Helmikuun luetut

Otsuichi - Zoo
Eileen Chang - Lust, Caution
Chinelo Okparanta - Happiness, Like Water
Banana Yoshimoto - The Lake
Miroslav Válek - Rakastelua kananlihalla / Rauhattomuutta
Ivan Krylov - Tarinoita
Ida Simons - Tyhmä neitsyt
Heinrich Mann - Sininen enkeli

Helmikuussa tuli taas muutama kirja luettua, sairastettu flunssa osin vauhditti, osin hidasti lukemista...mikään luetuista ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaa mutta ansionsa noilla oli.
Pari lukuhaastetta jolkuttelee hyvin eteenpäin, mutta näytelmät ovat vielä jääneet pahasti paitsioon, yritetään ensi kuussa (hyllyssä on pari odottamassa).
Lisäksi tuli pohdittua parin tekstin verran marginaaliutta kirjallisuudessa, tästä oli muuallakin juttua ja on siinä vielä aika paljon pohdittavaa, asia ei ole vielä tullut selväksi...

	mies	nainen	muu
englanti	71	66	1	138
suomi	42	35		77
japani	29	8		37
ranska	26	8	2	36
italia	27			27
saksa	24	1		25
ruotsi	16	6		22
venäjä	13	1		14
tsekki	11			11
norja	9			9
espanja	7		1	8
unkari	4		1	5
tanska	4			4
arabia	3		1	4
puola	2	2		4
islanti	1		2	3
viro	3			3
muu			3	3
serbo-kroatia	2			2
portugali	1	1		2
kiina	1	1		2
slovakia	2			2
hollanti	1	1		2
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
	303	131	13	447

 ---------------------------
 FB-kanavalla muita viestejä:

"Keskustakirjaston sivuilla puhuu joukko kirjabloggaajia, mukaanlukien allekirjoittanut. http://keskustakirjasto.fi/…/bloggaajat-haastavat-kirjakes…/" (eli olin yhtenä haastateltavana linkatussa jutussa)

"Männäviikon erään merkittävän tapahtuman satavuotismuisto oli mennyt minulta ohi: 5. helmikuuta 1916 Cabaret Voltaire aloitti toimintansa Zürichissa.
Dadaismin alun ajoittaminen on ristiriitaisempaa mutta yksi lähde sijoittaa siksi Tristan Tzaran esiintymisen edellämainitussa 9. helmikuuta 1916.
Dada on aurinko,
Dada on muna,
Dada on poliisi monistettuna."

"Ärty.
Elokuvaharrastuneisuuteni yksi tärkeä alue on animaatio, mutta näiden DVD-julkaisut ovat aika monenkirjavia, ainakin jos puhutaan lastenanimaatioiksi mielletyistä filmeistä Disneyn ja ainakin ison osan animesta ulkopuolella.
Mielelläni kuuntelen alkuperäistä ääninäyttelemistä ja muuta ääniraitaa, joten mieluummin katson filmini dubbaamattomina tekstityksillä (ja koska minulla on jonkin verran heikentynyt kuulo, jos mahdollista katson myös suomenkieliset filmit tekstitettyinä).

Joku aika sitten kirjastossa huomasin Ruohometsän kansan DVD-julkaisun ja kiinnostuin: kirjasta pidin ja leffastakin olen kuullut hyvää (tai siis ainakin että moni on maininnut sen lapsuutensa traumatisoivimpina leffakokemuksina, kyseessä ei siis ole ihan puhtaasti lastenfilmi...)
Ääniraita vain suomeksi, ei tekstityksiä. Kiitti. (ja mitä vähän alkua katsoin, ääninäyttely oli aika ärsyttävän kuuloista, joten jätin nopeasti kesken)
Nyt sitten kävin hakemassa kirjastosta pari varattua DVD:tä Ivo Caprinon nukkeanimaatioita, mm. jonkinlaisena klassikkona pidetty Flåklypa Grand Prix. Ääniraidat: suomi, ruotsi, tanska, ei tekstityksiä. No voi helv... (ja hämmentävintä on norjan puuttuminen kielivalikoimasta, kun tämä on kuitenkin norjalainen filmi...)
Okei, ainakin tässä Pilvikallion vauhtikisoissa on ihan vakuuttavan kuuloinen joukko näyttelijöitä, Matti Ranin, Aila Arajuuri, Jussi Jurkka, Pekka Autiovuori jne. Mutta silti." ("Niin, se dubbaus oli...ihan kuunneltava, mutta olisin kyllä mieluummin ottanut alkuperäisen ääniraidan ja tekstityksen.
Flåklypa Grand Prix itsessään oli kyllä kiva leffa, näyttää proto- Wallace & Gromitilta.")

"Tästä aiheesta on tullut keskusteltua jo aiemmin ja asia on varmasti esillä blogissa jatkossakin. https://www.facebook.com/pojatkinlukee/" (eli uusi kampanja nuorten poikien lukemisista, aihe jota blogissani on pohdittu aiemminkin)

Heinrich Mann - Sininen enkeli

Kun huomasin tämän Heinrich Mannin kirjan 1001 Books -listassa olin hieman epäileväinen: kirjan olemassaolosta toki tiesin mutta pohdin mahtoiko sen päätyminen listalle johtua vain siitä että kirjasta tehty filmatisointi on armoitettu klassikko. Ja epäilytti myös sen vuoksi että kyseinen elokuva on suosikkileffojani (ja muutenkin olen fanittanut niin ohjaaja Josef von Sternbergiä kuin pääosaesittäjiä Emil Janningsia ja Marlene Dietrichia).

Mutta kun kirja nyt sattui suomennettuna käteen osumaan (suomennos Auli Hurme) niin kokeillaan nyt sitten.

Lopulta pitää kuitenkin todeta että filmatisointi on ottanut ihan reippaasti vapauksia kirjasta, alkuasetelma on sama mutta henkilöissä on eri sävyjä ja tarinat päätyvät hieman eri teille (joita kuvailen kohta, eli jos elokuva tai kirja eivät ole tuttuja niin SPOILEREITA tulee).


Asetelma on toki sama: kymnaasin vanheneva ja arvostettu, varsin tiukka, opettaja Professori Raat (joka koulussa ja kaupungilla tunnetaan myös pilkkanimellä Unrat, saasta) joidenkin ongelmaoppilaittensa tekosia kytätessään päätyy sivukujan kabareehen Siniseen enkeliin, ja siellä tutustuu laulajattareen (kirjassa Rosa Fröhlich, elokuvassa Lola-Lola). Ja kun heidän välilleen kehittyy suhde ja se tulee julkiseen tietoon, professori Raat suljetaan kunnon yhteiskunnan ulkopuolelle.

Alkuteoksen nimi Professor Unrat on kirjalle lopulta varsin sopiva, varsinkin alaotsikkonsa "Das Ende eines Tyrannen" kanssa. Elokuvassa nimihenkilö on varsin tyypillinen Emil Jannings -rooli, varsin ylpeä mutta myös ainakin vähän ylevä ja sympaattinen hahmo jonka romahtaminen on tragedia (blogini profiilikuva on Jannings samoin Sternbergin ohjaamassa elokuvassa Viimeinen käsky, jossa esittää myös vastaavaa hahmoa). Kirjan professori sen sijaan on pikkusieluinen ja kostonhimoinen tyranni, aidosti epämiellyttävä henkilö. Rosa/Lola on hieman hankalampi tapaus, kirjassa Rosan mielenliikkeitään esitetään selkeämmin mutta tässä tuntuu että Lola vie lopulta voiton juuri epämääräisyydessään, elokuva jättää paljon enemmän tulkinnanvaraa mitä Lola oikeasti haluaa, miksi hän tekee mitä tekee, Dietrich tekee roolissa vähemmällä enemmän.

Ja loppupuolella kirjalla ja elokuvalla on paljon eroja: siinä missä elokuvassa mennään aika lailla vapaata pudotusta pohjalle, Unrat ei nujerru niin nopeasti: vaikka onkin kunnon seurapiirien hyljeksimä, Unrat ja Rosa ottavat paikkansa demimondessa, heidän luonaan riittää kyllä vieraita juoman, seuran ja uhkapelien merkeissä, ja tätä Unrat isännöi ei niinkään tuottaakseen itselleen onnea vaan tuottaakseen muille vahinkoa: mitä useampia entisiä oppilaitaan ja muita tuttuja pystyy vahingoittamaan ja tuhoamaan, sitä parempi. Professori Raatista tulee aidosti professori Unrat joka saastuttaa ympäristöään. Loppu sillekin tulee (kuten alaotsikko kertoo) mutta vähän eri lailla.

Pidän elokuvaa yhä tyydyttävämpänä kokemuksena tarinan yksinkertaistamisista huolimatta tai niiden tähden, mutta oli tässä kirjassa omia ansioitaan...

Ida Simons - Tyhmä neitsyt

 

Tämän otin luettavaksi kun se yhdessä blogitapaamisessa oli tyrkyllä ja vaikutti kiinnostavalta.

12-vuotias Gittel pitää kaikkein eniten pianonsoitosta mutta soittopaikat ja olosuhteet vaihtelevat tasapainoillessa laajan juutalaisperheen kanssa maailmansotienvälisessä Hollannissa ja Belgiassa, joskus ollaan kotona ja joskus vanhempien riideltyä lähdetään äidin perheen luo Antwerpeniin ja sitten kun siellä kaikki ovat hermostuneet kaikkiin lähdetään takaisin...
Ja Antwerpenissa tutustutaan myös kiinnostavaan naapuriperheeseen, melkein kolmekymppinen Lucie kutsuu Gittelin soittamaan pianoa ja samalla Gittel tutustuu mukavaan mutta hieman omalaatuiseen perheeseen.

Gittel on toisaalta nokkela havainnoitsija, toisaalta myös varsin naivi ja tietämätön tyttö joka ei aina ymmärrä mitä aikuiset puhuvat tai tarkoittavat, ja saa myös oppia että kaikki ei ole siltä mitä näyttää ja moni ihminen teeskentelee asiasta tai toisesta...

Tätä kirjaa mainostettiin unohdettuna mestariteoksena yms. ja on saanut aika paljon huomiota, blogeissakin ollut paljon esillä (mm. Sara, Susa, Tuija, Mari, Katja, Niina...). Ja onhan tämä viehättävä teos, tasapainoilee hyvin hauskuuden ja vakavuuden välillä ja kerrontaratkaisu on erinomainen. Ja kieleltään ja kerronnaltaan tämä on raikas (suomennos Sanna van Leeuwen)...
Ja varmaan jos Simons olisi kirjoittanut enemmän kirjoja eikä olisi kuollut pian tämän esikoisteoksensa jälkeen niin niitäkin voisin lukea, mutta en minä nyt kuitenkaan ole tätä julistamassa mestariteokseksi tai ihan täysin pidä kaiken hypen arvoisena...hyvä kirja, parempi kuin moni muu mutta tavallaan myös ymmärrän miksi tällainen kirja päätyy unohtumaan moneksi vuodeksi vaikka se omalla tavallaan ajatonkin on.

Paljon on siis myös puhuttu julkaisuhistoriasta, kirja oli omana aikanaan menestys ja sitten jäi unohduksiin kunnes kaivettiin taas uudelleenarviointiin, vähän kuin Williamsin Stoner (johon tämän kirjan takakannessa viitataan ja joka on varmaan omalla tavallaan vaikuttanut että tämäkin kirja suomeksi ilmestyi). Vaan kyllähän näitä uudelleenarviointeja on tapahtunut muitakin, olen blogannut aiemmin Watsonin Miss Pettigrewista jolla oli jokseenkin samanlainen elinkaari.
Vähän sama kohtalo oli myös mm. Barbara Pymillä, joka on tyyliltään ja teemoiltaan lähimpänä tätä Tyhmää neitsyttä, lähempänä kuin takakannessa mainittu Jane Austen. Siinä ehkä onkin yksi syy miksi en niin vaikuttunut ollut tästä kirjasta, sitä oli niin helppo verrata Pymiin ja ansioistaan huolimatta jää kakkoseksi.
Ja voisin mainita myös vaikkapa Andersonin Thieves Like Usin vaikka kulttiarvostuksesta huolimatta se ei kai koskaan noussut myöskään kunnolla uudelleenlöydetyksi klassikoksi...mutta näitähän riittää.

Kotimaassamme on voinut huomata uudelleenarviointia, vaikkei ehkä näin dramaattista, vaikkapa Kalle Päätalon tuotannon suhteen, minun sukupolvelleni se on ollut symboli evvk-kirjallisuudesta mutta nyt nämä urbaanit parikymppiset ovat alkaneet lukea Iijokea...ja Eeva Joenpellonkin tuotannosta on taas alettu hieman puhua. Ja mikä mahtaisi sitten olla se oikea unohdettu suomalainen joka ansaitsisi uudelleenlöydön?

Ivan Krylov - Tarinoita

Viimesyksyn kirjamessujen satunnaislöytöjä oli tämä teos, kokoelma runomuotoisia faabeleita, kirjoittajana Ivan Andrejevitz Krylov (suomentajan nimeä ei ole kirjoitettu ainakaan latinalaisilla aakkosilla, se on ehkä mainittu niissä kyrillisillä aakkosilla kirjoitetussa tietoruudussa. Esipuheen kirjoitti Nikolai Tihonov).

Kirja pakkaa reiluun kahdeksaankymmeneen sivuun muutama kymmentä tarinaa, ja faabelin perinteessä hyvin kiinni ollen vaikutteita ja juttulainoja on Aisopokselta ja La Fontainelta (kirjan aloittaa tarina korpista ja juustosta...) mutta omaakin on kyllin. Moraliteetteja tietysti riittää mutta monessa niissä on myös sarkastista sävyä...
Ja vaikka kerronta onkin runomuodossa ja niin varsin kaunokirjallista, on näissä kuitenkin hyvin kerrotun tarinan suoruutta, napakkuutta ja iskevyyttä: ilmeisesti jotkut lauselmat täältä elävät idiomaattisesti yleisessä puheessa. Krylovin tarinat kyllä vaikuttavat siltä että niitä on luettu paljon mm. kouluissa ja kuvittelisin että jos opettelisin venäjää niin nämä olisivat palkitsevia tekstejä opetella lukemaan alkukielellä...
Miellyttävä teos siis. Suomennoksia on näköjään tullut tämän jälkeenkin, ja tuossa vuoden 2001 painoksessa on sivuja aika lailla reippaammin, onko siinä sitten tosi väljä taitto vai koottu koko faabelituotanto...

Krylovin itsensä puolesta tämä teos ei kuulu Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piiriin kun eli ja kirjoitti reilusti ennen neuvostoaikaa, mutta painotuotteena ollaan aiheen liepeillä. Olen näitä Petroskoin-kirjoja (julkaisija Karjalais-Suomalaisen SNT:n Valtion Kustannusliike) nähnyt aiemminkin (ja lukenutkin ainakin Vasurin) ja ne ovat usein varsin sympaattisen näköisiä kirjoja (sillä perusteella itsekin tämän nappasin, en siis tiennyt muuten Krylovista mitään tätä ennen). Ja edellä mainittu Tihonovin esipuhe on kyllä sävyltään sellainen että se on kirjoitettu sosialistisessa neuvostotasavallassa...

Hiiri ja rotta

"Oletko sä kuullut uutisia?" -
näin puhuttelee Hiiri Rotta-naapuria,
tulla vilistäen juoksujalkaa,
"meillekin nyt rauhan aika alkaa,
kun Kissa joutunut on, kerrottiin,
Jalopeuran hyppysiin!"
"Ilosi on, serkku, liian aikainen",
virkkaa Rotta hälle vastaten,
"älä turhia sä toivokaan:
jos toisiaan he turkkiin käyvät,
niin päättyneet on Jalopeuran päivät -
Kissan voittajaa ei olekaan!"
 -
Jutusta tästä merkitään:
jos pelkuri vain pelkää mitä -
hän luulee, että kaikki sitä
vain katsoo hänen silmillään. 

Viiden kirjan haaste

Tämä viiden kirjan haaste joka on aika monessa paikassa jo kiertänyt saapui tännekin päin Ketjukolaajalta.
Eli vastataan viiteen kysymykseen ja sitten pitäisi laittaa haastetta eteenpäin, vaikka tämä onkin varmaan jo kiertänyt monessa paikassa, eli jätän jälkimmäisen osan väliin.

1. Kirja, jota luen parhaillaan: kesken on tällä hetkellä kaksi. 
   Heinrich Mannin Sininen enkeli on kovassa vertailussa "kirja parempi kuin filmi"-kysymyksessä kun leffa on kaikkien aikojen suosikkieni joukossa...
   Ja Vladimir Bartolin Alamutia aloin silmäillä ensimmäisen luvun verran. 
   Tosin kun just nyt keskityn liman liikutteluun hengityselimissä ja epänormaaliin ruumiinlämpöön niin eivät ainakaan nyt kauheasti edisty, keskittymiskykyyn sopii paremmin Aku Ankka.

2. Kirja, josta pidin lapsena: minkäs nyt valitsisi. Silloin kun opin lukemaan niin Elina Karjalaisen Uppo-Nallet olivat parhaita kirjoja ikinä.

3. Kirja, joka jäi kesken: viimeksi jäi kesken kokoelma Paul Claudelin runoja jokunen viikko sitten, en saanut siihen oikein mitään otetta. Aiemmin on jäänyt kesken kirjoja joihin aion kyllä palata jossain vaiheessa kuten Rushdien Keskiyön lapset mutta myös teoksia joiden lukeminen varmaan jää siihen n. 50 sivuun, kuten Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen: hmm. Flannery O'Connorin Palava kehä ainakin, sekä itsessään että tutustuttaen O'Connorin muuhunkin tuotantoon ja ajatteluun.

5. Kirja, johon palaan uudestaan: Joitain teoksia tulee tietysti vilkuiltua varsin usein mutta tässä tuskin haetaan sanakirjoja tms. 
   Varsinaista kaunokirjallisuutta ei ole kovin paljoa tullut uudelleenluettua viime vuosina, mutta esim. Leena Krohnin Umbran olen lukenut varmaan viisi kertaa, ja Nathanael Westin Miss Lonelyheartsin samoin. Junichiro Tanizakin Varjojen ylistyksen pariin voi myös palata usein. 

Miroslav Válek - Rakastelua kananlihalla / Rauhattomuutta

 
Kirjastossa huomasin tämän Válekin kahden kirjan suomennosyhteisniteen: olin aiemmin lukenut kirjailijalta jo teoksen Kosketuksia ja tämä jatkuu samantyylisillä linjoilla, Jari Aula on suomentajana ja vierekkäisillä sivuilla on slovakinkielinen alkuperäisteksti ja suomennos. Ja kirjat ovat myös ajallisesti jatkoa tuolle, Rauhattomuutta julkaistiin 1963 ja Rakastelua kananlihalla 1965.

Monet runot pitenevät useampaan sivuun, ja samoin Válekin kryptisyys tuntuu kasvavan ajan myötä: ensimmäisestä puoliskosta eli myöhemmästä Rakastelusta kananlihalla ei oikein tahtonut saada mitään otetta, paljon on kuvia ja symboleja mutta aika suuri niistä meni reippaasti ohi. Válekin ilmeinen viehtymys sanaleikkeihin ja runsas metaforisuus eivät varmaan ole kovin helppoja kääntää, jotain niistä avataan jälkisanoissa mutta tämä lukija oli enemmän epämääräisen hämmentynyt kuin ihasteleva.

Rauhattomuutta toimii paremmin, metaforapommitus pysyy yhä korkeana mutta jotenkin ne asettuvat vähän ymmärrettävämpään muotoon, visioista alkaa saada jotain kiinni.

Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen tämä tietysti sopii, henkilökohtaisen rinnalla taitaa näissä olla enemmän yhteiskunnallista ja poliittista aineistoa (vinkkaan esim. kapitalistista järjestelmää kritisoivia Titanicin tuhoa ja Rummutusta vastapuolelle).

Rummutusta vastapuolelle (ote)

Kuolon ruosteharjainen tamma hirnuu niin sitkeästi,
tehkää se täydelliseksi ankaralla risteytyksellä,
tehkää täydelliseksi sen hellä eläin,
sen puhdas kukka,
absoluuttiseksi ruusuksi asti, nimipäiväruusuksi sopivaksi,
mutta myös syvän unen ruusuksi, lauseeseen:
"Rakkaat vanhemmat, myöhästyn hetkisen, sillä..."
Loppuunsaatettu kuolema joka perheeseen!
Hygieninen kuolema tuleville äideille ja rintavauvoille!
Kalkittu,
kuolema, valkoinen, lopullinen tämän ajan muoto.
Ja kaikki siinä on tarkkaan jaoteltu:
FOR LADIES                            FOR GENTLEMEN
Mutta gentlemannit eivät saavu tänne keräämään luitaan,
he ajavat partansa ainutlaatuisella Philips-merkkisellä koneella ja juovat giniä.
Sähkömehiläinen surisee heidän korvanjuuressaan, mutta ei tuo heille mettä.

Marginaalisesta kirjallisuudesta

Jatkamme vielä vähän matkaa edellispostauksen aiheesta.

Toisaalla maahanmuuttajakirjailijoita käsittelevässä keskustelussa tuli mieleen kysymys jota myös olen pyöritellyt aiemmin: mikä on kirja? Ephemera-kulttuurituotteista olen kirjoitellut täällä ja näihin postauksiin on koottu esimerkkejä kirjoista.

Jos puhutaan kirjallisuudesta nimenomaan teksteinä, kuinka suuri osa kirjallisuudesta sijoittuu perinteisen "oikea kustantamo painaa koviin kansiin, sitten sitä myydään Akateemisessa ja Suomalaisessa ja Hesari ja Parnasso kirjoittavat arvostelun"-formaatin ulkopuolelle? Kuinka moni jää täysin kirjallisuusjournalismin huomiotta? Millä perusteella jakautuminen tapahtuu, ja onko yhteiskunnan marginaaleista tulevalla kirjallisuudella suurempi todennäköisyys myös tulla julkaistuksi ja näkyväksi marginaalisia reittejä marginaalille?

Koko Hubara kirjoittaa: "No, minähän kirjoitan. Kirjoitan nyt tätä. Lisäksi minulla on kustannussopimus ja apuraha ja minä olen kirjailija riippumatta siitä, haluatteko te kuulla, mitä minulla on sanottavanani. Ettekä te edes ole ensisijainen lukijakuntani, ette ensisijainen kriitikkoni." Otheiron II on teksti. Ruskeat tytöt on kokoelma tekstejä. Netti on täynnä tekstejä. Lehtiä ilmestyy Suomessa lukuisia, niissä julkaistaan myös paljon kaikenlaista, ja merkittävä osa niistä ei ole kirjallisuuslehtiä tai valtakulttuurilehtiä.
Oletettavasti proosafiktion määrä monissa näissä julkaisuissa on aika vähäinen, romaaneja ei tietenkään kovin helposti tule mutta satunnaisia novelleja ja fragmentteja ehkä, runoutta tiedän löytyvän ja asiaproosaa, esseitä ja sen sellaista valtavasti.

Samoin Suomessa ilmestyy joka vuosi lukuisia muita painotuotteita, kirjoja ja kirjasia, joihin ei ehkä ikinä törmää jos ei satu olemaan jollain tavalla jo tekijän ja teoksen kontekstissa sisällä (tai töissä Kansalliskirjastossa käsittelemässä vapaakappaleita).

Siirryn puhumaan itsestäni, esimerkeistä voi johtaa laajemminkin. Taannoisessa Blogistanian kirjapalkintojen äänestämisessä huomasin yllätyksekseni että minulla jopa oli kolme kirjaa joita voisin äänestää Tieto-palkintoon: Pieni pyhiinvaellukseni II, Käsikirja katolisista pyhimyksistä ja Pieni kirja Hemmingistä.
Jätin kuitenkin äänestämättä: sekä Ellilä että Luoma ovat tuttuja ja siinä missä heidän kirjoistaan voikin blogata, en ehkä halua ryhtyä asettamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Ja toisena syynä että en muista nähneeni kenenkään muun näistä kirjoista mitään bloganneen joten joka tapauksessa olisivat olleet lähinnä kuriositeettimainintoja. Kirjoista on ollut juttua Fideksessä, Käsikirjasta myös Kotimaassa ja Pienestä pyhiinvaelluksesta Lukulampussa, eli voitaneen puhua painotuotteista jotka eivät kovin paljoa saaneet valtakulttuurinäkyvyyttä vaikka ensisijainen yleisönsä onkin niistä varmaan varsin hyvin tietoisia.

Samoin tuntuu jotenkin hassulta toivoa (ilman lisämääreitä) maahanmuuttajien kirjallisuutta kun olen sellaisia tässä viime aikoina lukenut kymmeniä tai satoja tekstejä viimeisen sadan vuoden ajalta. Ja kuten sanottu, myös kuratoinut uudelleenjulkaistavaksi (oheisesta linkistä Aarts, Cobben, Reijnders, Hovers, Puts, Verschuren ja Veenker ovat hollantilaisia, Bonduelle ja Lemaire ranskalaisia, Spoorista ja de Caluwésta en nyt muista mutta jostain muualta kuitenkin. Muut taitavat olla syntyperäisiä suomalaisia).

Tiedän että monilla valtakulttuurin edustajilla on jonkinlainen aversio noissa esimerkkiteksteissä käsiteltäviä aiheita kohtaan, mutta eikö se juuri olekin ongelma, valtakulttuuri sanelemassa marginaaleille mistä nämä saavat kirjoittaa ja millä tavalla jotta tulisivat valtakulttuurin hyväksymäksi?
On ymmärrettävää, että jos aihe on jo niin kovin nähty ja se esitetty ikävystyttävän tutusta näkökulmasta, mutta muuten jos haluamme huomioida monikulttuurisuuden ideaalin, ei muilla perusteilla mitään aihetta tai näkökulmaa voi hylätä mielenkiinnottomana. Jos niin tekee yksittäisenä lukijana, on henkilökohtaisesti epäonnistunut monikulttuurisena lukijana, mutta jos niin tekee kustantajana, journalistina, kirjastonhoitajana, kauppiaana tms. on osa rakenteellista väkivaltaa.

Ideaalin kovista vaatimuksista johtuen lienee syytä suhtautua suurella epäilyksellä kaikkiin väitteisiin aidosta monikulttuurisuudesta, ennemminkin kannattaa pohtia kuinka paljon tai vähän siinä epäonnistuu.

Identiteeteistä ja marginaaleista

Sosiaalisessa mediassa pyörähti taas käyntiin kiinnostavaa kulttuurikeskustelua appropriaatiosta, marginaaleista yms. alkaen Koko Hubaran kahdesta kirjoituksesta (tai ensin lähinnä siitä ensimmäisestä) ja leviten mm. tänne, tänne ja tänne ja muutamaan FB-keskusteluun mukaanlukien pari joihin itsekin jotain sanoin.

Ja jos sitä tännekin laittaisi jotain mietteitä aiheesta, jo hyvän matkaa alkuperäisen aiheen sivusta (koska en ole Koko Hubara) mutta jotain representaatiosta, marginaaliasemassa olevista kulttuureista, identiteetistä ja sen sellaisista.
Identiteettikysymyksiä olen vuosien varrella pohtinutkin aika paljon, kun itsellenikin niitä on ehtinyt kertyä aikamoinen valikoima, suosioltaan, yleisyydeltään ja valta-asemaltaan hyvin vaihtelevia, joidenkin (ulkopuolisten ja omienkin) mielestä jopa ristiriitaisia ja osa itse omaksuttuja ja osa ulkopuolelta määriteltyjä.

Osaa on täällä blogissakin puitu, joitain varsin keskeistäkin blogin kirjoitustavassa. Kuten se, että olen asettunut kirjallisuuskeskustelijana tietoisesti marginaalisen ulkopuolisen rooliin, vaikka kyseinen rooli on paradoksaalisesti todelliselta väkimäärältään enemmistö: en ole kirjallisuusalan ammattilainen tai edes puoli-ammattilainen enkä ole päivääkään opiskellut kirjallisuustieteitä tms., post-kolonialistista tai muutakaan. Ja näin ollen minun pitäisi olla oikeaoppisesti hiljaa ja ottaa viisaammiltani mitä he suvaitsevat antaa, olla kohde.
Kuten näkyy, tuotan kuitenkin päättääväisesti kirjallisuuspuhetta kuulijoiden määrästä riippumatta, ja joskus kiinnitän huomiota kaikenlaisiin epäolennaisuuksiin kuten että miten ei-kirjallisuustieteilijät on kuvattu kirjallisuudessa.

Toinen viime aikoina paljon pohdituttanut identiteetti on suomalaisuus, kiitos mm. uutisissa näkyvät ilmiöt. Haluanko minä identifioitua suomalaiseksi? Ulkopuolelta moinen määritys epäilemättä tehdään sen kummemmin ajattelematta mutta onko se todenmukainen tai hyväksyttävä? Mitä suomalaisuus lopulta merkitsee?
Ehkä suomalaisuus pitäisi ymmärtää jonkinlaisena vammana, jonain jonka kanssa pitää vain yrittää elää koska pelkällä kieltämisellä ei se mihinkään katoa vaikka sopivin käytäntein ja apuvälinein sen kanssa voi elää melkein normaalia elämää (mutta silti on loukkaavaa että minua tarkasteltaisiin vain vammani kautta).

Myös katolisen kirkon puitteissa on tullut harrastettua paljon identiteettipohdintaa ja -keskustelua. Suomessa kirkko on selvästi marginaalinen vähemmistö, mikä tarkoittaa että on aika lailla erilainen kokemus olla katolilainen Suomessa kuin vaikka Italiassa tai Argentiinassa.
Samoin Suomessa käännynnäisten suhteellinen osuus on sen verran merkittävä että ryhmän sisällä näiden ääni pääsee selvemmin kuuluviin ja niinpä täällä on varmasti eri tavalla esillä millä tavalla käännynnäisten ja kehtokatolilaisten kokemukset ja usko eroaa toisistaan (käännynnäiset eivät ole kasvaneet uskon ja kulttuurin sisällä, mutta ovat tietoisesti valinneet sen: onko tämä huonompi vai parempi vai onko vertailu mielekästä; erilaista se kuitenkin on).
Mutta tässä on myös hyvä pitää mielessä kuinka paljon edes oman marginaalinsa puitteissa voi puhua marginaalista: minä, Timo Soini ja Antti Nylén olemme kaikki valkoisia kantasuomalaisia miehiä ja katolilaisia käännynnäisiä, mutta en usko että kukaan meistä voi puhua toisen suulla. Vaikka meillä on selvästi kohtalainen määrä yhteisiä identiteettejä, me emme ole sama henkilö (tästä huolimatta katson aiheelliseksi loukkaantua jos uskonnollisten vähemmistöjen edustajien kansalaisoikeuksia halutaan rajoittaa, kuten oikeutta poliittiseen virka-asemaan...)

Viime aikoina olen myös tutustunut aika paljon kirkon historiaan post-reformaatio-Suomessa ja onhan se todettava että kun ollaan näin pieni joukko (viime vuosina on ollut massiivista kasvua mutta silti väkimäärä on n. 12000, sillai Ilmajoen tai Alavuksen väkiluku) niin oma kulttuuri on väistämättä aika lyhyttä ja ohutta, ja tämä siis siitä huolimatta että jäsenistöstä varmaan suhteettoman suuri osa on ollut "sivistyneistöä": yksittäisiä hyvin ahkeria tekijöitä, rakentajia ja sisällöntuottajia on ollut mutta ovat usein vain yksittäisiä toimijoita tai pieniä ryhmiä...(vähän tähän liittyen olen itse innostunut mm. kuratoimaan vanhoja lehtiartikkeleja uudelleenjulkaistavaksi, koska minusta on tärkeää että meidän omia tekstejä omillemme on helposti saatavissa. Muutkin saavat tietysti lukea jos mieli tekee.) 

Tähän liittyen on tosin myös todettava yksi asia joka liittynee myös siihen mitä Hubara käsittelee: on eri asia sanoa haluavansa monia ääniä myös marginaalista kirjallisuuteen ja oikeasti haluta niitä. Esim. Sigrid Undsetin kääntymyksenjälkeistä kirjallisuutta vastaan hyökättiin rajusti, siihen suhtauduttiin aivopestynä propagandana koska sen esittämä kuva ei vastannut valtaväestön hyväksymää ja vaatimaa kuvaa katolilaisuudesta (ei myrkkytikarein varustettuja pahisjesuiittoja yms yms). Undset ei kertonut sitä tarinaa mitä ulkopuolinen valtaväestö kertoi.
Haluaisin sanoa että nykyiseltä kirjallisuusmaailmalta voisi odottaa suurempaa avarakatseisuutta toisia, omaa tarinaansa omilla ehdoillaan kertovia ääniä kohtaan, kuin 1920-30-luvun Norjalta, mutta en sano.

(tulipas tästä hieman sekava vuodatus. No, toistaiseksi jääköön tälleen kunnes palaa kauhaan jälleen)

Banana Yoshimoto - The Lake

Luin joskus vuosia sitten Yoshimotolta pari suomennettua, Kitchenin ja Np:n, ja vaikken niistä oikein mitään enää muistakaan taisivat ne olla aika hyviä.
Tässä The Lake -kirjassa reilu parikymppinen päähenkilö hapuilee elämänsä suuntaa, Chihiro on varsin epäkonventionaalisen perheen kasvatti joka haluaa jättää pienen kotikaupunkinsa taakseen ja ainakin nyt maalaa isoja seinämaalauksia (vaikka vähätteleekin itseään eikä pidä itseään varsinaisena taiteilijana vaan ennemmin puuhastelijana).
Chihiro alkaa juttuun naapurinsa Nakajiman kanssa, nuoren miehen joka on aika omituinen ja jolla on ilmeisen ongelmallinen tausta, josta ei halua liikaa puhua eikä Chihiro liikaa udella. Ja näiden välille kehittyy jonkinlainen suhde, jota kumpikaan ei myöskään halua käsittellä liian perinteisen romanttisena.

Kirja alkaa aika hitaasti ja epämääräisesti, pikkuhiljaa avautuen ja kehittyen kuten henkilötkin ja heidän suhteensa. Tapahtumia ei kovin paljoa ole ja tietystä "tell, don't show"-tyylistä huolimatta monessa asiassa pysytään myös epämääräisenä tai vihjaavana. Lopputulos on miellyttävä, nuorten aikuisten versio kasvutarinasta: saattaa olla että tämänkin sisällön unohdan aika nopeasti mutta jätti kuitenkin positiivisen fiiliksen.

Kurjen siivellä -haasteessa lennetään eteenpäin.

Chinelo Okparanta - Happiness, Like Water

 

Ja nyt sitten nigerialais-amerikkalaisen kirjailijan Chinelo Okparantan novellikokoelma, napattu Akateemisen ulosheittoalennusmyynnistä viime vuonna...

Novellikokoelmaksi tässä on mukana aimo annos yhtenäisyyttä, järjestys on selvästi harkittu vaikka esim. samoja henkilöitä ei käytetäkään (mm. Mahmutovicin tai Gilchristin tapaan): ensimmäisissä tarinoissa ollaan Nigeriassa, keskellä on America-novelli jossa puidaan maasta- ja maahanmuuttoa, lopun tarinoissa nigerialaiset henkilöt majailevat Yhdysvalloissa). Ja fokuksessa ovat naiset, myös niissä parissa tarinassa joissa näkökulmahenkilönä on mies, naisten ja usein äitien ja tyttärien suhteet.

Tätä lukiessa pohdin hieman myös aiemmin lukemaani Martin Egblewogbea (koska pohjoisen barbaarina assosioin Ghanassa asuvan ghanalaismiehen ja Yhdysvalloissa asuvan nigerialaisnaisen samaan afrikkalaiskirjailijoiden joukkoon), Okparanta tuo selvästi enemmän Nigeriaa esille, maan tapoja, maan omia (tai siirtolaisuuden) konflikteja, esittelee aistimuksia ja kieltä, siinä missä Egblewogbe on huomattavasti neutraalimpi: henkilökohtaisissa tyylivalinnoissa on varmasti omaa linjaa mutta mietin myös vaikuttaako se että toinen asuu Afrikassa ja kirjailijana pysyy jatkuvasti kulttuurinsa sisällä, kun taas toinen Amerikassa tarkastelee kulttuuria myös paljon ulkopuolelta (ja vaikuttavatko lukijakunta, julkaisijat yms.)

Ei sillä, kyllä Okparantan käsittelemissä ihmissuhteissa riittää universaaliutta, vaikka monet ristiriitojen aiheet saattavatkin näyttää aika kummallisilta niin se miten niiden kanssa toimitaan usein ei.
Osa tarinoista ei niin suurta vaikutusta tehneet mutta oli täällä hyviä mukana, Fairness, Runs Girl, America, Tumours and Butterflies...

Eileen Chang - Lust, Caution

 

Tällainen löytyi myös kirjastosta, Eileen Changin pitkä novelli joka on kuitenkin erillisniteenä julkaistu, varmaan sen vuoksi kun Ang Lee on tehnyt tästä elokuvan (en ole nähnyt).

Tapahtumapaikkana on 40-luvun Shanghai, sodanaikainen ja Japanin kontrollissa. Yee-perheen kodissa majailee perheystävä, hongkongilainen nuori rouva Mai, jolla on salainen suhde herra Yeen kanssa, poliitikon joka tulee hyvin juttuun miehittäjien kanssa.
Rouva Mai odottaa herra Yeetä salaiseen kohtaamiseen, mutta kaikki ei ole sitä miltä näyttää eikä kohtaaminen suju niinkuin suunniteltiin...

Ilmeisesti Chang noin yleensä vältteli poliittisia aiheita (siinä missä ajan kiinalainen kirjallisuus demagogiaa suosi), keskittyen arkielämään, tässä on kuitenkin hieman poliittista juonnetta mukana vaikka ihmissuhteet ja tavallinen elämä onkin selvemmin näkyvillä, leidit pelaavat mahjongia ja mies ostaa koruja rakastajattarelleen...
Ainakin tässä Chang myös mieluummin alikertoo kuin ylikertoo, tarina on hyvin riisuttu, noin kuuteenkymmeneen sivuun on mahdutettu paljon, ei liikoja selitellä miksi hän teki noin kuin teki ja taustoituskin on viitteellistä (katselin tässä juonikuvausta siitä leffasta, siihen on näköjään lisäilty enemmän flashbackia ja muuta taustoittavaa, mitään tarinassa olevaa ei varmaankaan ole tarvinnut jättää pois...)

En tämän yhden tarinan perusteella vielä oikein osaa sanoa mielipidettäni, ei suosikikseni noussut mutta voisihan näitä enemmänkin lukea...joka tapauksessa osuma Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen.

Otsuichi - Zoo

Taas novellikokoelma kirjailijalta josta en ollut kuullut aiemmin mutta etsin jotain kivaa Kurjen siivellä -haasteeseen...

Otsuichi on kirjailijanimi, joka on näköjään erikoistunut tällaiseen moderniin kauhu/dark fantasy/jotain-lajiin, ja kirjan yksitoista tarinaa olivat kyllä varsin mielikuvituksellista menoa. Vähän liiankin, creepyä oli heitetty mukaan sellaisia annoksia että moni tarina meni jo reippaasti absurdin puolelle, varsinaista kauhua ei synny kun henkilöt ja tilanteet ovat jo niin...outoja. Creepypasta on ehkä ollut vaikuttajana ja tietysti japsikauhu on muutenkin usein aika erikoista...

Mutta mukana oli kyllä pari erinomaista novellia, pidin kovasti "SO-far"in pojasta jolta on toinen vanhemmista kuollut onnettomuudessa...mutta varmaa ei ole kumpi. Ja "The White House in the Cold Forest"in tosi pimeästä satumaisuudesta. Ja joissain muissakin oli kyllä tarpeeksi kiinnostavia ideoita ja koukkuja että tästä luki nekin jutut joiden kohdalla muuten totesi että kamoon, nyt meni jo älyttömäksi.

Jos lajityyppi kiinnostaa niin kannattaa tutustua (ja jos taas inhoaa kauhukirjallisuutta, ei tämä mielipidettä muuta).

Ai niin, tämä kirja esiintyy tämän tekstin lopussa, vaikken tiennyt sitä vielä silloin.

Tammikuun luetut

Alessandro Baricco - Ocean Sea
E.L. Konigsburg - Ystäväni noitatyttö
Leonardo Sciascia - The Knight and Death & One Way or Another
Luis Negrón - Mundo Cruel
Jáchym Topol - The Devil's Workshop
Alain René Le Sage - Kavaljeerin muistelmat
Miklós Mészöly - Saulus
Abul Alâ' al-Ma'arri - Runoja elämän tarpeettomuudesta
Paul Berna - Päättömän hevosen salaisuus
Vénédict Erofejev - Moskova - Petuški
Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Heikki Nuutinen: Augsburger Postzeitung 1687 - Birgitan ystävä 2001

Vuosi on aloitettu reippaalla pinolla kirjoja, ja vuoden lukuhaasteitakin on paria aloitettu ja pari muuta saanevat aloitusteoksensa tässä kuussa.
Ja klassikkohaastekirjasta kirjoitin eilen, nyt pitää alkaa pohtia seuraavaa heinäkuun tienoille, olisiko Humiseva harju vai Dracula vai Kuin surmaisi satakielen vai mikä...lukemattomia klassikoita on lukemattomia.

	mies	nainen	muu
englanti	71	65	1	137
suomi	42	35		77
ranska	26	8	2	36
japani	28	7		35
italia	27			27
saksa	23	1		24
ruotsi	16	6		22
venäjä	12	1		13
tsekki	11			11
norja	9			9
espanja	7		1	8
unkari	4		1	5
tanska	4			4
arabia	3		1	4
puola	2	2		4
islanti	1		2	3
viro	3			3
muu			3	3
serbo-kroatia	2			2
portugali	1	1		2
hollanti	1			1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
	299	127	13	439

----------------
FB-sivuillakin on mietitty jotain:
"Arvostamme systematisointia. Näin saadaan kirjallisuuteenkin jotain tolkkua.
http://www.kosmoskirjat.fi/uutiset/2016/kirjallisuuden-jaksollinen-jarjestelma "

"Olen Helmet-kirjastojen nettisivuille vuosien varrella koonnut muistilistoja mahdollisesti kiinnostavasta aineistosta, joista osaa käyn läpi vähän aktiivisemmin ja osaa pikkuhiljaa kun tulee mieleen.
Nyt katselin kirjalistan vanhempaa päätä ja huomasin että muutama nimike oli kokonaan poistunut valikoimista, siis eivät ole enää edes Pasilan kirjavarastossa.
Okei, todennäköisyys että olisin ikinä lukenut Gertrude Steinin The Making of Americansia on jossain 0,1% tienoilla mutta oli kiva tietää että siellä se odotti."