T.S.Eliot - On Poetry and Poets

Koska T.S.Eliot nauttii blogissamme jonkinasteista uskottavuutta, kiinnostuin kun kirjastossa tuli vastaan tämän kirjoittama esseekokoelma runoudesta, ja olen nyt lueskellut niitä. Kirjan nimi on tarkka, kokoelma jakautuu seitsemään esseeseen yleisesti runoudesta ja yhdeksään jotka keskittyivät yksittäisiin runoilijoihin. Jälkimmäiset päätin parin ensimmäisen jälkeen hypätä yli koska Eliot ei ole maailman popularisoivin kirjoittaja ja käsiteltyjen kirjoittajien (Vergilius, Sir John Davies, Milton, Johnson, Byron, Goethe, Kipling, Yeats) tuotanto on jäänyt pääosin lukematta niin niistä ei saanut kovin paljoa irti...

Niissä yleisesti runoutta käsittelevissä oli myös pari jotka menivät minulta pääosin ohi kaikessa teknisyydessään tai sitten luin niitä väärässä mielentilassa mutta muutama hyvinkin mielenkiintoinen teksti.
"The Social Function of Poetry" tekisi mieli lainata kokonaisuudessaan ja kommentoida sitä lause lauseelta, joko vastaan väittäen, lisäselvitystä pyytäen tai ajoittain innokkaasti nyökkäillen että noinhan se on. Paljon sellaista asiaa jota tässäkin blogissa on sivuttu niin teksteissä kuin kommenteissakin.
"Through the Middle Ages to within a few hundred years ago Latin remained the language for philosophy, theology and science. The impulse towards the literary use of the languages of the peoples began with poetry. And this appears perfectly natural when we realize that poetry has primarily to do with the expression of feeling and emotion; and that feeling and emotion are particular, whereas thought is general. It is easier to think in a foreign language than it is to feel in it. Therefore no art is more stubbornly national than poetry", argumentoi Eliot runouden vaikutusta yhteiskuntaan, myös niihin osiin jotka eivät runoutta lue (nationalismi tosin tyrmätään myöhemmässä kappaleessa, kulttuurien kehitykselle sekä eristäytyminen että täydellinen samanmuotoisuus on tuhoisaa).
Runoilijan valvollisuus on ensisijaisesti kieltä kohtaan ja vasta toissijaisesti lukijoita, ja aikaisemman merkinnän kommenteissa pohdittua silta-analogiaa sivutaan myös, koska "it matters little whether a poet had a large audience in his own time. What matters is that there should always be at least a small audience for him in every generation", kieli muuttuu ja niinpä uutta runoutta tarvitaan jatkuvasti. Mutta Eliot suhtautuu epäilevästi runoilijoihin, jotka saavat omana aikanaan suuren suosion, koska tällainen runoilija ei ehkä annakaan lukijoilleen mitään uutta vaan runoilee menneen sukupolven materiaalia. Eli avantgardea puolustetaan ja elitististä lukijaa vaaditaan.
Toisaalta "[...] the difference between the writer who is merely eccentric or mad and the genuine poet. The former may have feelings which are unique but which cannot be shared, and are therefore useless; the latter discovers new variations of sensibility which can be appropriated by others."
Toisaalla pohditaan vaikkapa mikä on klassikko, klassisismin mielessä (lopuksi jäljelle taisivat jäädä Vergilius ja Dante, muita hylättiin yksi toisensa jälkeen).
Tai keitä ovat pienet runoilijat ja miten runoantologioita käytetään. Yksi tarjottu määritelmä pienelle runoilijalle on sellainen runoilija jota luetaan lähinnä antologioista, joko sellaiset runoilijat jotka eivät ikinä nousseet kovin merkittäviksi (mutta Eliot toteaa ihmettelevänsä runouden lukijaa jolla ei ole ainakin joku tällainen tuntematon henkilökohtainen suosikki) tai sellaiset joiden tuotannossa on vain hetkittäisiä loiston hetkiä lopun ollessa tylsää. Toki antologioista kannattaa myös tutustua niihin tärkeisiin runoilijoihin joiden tuotanto ei niin nappaa: "There are only two reasons for reading the whole of The Faery Queen or of Wordsworth's Prelude. One is that you enjoy reading it: and the enjoy either of these poems is a very good mark. But if you don't enjoy it, the only reason is that you are going to set up as a teacher of literature, or as a literary critic, and havt got to know these poems. Yet Spenser and Wordsworth are both so important in the history of English literature because of all the other poetry which you understand better because of knowing them, that everybody ought to know something about them."
Eliot puhuu aika paljon pitkistä ja lyhyistä runoista mikä tuntui oudolta kun minulle on vastaan tullut lähinnä vain niitä lyhyitä, kirjoitetaanko enää pitkiä runoja vai toteutetaanko nuo nykyään runosarjoina? Yhdeksi tavaksi erotella suuret ja pienet runoilijat on myös mainittu se, että suurilla runoilijoilla työt muodostavat toisiaan tukevan yhtenäisen kokonaisuuden, ja rennosti asetetaan vaatimukseksi mm. että ymmärtääkseen yhtä Shakespearen tekstiä pitää tuntea ne kaikki.

Eliotilla on paljon kiinnostavaa sanottavaa, niitä asioita ei ole aina sanottu kaikkein helpoimmalla tavalla mutta ajatus etenee silti yleensä hyvin selkeästi ja järjestelmällisesti ja tekstiin on ripoteltu mainion kuivaa huumoria ("[Murder in the Cathedral] was a religious play, and people who go deliberately to a religious play at a religious festival expect to be patiently bored and to satisfy themselves with the feeling that they have done something meritorious.") Mutta ehkä kirjan pariin pitää palata sitten kun tunnen laajemmin ne Miltonin, Wordsworthin ja kumppanien tuotannot, Eliotista puhumattakaan.