Gustave Flaubert - Rouva Bovary

Rouva Bovary (suom. Anna-Maija Viitanen) päätyi varsin vahvaksi ehdokkaaksi klassikkohaasteeseen: se on kirja joka on usein kummitellut varsin korkealla näillä "kuolemattomimmat klassikot" listoilla mutta jäänyt aiemmin lukematta, ja olen lukenut kyllä pari muuta Gustave Flaubertin kirjaa ja niistä pitänyt.

Lähdin siis lukemaan positiivisin mutta kovin epämääräisin mielikuvin: toisaalta tietäen että tässä on nyt suuri klassikko kyseessä ja toisaalta en kuitenkaan tiennyt juonesta tai tapahtumista niin paljoa. Nimihenkilö Emma Bovary on jonkun maaseudun pikkuporvarin vaimo joka elättelee haaveita seurapiireistä ja glamourikkaammasta elämästä, ja päätyy avioliiton ulkopuoliseen romanttiseen suhteeseen: asioita jotka tulivat esille kirjan ensimmäisellä puoliskolla. Niinpä pääsin onnellisesti kuitenkin jännittämään lopussa että mitenköhän tässä oikein käy, mikä ei ole kauhean yleistä nimekkäiden klassikkojen kanssa.
Mikä ehkä kertookin että eivät ne juonenkäänteet niin tärkeitä lopulta tässä kirjassa ole.

Aika pian tajusin lukevani Don Quijotea, jos siis Don Quijote olisi ollut nainen, jonkin verran (muttei liian) heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa ja sekoittanut päänsä romanttisilla haaveiluilla ritariromanttisten sijaan. Vähemmän koomisen tästä kirjasta tekee se, että Emmalla on rajallisemmat mahdollisuudet lähteä toteuttamaan huuhailujaan (ja toisaalta kun niin tekee, tuottaa enemmän vahinkoa myös muille) eikä toisaalta miehestään Charlesista ole Sancho Panzaksi (niistä muista miehistä puhumattakaan).

Flaubert mainitaan realismin edustajaksi vaikkeivät ne aiemmin lukemani Pyhän Antoniuksen kiusaus ja Kolme kertomusta lajia edusta, eikä tämäkään ihan tiukasti: realismia, psykologista ja muutakin, tasapainotetaan metatietoisuudella, tämä on kirja kirjallisuudesta.
Samaa tasapainottelua huomasin myös kuvauksissa, yksityiskohtien käytössä erityisesti loistetaan: toisaalta niitä taitavasti ripottelemalla saadaan ympäristöihin, henkilöihin ja tapahtumiin erinomainen konkretian tuntu, "se on siis juuri tällainen", ja toisaalta detaljeissa on paljon subjektiivisuutta, jos Emma haluaa nähdä jotain huonona niin kaikki puhuu sen puolesta, jos hyvänä niin sekin sellaisena varmasti näyttäytyy.
Realismi värittyy voimakkaasti kokijan subjektiivisuudella ja kertojan ironialla: jos on realismia niin ei ole ainakaan ikävintä realismia (tarina ei ole kovin onnellinen mutta runsas ironisuus pitää lukukokemuksen silti tarpeeksi kepeänä, sillai ranskalaisittain).

Eittämättä voin sanoa että tämä on erinomaisella taidolla kirjoitettu kirja, teknisenä suorituksena epäilemättä ansaitsee paikkansa kirjallisuuden kaanonin terävimmässä kärjessä: ja se on jo hyvä syy lukea tämä.
Mutta vaikka pidinkin tästä niin, no, lopulta pidän monesta muusta kirjasta enemmän (Flaubertinkin tuotannosta siitä vinksahtaneenkiehtovasta Pyhästä Antoniuksesta).
(Minä olen siis varmaan Rodolphe).

Vénédict Erofejev - Moskova - Petuški

 

Vénédict Erofejevin teoksen olin nostanut jostain "voisi lukea joskus"-listalle aikoinaan ja Ketjukolaajan bloggaus ja sen inspiroima Leningrad - Ost-Berlin -haaste antoivat aikeille lisäpotkua. Ja löytyihän se.

Kyseessä on Neuvosto-Venäjän undergroundia, jonka loppulause viittaa että kirjoitusajankohta on ollut 1969, ensimmäinen ilmestyminen 1973 ja tämä Esa Adrianin käännös 1990. Tarinan (tai alaotsikkona on "runoelma") päähenkilö Venja lähtee junalla Moskovasta Petuškiin reilun sadan kilometrin päähän, krapula on tietysti päällä joten matkaeväisiin kuuluu loiventavia, joita sitten nautitaan runsaasti ja vielä enemmän. Koska jokainen kunnon venäläinen juo viinaa.
Ja tavataan ihmisiä, puhutaan ja tarinoidaan ja filosofoidaan, osa ehkä todellista ja osa harhaa ja jonnekin myös päädytään.

- Oletteko te Erojefev? - Ja nainen huojahti hivenen minua kohti, sulki silmänsä ja avasi taas.
- Tietenkin olen! Kukapa muu!
(Voi mistä hän arvasi, tuo harmoninen nainen?)
- Minä olen lukenut teiltä jotain. Ja kuulkaa ikinä en olisi uskonut, että puoleen sataan sivuun saa mahtumaan niin paljon puuta heinää. Yli-inhimillinen suoritus!
- Onkohan sentään! - Minä lanttasin ja join, tunsin itseni imarreluksi. - Voin minä vääntää lisää puuta heinää, jos tahdotte! Panna vielä paremmaksi...!
Siitä kaikki alkoikin. Eli alkoi muistikatkos: kolmen tunnin aukko.

Tarina virtaa eteenpäin hieman proosarunon hengessä, kirjan junamatkaa rytmittävät asemat joilla pysähdytään ja ajatukset ja puheet vaeltavat kirjallisuuden klassikoista juomaresepteihin, antiikin ja Raamatun tarinoista siihen että musikalla ei ole varaa leipään ja vodka on halvempaa ja siinä ohessa mm. julistetaan sota Norjalle ja päädytään...jonnekin.

Poukkoilevan huuruisessa kertomuksessa kerrotaan jotain tavallisesta elämästä Neuvostoliiton aikoina, tarpeeksi häiritsevästi että kotimaassaan ei virallisilla tahoilla varmatsikaan pidetty ja tarpeeksi viihdyttävästi että epäpoliittinen ulkomaalainen n. 25 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen tämän parissa viihtyi.

Paul Berna - Päättömän hevosen salaisuus

 

Nuorten toivekirjasto vie tällä kertaa Paul Bernan ja Martta Tynnin voimin 50-luvun Ranskaan, Pariisin lähiseuduilla oleviin työläiskortteleihin.
Siellä kymmenen lapsen (iät kahdestatoista alaspäin) jengi hengailee yhdessä, suurena hupina mäenlasku pyörillä varustetulla puuhevosella jolta puuttuu pää. Mutta yllättäen eräs kulkukauppias ja pari epäilyttävää tyyppiä alkavat osoittaa merkillistä mielenkiintoa hevosta kohtaan, mutta kun lapset eivät siitä halua luopua niin se varastetaan...liittyykö tämä jotenkin kadonneeseen smaragdikoruun tai vähän aikaisemmin tapahtuneeseen rahasäkkien katoamiseen junasta?

Jee, lanu-dekkaria, milloinkohan olen viimeksi moista lukenut. Tietysti juttu ratkeaa ja hyvissä ajoin oli jopa selvää että millaisesta rikoksesta on kyse, joten varsinaisia yllätyksiä ei juuri tullut, mutta sympaattista seikkailua luki silti mielellään ja mielessään vertaili Blytoneihin ja muihin vastaaviin (joita pitäisi ehkä jotain lukea joskus uudestaan).

Pääasiallinen vetonaula tässä olikin lasten joukko, jonkin verran yksittäisiä persoonallisuuksia nousi esiin mutta lopulta nämä ovat nimenomaan joukko jotka pitivät yhtä ja hauskaa. Olin aiemmin pohtinut ranskalaisfiktion lapsikäsitystä ja kyllä se tässäkin tuli mieleen, lapset saavat mennä aika vapaasti ilman aikuisten kontrollia (kuvauksesta päätellen jotenkin vaikea uskoa että nykyaikana sallittaisiin moinen mäenlaskuharrastus...) mutta niin dekkarointia kuin harrastetaankin niin ovat ensisijaisesti lapsia jotka leikkivät, seikkailevat ja hölmöilevätkin (rikosjuttuun sotkeennutaan ja siinä edetään yhtälailla vahingossa kuin tarkoituksella) eivätkä mitään ultrarationaalisia pikkuaikuisia.
Ja vastaavasti piiripoliisi tai muut aikuiset eivät ehkä anna jutulle alussa kovin suurta painoarvoa ja etenevät siinä vähän omia ratojaan mutteivät ole mitenkään täysin pihalla olevia hölmöjä joita pikkunerot jallittavat miten tahtovat.

Ja okei, myönnän että loppupuolella oli eräs yksityiskohta joka tuli hieman yllätyksenä että se menikin noin, nimittäin kyyninen toteamus että tuskinpa tästä mitään palkkiota maksetaan, asia kuitenkin hautautuu byrokratiaan. Toisaalta maksettu palkkio olisi muuttanut ryhmän köyhää mutta kunnollista ja yhtäpitävää ideaa ratkaisevasti, näköjään Berna kirjoitti tälle myös jatko-osia (joita ei ole suomennettu).

Taas luin tätä varmaan kiinnittäen huomiota eri asioihin kuin jos olisin lukenut kymmenvuotiaana, mutta viihdytti tämä näinkin. Ja NTK-haasteeseen tämäkin kuuluu.

Kirjan on lukenut myös Jokke. 

Abul Alâ' al-Ma'arri - Runoja elämän tarpeettomuudesta

 

Satunnaisnostoja kirjastohyllystä, joskin kun lainasin tämän huomasin että sama runoilija olikin mukana myös viime kuussa bloggaamassani Abbasid-dynastian aikaisen arabirunouden antologiassa.

No, mikäs siinä, kyllä tähän sieti tutustua laajemminkin ja suomeksi (suomentajana Jaakko Hämeen-Anttila). Abul oli tuon antologian runoilijoista viimeinen (eli siis kuitenkin noin tuhat vuotta sitten), aikana jolloin kalifaatti oli jo ongelmissa ja muutenkin Abul kokee ympärillään olevan vain kurjuutta ja rappiota ja tuotantonsa keskeinen sisältö on siis että kaikki on turhaa ja parempi kuin kuolla on olla syntymättä.

Näitä runoja kun lukee sivukaupalla niin lopputulos alkaa olla itsessään jo varsin huvittava, kyllä oltaisiin jaxuhalien tarpeessa. Ja toisaalta tutultahan moni asia kuulostaa, hyvin voisi Abul kirjoittaa nykyajastakin.

Te sivistyneet miehet!
Teitä miellyttävät
koristeet, kärpästen surinat.

Susia ovat runoilijanne,
varkaita lauluineen
ja lurituksineen.

Ystävilleen pahempia
kuin viholliset.
Ahnaammat sanoja varastamaan
kuin röyhkeät rotat.

Minä sijoitan teihin
turhaa ylistystä.
Yhtä hyvin
me voisimme pilkata toisiamme.

Teidänkö joukossanne kuluttaisin
vanhuuden päivät
niin kuin kulutin hukkaan
nuoruuden päivät?

Minä heitän syrjään
kauniit sanat, jätän kaiken
erämaan poikien laulettaviksi.

Runous on turhaa,
kunniatonta, ja tuottaa
vain silkkaa tappiota.

Jättäkää minut rauhaan.
Minä lakkaan puhumasta sekavia,
sulkeudun oven taakse
odotan kuolemaani.

Miklós Mészöly - Saulus

Taas varsin satunnaisia löytöjä divarista, unkarilaisen Miklós Mészölyn historiallinen romaani ajanlaskun alkupuolen Palestiinasta ja miehestä nimeltä Saulus (suom. Anna-Maija Raittila).

Minulla on H:n valtuutuskirje mukanani. [...] Otan kankaan pois sen ympäriltä, sen toisella puolella lukee: Kenellä valitus? kenellä huokaus? kenellä kiistat? kenellä levottomuus? kenellä syyttömät haavat? kenellä veristävät silmät? Ja toisella puolella: Ylistäköön sinua ulkopuolella oleva ihminen.

Historialliseksi romaaniksi tämä tosin oli varsin omalaatuinen: ajankohta on parista muusta kirjasta tuttu, neljä vuotta sitten muuan petturirabbi on tapettu vaikkakin tämän seuraajista on vielä vähän haittaa, mutta runsaasta henkilöjoukosta ei juuri tuttuja nimiä löydy, sen rabinkaan nimeä ei mainita ja temppelissä on H. ja K. mutta muuten kiinnekohtia ei kovinkaan paljoa anneta.
Kirjasta on muutenkin aika vaikea saada otetta että mistä oikein onkaan kysymys, se on täynnä epämääräisiä vihjailuja, keskusteluja jotka eivät johda oikein mihinkään, paljon henkilöitä jotka tulevat ja menevät...en tosiaankaan oikein osaa sanoa mitä tämä kirja lopulta käsittelee, lähinnä siitä välittyy painostava, vainoharhainen tunnelma jossa kaikki tarkkailevat kaikkia ja hienoja yksittäisiä kappaleita ja lauseita, siinä olikin tarpeeksi syytä jatkaa lukemista kummastelusta huolimatta. 

Eivät vain pitaaliset, myös aika voi aueta haavoille.

Mutta 60-luvun Unkarista tulee osuma Leningrad - Ost-Berlin -haasteeseen.

Alain René Le Sage - Kavaljeerin muistelmat

Kavaljeerin muistelmien lukemisesta mainitsin jo vuodenvaihteen lukumaratonin yhteydessä ja nyt sitten luin teoksen loppuun: melkein 900-sivuista tiiliskiveä olin lueskellut pikkuhiljaa muutama luku kerrallaan reilun kolmen kuukauden ajan (suom. Jorma Partanen).

Teokseen tartuin kun olen aiemmin lukenut Alain René Le Sagen toisen suomennetun kirjan Ontuva paholainen, eurooppalaisen romaanin varhaiseen edustajaan 1700-luvun alusta, joka oli sen verran viihdyttävä että piti tätäkin kokeilla.
Ja Le Sage pysyy hispanofiilinä, päähenkilö Gil Blas (jonka mukaan kirja on alkukielellä nimetty) on Asturiasta ja seikkailee ympäri Espanjaa, ja tärkeimpänä vaikuttajana on tässäkin espanjalainen pikareskiromaani. Mutta siinä missä Ontuva paholainen oli huomaavaa vauhtia etenevä yhdenpäivänromaani, Gil Blasin elämä kuvataan nuoruudesta hyvin kypsään ikään asti, ja siitä siis sivujakin tulee.

Vaikken olekaan ihan varma miten tämä on alunperin ilmestynyt, niin päätin kuitenkin lähteä lukemaan tätä vanhemmalle kirjallisuudelle tyypilliseen jatkokertomustapaa, eli hitaassa vauhdissa pätkinä muiden kirjojen seassa. Tyyliltään tämä sopii aika hyvin moiseen lukemiseen, koska dramaattinen kaari on aika löyhä, Gil Blas de Santillana lähtee varsin vaatimattomista oloista maailmalle onneaan etsimään, ja kohtaa monenlaista ihmistä ja päätyy monenlaisiin asemiin, onni seuraa onnettomuutta ja onnettomuus onnea, mutta tapahtumat seuraavat toisiaan kuin helmet nauhassa, siihen saattoi aina luottaa että mitä tahansa tapahtuikin niin parin luvun päästä ollaan jo ihan muualla.

On tässä siis kuitenkin hyvin laaja kaari, Gil Blasin persoonassa: alun naivius rapisee nopeasti ja loppupuolella aletana ymmärtää että on sitä muutakin tavoitetta kuin pelkkä rahan ja vallan kahmiminen...ja tietysti seikkailujen lomassa tuli esiteltyä yhteiskuntaa ylhäältä alas saakka, maantierosvoista pääministereihin.


Hitaampi lukutahti tuli ongelmaksi vain ajoittain kun joihinkin samoihin henkilöihin törmättiin useampaan kertaan ja sitten piti muistella että kukas tämä Alfonso olikaan, mutta ei se valtava ongelma ollut, ja yhtenäisenä lukemisena tämä olisi käynyt kyllä aika puisevaksi, annospaloina tämä oli viihdyttävä (vaikka kyllä minä silti ennemmin suosittelen Ontuvaa paholaista).

Muutoin suhtauduin näihin huvituksiin nuoren miehen tavoin: en ymmärtänyt vahinkoa, mitä ne minulle tuottivat, otin huomioon vain niistä koituvan kunnian. Toinenkin seikka esti minua olemasta siinä suhteessa varovainen: kaupankäyntini valtion ja kirkon viroilla toi yhtä mittaa vettä myllyyni. Näin omaisuuteni lisääntyvän päivä päivältä. Kuvittelin, että tällä kertaa olin naulannut onnen pyörän liikkumattomaksi.

Tätä kirjaa lukiessa tuli yllättäen mielleyhtymiä noir-kirjallisuuteen, erityisesti arvostamaani Dashiell Hammettiin (Nipvetin postaukset kirjailijasta samalla kun luin tätä saivat ehkä sopivasti pohtimaan kirjailijalaatuaan). Vaikka pikareskikirjoissa yleinen tunnelma onkin hyvin erilainen kuin noirissa, niin maailma- ja henkilökuvissa on kuitenkin hieman samaa. Lukemissani pikareskeissa päähenkilöt jäävät aika persoonattomiksi, menevät paikasta toiseen ja mihin tahansa päätyvätkin ryhtyvät laittamaan asioita järjestykseen (tietysti omien tavoittensa mukaisesti) vähän kuin Hammettin nimetön Continental Op tai Ned Beaumont jonka psykologiaan ei päästä sisälle, henkilöt määrittyvät ensisijaisesti tekemisensä mukaan eikä minkään sisäisen psykologian.
Samoin muutenkin kaikki henkilöt pääsääntöisesti edistävät vain omia tavoitteitaan, kaikkien voi odottaa huijaavan ja valehtelevan, ja altruismi on lähes tuntematonta (kyllä sitäkin aina silloin tällöin tapaa, mutta yllättäen eikä siihen pidä ikinä luottaa).
Tarinatkin etenevät yleensä episodimaisesti ja vaikka henkilöt kuinka toimeliaita ja aikaansaavia ikinä ovatkin niin lopulta kohtalon kovaa kouraa ei voi välttää, onnen pyörää ei naulita liikkumattomaksi. Perussävy ja moraali on sekä pikareskissa että (Hammettin) noirissa lopulta ennemmin nihilististä kuin positiivisen rationalistista tai romanttista. 
Ai niin, ja minua viehättävät molemmat lajityypit (ehkä tämä kertoo jotain minusta). Tiedän että molemmilla lajityypeillä on myös inhoajansa, en tosin tiedä ovatko nämä samoja henkilöitä (saati että lukiko Hammett pikareskeja).

Jáchym Topol - The Devil's Workshop

What do they think? You can't have pits of corpses lying around in Europe: don't be silly! This all has to be cleaned up.

Tähän viileähköön säähän viileähkö kirja: suositus Topolin kirjalle tuli huomattua joskus Librarythingissa ja kun se tuli jossain vaiheessa vastaan divarissa niin otin hyllyyn ja nyt luettavaksi.

Noin 150 sivuun on pakattu aimo annos eurooppalaista historiaa ja nykyhetkeä katseltuna nimettömäksi ja vähän persoonattomaksi jäävän päähenkilön silmin. Poika elää lapsuutensa Terezinissä, pienessä tsekkikaupungissa jossa toisen maailmansodan aikana toimi Gestapon kuolemanleiri, ja käytännössä suoraan tämä päälle sitten rakennettiin kommunistiajan armeijakaupunki. Erään onnettomuuden vuoksi poika päätyy vankilaan (jossa toimii teloitusten avustajana) ja kun pääsee vankilasta on kommunismi kadonnut, samoin armeija Terezinistä ja jäljellä on aavekaupunki jossa on jäljellä vain vanhuksia, hulluja ja muita syrjäytyneitä joilla ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. Kaupunkiin on tarkoitus myös jättää pienimuotoinen kuolemanleirin muistomerkki ja poistaa muut epätoivotut jäänteet kaupungista puskutraktoreilla...

Tämähän ei miellytä Leboa, vanhempaa miestä joka on syntynyt sodan aikana Terezinissä ja jolla on obsessio säilyttää kaupunki kokonaisena, jokainen pieni esine ja jäänne joka maanalaisista kammioista ja parakeista löytyy...ja saa tähän innostettua muitakin (päähenkilömmekin tulee mukaan toimintaan) ja alkaa kerätä massiivista maailmanlaajuista mediahuomiota, turistivirtoja ja myös ihmisiä jotka tulevat pitemmäksi aikaa oleskelemaan Terezinin yhteisöön (suuri osa "bunk seekereita", nuoria ympäri maailmaa joiden sukulaisia on kuollut keskitysleireillä).
Päähenkilömme on saanut tässä vaiheessa haltuunsa hyvin tietotaitoa ja yhteyksiä aiheesta, sen verran että valkovenäläinen headhunttaaja tekee tarjouksen samantyylisestä projektista...ja kun Terezinin yhteisö joutuu vastatuuleen matka vie Valko-Venäjälle, jossa Tereziniin, Dachauhun, Auschwitziin ja muihin verrattuna sodan kauhut ovat olleet moninkertaisia (ja kauhuja riittää nykypäiväänkin asti), nyt pitää saada turismi vastaavalle tasolle...

Topol sekoittaa fiktiota ja faktaa (mainiten jälkisanoissa viitteitä suoriin lainauksiin) ja sanotaanko että jos tässä ei olisi mukana aimo annos pikimustaa huumoria ja yleisasenne säilytetty viileänä niin tämä olisi varsin sietämätön kirja.
Keskeisenä dilemmana on muistamisen ja unohtamisen välinen ristiriita. Toisaalla on tahoja jotka haluavat siivota epämiellyttävän historian pois silmistä ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan (ja jotka saattavat jättää huomiotta että vaikka jonkin paikan historia olisi läpeensä epämiellyttävä, asuu siellä silti ihmisiä jotka ovat eläneet ihmiselämänsä siellä...) ja toisaalla sitten kauhuturismi, historian tragedioihin obsessoituminen, niillä mässäily ja niiden kaupallinen hyödyntäminen lieveilmiöineen, vaikka tekijöiden alkuperäinen tarkoitus olisi kuinka hyvä tahansa. Steven Spielbergistä valkovenäläiseen sananlaskuun että jos kaivaa auki vanhoja hautoja, särkee elävien luita...

Hankala kirja jossa riittää paljon ajattelemisen aihetta ja pureskeltavaa (mikä voidaan kehuksi nostaa).

Tämä kirja ei varsinaisesti kuulu Leningrad - Ost-Berlin -haasteen piiriin koska on alunperin julkaistu 2009 ja tapahtumat sijoittuvat post-kommunistiseen aikaan, vaikka menneisyyden painolasti onkin luonnollisesti keskiössä. Mutta silti haasteessa on vähän samaa ideaa, ehkä tuohon neuvostoajan kirjallisuuteen suhtaudutaan myös vähän samaan tapaan että voitaisko leikkiä että sitä ei oikeasti julkaistu isoja kasoja ja varmaan luettukin ja että sen olemassaolosta on ihan hyvä herätellä...ja toisaalta että siihen ei suhtaudu pelkkänä kauhutrippinä, että ihmiset elivät, kirjoittivat ja lukivat myös tuolloin mm. ihmiselämästä.

Luis Negrón - Mundo Cruel

 

Jatkamme tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmilla joita olen jostain hyllyyn poiminut: kyseessä on ilmeisesti puertoricolaisen Luis Negrónin esikoiskokoelma, yhdeksän novellia (joista pari luin taannoisen lukumaratonin aikana) ja olisi tämä periaatteessa luettavissa vaikka yhdeltä istumalta.

Aló? ...Yo girl, tanto time!...Hey listen, did La Edwin call you?...The one who thinks he's so manly...Girl, yes, the baby of the group...How weird because he's been calling everybody...

Kokoelma on temaattinen kokonaisuus, kaikki liittyvät jollain tavalla monenkirjavaan homoalakulttuuriin San Juanissa, monista eri näkökulmista ja usein suoraa minä-kertojaa käyttäen tai joskus sarjana kirjeitä tai tuossa ylläolevassa lainauksessa Hilda Husso -tyylisesti puhelinkeskustelua josta kuullaan vain toinen osapuoli (ja toisesta osapuolesta ei niin väliäkään, kun on hyvä juttu kerrottavana).

Novellit ovat tosiaan aika lyhyitä ja satiirisia, tarinoista osa aika suoraviivaisia ja osassa taas löytyy yllättävän absurdeja käänteitä (mm. niminovellin omalaatuisessa dystopiassa tai kansikuvan viittaaman For Guayaman seikkailussa...). Tekstin sävy ei ole aina niin arkirealistinen mutta hahmoissa, näiden puheissa ja käytöksessä on kuitenkin uskottavuutta.
Kannen blurb liioittelee niinkuin ne tapaavat tehdä mutta kyllä tässä ehkä puolet on mainioita tarinoita (mainittujen Mundo Cruelin, For Guayaman ja La Edwinin ohella pidin myös The Vampire of Mocasta) ja muutkin luettavia.