
Aku myy pähkinöitä kojussa, pienimuotoinen työ johon on itse tyytyväinen mutta muut eivät juuri arvosta kunnianhimon puutetta, Iines tylyilee ja Roope puuhailee laajamittaisia liiketoimia jotka uhkaavat Akun pientä bisnestä (ja Akun valitukset eivät luonnollisestikaan kiinnosta). Aku sisuuntuu tästä ja päättää kääntyä Hannun puoleen, luvaten että jättää Iineksen täysin Hannulle jos tämä onnistuu hoitelemaan Roopen koko omaisuuden Akulle...ja tietysti kun Hannun legendaarinen onni on luonnonvoimien luokkaa, niin näin tapahtuukin. Perinteiseen tapaan lopussa status quo palautuu mutta sitä ennen tarina kulkee Disney-sarjaksi varsin epätyypillisiä latuja...
Aku ei tosiaan suoranaisesti luovu sielustaan, mutta hieman ristiriitaisesti halutessaan lähipiiriltään kunnioitusta luopuu Iineksestä, efektiivisesti tuhoaa Roopen ja karkottaa myös veljenpojat luotaan. Kuitenkin loppujen lopuksi myös rikkaana olo ja hedonistinen yltäkylläisyys alkaa nopeasti tympiä, ja Marlowen Faustuksen tapaan Aku käyttää voimiaan aika lapsellisesti, vastuuttomasti ja lopulta mitättömästi. Toisaalta tarina seuraa myös Roopea ja tämän reflektiota köyhyyden ja kurjuuden tilassa (reflektiota johon ei ilmeisesti pystynyt muuten kuin nyt kurjuuden tilassa): eräällä lailla siis tämäkin versio viittaa Jobin kirjaan, paitsi että tällä kertaa Roope on omilla itsekkäillä toimillaan aiheuttanut koko epätasapainon tilan ja saattanut näin kaikki henkilöt onnettomiksi (myöskään Iines ja Hannu eivät ole kovinkaan tyytyväisiä uuteen maailmanjärjestykseen).

Eri versiot korostavat hieman eri puolia yhteisestä tarinasta. Kunnianhimo riivaa vaarantamaan eettisiä periaatteita ja ylpeys saa uskomaan että kyllä niitä pystyy vähän venyttämään ilman etteivät ne katkea. Vaikka riivaaja onkin siinä vieressä niin omat ovat teot. Valta korruptoi ja lopulta se että saa kaiken voi olla vähemmän kuin että saavuttaa jotain, ja kaikella on hintansa...ja niin edelleen. Aika monta tulkintaa tästä myytistä vielä löytyy...