Sirkka Turkka - Kaunis hallitsija (1981)

Mitä tästäkin pitäisi sanoa. Sarjoja joissa siellä täällä voi melkein huomata jotain, en oikein tiedä mitä kun lopulta se ajatus tuntuu katoavan noiden loputtomien avautumattomien kuvien taakse. Ajoittaista mainiota fraseerausta, erityisesti siinä neljännessä uskonnollisessa sarjassa (tai ehkä se olin vain minä) mutta suurin osa tästä jäi hämäräksi.

Etana puskee päin tuulta,
silkkinen vana ja seurakunta
leijuvat jo korkealla.
Ojanpenkalla kissa, kirjava kuin syksy,
sataa, myrskyää, sodat ovat matkalla,
seurakunta kaukana.
Havunneula kaivaa
sienen hattuun kehtonsa.
Kyllä Jumalan karitsa armahtaa,
pois ottaa seurakunnan synnin.
Mutta ennenkuin se ehtii tänne asti,
se on jo vanha mies.

Miksi puhumme kun puhumme rakkaudesta?

Aika taas harjoittaa hieman yleistä pohdintaa, ja jatkaa hieman lauseita joita Lukupiirin puolella ja muualla on kirjoitettu...Tämä blogi miettii kahta (tai kolmea) toimintaa ja niihin liittyviä kysymyksiä. Nuo merkilliset toiminnat ovat runojen lukeminen (ja niiden kirjoittaminen) sekä niistä puhuminen.

Miksi lukea ja kirjoittaa runoutta? Mm. uskonnollisessa mystiikassa välitetään yleisesti kokemuksia jota ei voida esittää loogisesti etenevänä kielenä, ja tässä runous on usein toimivampi ilmaisumuoto. Sama toiminee myös ei-uskonnollisessa mystiikassa. Hyväksyn tämän runouden olemassaolon oikeutuksena.
Tällä oikeutuksella runous on kommunikaatiota kirjoittajan ja lukijan välillä (erikoistapauksissa nämä ovat sama henkilö), ja sellaisena sen tulee olla riittävän selkeätä. Kommunikaatio joka ei ole selkeää ei ansaitse vastaanottajaa.
Tuossa mielessä suhtaudun kielteisesti runouden laajamittaiseen tulkintaan; se saattaa olla tarpeen jos kirjoittaja ja lukija tulevat selkeästi eri kulttuuritaustasta tai aikakaudelta, mutta jos runous on henkilökohtaista kommunikaatiota niin tulkinnan tarve esittää vaatimuksen, että minun tulisi olla joku muu.
Tällöin annan sen jonkun muun lukea sen runon, pitäkää tunkkinne.

Luonnollisesti lukija voi poimia henkilökohtaisia merkityksiä myös sellaisista paikoista joihin runoilija ei ole sellaisia laittanut; tämä voi toteutua kuitenkin myös vaikkapa satunnaisgeneraattorin arpomasta sanamassasta tai muusta vastaavasta lähteestä.
Toisessa blogissani mainitsin, että minulla on tapana lukea lehtien horoskooppeja ja olen laatinut myös oman tähtikarttani. Ei sillä että uskon astrologiaan tai lehtihoroskooppien ennustuskykyyn, vaan koska ne toimivat satunnaisgeneraattorin tuottamina katalyytteinä itsen ja maailman tutkiskelussa. Samaa harrastusta suosittelen muillekin.

Jotkut tahot esittävät toivomuksia/vaatimuksia, että runoudesta pitäisi puhua enemmän ja kirjoittaa vaikkapa siellä Lukupiirin tai Hesarin kulttuurisivujen puolella.Toisaalta jotkut tahot, samat tai eri, paheksuvat sitä tapaa jolla runoudesta puhutaan mm. Hesarin kulttuurisivuilla ja usein suhtautuvat halveksivasti kriitikoihin ja (ammatti)kritiikkiin ilmiönä. Voiko runoudesta puhua? Jos voi, pitääkö siitä puhua? Jos pitää, pitääkö siitä puhua yksinomaan kunnioittavasti runopiirien omaa kieltä käyttäen?

Ammattinikin puolesta olen kiinnostunut luonnontieteiden popularisoinnista, siitä että miten niistä puhutaan ja voidaan puhua "vieraalla" kielellä jossa joudutaan luopumaan eksaktiuden vaatimuksesta, jargonista jne. Samoin minua ärsyttää mm. lakimiesten kapulakieli, ja talouspoliitikolle on turha talouspolitiikan kielellä perustella miksi jokin asia on oikein tai väärin, se on mahdotonta.
Saman "vieraan" kielen vaatimuksen esitän myös kulttuuripiireille; jos jostain puhutaan yleisesti niin siitä puhutaan tavalla joka ei tule miellyttämään. Sori vaan, se on tää maailma.
Niiden piirien ulkopuolisena siis minäkin kirjoittelen tänne miten minua huvittaa (harkitsin tämän tekstin esittämistä vuokaaviona, ja että kirjoittaessani noista runokirjoista jakaisin tähtiä yhdestä viiteen mutta jääköön nyt). Ja lupaan että jos tässä blogissa käytetään sanaa "mimesis" niin se on vittuilua.

Tuossa on Miten? ja Miksi?
Ne helpommat kysymykset ja vastaukset:
Kuka?: minä.
Milloin?: nyt.
Mitä?: enemmän tai vähemmän satunnaisesti valittuja runokirjoja.
Missä?: Käyttämissäni pääkaupunkiseudun kirjastoissa/kotonani/tässä blogissa.

Risto Ahti - Kukko tunkiolla (2002)

Ja juuri kun aloin uhkaavasti alkaa suhtautua positiivisesti runouteen, Risto Ahti muistuttaa siitä mikä minua oikein ärsyttää.
Kukoista ja kanoista kehitellään yleisiä teemoja sarjassa, ja joitain ihan kiinnostavia ajatuksia on melkein esitetty, ja sitten hukutettu sanoihin, sanoihin, sanoihin ja lauseisiin jotka teoriassa ovat kai suomea mutta eivät tälle lukijalle merkitse yhtään mitään.
Sinänsä merkillisesti kokoelmasta tulee kuitenkin sellainen olo että kirjoittaja voisi olla mielenkiintoinen puhuja, keskustelija, kirjoittaja jossain muussa muodossa. Jossain joka ei anna mahdollisuutta itsetarkoitukselliseen kikkailuun ja avautumattomiin kuviin.

Viisas on vailla viisautta, älykäs vailla älyä

Mitä siis on tiedettävä?
Porkkanat ja herneet varastin, herneet kerjäsin.
Ja Rekolan itsenäiseksi maaksi julistin. Itse olin
kansalliskokous ja ulkoasianvaliokunta enkä ilman
jäniksenpassia ojaa ylittänyt.

Minut pakotettiin ensin kouluun, opetettiin lukemaan,
sitten pantiin verolle, että maksaisin koulupakkoni.
Ja kun kuljin ainoastaan metsiä ja maita ja lauloin
lauluja, jotka toisten suusta varastin, irtolaisuudesta
ja varkaudesta minut kiinniotettiin.

Nyt en uskalla maani rajaksi ihoani sanoa,
nyt en uskalla päätäni, en kynsieni kuita omikseni sanoa.

Tittamari Marttinen: Käärmesormus (2001)

Tällä kertaa aletaan siirtyä tyyliin joka tälle lukijalle sopii paremmin, runokokoelmaan jossa on tarina. Kokoelman runot hahmottavat historiallisen tai kuvitteellisen henkilön, 1400-luvun Burgundissa eläneen naisen elämänkaarta ja runot on jaoteltu kolmeen sarjaan. Käytettyyn naiselliseen kolminaisuuteen (maiden, mother, crone) olen tosin törmännyt ihan kylliksi jo muualla, erityisesti englantilaiset tuntuvat olevan ihastuneet tähän...ja eksotisismilla on toki vahvat perinteet, joskin tropiikki tai antiikki ei ilmeisesti ole enää tarpeeksi kaukaisia kohteita, keskiajan Euroopasta on vielä herutettavaa.

Runot tasapainoilevat hyvin eksotiikan ja yleispätevän välillä, konkretiaa löytyy joskin se myös muuttuu sarjasta toiseen, alun neito on sokerileivoksia ja suudelmia, tyylistä mieleen tuli Raamatun Korkea Veisu, keskellä äiti pyykkiä ja verta ja lopun eukko (mikä on hyvä käännös englannin sanalle crone? Ja älkää tulko minulle tarjoamaan lenitaairistoutta ettei niitä ole olemassa) kylmää ja kiveä.

Ei sinänsä mitään mitä en olisi aiemmin nähnyt muualla mutta toisaalta jos kokoelman teema on syklisyys niin sitä tuskin on haettukaan. Ja joka tapauksessa mainiosti toteutettu. Tää blogaaja tykkäsi.

Äitiys on sitä siunatumpi
mitä enemmän syntyy lapsia
ja väsymys sitä suurempi nautinto.
Ylistetty olkoon kuumehorkka!
Paheksuen kuiskitaan noista pettureista
jotka irtautuvat miehestään kesken leikin,
tai nielevät myrkky-yrttejä
häätääkseen sisältään raajojen aiheet.
Heidänkin pelollaan on kasvot,
niiden kuvajainen häälyy häpeän lammikossa.
Ei löydy äitejä joessa ajelehtiville pienokaisille,
napanuorat vain kieppuvat
kuoleman vedessä kuin leijan nyörit.

Tähyän aikaan, jona villiaasit kantavat lapset kohduissaan
ja äidit kieräyttävät heidät kypsinä syliinsä.
Pöllöt valvovat ja rauhoittelevat kirkuvia pienokaisia,
äidit nousevat kunhan ovat tarpeekseen levänneet.
Upotan vaatteet saippuaveteen
ja nostan ne pihalle höyryämään.
Puhaltelen lapsen kuumeista otsaa,
paloittelen väsymättä kurpitsaa,
sytytän kynttilät yön koristeeksi.

Niin, lopussa olleen kiitos-sivun kohdalla sitten tajusin "ai tää on se Tittamari" jonka miehen kirjoja olen lukenut useammankin...

Uuno Kailas: Paljain jaloin (1928)

No niin. Saa kutsua vanhanaikaiseksi, mutta mitta ja riimit ovat minusta piristäviä, ne tuovat tekstiin ryhtiä ja rytmiä.
Tätä Kailaan "nostit laaker-seppeleen helo-otsalles / se Parnassoksen rinteiltä taitettu on" henkeä voisi parodioidakin jos se liiallisen helppouden vuoksi ei olisi tylsää...hakematta mieleen tulee kuitenkin Maurice Vellekoop, ei ole varmaan Kailasta lukenut mutta on näistä tyylivalinnoista enemmänkin tarinoinut...
Kovin ollaan kuolema-pakkomielteisiä tässä, ja paikka paikoin lipsutaan banaalin ja triviaalin puolille mutta on niitä osumiakin. Ja tämä blogi avoimesti tuntee sielujen sympatiaa itseironisia ulkopuolisia tarkkailijoita kohtaan, joihin Kailaskin kuuluu.

Kun olin kuollut

Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,

ah, oli autuas
levätäkseni silloin!
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä,
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
-Katso, hän nukkuu tässä.

-Hauta on hoitamaton.
-Niin on. Hän oli köyhä.
-Eikö hän ollut myöskin
mieleltä...noin - vähän löyhä?

-Houkkio, originelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi - itsensä otti
hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin -
ne nyt olivat niitä - -
-Tunsitko hyvinkin? -Hiukan.
Suurtapa iloa siitä...

Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuhun, itään.

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet (1977)

Hmm. Alkumetreillä olen jo pakotettu ihmettelemään mitä järkeä tässä kaikessa on. Miksi kukaan viitsii lukea runoja?

Ihmettelen sitä että runoja pitäisi jotenkin valtavasti "tulkita", jos niin haluan tehdä niin yhtä hyvin voisin vaikka täyttää sanaristikkoa. Miksi hyppiminen kielestä toiseen, epämääräiset viittaukset kirjekuoriin jotka ovat sinisiä kuin Assisin taivas tms. Ihan kiva että Manner on ilmeisesti kiertänyt maalimmaa, mutta siitä tulee vain itsetehostuksen olo...
Samoin kuin niistä lukuisista jutuista hauraasta valosta yms. Itse aika ajoin syyllistyn kiertelyyn ja loputtomien takaporttien rakenteluun, sama olo tulee tässä: runoilija on tiätsä niinku kauhean herkkä ja syvällinen ja se näkee sen hauraan valon jota muut ei näe. Vastuu on siirretty lukijalle, mutta silloin voisi yhtä hyvin etsiä mieltä rorschach-kuvista tai satunnaisgeneraattorien arpomasta tekstistä.
Kun poliitikot tai konsultit syöttävät loputtomia ympäripyöreyksiä niin se on jotenkin paha asia, kun samaa tekevät runoilijat niin se on hyvä...?
Hyvä proosa on avointa ja rehellistä silloinkin kun se on monitasoista, tästä seuraa se, että runous on huonoa proosaa.

Tuo on enemmän siitä mikä minua yleisesti häiritsee runoudessa, mutta tämä Mannerin kokoelma tuo hyvin nuo tekijät esille. Eipä silti että kokemus olisi läpeensä negatiivinen: ne sarjojen alkusivuilla olevat fragmentit olivat viehättäviä, "Nada" hymyilytti (joskin henkilökohtaisista syistä) ja "Unet kahlaavat vitkaan" oli mainio:

Unet kahlaavat vitkaan jokea ylös.
Ne tuovat pirttiin unen ruokaa,
pietaryrttiä ja suolaheinää,
suden jäljen ja ammutun kurjen huudon
ja kirjeen joka on kirjoitettu jodilla.

Ne tahtovat minut mukaansa
sinne missä painovoima on kuollut,
missä varjo on loistoton, hukutettu kuin nainen,
sinne missä on pimeys ja valtakunta.

Projektikuvaus, eli mistä tässä oikein on kyse?

Kirsi-tädin lukupiirissä tuli puheeksi runous, ja siitä inspiroituneena minä, joka olen vakaa proosan kannattaja, päätin antaa tuolle väitetylle kuningaslajille mahdollisuuden.

Tämä on siis projekti jonka sisäiset prosessit ovat seuraavat:
1. Otan runokokoelman (ensimmäiset on valittu puolisatunnaisesti kirjastosta, mutta jatkossa voin ottaa vinkkejä vastaan). Tullen suosimaan suomenkielistä runoutta mutta muukin on mahdollista.

2. Luen sen. Tai ainakin yritän.

3. Kirjoitan tänne mitä mieltä siitä olin.

Mahdollinen neljäs prosessi on ulkoistettu muille toimitsijoille, se suoritetaan napsauttamalla kommentti-linkkiä tuolla viestin lopussa.