Orkneyinga saga

Orkneyinga-saaga on anonyymin islantilaisen (yhden tai useamman) laatima Orkney-saarten viikinkivallan aikainen historiikki vuoden 1200 tietämiltä. Se ei ala parhaalla mahdollisella tavalla, eli muusan ylistyksellä ja maailman luomisella, vaan toiseksi parhaalla, eli kuvauksella Suomen kuninkaasta. Kuninkaan kaksi poikaa Nor ja Gor lähtevät etsimään ryöstettyä sisartaan Goita, Nor maalta ja Gor mereltä, ja Nor sattuu siinä sivussa perustamaan Norjan kuningaskunnan (joka tosin hajautuu taas pienemmiksi osiksi myöhemmin mutta se on Norjan historiaa) kun taas Gor hallitsee merten saaria ja hänen jälkeläisistään sitten tulevat myös Orkneyn jaarlit.

Osa historiikista saattaa olla hivenen fiktiivistä, mutta on kyllä todettava että historiallista mielenkiintoa lukuunottamatta tämä ei ole mitenkään erityisen luettava kirja. Kirjoittaja on tosi ihastunut listaamaan henkilöiden ja paikkojen nimiä ja sotimista ja reiluun pariinsataan sivuun on pakattu noin 300 vuotta historiaa, jossa suurelta osin henkilöt jahtaavat toisiaan pitkin Pohjanmerta ja aika ajoin ihmetyttää että mistäs tämä Erlend putkahti, eikös hänet tapettu muutama luku sitten...ai, eri henkilö samalla nimellä, kiitti. Myönnän että jossain vaiheessa lukeminen meni enemmän selailuksi (ja aikoinaan kun vähän lueskelin Norjan kuningassaagoja niin ne olivat vähän värikkäämpiä ja monipuolisempia...pitäisikin joskus tarttua niihin uudestaan).
Vähän suurempaa vaihtelua tapahtumiin tuo kertomus jaarli Rongvaldin (joka siis oli eri henkilö kuin Rognvald, Rognvald tai Rognvald) matkasta Jerusalemiin. Tai runonpätkät joita mahtimiehet lausuvat dramaattisilla hetkillä (miksiköhän nykyään ei ole sellaista, Jutta Urpilainen voisi siivittää budjettineuvotteluja laatimalla muutaman säkeen tms).
Ja huvituin kyllä Rognvaldin (eri kuin edellä mainittu) sanoista pojalleen Turve-Einarille tämän lähtiessä Orkney-saarille: "The sooner you leave and the later you return, the happier I'll be." (Turve-Einarilla on sentään selkeä lisänimi, toisin kuin kirjan viidellä muulla Einarilla).

Joo. Suositellaan jos viikinkiajan Skotlanti ihan oikeasti kiinnostaa, ei oikein muuten.

Stefan Zweig - Ihmiskunnan tähtihetkiä

"Kohtalo ei anna anteeksi diletantille, että hän on kuokkavieraana tunkeutunut kuolemattomien joukkoon."

Ihmiskunnan tähtihetkiä on yhdentoista miniatyyrin sarja, jossa kuvataan historiallisia tapahtumia, inspiraation välähdyksiä, hetkessä tapahtuvia ratkaisuja tai epäröintejä. Alunperin Stefan Zweig kirjoitti näitä eri aikoina yhteensä neljätoista, joista J.A.Hollo on suomentanut saksankielisen toisen painoksen sisällöstä kaikki paitsi Dostojevskin armahdusta käsittelevän (ja viimeiset, Julius Caesarin murhaa ja Versailles'n rauhansopimusta käsittelevät ovat jääneet myös pois). Miksi näin, en tiedä.

Vanhimmasta viisikosta kirjassa olevat neljä ovat kaikki aika synkkiä. Scott ei saavuta Etelänapaa ensimmäisenä, Goethen vanhuudenajan rakkaus purkautuu tunnekuohun inspiraationa muttei juuri muuna, Johann Suter kalifornialaisena maanomistajana saattoi laillisesti olla maailman rikkain mies mutta kuoli kurjuudessa ja Napoleon hävisi Waterloossa kenraalin epäröinnin vuoksi. Myöhemmässä seitsikossa on enemmän onnistumisia, vaikka niissäkin monissa vallitsee varsin kyyninen sävy ja asiat eivät aina mene ihan niin kuin toivottiin (ylläoleva sitaatti viittaa Rouget de Lisleen, Marseljeesin kirjoittajaan), joskin toki on myös oikeita loiston hetkiä.

Tapahtumat kuvataan suoraviivaisen kronologisesti pääasiassa faktoihin nojaten (faktojen oikeellisuutta en käynyt tarkistamaan, mutta tosilta näyttivät ne joista jotain tiesin), mutta kaikkitietävä kertoja värittää sen verran että kerrontaan tulee kaunokirjallinen sävy. Leo Tolstoin kuolemaa käsittelevä miniatyyri on poikkeus, se on kirjoitettu näytelmän muotoon (mutta se onkin epilogi Tolstoin itse kirjoittamalle, keskeneräiselle näytelmälle). 

Pidin näistä. Yksittäisinäkin nämä olisivat olleet hyviä, mutta Zweig kietoo hyvin myös laajemman kokonaisuuden,  yhteistä teemaa pyöritellään monesta eri näkökulmasta, ja lukijana symppasin kovasti Johann Suteria, Cyrus Fieldiä ja muita.

Liisa Ratia - Kotikemistin reseptikirja

(kovakantisen kirjan kansipaperi on vähän kulahtanut)

Kun aika ajoin on tullut nähtyä pohdintoja lisäaineista ja kemikaaleista jota kotitaloudessa käytellään, niin ajattelin että on aika esitellä hieman vanhempi kulttiteos joka omassa hyllyssänikin majailee näppäränä hakuteoksena: DI Liisa Ratian Kotikemistin reseptikirja, julkaistu 1956 mutta suurelta osin sisältö on yhä täysin ajankohtaista.

Kirja on innokkaalle tee-se-itse-ihmiselle mitä sopivin, siitä nimittäin löytyy reseptejä mitä moninaisimpien kodin kemikaalien valmistukseen, halusi sitten valmistaa kittiä, kengänkiilloketta, mustetta, hammastahnaa tai ripsiväriä. Jos ei halua maksaa kymmenkertaista hintaa brändistä tai on huolestunut lisäaineista tai e-koodeista niin resepti esiin ja menoksi, lopputulokseen ei tule muuta kuin mitä on itse sinne laittanut (joissain tapauksissa voi toki huomata että lisäaineella on käyttöominaisuuksia parantavia vaikutuksia...)

Ja vaikka ei itse innostuisikaan tekemään asioita itse, niin kirja on silti erinomainen hakuteos joka selittää että mitä mikäkin arkikäytössä oleva materiaali oikeasti onkaan. Jokin aika sitten mietittiin Penjamin ja Henriikka Tavin kanssa että mitä hammastahna oikeasti pitääkään sisällään, ja Ratia vastaa: mitä ovat hioma-aineet, miten hioma-aineet saadaan juokseviksi ja miten tahnamaisiksi ja miksi hammastahna ei maistu saippualta.

Joissain kohdissa on tietysti hyvä jos jonkinlaiset kemian perustiedot ovat hallussa, ja muutama termi on ehkä hieman vanhentunut, mutta en tiedä onko tästä aiheesta kirjoitettu tämän jälkeen yhtä hyvää kirjaa, kannattaa siis napata mukaan jos jostain divarista tämä löytyy.

Dorkin & Thompson - Beasts of Burden

Joskus sitä päätyy ihmettelemään omaa puusilmäisyyttään.
Tätä sarjakuvaa oli kehuttu aikoinaan tahoilta joita yleensä kannattaa kuunnella, ja pari näytesivuakin olin nähnyt jotka näyttivät tosi hyviltä (paljastamatta silti oikeastaan mitään sisällöstä). Molemmat tekijät olivat tuttuja, Evan Dorkinin sarjakuvasta Milk & Cheese en ollut niin innostunut mutta pidin hyvin mahdollisena että tämä kykenisi hyvään tarinointiin, ja Jill Thompsonin piirrosjälkeä olen fanittanut pitempään ja edellämainituissa näytesivuissa näkyi että sarjassa on luvassa hyvin ilmeikkäitä koiria. Niinpä nappasin tämän luettavaksi, kiinnittämättä oikeastaan mitään huomiota kanteen tai takakansitekstiin (amerikkalaisissa sarjakuvissa, jos tekijät ovat tuttuja, kansien informaatioarvo sisällöstä on usein lähellä nollaa), aloin vain lukea kirjan alusta tasan sillä tiedolla että tässä sarjakuvassa päähenkilöinä on joukko koiria.

Niinpä ensimmäinen tarina koirankopista jossa kummittelee tuli luettua aika hämmästellen ja toinen tarina jossa noitasapatissa manataan demonia lisäsi hämmästelyä, ja vasta tässä vaiheessa tuli vilkaistua että joo, onhan kannessa haamuja ja musta kissa ja luurankoja ja pentagrammi, ja takakannessa mainitaan "unlikely team of paranormal investigators". Hyvä minä.

Eli lajityyppinä on siis yliluonnollinen kauhu, jossa päähenkilöinä on Burden Hillin omakotilähiön koirat (ja yksi kulkukissa) joita vastassa on kummituksia, noitia, demonisammakoita, rottakuningas, zombeiksi muuttuvia tienvarsiraatoja...tämä on juuri niin höyrähtäneen hieno kuin erikoinen asetelma lupaa, omalaatuinen huumori kuljettaa tarinaa mutta kauhussakaan ei olla säästelty (herkimpien kannattanee siis olla lukematta, suuri eläinrakkaus ei auta asiaa) ja episodimaisuudestaan huolimatta mukana on myös laajempaa tarinan kaarta ja henkilöt tulevat tutuiksi. Ja Thompsonin vesivärit ovat upeita, pelkästään ne olisivat jo hyvä syy lukea tämä vaikka tarina olisi ollut kuraa.
Jatkoa odotellessa.

Hei, seitsemän sarja -haaste on suoritettu! Mutta kyllä aion jatkaa kiinnostavista sarjakuvista kirjoittelua...

Venla Hiidensalo - Mediahuora

Hiidensalon esikoisromaani Mediahuora tuli luettavakseni jokin aika sitten kun muutama kirjabloggari tyhjenteli hyllyjään, muistelin tämän saaneen varsin ristiriitaisen mutta jotenkin kiinnostavan vastaanoton joten nappasin mukaan.

Free lance -toimittaja Maria Vartiainen kirjoittaa iltapäivälehtiin pääasiassa tunteisiin vetoavia ihmissuhdejuttuja joissa uhrit selviytyvät ja kriisi on uusi mahdollisuus, ja jonkin verran myös päivänpoliittisista aiheista (nämäkin jutut vetoavat tunteisiin, uhrit selviytyvät ja kriisi on uusi mahdollisuus).
Luvut olivat lyhyitä, niitä rytmittivät Marian FB-päivitykset ja kirjoitetut artikkelit, jotka näyttäytyivät usein parodioilta mutta olivat kuitenkin hyvin tunnistettavia tosielämästä...Hiidensalon kirjoitustyyli oli hyvin sujuvaa ja lukeminen eteni helposti.

Tavallaan helppous oli kirjan ongelma: suhtaudun varsin kielteisesti iltapäivälehtiin, lööppijournalismiin, tosi-tv-ohjelmiin ja sen sellaisiin joten Hiidensalo esitteli irvokkaina sellaisia asioita jotka jo valmiiksi olivat minulle irvokkaita. Ja olen jo lukenut Vuokko Toloseni ja Maarit Verroseni, Ivana B:n ja Miss Lonelyheartsin, Katarina Blumin menetetyn maineen, Public Imagen, Star Machinen jne. Hiidensalo kilpailee kovassa sarjassa, parhaana valttinaan ajankohtaisuus mitä toki käytteleekin runsaasti sillä riskillä että kirja ei kestä aikaa kovin pitkään...

Henkilöistä ja tapahtumista tuli mieleen usein kysymys että miksi he haluavat elää noin, valituksesta huolimatta nämä takertuvat elämäntapaansa vaikka kierre veisi minne (huomasin Booksyn kommentoineen samaa). Vaikka teitä on petetty niin miksi jatkatte itsepetosta? Aloin miettiä että luenko minä nyt itse asiassa narkkarikuvausta, onko henkilöillä riippuvuus itsepetokseen vai mistä on kyse. Onko Maria Vartiainen narsistin uhri, oman itsensä? Vai sorrunko minäkin nyt "kriisi on uusi mahdollisuus"-ajatteluun, tässä tapauksessa vain "raskaan työn paine vei voimat" ja Mariasta ei tullutkaan "ehjempi"?

Mielenkiintoinen piirre kirjassa oli kuin ohimennen mutta runsaasti käytetty uskonnollinen kuvasto, syntiä ja rippiä, rukouksia ja pyhimyksiä vilahteli vähän väliä sivulauseissa vaikka niihin ei koskaan sen selkeämmin tartuttu ja Marian esimies Jorma Tikka siivoili maininnat myös toimitetuista jutuista. Tästä tuli mieleen käänteinen Miss Lonelyhearts, journalisti kokee messiaanisia harhoja mutta siinä missä toisessa kirjassa asiaa levitetään kuin margariinia, toisessa se jää jäytäväksi aavekivuksi (mielessä kävi myös että ovatko Tikan nimi ja kirjan lukuisat muut lintumaininnat viittauksia Miss Lonelyheartsin esimieheen herra Shrikeen (=lepinkäinen)).

Tämä oli parempi kirja kuin uskalsin odottaa, mutta tietty terävyys ja haastavuus siitä kuitenkin jäi puuttumaan. Yksi ongelma oli kirjan pituus, groteski tyylilajina on enemmän lyhytproosan ja pienoisromaanien heiniä ja 400 sivussa on puolet liikaa. Ajankohtaisuudet ovat kaksipiippuinen asia, ajankuvan kiinnostavuudesta saamme toki tietää vasta vuosien kuluessa ja nykylukijalle mm. tiedot media-alan paskoista työsopimuksista voivat olla valaisevia vaikka aiheita onkin taas aivan liikaa ja ne sekoittuvat bulimistikseksi massaksi.

Kirjaa on luettu useammassa blogissa, jo mainitun Booksyn ohella Salla, Jenni, Mari A, Luru, Tessa, Merenhuiske...

Stella Gibbons - Cold Comfort Farm

'Curses, like rookses, comes home to rest in bosomses and barnses.'

Cold Comfort Farm on kirjallisuusparodia jonka ensisijaisista kohteista en ole kuullutkaan, ja toissijaisistakin on vain toisen käden tietoa (Thomas Hardy, D.H.Lawrence, Humiseva harju), mutta kyllä suomalaisen maalaisrealisminkin ystävät ja viholliset saavat tästä paljon irti. Tai ainakin minä huvituin, en ihan niin paljon kuin kannen sitaatti lupaa mutta kiitettävän paljon kuitenkin.

Flora Poste on nuori nainen jonka koulutus kattaa kaiken paitsi elannonhankkimisen, ja jäädessään orvoksi lähtee pitkälle vierailulle serkkunsa luo Sussexiin, maatilalle joka huokuu rappiota, tuhoa, sykkivää naturalismia, salaisuuksia ja intohimoja...hetken tilan touhuja katseltuaan Flora, joka arvostaa järkevyyttä ja käytännöllisyyttä, alkaakin järjestellä tilan asioita paremmalle tolalle. Vähän kuin jos Maa on syntisen laulun päähenkilöksi marssisi Emma Woodhouse.

Yleensä en kauhean mielelläni lue englannin murteita foneettisesti kirjoitettuna koska niistä selvän saaminen on usein turhan hankalaa, ja goottilais-lyyrillisen liioitteleva kieli jota tässä parodioidaan ei myöskään yleensä helpota, mutta Gibbons onnistui pitämään tekstin hyvin luettavana. Jopa keksiessään omia sanoja: jos lukijan tarvitsee tietää mitä on sukebind tai mollocking niin tämä käy ilmi.
Journalismitausta epäilemättä helpottaa, kirjailijan esipuheesta: "The life of the journalist is poor, nasty, brutish and short. So is his style. You, who are so adept at the lovely polishing of every grave and lucent phrase, will realize the magnitude of the task which confronted me when I found, after spending ten years as a journalist, learning to say exactly what I meant in short sentences, that I must learn, if I was to achieve literature and favourable reviews, to write as though I were not quite sure about what I meant but was jolly well going to say something all the same in sentences as long as possible."

Clarice Lispector - Tähden hetki

En tiedä.