Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus

Kun klassikkohaastetta alettiin blogeissa suunnitella, mietin jonkin verran tarvitseeko tähän mitenkään erityisesti osallistua, koska luen kuitenkin ihan kohtalaisen usein maailmankirjallisuuden klassikoiksi ja semiklassikoiksi miellettäviä teoksia, mutta jos nyt sitten kuitenkin...
Mutta mikä kirja sitten pitäisi valita? Muutama hyvä ehdokas kävi mielessä (ja niihin pitänee tutustua aikanaan tulevissa haasteissa) mutta aika pian tuli päädyttyä siihen että epäilemättä merkittävin aukko lukemisissani on Fjodor Dostojevskin kokoinen: tuotantoonsa en ole koskenut vaikka mm. Karamazovin veljekset, Idiootti ja tämä Rikos ja rangaistus on usein mainittuja kun puhutaan kaikkien aikojen parhaista kirjoista...mutta tähän mennessä tiiliskiviaversioni oli pitänyt minut erossa näistä.

Siispä Rikoksen ja rangaistuksen pariin, tänä Olli Kuukasjärven suomennoksena, sivuja jälkisanoineen 694. Ja kas kummaa, epäluuloiset ennakkoluuloni olivat oikeassa.

Tarina oli toki tuttu, onhan tämä usein viitattu teos muussa kirjallisuudessa ja kulttuurissa, ja Josef von Sternbergin leffaversionkin olen nähnyt (pääosassa Peter Lorre): nuori opiskelija Raskolnikov pohtii moraalisia kysymyksiä ja Napoleon-kompleksissaan päätyy surmaamaan vanhan panttilainaajanaisen ja tämän sisaren: mielessä ylevät aatteet kuinka tämän saituritäin rahoilla itse nousee suuruuteen ja auttaa myös muita hädänalaisia, mutta eihän asiat niin mene...ja vaikka kuin ihmeen kautta pääseekin aineellisten todisteiden pälkähästä niin omatunto jäytää...
Mutta kylläpä tämä Dostojevski jaarittelee loputtomasti. Alkuosa murhaan asti oli vähän epäilyttävä, en oikein innostunut mutta kyllähän tässä niin laveasti kirjoitetaan että tätä lukee vaikka päällään seisten, mutta sen jälkeen pitkän tovin Raskolnikov koomaa puolitajuttomana kuumeessa ja kirjailija marssittaa esiin ison joukon ei-kovin-kiinnostavia henkilöitä ja jaarittelee, jaarittelee, jaarittelee...tässä vaiheessa jonkun vähäisemmän maineen kirja olisi jäänyt suosiolla kesken ja siirrytty lukemaan jotain oikeasti hyvää, mutta katsoin aiheelliseksi kuitenkin jatkaa ihan vain varoittaakseni teitä kirjan nimen suuresta totuudenmukaisuudesta.

Onneksi noin puolivälissä tulee vähän piristystä kun Raskolnikov alkaa taas heräillä ja kuvaan tulee mukaan Svidrigailov. Itse asiassa sanoisin että ne osat joissa Raskolnikov toimii tai edes ajattelee ja silloin kun tarinan fokus on Sonjan, Svidrigailovin ja Porfirin kolmiossa ovat ihan siedettäviä: valitettavasti teos vaeltelee runsaasti myös muualla jolloin lopputuloksena on kirja jota luetaan ensisijaisesti istumalihaksilla. Kun omat venäläissuosikkini ovat linjaa Tsehov, Leskov, Pushkin, niin Dostojevskin ansiot jäävät jonnekin tekstimassojen alle.

Muiden haastelukijoiden kokemuksia linkitetään tänne.

Morren lukukokemus muistutti omaani, Salla luki tämän yhteiskunnallisesti, Jokke käsitteli pidettyä kirjaa ja sen henkilöitä laajasti ja myös Pii piti kirjasta syvällisenä ja filosofisena klassikkona.

Pari ilmoitusasiaa

Ilmoittelen nyt parista blogiin liittyvästä tapahtumasta.

Ensimmäisenä, päätin nyt minäkin perustaa tälle blogille oman facebook-sivun.
Syitä oli parikin: en pitänyt ihan mahdottomana että tätä blogia lukee myös joku jolla ei ole omaa blogia tai vastaavaa sivua jolle näppärästi ohjata RSS-feed, joten ehkä tuolta on jollekulle helpompi seurata uusia päivityksiä.
Toisekseen saatan laittaa tuonne joitain lyhyitä ajatuksentapaisia jotka eivät ole niin laajoja tai niin kehittyneitä että viitsisin tehdä niistä oman bloggauksen (tai ehkä laittaa sellaisia kiinnostavia linkkejä muualle joista minulla itsessään ei ole niin paljoa sanottavaa). Ehkä joku pointti kehittyy sellaiseksi että siitä tulee myös oma bloggauksensa tänne, ja mahdollisesti voin koota vaikkapa kuukausisummausten yhteyteen tuolla esitettyjä bloggaamatta jääneitä ajatuksia. Saa nähdä miten asia kehittyy, ideana on kuitenkin keskittää sisältö yhä tänne.

Toinen ilmoitus onkin asia jonka ehdin jo tuolla FB-sivulla ilmoittaa:
Viimeaikaisten tapahtumien inspiroimana Hyönteisdokumentti-blogi ilmoittaa vastustavansa fasismia ja kiihkonationalismia, ja tämän ilmoituksen toteennäyttämisenä lopettaa suomalaisesta, suomalaisten kirjailijoiden kirjoittamasta, kirjallisuudesta bloggaamisen.
Toimituksellinen linjanmuutos ei ole kovin suuri, se on ollut jo pitempään toiminnassa epävirallisena tiukennettuna linjana mutta nyt se saatetaan julkiseksi ja kattavaksi.

Harkinnanvaraisia poikkeuksia voidaan tehdä kirjailijoille jotka ovat olleet kuolleita yli 70 vuotta.

Päätös on voimassa toistaiseksi.

Kuten jotkut ovat ehkä saattaneet jo huomatakin, olen ollut usein aika kriittinen suomalaista kulttuuria kohtaan (tulis monikulttuurisuus ja tappais), joten en oikein ymmärrä eräiden suuntien isänmaallisuushehkutusta, miksi ylpeillä sellaisesta joka on heikkoa ja huonoa? Mutta toisaalta en myöskään asetu kannattamaan näiden vastavoimaksi itseään nimittäviä ryhmiä, näiden yhtäläinen taipumus harjoittaa itsetyytyväistä pulushakkia on yhtä vastenmielinen.
Niinpä päädyin nykyiseen toimitukselliseen linjaan. Käännöskirjallisuudesta aion kirjoittaa jatkossakin, hienoa että suomeksi käännetään kirjallisuutta, ja optimistina haluan uskoa että Suomestakin voi ehkä jonain päivänä tulla sivistysvaltio.

Edit (10.12.2015): Harkinnan jälkeen lievennän asetettua ehtoa suomalaisia kirjailijoita kohtaan: se ei enää koske kirjailijoita joiden kuolemasta on yli 50 vuotta.

Václav Havel - Largo desolato

Jatkamme Václav Havelin näytelmätuotantoon tutustumista, aiemmasta Temptation-näytelmästä olikin juttua Faust-paketissa.
Näytelmä on alun perin vuodelta 1984, mutta kantaesitettiin Tom Stoppardin englanniksi kääntämänä 1986.

Leopold: What possibilities in particular did you have in mind?
First Sidney: Well, that would require some discussion, of course -
Leopold: Well, at least tell me what direction we ought to be taking.
First Sidney: Different directions all at the same time. Surely no one knows that better than you! In short, it seems to us that it's time to take the initiative - something that would make them sit up.

Yhden näytöksen näytelmä sijoittuu yhteen huoneeseen jonne filosofi Leopold on erakoitunut, entisenlainen kirjoittaminen ei oikein suju hermopaineissa ja alkoholia ja lääkkeitä kuluu...valtion agentit käyvät painostamassa Leopoldia kieltämään omat poliittisesti arveluttavat kirjoituksensa, virallisesti tunnustamalla että ne on kirjoittanut joku muu samanniminen, että Leopold ei ole se Leopold joka on kirjoittanut ne...ystävät ovat huolissaan fyysisestä ja henkisestä kestosta (varsin nalkuttavaan tyyliin), rakastajatar riitelee emotionaalisesta etäisyydestä ja tutut ja tuntemattomat painostavat Leopoldia ottamaan kantaa, näyttämään niille, ryhtymään toimenpiteisiin, mutta vain epämääräisillä käsityksillä mikä se kanta ja ne toimenpiteet mahtavat olla, miten ne tehdään, keitä ne ovat ja miksi ne reagoisivat...
Niin, ja repivässä ristiriidassa Leopold lopulta päättää kieltäytyä valtion agenttien vaatimuksista, tulkoon mitä tulee, mutta tällöin nämä sivuuttavat toimenpiteet, ne ovat tarpeettomia koska Leopold ja hänen mahdolliset kantansa ovat merkityksettömiä.

Lucy: The simple truth is, you're ashamed of loving me!
Leopold: Phenomenology has taught me always to beware of teh propositional statement that lies outside demonstrable experience. I prefer to say less than I feel rather than to risk saying more -
Lucy: You think loving me is not a demonstrable experience?
Leopold: We may mean different things by the word love. Perhaps, though the difference may be small the word denotes, for me, something on a higher plane than for you -

Havelin teksti henkii pikimustaa huumoria, teksti on monessa kohtaa hyvin hauskaa mutta kokonaisuus toki myös umpisynkkä. Neuroottinen tunnelma saadaan hyvin luotua keskusteluilla jotka eivät etene mihinkään vaan pyörivät ympyrää jota rytmittävät vain kohteliaisuusfraasit joita toistetaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan niin että ne menettävät merkityksensä...
Myönnän että näytelmää lukiessa tuli mieleen muutaman nykyisen kirjailijan kitkerät kommentit siitä kuinka pelkkä kirjoittaminen ei riitä vaan pitää myös edustaa kaikella persoonallaan ja olla mielipideautomaattina asiasta kuin asiasta, tai myös mediassa vellovat keskustelut (tai Havelin tapaan "keskustelut") asioista, kuinka pitää Ottaa Kantaa, Näyttää Niille, Ryhtyä Toimenpiteisiin. Näppärästi media on ottanut itselleen kaikki muut roolit, sekä painostaa mielipiteisiin että tuhoaa mielipiteistä tai jättää ne huomiotta.
Myönnän että näytelmää lukiessa tuli mieleen että Tsekkoslovakian tie on myös meidän tiemme.

Gunnar Gunnarsson - Silmäpuoli vaeltaja

Reilu kuukausi sitten luin Gunnarssonin Hyvän paimenen ja se oli sen verran sympaattinen tapaus että vedin näin nopeasti toisenkin teoksensa, tämän Silmäpuolen vaeltajan ("tekijän luvalla suomentanut E.M.", muuten kirjasta ei käy ilmi edes alkuteoksen nimeä...)

Nimihenkilö on vanha kulkuri, silmäpuoli ja toinen jalkakin huono, joka on kierrellyt vuosia ympäri Islantia ja siinä sivussa saanut jo mainettakin epäitsekkäänä ja hyviä tekevänä mutta vaatimattomana miehenä...kiertänyt on kaikissa Islannin pitäjissä, kaikissa paitsi yhdessä, ja sinne vie nyt tie. Ja pian tuleekin ilmi että vaikka Silmäpuoli vaeltaja ei pitäjässä olekaan käynyt, se on tuttu miehelle joka oli ennen vaellusta...

Tässä on vähän samaa kuin tuossa edellisessä lukemassani, vaikkei niin meditatiivisesta kirjasta olekaan kyse, tässä tapahtuu enemmän ja mukana on enemmän henkilöitä. Omalaatuinen tunnelma tässä kuitenkin on, hieman satumainen: vaikka varsinaista fantastista ainesta kirjassa ei olekaan, ei edes häivähdystä maagisesta realismista, kerronnassa on sadun arkkityyppisyyttä. Jos yliluonnolliseksi ei lasketa sitten sovituksen ja anteeksiannon teemaa, joka on keskeisessä osassa kirjaa.

Tyyli viehätti, vaikka samalla oli hieman merkillistä, että vuosia sitten kadonneen, kuolleeksi luullun miehen tekemisiin vihjaillaan kovasti mutta aika vähän käy konkreettisesti ilmi että mitä se séra Ketill nyt oikein oli tehnyt. Ja osa henkilöistä tuntui saavan välähdyksenomaisesti kovin suurta huomiota kerronnassa vaikka ilmestyivät vähän tyhjästä ja poistuivat tarinasta myös nopeasti.
Syy tähän kävi ilmi kun vilkaisin kirjailijan wiki-sivua: tämähän on siis neliosaisen romaanisarjan kolmas osa, se selittääkin joidenkin elementtien irrallisuuden, ne tulevat varmaan selvemmin esiin sitten muissa osissa. Tosin tämä teos on ilmeisesti muuallakin julkaistu myös itsenäisenä ja mm. filmattu, ja kuulemma juuri tämä kolmas osa nosti kirjailijan esille (ilmestyi alunperin 1913, tämä käännös on vuodelta 1914).
Ja saattaapi olla että tuo epämääräisyys ja hienoinen sadunomaisuus joka minua viehätti vähenisi jos tämän lukisi osana sarjaa, vaikka osa asioista selkenisi, eli ei tämän lukeminen itsenäisenä teoksena ollut mikään huono asia...
Näköjään suomeksi on ilmestynyt myöhemmin kirja Borgin suvun taru, joka mahdollisesti sisältää koko sarjan.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste jolkottelee eteenpäin. Gunnarsson jatkaa rajatapailuaan, kun tämä on niin islantilainen teos, mutta kirjailija asui Tanskassa ja kirjoitti tanskaksi (kun nyt olen kuitenkin lukenut kaksi Gunnarssonia niin ehkä kompromissi olisi merkitä toinen Tanskaan ja toinen Islantiin...)

Elizabeth Bowen - Eva Trout

"This is where we were to have spent the honeymoon", Eva Trout said, suddenly, pointing across the water. She had pulled up the car on the grass track running along the edge of a small lake. She switched off the engine - evidently, they were to gaze at the castle for some time.

Vaikka Elizabeth Bowen ei missään kirjassa tunnu päästävän lukijaa liian helpolla, ymmärtääkseni kirjailijan vanhetessa kirjat muuttuvat koko ajan epämääräisemmiksi, haastavammiksi ja vinksahtaneemmiksi. Eva Trout on Bowenin viimeinen kirja.

Nimihenkilö, Eva Trout, on rikas perijätär, kirjan alussa 24-vuotias eli vielä alussa asianhoitajien holhouksessa seuraavaan syntymäpäiväänsä saakka, jolloin saa itse suuren omaisuutensa hallintaansa. Evan elämä on tähän mennessä ollut vain varsin epämääräistä niin paikassa kuin ihmissuhteissa, kovin läheisiä suhteita ei ole muodostettu kehenkään ja Eva on elänyt pääosin seurapiirien ulkopuolella. Holhoojat suhtautuvat hienoisella epäilyksellä Evan omaan kykyyn hoitaa asioitaan ja toisaalta Eva itse on alkanut suhtautua holhoojiinsa suurella epäilyksellä ja välttelyllä...

Tiettyjä peruselementtejä on mukana, kieli on huikean kiemuraista (vaikka en niin kielipainotteinen lukija olekaan niin sen tunnustan että Bowenin englanti on itsessään jo hyvä syy lukea näitä), päähenkilömme on vähän eksyksissä omassa elämässään ja merkittävät tapahtumat tuntuvat tapahtuvan jossain muualla kuin mitä teksti kulloinkin kuvaa.
Viimeinen pointti on viety kirjassa huippuunsa, Bowen kirjoittaa aukkojen ympärille ja tuntuu siltä että kaikki merkittävät juonenkäänteet on jätetty esittämättä, ne tulevat ilmi vain arkipäiväisistä keskusteluista, asiayhteyksistä, muistikuvista...kaikki paitsi se joka on sijoitettu kirjan loppuun (maailmassa on kirjailijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollisia loppuja. Elizabeth Bowen ei ole yksi heistä).
Hieman tätä tarkoitusta palvelevat myös lukuisat kirjallisuusviittaukset, nekin epäsuorina viittauksina jonnekin muualle. Hamlet näkyy, niin myös Dickens ja Browning, ja Tsehovia ei mainita mutta on hänkin siellä.

Kirjan hallitseva teema on horjuva kommunikaatio. Henkilöt puhuvat toistensa ohi, ymmärtävät ja tulkitsevat väärin, kirjeet saavuttavat tai ovat saavuttamatta vastaanottajiaan, yksi keskeinen henkilö on kuuromykkä, muistikuvatkin eivät ole niin tarkkoja...kirja osoittaa tätä toistuvasti ja kaikessa epämääräisyydessään toteuttaa sitä myös itse. Ja loppupuolella kirjaa Eva Trout toteaa "All they know about me is, that I am tall." (tämä on myös ainoa ulkonäköä kuvaava määre mikä päähenkilöstä on tuotu esiin).

Epäilemättä ajoittain turhauttavaa luettavaa, mutta omalla tavallaan myös nautinnollista lukea kirjaa joka eittämättä on laadukas ja hyvä (vaikkakaan ei kirjailijan tuotannosta ihan suosikikseni päässyt, tähänastisista A World of Love on vahvimpana mielessä). Ja tätä ennen lukemani teoksen, josta tulee bloggaus kuun lopussa, jälkeen tämä oli sellainen kirja jota kaipasin.

Rooms had been aired out, nothing came back to fill them. What had been had gone. Cathay, emptied, had at the same time been by an evil paradox bled of that imperial emptiness once its. Unmeaningness reigned.

--------------------------------------

Vaikka en sen kummemmin suunnitellutkaan temaattisia postauksia naistenviikolle, niin sattumalta viikon bloggaukset olivat molemmat naiskirjailijan teoksesta jonka päähenkilö on nainen, joten huomioidaan sitten (ja osoitetaan samalla muualle, Tuijan blogissa lisää aiheesta). Joitain yhteisiä elementtejäkin The Housekeeperista ja Eva Troutista päähenkilöinä löytyy (lukekaa molemmat niin tiedätte) vaikka kirjoina ne eivät niin samanlaisia olekaan...

Tietysti myös on huvittavaa että sekä Yoko Ogawa että Elizabeth Bowen ovat blogiaikanani nousseet lempikirjailijoitteni joukkoon, tämä on nyt viides lukemani ja bloggaamani Bowenin kirja ja Ogawalta on vastaavasti luettu ja blogattu kolme kirjaa. Molempia tultaneen lukemaan myös lisää.
Ja että edustavat kahta blogissani aika keskeistä aluetta, luenhan muutenkin aika paljon japanilaista kirjallisuutta ja tämä "brittiläinen eksistentialistinen semihömppä" on aikamoiseksi aarreaitaksi havaittu (katso myös Barbara Pym, Elizabeth Taylor, Muriel Spark, Penelope Fitzgerald...samassa yhteydessä mainittu Iris Murdoch ja amerikkalaisvastine Anne Tyler ovat vielä kokeilematta).

Yoko Ogawa - The Housekeeper and the Professor

Kodinhoitaja, nuori naimaton äiti, saa välitystoimistosta uuden merkillisen asiakkaan, vanhan matematiikan professorin joka on vuosia sitten ollut auto-onnettomuudessa ja siitä seuranneen aivovaurion vuoksi lähimuistinsa on rajoittunut 80 minuutin pituiseksi.
Tästä muistiongelmasta huolimatta professori, kodinhoitaja ja kodinhoitajan kymmenvuotias poika alkavat lähentyä toisiaan ja muodostavat jonkinlaisen omalaatuisen perhekorvikkeen (jonka yhtä jäsentä pitää päivittäin muistuttaa muistilapun perusteella keitä nämä muut ovat).
Merkittävänä yhdistävän tekijänä on tietysti matematiikka, joka on hyvin paljon professorin ajatuksissa, ja koska numerot ja niiden suhteet ovat ikuisia, ne ovat suurelta osin riippumattomia muistiongelmista, ja kodinhoitajakin alkaa pian arvostamaan numeroiden ihmeellisyyksiä.

Viehättävän omalaatuinen teos, lämmin olematta imelä, sopivan taidokas ja kepeä mutta pinnan alla liikkuu silti vakavia aiheita muistoista ja muistista, ja tietysti ylistyslaulu matematiikan kauneudelle, asialle joka on ollut aivan liian vähällä huomiolla kaunokirjallisuudessa. Pidin.
Ja hämmentävintähän tässä on että tämä on kolmas lukemani Yoko Ogawan kirja, ja jos niissä ei olisi ollut samaa nimeä kannessa niin näitä olisi hyvin vaikea tunnistaa saman kirjailijan teoksiksi, kaikki omalla tavallaan ansiokkaita mutta tunnelmiltaan hyvin erilaisia (tämä on sitten luultavasti näistä kolmesta helpommin lähestyttävä kuin Revengen omituinen labyrintti tai Hotel Iriksen groteski sadomasokismi).

Lukumaraton VI 17.7.

Epälukumaratonin jälkeen palaamme taas paremmin kirjablogin aiheeseen eli lukumaratoniin: seuraava yhteinen maraton järjestettäneen joskus myöhemmin mutta itse päätin lähteä matkaan jo nyt, kun aikaa sopivasti on ja hyllyssä odottaa jo sopiva kirjakasa. Eli kello 12 alkaa ja huomenna kello 12 päättyy, ja tällä välillä tarkoitus on lukea intensiivisesti (ja taas kerran, aion kyllä nukkua ja varmaan ulkonakin pitää käydä pyörähtämässä), ja päivittelen päivän mittaan kuulumisia.

Tiiliskivimaratoneja on tullut harrastettua ja vaikka ne mukavia ovatkin, niin ajattelin palata taas ensimmäisen maratonin aihepiiriin eli tarttua eeppiseen runouteen. Lajityyppi kiinnostaa ja siihen kuuluu muutamakin kirja joka on pitänyt lukea jo jonkin aikaa...sopivia kirjoja olen keräillyt kirjastosta hyvin sekalaisen nipun, yksi vähän paksumpi ja useampi ohuempi teos jotka ensisilmäyksellä näyttävät kattavan aika laajaa tyylien kirjoa, mutta mitkä niistä lopulta tulevat luetuksi, saa nähdä. Mennään fiiliksen mukaan.

Aloituskirjaksi on kuitenkin tyrkyllä Runebergia, Vänrikki Stool on pätkinä tuttu mutta teoksena vielä lukematta. Pyrimme korjaamaan tilanteen.

13.35
Jo tykit Juuttaahall, on vaienneina,
sielt' ensi viljan tuonen halla vei,
ja Suomen joukko, hajan, pirstaleina,
on valmis kuolohon, vaan voittoon ei.
Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa.
Ja Kosatskovski sotalaumojansa
taas järjestääpi, kaikki murtaakseen.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kun vaaru, paennut jo, päämme päällä
taas salamoineen uhkaa uudelleen.

Ensimmäinen puolisko Stoolia luettu, tämä on ilmeisesti alunpeirn julkaistu kahtena kokoelmana. Döbeln on tuossa Juuttaalla Paavo Cajanderin käännöksenä (osuvasti täällä ukkosti aamupäivällä).
Tätä lukee aika reippaasti, Cajanderin suomennos ei ole ehkä ihan moderneinta kieltä mutta sujuvaa, yksittäiset runot ovat vain muutaman sivun mittaisia vaikka niistä hieman isompaa kokonaisuutta kertyykin, ja mitta vaihtuu runosta runoon joten tyyli pysyy elävänä.
Sisällöllisesti tätä tulee tietysti verrattua joihinkin aiemmin luettuihin sotia käsitteleviin kirjoihin (koruttomampaakin kertomaa olen nähnyt, kontrastia löytyy enkä kai nyt ihan täysin asetu Runebergin puolelle tässä) mutta hauska on ollut myös bongailla kaikkia tuttuja lauselmia niiden oikeassa kontekstissa.
Tämän lukemani niteen lopussa on myös henkilöluettelo jossa esitellään kuvatut henkilöt, niin todelliset kuin ne luultavasti fiktiivisetkin. Nimeltä mainitaan myös se Viaporin komentaja jonka itse runo jätti päättäväisesti nimeämättä.

Jatketaan jälkimmäiseen kokoelmaan.

15.10
Mut sankarmaassa vaikka unhotuksiin jäis
tää muisto suurimpien muistoin kautta,
nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis
ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis
tuon uskollisen suomalaisen hauta,
ei miehen maine kuolis kuitenkaan,
ei, henki rientäis ylpeällä miellä
laineiden poikki syliin synnyinmaan:
tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan,
tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.

Ja nimi on siis Adlercreutz. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat on siis luettu, ja jos patetiansieto on kunnossa ja ajoittain vanhahtava kielikin kelpaa niin olihan tämä lopulta varsin mainio teos. Luettavuutta parantaa merkittävästi vaihtelevuus, kuten yllä mainitsin niin runomitta vaihtuu runosta toiseen ja tunnelmissakin on eroja: välillä esitellään hyvinkin värikkäitä henkilöitä humoristisenkiin sävyyn, välillä taas siiirrytään synkkiin tragedioihin ja aika usein ollaan tuolla välillä.
Ja onhan tämä myös runsas säkillinen aineistoa pohtiessa kansallisuutta, sotaa, etiikkaa, yhteiskuntaa, sukupuolta, historiaa jne. Materiaalia piisaa.
Nyt kun tämän on lukenut niin voi sanoa että kannattaa lukea, vaikkei pitäisikään :)

Periaatteessa tämän voisi kai merkitä myös Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen, koska ymmärtääkseni Runeberg mielletään myös Ruotsissa osaksi Ruotsin kirjallisuuskaanonia, vahvemmin kuin myöhemmät suomenruotsalaiset (ja tarkasti ottaen syntyihän hän Ruotsin valtakunnassa ja tämäkin kirja käsitteli myös Ruotsin historian käännekohtaa...)

Jahas, voisi käydä katsomassa ulkona auringonpaistetta ja sitten jatkaa jollakin muulla. Ottaisiko toisen nimekkään klassikon vai ei-niin-klassikon?

Sivuja: 174

17.00
The old year was turning brown; the West Wind was calling;
Tom caught a beechen leaf in the forest falling.
'I've caught a happy day blown me by the breeches!
Why wait till morrow-year? I'll take it when me pleases.
This day I'll mend my boat and journey as it chances
west down the withy-stream, following my fancies!'

Valitsin ei-niin-klassikon eli J.R.R.Tolkienin The Adventures of Tom Bombadil, 16 runoa vajaassa 70 sivussa. Olen joskus aiemmin maininnut etten ole niin suuri Tarun Sormusten herrasta fani, pidän enemmän siitä kun versioi satuja tai legendoja tai muita (Hobitti ja Silmarillion ovat molemmat parempia kirjoja). Tässä kirjassa versioidaan sitten balladeja, saatetarinalla että nämä olisivat poimintoja hobittien Red Book -kokoelmasta, ja tämän linjan mukaisesti Tolkien myös tavoittelee monenlaisia tyylejä ikään kuin kirjoittajia olisi useita. Tom Bombadil esiintyy lopulta vain kolmessa tai neljässä runossa, muita Keski-maa-viittauksia toki löytyy paljon (ja laulu Kuu-ukosta oli mukana myös TSH:ssa).
Pastissiutta korostaa myös se että Tolkien ei selvästikään ole pyrkinyt tekemään kaikista runoista kovinkaan taiteellisesti korkeatasoisia, mutta hilpeä ja viihdyttävä teos tämä kuitenkin on.

Sivuja: 242

18.15

And I had done a hellish thing,
and it would work 'em woe:
for all averred, I had killed the bird
that made the breeze to blow.
Ah wretch! said they, the bird to slay,
that made the breeze to blow!

Sitten vakaammin klassikko-osastolle, eli luin Samuel Taylor Coleridgen The Rime of the Ancient Marinerin, ja, kun se tässä niteessä oli, perään vielä Christabelin.
Ensimmäinen on aiemmin jossain määrin tuttu, olen lukenut parikin sarjakuvaversiota aiheesta (ja Iron Maidenilla taisi olla kanssa aiheesta kappale) mutta onhan se ihan tekstinäkin aika happoinen. Vanha mies kertoo tarinan kuinka merimatkalla ampui albatrossin ja sitten alkoi mennä asiat tosi huonosti: tästähän voisi harrastaa vaikka jotain ekologisia luentoja.
Christabel oli myös aika hämärä ja valitettavasti jää kesken. Nuori neito Christabel kohtaa yöllä toisen neidon Geraldinen, joka kertoo että hänet on ryöstetty ja pyytää apua; Christabel vie tämän turvaan isänsä linnaan, mutta Geraldinessa on jotain merkillistä lumovoimaa joka tuntuu vaikuttavan seuraavana aamuna myös isään...ja sitten runo päättyy. Jotain epämääräistä uhkaa tässä on, vampyyriluenta tulee ensimmäisenä esiin ja ilmeisesti mm. Edgar Allan Poe ja Sheridan le Fanu ovat ottaneet tästä vaikutteita...mutjoo, mikään ei varsinaisesti selviä.
Ihan mainioita silti, vaikkeivät nyt mitenkään helpointa mahdollista kieltä...

Sivuja: 301

19.00
Näkymätön lanka
meitä yhdistää,
pohjoista ja länttä,
itää, etelää.
Rakkauden lanka
vahva, kestävä.
Vaikka kuljet kauas,
olet lähellä.

Vähän arkisempiin tapahtumiin, eli Anna-Mari Kaskisen kuvakirja Luumunkukka ja Lohikäärme (kuvitus Katja Kuittinen), joka kertoo kahdesta kiinalaistytöstä jotka adoptoidaan Suomeen (tai jonnekin pohjoiseen). Ei tässä mitään kummempaa huikeaa juonenkuljetusta ole, kahden tytön ystävyydestä ja elämästä maassa joka on yhtäaikaa vieras ja koti.
Modernissa runoudessa epiikan pakopaikka tuntuu olevan sama kuin riimittelyn eli lastenkirjat; nykyaikaisia aikuisrunoilijoita kiinnostanee navan topografia enemmän kuin henkilöt, tapahtumat ja draama, sotimisella tai lohikäärmeillä tai ilman. Mikä on vähän sääli.

Lukisiko sitten taas jotain vähän pitempää.

Sivuja: 341

22.50
Kun hän nukkuu - kuule! - lintu sysimusta laulelee:
"Joudu, Fritjof, tapa vanhus, riidastanne loppu tee!
Ota Ingborg, hän on sinun, sulhonsuukot hältä sait,
työtäs ei nää ihmissilmä, myös on syvä hauta vait."

Kuuntelee hän: silloin - kuule! - valkolintu laulelee:
"Vaikk' ei katso ihmissilmä, sinuun Oden katsonee.
Hylkiö, jos unen murhaat, turvattoman ukon lyöt!
Mitä voittanetkin, mainett' eivät tuota konnantyöt!"

Palaamme ruotsalaisten sotasankarien pariin (mitä te nauratte), Esaias Tegnérin Fritjofin taruun (suom. Uuno Kailas). Tämä ilmeisesti perustuu vanhaan saagaan ja kunnon saagojen tapaan tarina etenee mitä mainioimmin: Fritjof, kuninkaan läheisen vasallin poika, ja Ingeborg, kuninkaan tytär rakastavat toisiaan mutta kuninkaan kuoltua tämän pojat ovat kaikin puolin huonoja ja rakkauden tielle tulee kaikenlaisia esteitä...
Tämän tarinan Tegnér on sitten laittanut hieman nykyaikaisempaan runomuotoon sopivasti laventaen (ja Fritjofin luonnetta on tuotu hieman lähemmäs nykyaikaa, varsinaista autenttista viikinkiromanssia ei ilmeisesti pyritäkään tekemään).
Tarina etenee yksittäisinä runoina joissa myös harrastetaan varsin laajaa runomittakirjoa, joskus kuvaillen, joskus monologeina, joskus keskusteluina. Aasamytologisia nimiä viljellään paljon, eli jos ne eivät ole ennestään tuttuja niin tämän lukeminen voi olla aika tuskaista mutta jos on, niin tämä on erinomaisen viihdyttävä teos, ja Kailas nyt tietysti on Kailas, suosittelen jos aihepiiri kiinnostaa (ja/tai haluaa jännittäviä osumia Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteeseen).

Lukutahtini on näissä näköjään varsin reipas, kovempaa mennään kuin proosassa, tosin tässä alkaa ihan vaan tulla vastaan väsymys: eeppistä runoutta ei ehkä voi lukea kovin suuria määriä kerralla. Pidin tämän aikana jo pienen tauon ja nyt ei myöskään huvita ihan heti tarttua seuraavaan kirjaan...
Kirjapino myös pienenee kovaa tahtia, tässähän on tullut luettua jo melkein kaikki "nämä ainakin haluan lukea" kirjat ja jäljellä on "näitäkin voisi kokeilla"-kirjoja...

Sivuja: 520

9.00
Tällä välin Kaniini,
joka ei vielä tiennyt
olevansa kaniini,
hyppeli niin kuin kanit hyppelevät kun ne
hyppelevät.

Se hyppäsi
   että pää pomppasi.
Se pomppasi
   että pää hyppäsi.
Ja siitä se huomasi
   päänsä
ja totesi ylipäänsä:

Ei tunne itseänsä tämä pää,
ei kerro mitään korvat nää.
Ei haista nenä, ei maista kieli,
ei silmät tunne, ei arvaa mieli.
Ei tunne itseänsä tämä pää,
ei kerro mitään korvat nää!

Kirsi Kunnaksen Kani Koipeliinin kuperkeikat (kuvitus Christel Rönns) luin vielä eilen illalla. Kirja on eräänlainen kasvukertomus jonka ongelma on esitetty yllä lainauksessa: Kani on karannut Taikurin hatusta mutta ei ymmärrä kuka tai mikä on, ja nämä asiat tulevat selkenevät kirjan aikana, mm. Suden, Ketun ja Kissan toimesta.
Mielenkiintoinen teos, satumaisuuden ohella tämän metafyysinen taso tuli vahvasti esiin ja päädyinpä lukemaan tätä myös allegoriana pelastushistoriasta...

Jahas, vielä olisi noin kolme tuntia. Tarttuisiko tuohon paksuun jota ei saa kokonaan luettua mutta hyvään alkuun, vaiko johonkin lyhyempään...

Sivuja: 580

10.45
Kaikki pyörii kahdentuen,
kasvot, viitat, tie, tuo risteys,
räjähdykset, miinat, haavat,
hyvyys, ilkeys, kauhu, riemu,
purppuraisuus Preussin öiden,
Preussin päivien hopea.

Vastavoimaksi edelläluetulle Runebergille sitten Aleksandr Solženitsynin teos Preussin yöt (suom. Olli Hyvärinen), kiihkeästi vyöryvä ja kaoottinen kuvaus toisen maailmansodan itärintamalta kun neuvostojoukot etenevät Saksaan tuhoten, ryöstäen ja raiskaten kaiken tieltään. Kertoja haluaa nähdä itsensä jollain tavalla sivistyneenä yksilönä joka pesee käsiään kuin Pilatus, mutta turhaahan se on: tämä sota ei nosta poikkeusyksilöitä kunnostautumaan kuten Runebergilla vaan nujertaa yksilötkin osaksi tuhoavaa laumaa.
Solženitsyn kirjoitti tämän alunperin vuonna 1950 mutta piti sitä itsekin piilossa ja ilmeisesti lievensi sen kovimpia julmuuksia samizdat-versioonkin sekä myöhempiin painoksiin...
Mutta siinä missä suosittelin lukemaan Vänrikki Stoolia, suosittelen tätä sen rinnalle. 
Suomennoksessa on aukeaman vierekkäisillä sivuilla venäjänkielinen alkuteksti ja suomenkielinen käännös, ja kun se niin kovalla tahdilla eteni niin sivuja kertyy.


Sivuja: 715

Mutta nyt lienee hyvä hetki lopettaa vaikka lukuaikaa olisi vielä reilun tunnin verran, jäljelle jääneet jääkööt odottamaan toista lukukertaa (mahdollisesti jotain tulevaa maratonia, kaipa näitä jatkossakin pitää harrastaa).

Sivumäärä on kovempi kuin noissa aikaisemmissa proosamaratoneissa (viimeksi 653), vaikka aktiivisia lukutunteja tuli vähemmän, tuliko edes kahtatoista. Mutta väljempi taitto auttoi, samoin useamman kirjan lukeminen (nimiösivuista ja sellaisista tuli aina muutama sivu lisää, vaikka laskinkin esim. nuo kokoelmateoksista luetut tarkemmin ja yleensä jätin myös loppujen selitysosiot sivulaskun ulkopuolelle.
Samoin eeppistä runoutta tulee luettua helposti aika nopeasti kun tekstissä on oma rytminsä joka helpottaa lukemista, ja toisaalta ajoittain koukeroisesta ja vanhahtavasta kielestä huolimatta näissä harvoin ollaan itsetarkoituksellisen kryptisiä.
Toisaalta näissä tuli kovin suurina määrinä luettuna vähän ähkyä, mutta siihen saattaa olla syynä myös tämä useiden lyhyiden kirjojen lukeminen, olen huomannut että se ei ole minulle kaikkein miellyttävin tapa maratoonata...joku monisatasivuinen eepos olisi ehkä olisi ollut helpompi.
 
Ja taas kerran luettavaksi päätyi yleisesti ottaen hyviä kirjoja (seurassa Kaskinen ja Tolkien jäivät ehkä vähän triviaaleiksi mutta...) Yllä harmittelin jo että eeppistä runoutta kirjoitetaan nykyään kovin vähän, mutta niin sitä myös tunnutaan lukevankin. Enkä ymärrä miksi, kun nämähän ovat hyviä.

Kirjastoista

Kirjastoista on taas ollut monenlaista puhetta, ja tämänkin bloggauksen kanssa yhtaikaisesti ilmestyy monta muuta aiheesta (lisää La petite lectricessa).
Parissa paikassa puhutaan kangasalalaisesta paikalliskirjastosta joka lakkautuessaan heitti ne kirjansa jotka eivät minnekään muualle kelvanneet roskiin. Närkästyneimpiä asiasta tuntuivat olevan ne joilla on kaikkein epämääräisin ja hatarin käsitys vanhojen kirjojen käsittelystä ja kirjastojen, antikvariaattien, kirpputorien, kierrätyskeskusten yms realiteeteista: ne joilla on enemmän tuntemusta logistisesta puolesta taas yleensä nyökyttelevät että kyllä, on kirjoja joista on vaikea saada kenellekään menemään edes ilmaiseksi ja kirjojen päätyminen paperinkeräykseen on arkipäivää (ja olisi sen puolesta kiva että esim. kirjastonhoitajien ammattitaitoa huolehtia kokoelmista oikeasti arvostettaisiin eikä luultaisi että oma ammattitaidottomuus on ehdottomasti pätevämpää vain koska se on oma).

Toisaalla on ollut juttua autuaasta Hemmingistä, jonka moniin ansioihin kuuluu mm. Suomen ensimmäisen kirjaston perustaminen, kun lahjoitti oman kirjakokoelmansa Turun katedraalille 1300-luvun puolivälissä (kokoelman koko oli ilmeisesti 40 opusta, sittemmin kirjoja on tullut lisää).

Ja tietysti on sitten ollut puhetta uudesta kirjastolaista ja sen sellaisista poliittisista kuvioista. Muistelen eduskuntavaalien jälkeen nähneeni huolestuneen närkästyksen siitä että kohta suomalaisessa kulttuurissa ei ole muuta kuin Putous ja sen sellainen: en viitsinyt silloin huomauttaa että tuo on jo nykytila riippumatta siitä jakaako kulttuuriministeriö kavereilleen millaisia summia rahoja tahansa, sanon sen siis nyt tässä.
Samaan tapaan vajaa 700 vuotta kirjastoja ei ole muuttanut Suomen ohkaista sivistystä paksummaksi, joten en myöskään samaan tapaan kauhistele että kirjastoleikkaukset romahduttaisivat suomalaisen kulttuurin: ensin pitäisi olla jotain joka voi romahtaa.

Henkilökohtaisesti toki pidän kirjastoista: ylläolevassa kuvakavalkadissa vasen käteni (ja samalla muutkin osat minusta) on vieraillut noin kuukauden aikana kuudessa kirjastossa. Ja kahdessa muussa joista en sitten muistanut ottaa kuvaa (toisaalta yksi kuvatuista ei ole kunnallinen kirjasto). Käyn suht säännöllisesti useammassa kirjastossa, tiettyjen peruskokoelmien puitteissa eri kirjastoissa kun on erilaisia painotuksia. Ja aika ajoin tulee lähdettyä käymään myös jossain kauempana (pikaretki esim. eksoottiseen Tikkurilaan tai Leppävaaraan).
Mutta mitäpä merkitystä henkilökohtaisella mielipiteellä on asiassa.

Françoise Sagan - Pidättekö Brahmsista..

- Minä rakastan sinua, sanoi Simon ennen kuin sulki puhelimen.
Tultuaan pois puhelinkopista Paule vetäisi konemaisesti hiuksiaan muutaman kerran vaatesäiliön peilin edessä. Hän näki vastapäätä kasvot, joille joku sanoi: "Rakastan sinua."

Françoise Sagania on tullut luettua aiemminkin ja tämä teos (suom. Outi Nyytäjä) käsittelee samoja tuttuja aiheita: joukko ihmisiä on jollain tavalla rakastuneita ja/tai suhteessa toisiinsa mutta vastarakkaus on korkeintaan satunnaista.

Paule, 39-vuotias sisustussuunnittelija, on ollut muutaman vuoden avoimessa suhteessa pari vuotta vanhemman Rogerin kanssa. Tai suhde on ollut varsin epämääräinen yleensä mennen niinkuin Roger tahtoo ja kun Rogerille sopii. Lisäksi mies on alkanut osoittaa kiinnostusta nuorta (ja aika typerää) Maisya kohtaan...samalla Paule on tavannut uuden asiakkaansa pojan, 25-vuotiaan Simonin, joka ihastuu palavasti häneen, ja, no, Paule ei oikein tiedä mitä hän todella haluaa...

Tyyli on Saganille tuttua kepeää ja hivenen melankolista, juuri sellaista mitä ranskalaiset romanssit kliseisesti ovat, ja kyllähän hän tämä yhä hallitsee.
Itse asiassa tuttuudesta huolimatta nostaisin tämän näistä kolmesta bloggaamastani Saganista parhaaksi, henkilöt ja heidän ongelmansa olivat paremmin toteutettuja kuin aiemmissa, vaikka ihan Tervetuloa ikävän tasoinen tour de force tämä ei olekaan.

Epälukumaraton 10.7.

Kuten on joskus ollut puhetta, ajoittain tulee harrastettua myös muita kulttuurimuotoja kuin lukemista, ja vaikka tietokonepelit eivät olekaan ihan ykköskiinnostuskohteita niin on niissäkin viehätyksensä.
Ja nyt kun Steam-tililleni on tullut joskus hankittua muutama peli joita ei ole tullut vielä edes kokeiltua, ja muutama peli joita myös pitäisi pelata vähän lisää, päätinkin toteuttaa lukumaraton-hengessä tällaisen epälukumaratonin.
Idea on sama, eli 24 tunnin aikana keskitytään pääasiassa pelaamiseen ja ajoittain päivitetään tänne miten on edistytty. Koneella odottaa muutama peli, sekä niitä aiemmin kokeilemattomia että muutama vähän tutumpi, katsotaan nyt mikä vetää.
Ja luonnollisesti ajattelin nukkua välissä, ja ehkä käydä ulkona jossain vaiheessa, ja tiedä mitä muuta. Ihan täysin kirjoitta ei tietenkään myöskään olla...

Aloitan kello 12. Aloituspeliä ei ole vielä päätetty.

14.00
Aloitin reippaasti hack'n'slash-hengessä, seikkailemalla Dungeons of Dredmorin syövereissä. Peli on lajityyppiä roguelike eli seikkaillaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti laadituissa luolastoissa, kerätään kokemusta ja esineistöä ja tapellaan sekalaisia hirviöitä vastaan, pyrkimyksenä edetä syvemmälle ja syvemmälle...ja jos (kun) kuolo korjaa, luodaan uusi hahmo joka aloittaa alusta ja katsoo josko kävisi tällä kertaa paremmin. Ja kuolohan korjaa.
Tosin toisin kuin lajityyppinsä tunnetuimmissa edustajissa kuten Nethackissa, tässä pelissä on ihan grafiikkaakin eli ascii-merkkien (sankari usein @, esineet ja hirviöt eri kirjaimia jne) sijaan tässä on sellainen retroileva pikseligrafiikka, ja tässä hahmo kestänee hieman pitempään kuin esim. Nethackissa, ainakin jos osaa varoa niitä kaikkein epäreiluimpia juttuja (kuten sinistä portaalia josta siirrytään sivudimensioon jossa voi olla ihan mitä tahansa...kuten loppupelin monsuja siinä vaiheessa kun itse on tasolla kolme...)
Ja olen aiemmin jo pelaillut tätä normaalisti, nyt huvitti lähteä tutkimaan mitä sieltä alimmilta tasoilta oikein löytyy, eli nössöilin ja poistin asetuksista permadeathin: nyt hahmon kuollessa voi ladata vanhan talletuksen :)

Peli vilisee omalaatuista nörttihuumoria, fantasiakliseitä ja populaarikulttuuriviittauksia vilisee ilmiöissä ja kuvauksissa (tässä on siis kuitenkin lopulta aika paljon luettavaa), ja erikoishirviöiden ja -esineiden nimet ovat nekin satunnaisgeneroituja absurdein seurauksin.
Samassa hengessä nimesin tämän nykyisen sankarini Raskolnikoviksi, koska tämän suosikkiase on kirves ja taitoluettelosta löytyy mm. magiatyyppi emomancy (yksittäisinä loitsuina mm. Love Will Teleport Us Apart, The Cure ja My Chemical Explosion).

Mutta kunnon tolkuttoman hack'n'slashin tapaan tätä ei jaksa ihan loputtomasti pelata kerralla vaan mieluummin pätkissä, eli sitten jotain muuta.

15.20
Jotain muuta: hassu point-and-click-seikkailu Windosill on aika lyhyt (tunti tässä meni) eikä kovin hankala peli, enemmän esteettistä fiilistelyä hassunnäköisessä maailmassa.

Tuolta näyttää toinen ruutu: kentän ideana on saada etualalla näkyvä pikkuauto rullattua vasemmalta ovelta oikealle. Ja oikea ovi pitää saada avattua etsimällä valkoinen kuutio oven yläpuolella olevaan reikään. Suunnilleen kaikkea ruudussa näkyvää voi klikkailla ja ne tekevät asioita, joskus ihan vaan heiluvat, joskus jotain muuta. Ja kun juttuja manipuloi niin kuutiokin putkahtaa esiin (tässä tapauksessa se on tuolla i:n pisteenä).
Kirjaimia voi myös töniä nurin tai käännellä, tosin jos liikaa häröilee niin tulee käsi joka nostelee ne pystyyn:

Tämä on vähän suoraviivaisempi ja selkeämpi kuin lajityyppiin erikoistuneen Amanitan pelit (esim. Samorost ja Botanicula) mutta samaa leppoisaa surrealismia tässäkin on, kun tutkitaan outoa maailmaa. Tunnelmapala.

20.15
Edellisten jälkeen piti pelata sitten jotain vähän laajamittaisempaa, ja mikäpä sen mukavampi kuin vanha kunnon Civilization, jonka viitososasta en ole vielä saanut kyllikseni, erityisesti lisäosissa on vielä näkemättömiä juttuja.
Marokko lähti rullaamaan ihan reipasta tahtia, satuin sellaiseen nurkkaukseen että olen aika rauhassa voinut kehittää valtakuntaani, rahaa tulee, tiede edistyy, uskontokin on saatu perustettua (Marrakesh on nyt ortodoksisen kirkon pyhä kaupunki, muut olivat ehtineet käydä nappaamassa jo katolisen kirkon ja islamin). Tällä hetkellä tuntuu suunta olevan vahvimmin diplovoiton suuntaan, koska luultavasti tulen spammaamaan karavaaneillani rahaa sellaisia määriä että voin ostaa kaikki kavereikseni...

21.30
Sitten taas vaihdettiin johonkin erilaiseen ja peliin jota ei ollut vielä tullut kokeiltua, eli Thomas Was Alone. Abstrakti tasohyppelypuzzle jossa pitää saada henkilömme (eriväriset ja erikokoiset neliskulmiot) kuljetettua kentän läpi, mutta kyvyissäkin on huomioonotettavia eroja. Tähänastisista nähdyistä hahmoista John (keltainen ja pisin) on paras hyppijä (ja hyvin ylimielisen tietoinen siitä), Chris taas pienin ja heikoin hyppijä (ja aika kitkerä) mutta mahtuu joistain koloista joista muut eivät pääse, ja Thomas on siltä väliltä (ja luonteeltaan lähinnä utelias tarkkailija).

Joo, hyvin abstraktia peliä on höystetty tekstipätkillä joilla liikkuviin osiin saa sisäistä henkilökemiakuvausta...
Mutta siinä vaiheessa kun on vähän matkaa kuljettu niin tämä taitaa olla paras pieninä annoksina, kun peliä voi selvittää kenttä kerrallaan, ja toisaalta kun omat hyppelykontrollini eivät ole ihan veitsenteräviä niin säätöä pitää tehdä ja peli väsyttää jo tällaisessa tunnin rupeamassa. Mutta pitää toki jatkaa tästä.

(kas, kolmoskanavalta alkaisi tunnin päästä Aliens, sarjan kolmanneksi paras osa mutta varmaan yksi eniten tietokonepeleihin vaikuttaneista leffoista...saatan ehkä laittaa telkan päälle vaikka peleihin keskitynkin)

23.00
Pikainen hyppäys taas Dredmorin luoliin, Taas mentiin vähän eteenpäin (ja permadeathin poisto kannatti taas, muuten olisi vaellus jo päättynyt...kova näkymätön joka ampuu kaukaa areaefektiä, "kiitti").

Mitäs sitä vielä ehtisi.

1.20
Tutustuin vielä hetken aikaa Stackingiin. Double Finen toinen seikkailupeli Costume Quest oli sen verran viihdyttävä, että tähänkin piti tutustua: seikkaillaan yhä, tällä kertaa steampunk-maatuskoilla (ja tarinaa eteenpäin vievät cutscenet on toteutettu mykkäfilmityyliin tekstikorttien avulla).
Costume Questin tapaan mukana on aimo annos omalaatuista huumoria, ja peli näytti varsin hienolta, vaikka kontrollit ja erityisesti kamera olivat vähän horjuvan oloisia (tai sitten se olin minä) ja paikka paikoin piti enemmänkin ihmetellä että mitäköhän tässä pitäisi tehdä, mutta kyllä siinä sitten sai jotain selviteltyä...

10.10
Menin nukkumaan, heräsin ja aamukahvin kanssa jatkoin Stackingin parissa. Kamera pyörii yhä vähän miten sattuu mutta muuten peli etenee. Sankarimme Charlie Blackmore lähtee pelastamaan sisaruksiaan jotka ovat lähteneet oppipojiksi ja -tytöiksi mutta ovatkin päätyneet varsinaisiin orjatöihin, ensimmäisenä ratkottiin lakkoa rautatieasemalla ja nyt toista sisarusta etsitään höyrylaivan luksusristeilyltä...

Mutjoo, mitäköhän Ahmad al-Mansurille Civissä kuuluu.

14..00
Ahmadille kuului ihan hyvää, sinne yhden tienoille pelasin ja sitten söin ja pyörähdin pikaisesti ulkona.
Yhä on kärkimaiden joukossa, joskin Roomat vähän arveluttavat: Bysantin Theodora kehittyy kovaa vauhtia ainakin uskonnollisten juttujen parissa, saa nähdä näkyykö kehitys sitten muissa asioissa mutta joka tapauksessa sieltä tullee jossain vaiheessa harmia...ja Länsi-Rooman Augustus ei myöskään ihan huonosti pärjää, ja tällä hetkellä sanoisin että jos jonkin kanssa päädytään isommin sotimaan niin Augustuksen kanssa (kummallekin toisen alue olisi se ensimmäinen suunta josta lebensraumia lähdetään hakemaan). Indonesia jossain kaukana on ilmeisesti myös aika hyvin kehittynyt...

Mutjoo. Tulipahan pelattua, paria tutumpaa peliä ja kolmea uutta joista yksi minipeli käytiin jo läpikin ja kahdesta muusta tuli ainakin joku käsitys että mistä niissä on kyse (ja jatkaa pitänee lähipäivinä). Mukana on pelejä joita on kivoin pelata lyhyissä pätkissä ja toki myös tuo yksi jossa tapaa tulla halu katsoa vielä se seuraava vuoro ja seuraava kunnes tulee ähky...
Noin muuten sanoisin että koko päivän pelimaratonit on minulle ehkä vähän liikaa, myöhemminkin voi näitä harrastaa mutta parempi keskittyä ehkä 12 tunnin satseihin...

Ryu Murakami - Audition

Okei, todetaan heti alkuun että tuo on tosi ruma kansi. Ja kirja ei sisällä selitystä kansikuvatytön anatomisesti oudolle käden taipumiselle.

Edellinen lukemani Ryu Murakamin kirja In the Miso Soup jäi sitten mieleen sen verran väkevänä näyttönä että muutakin tuotantoaan piti katsellä, ja tämä kirja tuli näppärästi divarissa vastaan...
Tässä tapauksessa minulla oli hieman taustatietoja kirjasta, koska pari kaveria olivat nähneet tuon kannessa mainitun Takashi Miiken elokuvaversion, ja vaikkeivät juonta niin laajasti avanneetkaan antoivat ymmärtää että elokuva oli ihan kauhea...ja tokihan minulla on tässä vaiheessa myös hieman kuvaa Murakamin kirjailijaprofiilista...

Kirja kertoo vähän päälle nelikymppisestä leskimies Aoyamasta, jonka vaimon kuolemasta on kulunut jo sen verran aikaa että tutut alkavat jo vinkkailla uudesta vaimosta, mukaanlukien teini-ikäinen poikansa. Aoyama harkitsee asiaa mutta toteaa kuitenkin elokuva-alalla toimivalle ystävälleen ettei hänellä oikein ole aikaa ja halua aloittaa koko deittailurumbaa, sopivan naisen etsiminen olisi liikaa työtä vaikka hänellä olisikin käsitys millaista suunnilleen etsisi...mutta ystävä keksii keinon: kehitetään elokuvaidea jonka naispääosa vastaa Aoyaman "tyyppiä" ja järjestetään koe-esiintymiset joiden varsinaisena tarkoituksena on löytää potentiaalisia vaimoehdokkaita. Näin tehdään, ja kun vuoroon tulee kaunis entinen ballerina Yamasaki Asami, Aoyama ihastuu palavasti...

Alkupuoli on siis suunnilleen leppoisaa romanttista komediaa, mutta voin sen verran vinkata että loppupuoli ei ole. Murakami sisällyttää tähänkin kirjaan jonkin verran laajempaa kontekstia kulttuurista ja yhteiskunnasta (varsin pisteliääseen sävyyn yhä vain) mutta tuon In the Miso Soupin tapaista kulttuurista ruumiinavausta tässä ei ole, ja tarinakin on loppujen lopuksi aika suoraviivainen kikkailu, sellainen joka oli ehkä leffana toimivampi.
Kirja on tarpeeksi lyhyt ja sujuvasti kirjoitettu että kyllä tämän luki mutta oli tämä vähän pettymys. Mutta kai pitää jatkaa Murakamin tuotantoon tutustumista...

Juho Kuorikoski - Sinivalkoinen pelikirja

Tällainen löytyi kirjastosta, vuoden takainen reilun kokoinen teos joka esittelee suomalaisen digitaalipelien 30-vuotisen historian; vaikka olenkin hyvin satunnainen kasuaalipelaaja niin piti silti tutustua.

Historiikkina tämä on varsin pelikeskeinen: Kuorikoski on tutustunut kaikkiin käsiinsä saamiin Suomessa julkaistuihin kaupallisiin peleihin (jotkut valistuspelit kuten Alkon Hup-peli esiintyy mainintana ja mm. legendaarinen Invataxi puuttuu, mutta netissä jaetut ilmaishäröpelit olisivatkin varmaan loputon suo) ja esittelee ne peliesittelyn/arvostelun tyyliin mutta tarpeen tullen myös historiallista näkökulmaa valottaen. Kirjoitustyyli on tuttu kotimaisesta pelijournalismista ja osa materiaalista onkin alun perin Pelit-lehteen kirjoitettua (noin sivuhuomiona Niko Nirvi on epäilemättä yksi vaikutusvaltaisimmista suomalaisista kirjoittajista, jonka kirjoina julkaistu tuotanto on kuitenkin pysynyt varsin pienenä, ja nirvismi henkii tässäkin kirjassa).

Näiden kronologisesti listattujen peliesittelyjen ohella mukana on myös yleiskappaleita joissa käydään läpi tietyn aikavälin tärkeitä tapahtumia, kuka teki mitä: puhutaan laitteista, peleistä, tekijöistä, firmoista, myynnistä, journalismista...ja vaikka mukana on haastatteluja ja henkilöiden tekemisiä seurataan teoksesta toimeen, pysyy tässäkin ydinaiheena itse asia. Tämä on suorastaan viehättävän uusretroa nykyisessä kulttuurijournalismissa, jossa se miltä tekijä näyttää on tärkeämpää kuin tehty teos (koko kirjassa ei tainnut olla yhtään ihmistä esittävää valokuvaa).

Yleisartikkelit loivat jatkuvan kaaren jonka avulla kirjan lukee alusta loppuun, vaikka yksittäisiä peliesittelyjä tuleekin luettua vaihtelevalla intensiteetillä. Erityisesti uudempien mobiilipelien esittelyjä skippailin aika paljon, toisaalta esihistorian hämärien kuriositeettien esittelyt luki ihan mielenkiinnosta vaikkei kyseisiä pelejä ikinä haluaisikaan kokeilla.
Ja vaikka oma pelihistoriani onkin kovin rajallinen, muutama tuttu löytyi, heti ensimmäisillä sivuilla: minähän olen pelannut Tsapp!ia (jossa ei aikoinaan haitannut se että sitä oli lähes mahdoton voittaa). Löytyi myös muutama "tuotahan pitää kokeilla" myöhemmissä (ja jokunen "kiva idea, tekisiköhän joku tämän uusiksi"). Erinomaisen kiinnostava teos siis vaikka tulikin mieleen että niitä yleishistoriaesittelyjä ja haastatteluja voisi olla vielä laajemminkin...

Tälle oli ilmeisesti kohtalaisen vaikea löytää julkaisijaa (koska eihän kustantamoja kiinnosta katsaukset aiheesta joka on jo muutaman vuoden ollut valtavassa kasvussa ja jossa kotimaassamme mm. tehtiin kirjan kirjoitusaikoihin miljardikauppoja...oikeasti, mitvit?) ja lopulta kirja julkaistiin joukkorahoituksella pienkustantamossa. Mikä on vähän sääli koska isoimmat moitteet kohdistuvat joihinkin taitollisiin seikkoihin jotka ammattitaitoiselle kustannustoimittajalle olisi ollut helppo huomata ja korjata...suurimpana ongelmana kuvatekstien puuttuminen: paljon käytetään kuvakaappauksia peleistä, mutta joissain tapauksissa oli hieman epäselvää mikäköhän liittyy mihinkin (ja mukana oli myös promomateriaalia, kansikuvia ja muuta materiaalia joka olisi kaivannut enemmän selityksiä).
Teos pyrkii myös jonkinasteiseen populaariuteen siinä että ihan kauheinta jargonia ei käytetä, ja kirjan lopussa on keskeisten termien selitykset (jotka eivät sinänsä välttämättä auta ummikkoa yhtään enempää, toisaalta jonkun "metroidvania"n selittäminen sanoin onkin aika hankalaa kun se on helpompi vain näyttää). Itse pysyin kärryillä suuressa osassa (en ihan kaikessa laitepuheessa), minua ummikommalla on varmasti enemmän ongelmia.

Jatkan tämän lukemisella niitä teemoja, joista on ollut puhetta Pojat lukemaan -haasteen yhteydessä.

August Strindberg - Hemsöläiset

Strindbergin tuotannossa Hemsöläiset (suom. Tauno Tainio) on ilmeisesti poikkeuksellisen leppoisa saaristolaiskuvaus: Carlsson, joka on monena ollut elämässään ja monenlaista työtä tehnyt (eikä missään kovin kauaa) päätyy sisämaasta saaristoon, Flodin maatilan asioita hoitamaan, eräänlaiseksi rengin ja päällysmiehen välimuodoksi. Maatila on päässyt rappeutumaan ja tilan työväki ei ota Carlssonia kovin innokkaasti vastaan, mutta asiat hoituvat kun ne laitetaan hoitumaan, ja Flodin lesken kanssa alkaa myös syntyä pitkälle menevää yhteisymärrystä...

Vähän veijariromaania, vähän saaristolaisnaturalismia, kirja on leppoisa mutta, no, aika harmiton (paitsi ilmeisesti kirjoittajalle itselleen) enkä oikein ymmärrä millä ansioilla se klassikkoasemaansa nauttii (löytyy mm. 1001 Books -listalta).
Tämä on tietysti joskus vähän ongelmana Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa, kulttuurisesti näissä ei välttämättä ole kauheasti eroa suomalaiseen kirjallisuuteen ja tämäkin menisi täysin kotimaisesta vähän veitikkamaisesta maaseuturealismista (ja tuo ei ole kehu).

Jaroslav Seifert - Ruttopylväs

Tällainen löytyi kirjastosta, tsekkiläisen Seifertin ilmeisesti ainoa suomennettu teos, myöhäistuotantoaan joka kai julkaistiin Nobelin jälkiaaltona (suom. Hannu Ylilehto).

Yksittäiset runot linkittyvät sarjoiksi, kuvaillen jotain paikkaa, tapahtumaa tai vaikka lehtileikettä. Vaikka Seifert sanookin haluavansa kirjoittaa runoja yksinomaan rakkaudesta niin aika paljon puhutaan myös kuolemasta (jos niillä nyt niin paljon eroa on), monet ystävät ja runoilijatoverit ovat kuolleet ja kuoltu on entisinäkin aikoina, antiikissa ja keskiajalla. Tyyli vaihtelee paljon, joskus ollaan toteavia, joskus värikkään lyyrisiä.
En tähän nyt ihan valtavasti ihastunut vaikka on täällä jotain varsin hyviäkin pätkiä joukossa...

Kirja on luettu myös Kirja-aitassa. 

(ote)
Runoni voit repiä
ja heittää riekaleet tuuleen.
Kirjeeni voit rutistaa
ja työntää mytyn liekkeihin.

Vaan minne panet pääni,
sen himmeään metalliin valetun,
joka katseli sinua hellittämättä
aina kun laittauduit levolle
tai kampasit hiuksia aamuisin?
Se muotokuva sinun on kannettava
edes jätesäiliöön.

Ja niin vielä kerran, vielä viimeisen kerran,
pitelet päätäni
käsiesi välissä.