Kirjan alkupuoli ei suoraan sanottuna tehnyt erityistä vaikutusta: taitavaa sanankäyttöä mutta ei niistä oikein saanut oikein mistään kiinni, tuntuivat olevan runoja ei-mistään, sellaista muodollista lyyrisyyttä jonka seuraavat runoilijapolvet innokkaasti unohtivat, ja ehkä ihan hyvästä syystä.
Seuraavissa osioissa vähän parannetaan, vaikka niissäkin tuntuu että taitoa ilmaista on enemmän kuin ilmaistavaa; joskus näinkin päin. Toki sieltä löytyy pari tuttuakin runoa (ja epäilemättä Hellaakosken kuuluisimmat säkeet "Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki"), mutmut...
Oikeastaan ansiokkaimmillaan tämä kokoelma on sarjassa uskonnollisia runoja, rukouksia tai muita vastaavia, niissä ainakin katse on kääntynyt johonkin suuntaan riippumatta siitä mitä tavoittaa tai ei.
Jooh, jotenkin ei nyt Hellaakoski säväyttänyt ehkä tuota allaolevaa runoa lukuunottamatta, pitää varmaan jatkaa Jääpeilillä.
Ääni läheltä
Niin, tilasin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
luo Herramme istuimen.
En tiedä, jos yhdistettiin,
en tiedä, jos ymmärrettiin.
Sain vastauksenko? En.
Tosin ihmisen ajatuskaava
hänt' ei ole kiinni saava,
ei nyt, eikä milloinkaan,
mut sinua vaikka en tunne,
minä kysyä tahdoin: kunne
veit toivon lapsilta maan?
Sinä, hahmossa ihmisteuraan
liet joskus astunut seuraan,
jota lienet säälinyt.
Tule taas, välimatkojes takaa,
tule tahtonethan jakaa
tämän Golgatamme nyt.
Niin korisin puhelinsoiton
hyvin kaukaisen, hyvin loiton,
ja huusin, ja muutkin huus.
En tiedä, jos yhdistettiin.
En tiedä, jos ymmärrettiin.
Mut humisi hiljaisuus
ja ympäri kipeän pääni
soi aivan likeltä ääni:
mua katso, ja hiljene vait.
Tuo kärsijän kouriin vaivas.
Näet: syntyy laulu ja taivas.
Mua liian kaukaa hait.
3 kommenttia:
Tuttu runo, jonka joskus jossain olen lukenut, mutta en muista missä yhteydessä. Runous on laji, joka joko kolahtaa tai sitten ei. Eräässä nuortenkirjassa oli kuvaus, kun opettaja luki runoa, josta kuuntelijat eivät ymmärtäneet mitään, mutta sitten eräs oppilas ymmärsi runon sielun, kun kuunteli laineiden liplatusta ja hän maintisi opettjalle, että runo olisi pitänyt lukea sellaisessa paikassa. Ehkä runo ymmärtääkseen tarvitsee samanlaisen tilanteen, kuin missä runoilija on runon kirjoittanut.
Varmaan myös jos lähtisi tiukasti analysoimaan niin monista runoista löytäisi vaikka mitä, mutta lukijana huomaan kuitenkin että joku koukku pitää olla joka tarttuu nopeasti, ja jos sitä ei löydy niin ei tule sen tarkemmin perehdyttyä...
Ja tilanteilla on varmasti vaikutusta, joskin onko kyseessä joku paikka tai aika vai elämäntilanne, se vaihtelee, ja osaan ei pääse yrittämälläkään.
Hellaakoski oli kiinnostava runoilija, vaikka tunnen häntä vähemmän kuin muita. Hän on kuin Kailas, jlolta heti muistan vain traagisen runon Kumpi? Teinirakkaani oli opetellut ulkoa Hellaakosken Haukan ja sitä ei voi unohtaa. Hellaakosken runo huhtikuun kamaluudesta melkein päihittää T.S.Eliotin Huhtikuu on kuukausista julmin, sillä:
"Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken-paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu."
- Aaro Hellaakoski -
Jääpeili
Lähetä kommentti