Blogattuja Kupiais-kokoelmia on tämän myötä nyt kymmenen, ja kun en yhäkään lue näitä järjestyksessä niin tämä kuuluu alkupään tuotantoon, sodanaikaisiin runoihin.
Varsinaisia sotarunoja tässä ei tosin juuri ole, kun se aineisto juuttui sotasensuuriin liiallista sotaväsymystä osoittavana ja morbidina, tai olikohan yksi tai kaksi samantyylistä runoa päässyt mukaan vähän eri muodossa?
Ei tämäkään aineisto nyt suoranaisesti hilpeää ole, intohimoja liikkuu ja osa niistä synkempiä, huulia suudellaan vaikka ne ovat toisten kuin sinun, minun vuokseni hän oppii että rakkaus on valhetta, aavistusten tummat laivat saapuvat satamaani jne, elämän vimmaa on ja pelkoa että se on tyhjää...
Mutta ei Kupiainen vielä tässä ole parhaimmillaan, aika monta tuntuu enemmän kisällin työnäytteiltä kuin varsinaisesti kypsiltä teoksilta, muodollisesti päteviltä mutta vähän mitäänsanomattomilta tai sellaisilta joita ei olisi jo tehty paremmin, joissain tapauksissa iskelmäsanoituksina...
Epätasaisessa kokoelmassa on kuitenkin mukana myös joitain onnistumisia...
Soutaja
Vieras on virta, ja vieras on vene,
eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo;
illasta aamuun on ihmisen souto.
Illasta aamuun on yöllistä matkaa;
jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Taapäin tuijotat, soudat eteen
outoa venettä outoon veteen.
(tämä taisi olla se runo jota kaipailtiin samannimisen kokoelman yhteydessä?)
Kirja osuu Runo18-haasteeseen.
5 kommenttia:
Soutaja alkoi minua puhutella - kumma kyllä, tuon säkeen Illasta aamuun on ihmisen souto ja ihan näiden teologisten oopiskelupohdintojen takia ja luomiskertomukseen liittyen, kun ilta oli ennen aamua. No, ei niistä sen enempää. Kupiainen on minulle uusi tuttavuus vaikka varmaan olen nimen jossain yhteydessä kuullut ja ehkä jonkun säkeenkin häneltä kuullut,vaikka en osaa yhdistääkään mihinkään.
Tässä soutajassa on kyllä hieman alavireisyyttä ja kaipuuta.
Tuossa "illasta aamuun" voi tosiaan olla raamatullista klangia, ja samoin viehättävä ajatus elämänmenosta soutamisena, katsotaan sinnepäin mistä tullaan muttei siihen suuntaan minne ollaan menossa...
Näissä monissa runoissa on alavireisyyttä ja muissa kirjoissaan Kupiainen on pystynyt myös raskaampaankin kurjuudessa rypemiseen vaikka toki myös viini, laulu ja naiset ovat olleet mukana...mutta parhaimmillaan on just vähän ulkopuolisena vähän ironisena tarkkailijana.
Ja Kupiainen on tullut vastaan ehkä ainakin täältä, on blogini eniten blogattu kirjailija, kun tutustuin vasta blogiaikana ja olen tuotannostaan pitänyt siinä määrin että teoksia on pitänyt lukea :)
(Suomen kirjallisuuden opiskelijat taas ovat aikoinaan päntänneet joitain kirjoittamiaan alan tietoteoksia, ei ehkä enää...)
No minulla on sukulaisten peruna Kupiaista, sekä se Runousoppi että runoja. Varmaan Kupiainen pääsi tiedotuskomppaniaan, eli kirjoitti sodan aikanakin. Minulle yösoutu kuulostaa sodan läpi elämiseltä ja ilman suoraa vaaraa että ihan heti kuolisi. Nälkä on ollut kyllä monilla vieraana.
Olen onnistunut välttymään hänen lukemiseltaan. Ehkä se on johtunut siitä että on pitänyt yrittää haalia enemmän uusia kirjoja ja koko ajan. Että pysyisi ajan virrassa? Pitää ruveta lukemaan, siis kiitos tästä blogauksesta!
Niin, onko tuo spesifisemmin sodan kokemusta vai elämää yleensä, vaellusta kuitenkin jonnekin josta ei ihan tiedä minne.
Olen arvellut että Kupiainen olisi ehkä parhaimmillaan jonkinlaisena "Valitut"-runoilijana kun tuotannossaan on epätasaisuutta, mutta liekö sitten olemassaolevissa Valituissa juuri ne minusta parhaat, en tiedä...
Sain tämän runon soutaja 33 vuotta sitten rakkaalta, viime kesänä poismenneeltä ystävältä, kun menetin sisareni onnettomuudessa. Tämä on minulle voimaruno, johon palaan aina uudelleen. Kiitos!
Lähetä kommentti