Olen Unto Kupiaisen runoja lukenut aiemmin parin kokoelman verran ja viehättynyt niiden tasapainoilusta groteskin, lyyrisen ja humoristisen välimaastossa (ainakin parhaimmillaan).
Tässä kokoelmassa ei juuri tuota tasapainoilua kuitenkaan ollut, tässä ollaan vakaasti ranteet auki -materiaalissa keskivaikean masennuksen keskellä, ihmiselämän symboleina on mm. tulivuori ja suo ja muutenkin on kurjaa. Jollekulle voisi mennä ehkä terapiakirjallisuudesta, minulle tämä oli ihan vaan raskassoutuista.
Vähän jäi taas pohdituttamaan mikä osuus tässä on elämäkerrallista (mm. ampuiko runoilijan isä itsensä) mutta taas kerran taidan olla mieluummin harjoittamatta biografista tulkintaa koska se on vähän tylsää.
Purkaja
Syvät silmät tähdiksi revähtäneinä
hän vuoteella hengitti, tuoksuva heinä,
kuun kimallus iholla ihmeellinen,
käsivarret kauniiksi kaariksi taipuin,
poven hengitys kuumana nousten ja vaipuin,
- hän, ajat jo jättämä nuoruuden.
Ja hän silmin katseli kauaksi näkevin,
oman itsensä oli hän käsikijä väkevin.
Ja kun syttyi kostea aamun tähti,
hän vavahti, nousi ja tanssiin lähti.
Ei kuulunut hänelle päivien helle.
Ja hän tahtoi tanssia vanhuudelle
sitä vastaan lähtien vuoteestaan
povi lainehtien sekä keinuvin uumin,
yhä silmissä loimoten yön palo kuumin,
hymy niinkun arvoitus huulillaan.
Ja hän tanssi villin hurmion huumassa,
palo leimuten sielunsa luolassa kuumassa,
johon pälyi korkea taivas päältä
kuin mitaten kaikkea kaukana täältä.
Syvät silmät tähdiksi revähtäneinä
hänet nään, miten heräs hän, niitetty heinä,
sinä aamuna, tauoten tanssistaan,
miten häipyi hän kauaksi kadulla kulkein,
jääkuoreen kuuman sydämen sulkein,
joka takoi: ei koskaan, ei milloinkaan!
Miten silmin kauas ja selvästi näkevin,
oman itsensä ollen käskijä väkevin,
hän helpotti vaivaa Elämän Herran,
joka kaiken, min rakensi, purkaa kerran.
4 kommenttia:
Tyylillisesti erittäin kaunis runo! Olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi, että kovin on masentunut asenne. Ottaen huomioon kokoelman nimen ja sen mitä kerrot runojen tulivuori-symboliikasta, tässä kai sitten on ollut tarkoituskin sepittää masennusta kuvaavan aihepiirin runoutta yksiin kansiin. Ehkä runoilijan tarkoitus on tosiaan voinut ollakin terapiarunous?
Ajattelin ensin laittaa tästä runosta vain otteen mutta tuo rakenne, ensimmäisen ja kolmannen säkeistön peilautuvuus samoilla sanavalinnoilla yms oli niin olennainen juttu että piti laittaa kokonaan.
Ja juu, tulivuori putkahteli esiin muutamassa runossa pitkin kirjaa, sekä todellisina esimerkkeinä (Fuji) että symbolisina: kuvasi mm. isäänsä tällaisena ja tämän ampuessa itsensä luodinreikä oli kraateri, myöhemmin oli sitten itse se tulivuori ja tämä kirja kai sitten hieman terveellisempi tapa prosessoida purkauksia. Eli terapiarunoudesta tässä tuntui olevan kyse.
Tämä on julkaistu 1947, eli vanhempi kuin nuo muut lukemani Kupiaiset, ja katselen wikipedian teosluettelosta että samaan aikaan on julkaissut myös pakinaa ja komediaa tieteellisen materiaalin ohessa.
Hyllyssä odottaa myös vuoden 1948 Kohtalon viima, pitänee sekin lukea kohtapuoleen.
Minuun tuo lainaamasi Kupiasisen runo kolahti kaiholla ja kauniisti. En ollut sitä ennen lukenut, vaikka Kupiaisen runoista noin yleisesti ottaen pidänkin ja olen niitä paljon lukenut. Tosin monet niistä ovat olleet jossain runoteoksissa enkä ole siis kokonaista runokirjaa häneltä onnistunut saamaan käsiini.
Minä satuin jostain divarista löytämään näitä kirjoja pari kolme halvalla joten nappasin mukaan...kuten sanottu, vähän on epätasaista eli hyvä antologia saattaa olla paras vaihtoehto mutta liekö sitten sellaiseen oltu valittu ne runot jotka juuri minulle parhaiten kolahtavat.
Lähetä kommentti