20.9.09

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet (1977)

Hmm. Alkumetreillä olen jo pakotettu ihmettelemään mitä järkeä tässä kaikessa on. Miksi kukaan viitsii lukea runoja?

Ihmettelen sitä että runoja pitäisi jotenkin valtavasti "tulkita", jos niin haluan tehdä niin yhtä hyvin voisin vaikka täyttää sanaristikkoa. Miksi hyppiminen kielestä toiseen, epämääräiset viittaukset kirjekuoriin jotka ovat sinisiä kuin Assisin taivas tms. Ihan kiva että Manner on ilmeisesti kiertänyt maalimmaa, mutta siitä tulee vain itsetehostuksen olo...
Samoin kuin niistä lukuisista jutuista hauraasta valosta yms. Itse aika ajoin syyllistyn kiertelyyn ja loputtomien takaporttien rakenteluun, sama olo tulee tässä: runoilija on tiätsä niinku kauhean herkkä ja syvällinen ja se näkee sen hauraan valon jota muut ei näe. Vastuu on siirretty lukijalle, mutta silloin voisi yhtä hyvin etsiä mieltä rorschach-kuvista tai satunnaisgeneraattorien arpomasta tekstistä.
Kun poliitikot tai konsultit syöttävät loputtomia ympäripyöreyksiä niin se on jotenkin paha asia, kun samaa tekevät runoilijat niin se on hyvä...?
Hyvä proosa on avointa ja rehellistä silloinkin kun se on monitasoista, tästä seuraa se, että runous on huonoa proosaa.

Tuo on enemmän siitä mikä minua yleisesti häiritsee runoudessa, mutta tämä Mannerin kokoelma tuo hyvin nuo tekijät esille. Eipä silti että kokemus olisi läpeensä negatiivinen: ne sarjojen alkusivuilla olevat fragmentit olivat viehättäviä, "Nada" hymyilytti (joskin henkilökohtaisista syistä) ja "Unet kahlaavat vitkaan" oli mainio:

Unet kahlaavat vitkaan jokea ylös.
Ne tuovat pirttiin unen ruokaa,
pietaryrttiä ja suolaheinää,
suden jäljen ja ammutun kurjen huudon
ja kirjeen joka on kirjoitettu jodilla.

Ne tahtovat minut mukaansa
sinne missä painovoima on kuollut,
missä varjo on loistoton, hukutettu kuin nainen,
sinne missä on pimeys ja valtakunta.

Ei kommentteja: