Syyskuun luetut

Sándor Petőfi - János Sankari
Richard Brautigan - In Watermelon Sugar
Joseph von Eichendorff - Tyhjäntoimittajan elämästä
Edward Anderson - Thieves Like Us
Hasso Krull - Meter ja Demeter
Romain Rolland - Mestari Breugnon

Steven Jay Schneider - 100 European Horror Films (BFI Screen Guide)
Craig Steven Titus - On Wings of Faith and Reason

Syyskuussa kaunokirjoja tuli taas luettua muutama, ja tuossa mainittujen tietokirjojen lisäksi tuli enemmän selailemalla luettua joitain kirjoja mm. antiikkitavaroista ja nettikirjoittamisesta...ja sarjakuvia sekalaisia.

Ja tietysti lukuisia hyvin merkillisiä uutisotsikoita maamme tilasta.
Lukuhaasteet eivät juuri edenneet, Krullin kirjan kohdalla tosin vihjaistiin Abadeo-blogin Maailmanlopun jälkeen -haasteesta johon moinen vedenpaisumuskuvaus varmaan sopisi (kuten myös ehkä Brautiganin kirja jossa jotain apokalypsihenkistä on ehkä tapahtunut mutta kovin selkeää ei ole onko ja mitä) mutta en taida kolmea muuta kirjaa määräajassa saada luettua...

No, tässä pitänee alkaa jo odottaa ensi kuussa tulevia Helsingin kirjamessuja (ja katsoa josko lähempänä olevista Turun kirjamessuista tulee raportteja, niille en ole itse menossa mutta kiinnostavat toki)

	mies	nainen	muu
englanti	67	62	1	130
suomi	41	35		76
ranska	22	8	2	32
japani	25	6		31
italia	25			25
ruotsi	16	6		22
saksa	16	1		17
venäjä	9	1		10
tsekki	10			10
norja	9			9
espanja	6		1	7
tanska	4			4
unkari	3		1	4
puola	1	2		3
islanti	1		2	3
serbo-kroatia	3			3
viro	3			3
muu			3	3
arabia	1		1	2
portugali	1	1		2
hollanti	1			1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
albania	1			1
	269	123	13	405

--------------------------------

FB-kanavalla esitettyjä ajatuksia bloggauslinkitysten lisäksi:

"Tällainen näkyy aloittaneen, pitänee poiketa (varsinkin kun sijaitsee aika lähellä...)
En ole mitenkään spefin suurkuluttaja mutta esim. Vaskikirjojen muutamaa teosta on tullut hehkutettua, ja tiedä mitä muuta tuolta löytyy.
Aavetaajuus" (spefi-erikoistunut kirjakauppa)

"Ette kysyneet, kerron silti: Top 25 japanilaiset elokuvat (tähän saakka nähdyistä):
25. Street of Shame (1956)
24. Early Summer (1951)
23. Tekkonkinkreet (2006)
22. Memories (1995)
21. Ikiru (1952)
20. Kiki's Delivery Service (1989)
19. The Story of the Late Chrysanthemums (1939)
18. Rashomon (1950)
17. Bakumatsu taiyoden (1957)
16. Princess Yang Kwei-fei (1955)
15. Porco Rosso (1992)
14. Grave of the Fireflies (1988)
13. Whisper of the Heart (1995)
12. Millennium Actress (2001)
11. Kuroneko (1968)
10. Ugetsu (1953)
9. Funeral Parade of Roses (1969)
8. Memories of Matsuko (2006)
7. Late Spring (1949)
6. Throne of Blood (1957)
5. Onibaba (1964)
4. Tokyo Story (1953)
3. My Neighbor Totoro (1988)
2. Tokyo Godfathers (2003)
1. House (1977)

Tuossa on englanninkielisiä ja japaninkielisiä nimiä sekaisin, osalla olisi suomenkielinenkin nimi jota en välttämättä tunnistaisi."

"Ottaen huomioon että en mitenkään kauhean suuri länkkärifani oli, miksi olen lukenut Charlierin ja Giraudin Blueberry-seikkailuja 28 sarjakuva-albumin verran?
Lukutahti on ollut varsin leppoisa, välillä on ollut taukoja, mikä on toiminut varsin hyvin kun otti huomioon mitkä albumit muodostivat pitempiä tarinasyklejä, nämä syklit kannatti lukea vähän tiiviimmin.
Sarja myös paranee edetessään, alkupuolen jutut olivat ihan kivaa peruseurolänkkäriä nätillä kuvituksella mutta juonenpudonta paranee sarjan edetessä, sykli Chihuahua Pearlista Arizona Loveen oli vähän turhan pitkä mutta ansiokas, mutta tämä viimeinen sykli Mister Blueberrysta Dustiin oli suosikkini, tarinaltaan ja kerronnaltaan erinomainen (lopussa ehkä tuli vähän kiire punoa juonenpätkät kasaan kun ylimääräisillä sivuilla mentiin jo) ja Giraud kikkaili kuvituksessaan enemmän eri tyyleillä, joista osa ei ehkä ihan täysillä toiminut mutta kuitenkin.

Jäljellä olisi sitten vielä aika monta albumia spinoffeja, nuoruustarinoita yms joista osa eri kuvittajilla..."

"Jos olisin gladiaattori, olisin Provocator (ylläri). "Paras mies voittakoon! Provocator taisteli yleensä toista Provocatoria vastaan, näin häviäjällä ei ollut tekosyitä. Provocatorit olivat kaikista gladiaattoreista parhaita miekkailijoita ja taistelu perustui nopeisiin hyökkäyksiin, joiden tarkoituksena oli saada vastustaja menettämään tasapainonsa. Provocator oli ainoita gladiaattoreita, jolla oli rintapanssari suojana miekaniskuilta ja hän käytti taitavasti myös kilpeään aseena."
Gladiaattoritesti "

Romain Rolland - Mestari Breugnon

Luin Romain Rollandia näytelmän verran vuosi sitten ja nyt sitten romaanin, eräänlaisen. Kirjailija kertoo itse kirjoitustunnelmista alku- ja jälkisanoissa, kirja syntyi 1913 laajan Jean-Christophe-urakan päätyttyä jolloin mieli teki kirjoittaa jotain leppoisampaa ja kevyempää, ja lopptuloksena tuli sitten tämä (joka julkaistiin tosin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1919, ja Matti Pyhälän suomennos 1979).

Rolland esittelee kirjassa "esi-isänsä" Colas Breugnonin ja 1600-luvun Burgundin, Clamecyn kaupungin (jossa kirjailija itse on syntynyt). Breugnon on puuseppä, omapäinen, omanarvontuntoinen ja juonikaskin, rakastaa hyvää ruokaa, juomaa ja muita yksinkertaisia iloja sekä sitä että saa elää kuten miellyttää (huolimatta äkäisestä vaimosta, keskenään riitaisesta seuraavasta sukupolvesta ja ajoittain levottomista ajoista).

Tästä tulee mieleen että tämä olisi voinut ilmestyä jossain lehdessä jatkokertomuksena, Breugnonin ja Clamecyn elämää seurataan vuoden ajan ja paljonhan siinä tapahtuu mutta varsinaista dramaattista kaarta ei ole. Tulee karnevaali ja paastoaika, tavataan vanha heila vuosien takaa, rutto kulkee kaupungin yli ja ruttoa seuraa ryöstelyä ja muuta levottomuutta, mutta kunnon burgundilainen ei turhasta hötkyile kunhan viiniä on (joku nettikommentoija vertasi Breugnonia Pollyannaan, ja onhan tässä suoraviivaisessa optimismissa samaa vaikka imelyyteen ei sorruta). Saattaa olla että Rolland oli tosiaan kirjoittanut tätä suoraviivaisesti alusta loppuun sen kummempaa rakennetta kehitelemättä, ainakin tämä sopi hyvin leppoisaan lukutahtiin luku silloin, toinen tällöin, ja hyvän mielen kirjana tämä toimi vaikka ulkoiset tapahtumat olisivat toisella tavalla käsiteltynä toisenluonteisella päähenkilöllä olleetkin masentavat.

Työn päälle viiniä ja viin päälle työtä - sellainen on ihanaa elämää! Jurot kademielet murisevat, että olenpa valinnut sopivan ajan laulamiselle ja että elämme surkeita aikoija...sellaisia ei olekaan. On vain surkeita ihmisiä. Minä en kuulu heihin, Luojan kiitos! Vai että ihmiset pieksävät ja ryöväävät toisiaan, niinkö? Niin on aina tehty, ja meidän jälkeläisemme käyvät yhtä raivokkaasti toistensa tukkaan ja lyövät toisiltaan nenät lysyyn. Enkä epäile, etteikö heillä olisi ainakin neljäkymmentä uutta tapaa, joilla se onnistuu paremmin kuin meiltä. Mutta olen varma, etteivät he keksi uutta tapaa juoda, ja uskallanpa haastaa heidät ottamaan mittaa itsestäni...

Edit: Hei, 500. postaus! Nyt pitäisi olla lasillinen burgundilaista mutta jos nyt vaikka lagerin tuolta avaisi...

Hasso Krull - Meter ja Demeter

Tämä tuli napattua myös luettavaksi taannoisen epiikkakiinnostuksen yhteydessä ja vaikka Hasso Krullin teos ei ehkä perinteisintä eeppistä runoutta olekaan, niin kyseessä on kuitenkin laaja kokonaisuus joka tarkastelee maailman tilaa myyttien välityksellä.

Kirja koostuu sadasta runosta jotka on jaettu kahteen osaan, Meterin ja Demeterin osioihin. Meterin (joka tunnetaan myös Kybelenä) osion ensimmäisessä runossa kerrotaan Prometeuksesta jolle tuli on jo vanha juttu ja joka aikoo nyt hukuttaa maailman vedenpaisumukseen. Demeterin hengitys taas tuottaa ilmaa ja Demeter hengittää sisään Prometeuksen pilviä...(kai huomaatte että puhe on hiilidioksidista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta merenpinnan noususta?)
Meter viittaa nimellään mittaukseen ja kulttinsa ekstaattisuudesta voi ehkä johtaa ajatuksia kulutukseen, sillä maailma kuluu ja mitä enemmän mittaa, sitä vähemmän on, ja samoin runot lyhenevät, ensimmäisen runon 49 riviä vähenevät 49:n runon yhteen ja osion loppuun.

Demeter-osion nollannessa runossa on samoin yksi rivi ja samaan tapaan rivimäärä kasvaa, Demeter luo tyhjästä jotain ja luominen etenee ja kasvaa kunnes päästään taas alkua vastaavaan laajuuteen.
Molemmissa osioissa mukaan sekoitetaan runsaasti myös muita myyttejä, Meterin osiossa vedenpaisumuksista ja Demeterin luomisista, ja esitetään myös laajempi ajatus jumalattaresta joka sekä luo että hävittää luomustaan yhtaikaisesti...samalla sitoen yhteyksiä arkiseen materiaaliseen nykymaailmaan, siitähän myytit koko ajan puhuvat...

Kun virosta kääntää niin mukana on varmasti hieman kotikenttäetua, Anu Laitilan käännöstä oli hyvä lukea vaikken alkukieliseen vertailla voikaan.
Erot perinteiseen epiikkaan ovatkin huomattavia, mutta kiinnostavaa oli kuitenkin nähdä kuinka modernimpi runous taipuu näin laajoiksi kokonaisuuksiksi, ja vaikka mitallisesta narratiivisesta runosta pidänkin niin tämän symbolinen ja myytillinen kudelma oli myös mielenkiintoinen (en lähimainkaan kaikkea ymmärtänyt mutta tästä riittänee ammennettavaa, ja kirjan sisäinen muoto osoittaa jo reduktionismin mahdottomuuden).

8 (ote)

unet ovat vain lahjoja
lahjat ovat vain unia

jokaisen tlingit-päällikön tuli antaa elämänsä aikana
vähintään kahdeksan potlatchia
minä näen joka yö vähintään
kahdeksan unta

kaksi olkavarsiluun kaksi kyynärvarsiluun
kaksi reisiluun ja kaksi sääriluun unta

olkavarsiluun unissa
nousen ilmaan ilman siipiä
ja puiden latvojen kohdalla
liu'un kohti merta katsellakseni kalaparvia
kuutamon jokien läpikuultavassa vedessä

Edward Anderson - Thieves Like Us

It is a wonder people do not smell, their minds are so rotten.

Noir-tarinointia 30-luvun Amerikasta, kannessa blurb Raymond Chandlerilta (joka näköjään muutenkin arvosti Edward Andersonin kovin rajallista ja vähäiselle huomiolle jäänyttä tuotantoa) ja takakannessa kirjaa verrataan Dashiell Hammettin ja John Steinbeckin tuotantoon. Dialogista ja kielestä tunnistaakin Hammett-vertauksen, Steinbeckiä en ole lukenut tarpeeksi että osaisin sanoa mitään tarkempaa mutta kai varmaan...

Kirja alkaa kun kolme rosvoa, T-Dub, Chicamaw ja Bowie, karkaavat vankilasta ja piileskelevät maaseudulla lähellä T-Dubin sukulaisia (jotka ovat Real People, eivät suotta kantele Laws:lle). Pian tuleekin ajankohtaiseksi lähteä keräämään hieman käyttörahaa ja pesämunaakin tavalla josta on jo kokemusta, pikkukaupunkien pankkikeikoilla.
Bowiella, johon näkökulma kirjassa keskittyy, on tavoitteena muutaman tuhannen rahasumma ja parista kolmesta keikasta tämä tuleekin kokoon, jolloin onkin aika lähteä omille teilleen T-Dubin nuoren sukulaistytön Keechien kanssa...mutta.

Mikään veijariromaani tämä ei missän vaiheessa ole, ja aika pian voi arvella että tämä kirja ei tule päättymään onnellisesti, sellainen "doomed hero"-aura tässä leijuu ja tosielämän esikuvat kuten John Dillinger ja Bonnie ja Clyde antavat vinkkejä elinajanodotteesta.
Toisaalta rikollisromantisoinnin kanssa ollaan varsin säästeliäitä, Bowien ja Keechien elämää kuvataan arkisesti ja oma ironian tasonsa tulee tavasta jolla Anderson esittää osan dramaattisemmista tapahtumista sanomalehtien uutisina, tapahtumat etäännytetään lukijoilta ja toisaalta henkilöt jotka esiintyvät uutisissa eivät monelta osalta juurikaan muistuta niitä henkilöitä joista muu kirja kertoo (samaan "ymmärtämättömän median" tekniikkaan olen muuallakin törmännyt, hyvin käytettynä erittäin mainio kikka).

Lukemisessa oli hieman samaa ongelmaa kuin Hammettin alkukielisissä, kieli on hyvää ja rakenteellisesti varsin suoraviivaista mutta aika vaikeaa, tiivis hardboiled-dialogi vilisee sanoja ja fraaseja jotka ovat tiukasti omaan aikaansa sidottuja ja näin usean vuosikymmenen ja tuhansien kilometrien erolla joitain ilmaisuja voi yrittää vain arvailla...mutta kyllä tässä mukana pysyy.

"I'm not needing any more lawyers myself," T-Dub said. "The way I figure is that when they get me again I won't be in any shape for a lawyer or anything else in this world to do me any good."
"That's me," Bowie said. "I mean to get me out of any new trouble."
"Well, the way I figure it," Chicamaw said, "is that two and two make five and if at first you don't suck seed, keep on sucking 'til you do suck seed."
"Aw, you damned Indian," Bowie said.

En nyt tiedä kuinka paikkansapitävä tuo Chandlerin blurb on, kirja on filmattu kahteen kertaan (They Live by Night (Nicholas Ray 1948) ja Thieves Like Us (Robert Altman 1973)) mutta ehkä tämä on kirjana vähän tuntemattomampi...mutta ainakin hardboiledien ystävien kannattaa tähän tarttua.

Mainittakoon että kirjan nimellä viitataan useaan eri tahoon, erityisesti tietysti poliitikkoihin ja rahamiehiin. Bloggauksen julkaisupäivämäärän ajankohtaisuutta ei oltu sen kummemmin suunniteltu mutta huomioidaan serendipiteetti kun sellainen huomataan.

Joseph von Eichendorff - Tyhjäntoimittajan elämästä

Nyt osuu luettavaksi näitä romantiikan ajan kirjoja, parin kuukauden sisään olen jo blogannut János sankarista, Singoallasta, Stoolista, merimiehestä, Fritjofista...ja nyt sitten Joseph von Eichendorff, lajityypin saksalainen edustaja (suomennoksesta vastaa Antero Manninen paitsi runoista O. Manninen).

Kirjan nimeämätön päähenkilö heitetään kirjan alussa lapsuudenkodistaan maantielle, kun mylläri-isä katsoo että tyhjäntoimittajan on aika lähteä maailmalle. Muutama kolikko taskussa ja viulu mukanaan päähenkilö sitten lähtee tielle, mutta kun on iloinen mieli niin asiat hoituvat, ihmiset ovat ystävällisiä, naiset kauniita, löytyy työ jossa ei tarvitse paljoa tehdä kunnes sitten lähdetään kauniiden silmien perässä Italiaan (ja sieltä takaisin).
Juonenkuljetus muistuttaa lähinnä aikakauden koomisia oopperoita, asioita tapahtuu mitä nyt monimutkaiset lemmenjuonet sotkevat, lopussa valepukuja riisutaan jne. ja sopivin väliajoin lauletaan. Metaviittauksiakin Eichendorff sujauttaa mukaan, mm. pienen goottilaisuusparodian ja lopussa päähenkilölle todetaan että tämä on ollut henkilönä romanttisessa romaanissa...

Joku voisi ehkä pitää tätä vähän höttöisenä ja triviaalina kirjana (ja se joku ei ole olematta minä) mutta ehkä niiden nuoren Wertherin lukijoiden olisi kannattanut tämäkin lukea. Ei sillä että tämänkään päähenkilöstä kannattaisi liikoja oppeja ottaa, kaikkien elämää ei ehkä tällainen naivi optimismi loputtomasti kanna...

Richard Brautigan - In Watermelon Sugar

(Kannen yläkulma oli repeytynyt, ei siis oikeasti kuulu näyttää tuolta)

Kirjan kertoja kirjoittaa kirjaa. Tämä on se kirja. Edellisen kirjan kirjoittamisesta on jo päälle kolmekymmentä vuotta. Kirjoja on yhteensä parisenkymmentä. Yksi taisi kertoa pöllöistä. Toinen männynneulasista. Se ei ollut kovin kiinnostava kirja. Opettaja ehdotti että tämä kirja voisi käsitellä säätä.
Tämä kirja ei käsittele säätä.

We made a long and slow love. A wind came up and the windows trembled slightly, the sugar set fragilely ajar by the wind.
I liked Pauline's body and she said that she liked mine, too, and we couldn't think of anything to say.
The wind suddenly stopped and Pauline said, "What's that?"
"It's the wind."

Richard Brautiganin kirja on aika...outo. Se kertoo jonkinlaisesta utopia-yhteisöstä nimeltä iDEATH jossa melkein kaikki on tehty kivestä, puusta ja vesimelonisokerista, aurinko paistaa erivärisenä eri päivinä, sillat ylittävät jokia ja kaikki tiikerit ovat kuolleet. Ja ihmiset puuhailevat mitä puuhailevat, kuten vaikka päähenkilö joka päätti kirjoittaa kirjan patsaiden tekemisen ja kukkien istutuksen välissä (Päähenkilön majapaikan lähellä on patsas joka esittää perunaa. iDEATHin seuduilla on kymmenen patsasta jotka esittävät eri kasviksia. Niiden tekijä varmaan piti kasviksista).

Kirjasta tuli vähän mieleen Leena Krohn: lyhyitä lukuja, ei selvää juonta, spefistinen miljöö joka perustuu enemmän filosofiseen pointtiin kuin konkreettiseen realismiin, ja ajatus joka tuntuu olevan koko ajan melkein ulottuvilla mutta joka koko ajan pakenee otetta...
Braustiganin kirjoittamisessa on myös hieman proosarunouden otetta, vähäisen tarinan kuljetus tuntuu perustuvan enemmän runon kuin proosan logiikkaan...ja kieli on myös omalla tavallaan erikoislaatuista, perustuen selvästi yksinkertaiseen peruslauseeseen ja hyvin konkreettisiin ilmiöihin, haluttomana tarttumaan abstrakteihin käsitteisiin (takakansiteksti sanoo että tämä on "a story of love and betrayal", moista kieltä ei kirjassa käytettäisi). Mutta toisaalta peruslauseillakin saadaan paljon aikaan ja niiden jukstapositiolla hyvinkin vaikuttavia mielikuvia (ja toisaalta lukija joutuu epäilemään joidenkin konkreettisten sanojen todellista merkitystä...)

Kirja on 60-luvulla kirjoitettu ja viittaukset hippikulttuuriin ovat ilmeisiä, joskin vaikka utopiasta onkin kyse niin mukana tuntuu olevan myös aikamoista hippiaatteen parodiointia ja kritiikkiä: peace-and-love on jalostunut intohimottomaksi puuhasteluksi, historiattomaksi välinpitämättömyydeksi.
Mutta ei tämä kuitenkaan omaan aikakauteensa rajoittunut. Itse tuolla jokunen postaus takaperin olin pahoillani doublespeakin korrutoivuudesta ja tässä kirjassa onkin vaellettu utopiaan jossa kaikenlaiset hankalat käsitteet ovat kuluneet käyttökelvottomiksi ja jäljelle jäävät vain sanat jotka merkitsevät juuri sitä mitä merkitsevät. Id on tapettu, haudattu ja unohdettu.
Melonin maku on nytkin maistettavissa.

En ole ihan varma, mutta luulen että pidin tästä kirjasta paljon.

Sándor Petőfi - János Sankari

Taannoisen lukumaratonin jälkimainingeissa jäi houkutus jatkaa seikkailuja eeppisen runouden parissa, ja joitain otollisia teoksia on tullut jo silmäiltyä, yhtenä tämä viehättävä divarilöytö: Otto Mannisen suomennos Sándor Petőfin herooisesta runoelmasta János Sankari (Manninen näköjään suomensi enemmänkin kirjailijan tuotantoa 20-luvulla).
Petőfi taas näkyy olevan Unkarin kirjallisuuden (ja vähän myös politiikan) voimahahmo 1800-luvulla.

27-lukuinen, noin satasivuinen kirja alkaa pastoraali-idyllillä: Maissi-Jancsi paimentaa lampaita ja rakastaa Iluska-neitoa, joka myös vastaa rakkauteen...mutta Iluskan paha äitipuoli kurittaa tyttöä ja pitää huolen että tämä ei aikaile turhia ankarassa raadannassa, ja samalla Jancsi huomaa että kuhertelun huumassa lammaslauma on lähtenyt karuun ja osa lampaista päätyy ties minne. Tämähän ei tietenkään miellytä Jancsin isäntää joka antaa pojan tietää huutia, ja kun paimenen toimi ei suju ja Iluskan kohtelu säälittää niin Jancsipa lähtee etsimään onneaan maailmalta.
Seikkailemisen alkulämmittelyn ryövärien leirissä jälkeen Jancsi kohtaa joukon husaareita ja liittyy joukkoon kun nämä ovat matkalla Ranskaan, jota turkkilaiset ahdistavat. Viimeistään tässä vaiheessa tuodaan ilmi että tarinaan kannattaa ehkä suhtautua enemmän satuna kuin yritelmänä historialliseksi kertomukseksi, magyar-poikien reitti pustalta Ranskaan on maantieteellisesti varsin...erikoinen.
Ranskaan kuitenkin päästään ja siellä sodassa kunnostaudutaan:

Suurivatsa Turkin pasha parviansa
järjestävi taistoon merkin kuultuansa;
rintama se tekee tenät aika tuimat,
husaarit kun hyökkää, magyar-pojat huimat.

Hyökkäys eip' ollut lastenleikki mikään,
julma sekasorto siell' on kohta ikään:
saivat turkkilaiset hikoella verta,
kenttä vihreä jo punaista on merta.

Turkanen! Sai kuuman päivän turkkilaiset,
maass' on ruumiita jo vuoret kokonaiset-
Vaan viel' eloss' on tuo lemmon lellumaha,
Maissi-Jancsin miekkaa tähtää pasha-paha.

Maissi-Jancsi tuot' ei leikiks ota, karkaa
karjaisten hän kohti Turkin pasha-parkaa:
"Liikaa yhdeks olet pojan pullukaksi:
sinust', äijä, maltas, teen mä niitä kaksi!"

Näin käy, Jancsi pelastaa Ranskan kuninkaan tyttären ja saisi tämän puolisokseen mutta mielessä väikkyy yhä ihanainen Iluska. Kuninkaalta saa kuitenkin uuden nimen, tästedes Maissi-Jancsi tunnetaan János Sankarina, ja saa myös kultaa ja laivan jolla purjehtia takaisin Unkariin (sanoinko mä jotain maantieteestä).
No, paluumatkakaan ei suju ihan ongelmitta, mutta perille päästään...mutta voi, paha äitipuoli on rääkännyt Iluskan kuoliaaksi ja nyt tämä makaa haudassa jolla kasvaa ruusupensas.
Murheen murtama János taittaa mukaansa ruusun ja lähtee nyt uudestaan seikkailemaan, tällä kertaa etsien suloista kuoloa koska elämässä ei ole enää mieltä, kohtaa jättejä ja noitia ja, no, ei niin yllättäen Iluskakin saadaan lopulta takaisin...

Tarinan esittäminen mitassa, onko tuo nyt kuusipolvinen trokee, vaatii toki aika ajoin lauserakenteita ja sanoja jotka vaativat hieman avaamista mutta yleisesti ottaen kieli on varsin sujuvaa ja tarina on tosiaan hilpeä satufantasia, usein varsin leikkisä ja humoristinen (ei tosin kannata ihan liikaa ahdistua siihen että ihmisiä tapetaan läjäpäin, tämä on sankarifantasiaa).
Voisi tällaista enemmänkin lukea.