Syyskuun luetut

Jon Fosse - Plays Four
Unto Kupiainen - Soutaja
Mariama Bâ - Pitkä kirje
Maila Talvio - Linnoituksen iloiset rouvat
Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä
Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia
Aino Kallas - Polttoroviolla
Hanne Ørstavik - Rakkaus 
Yasunari Kawabata - The Master of Go

Nick Yee - The Proteus Paradox
Hans Urs von Balthasar - Mary for Today
Bede Jarrett - Life of St Dominic
Friedebert Tuglas - Marginalia

Aika paketoida syyskuu: kirjoja on taas tullut luettua. Helmet-lukuhaaste vetelee viimeisiään, kun jäljellä on enää yksi kohta: Kirja kertoo Intiasta (vähän olen katsellut josko saisi tämän kohdan kombotettua Frau, Signora & Bibiin mutta on aika vaikea löytää intialaisia naiskirjailijoita jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanniksi...)
Ensi kuussa tarkoitus on tietysti myös lukea mutta huomiota saanevat myös muu kirjallisuustoiminta, eli kirjamessut Turussa ja Helsingissä. Ja Nobelinkin joku taitaa saada.

	mies	nainen	muu
englanti	98	97	2	197
suomi	53	40		93
saksa	39	10		49
ranska	35	12	2	49
japani	35	9		44
italia	37	2		39
venäjä	25	6	2	33
ruotsi	21	11		32
norja	13	4		17
espanja	11	3	1	15
tsekki	12	2		14
unkari	7	2	1	10
tanska	7	2		9
arabia	6	2	1	9
puola	4	4		8
viro	4	1		5
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	2		2	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	430	219	17	666

Yasunari Kawabata - The Master of Go

Honnimbo Shusai, go-mestari pelaa jäähyväisottelunsa heinä-joulukuussa 1938 nuorempaa haastajaa Kitani Minorua vastaan (kyllä, peli kesti kuusi kuukautta, tosin siinä oli välillä kolmen kuukauden tauko, jolloin mestari oli sairaana). Mestari häviää ottelun, ja vähän yli vuotta myöhemmin kuolee. Yasunari Kawabata oli seuraamassa ottelua ja raportoi siitä sanomalehteen.
Lähes 15 vuotta myöhemmin Kawabata kirjoittaa ottelusta romaanin, suurelta osin todellisiin tapahtumiin perustuen mutta myös osin fiktiivisen (jota esiintuodakseen on muuttanut kirjassa niin oman kuin haastajan nimen, tämä on kirjassa Otaké), ja myöhemmin on pitänyt lopputulosta parhaana kirjanaan.

Kirjassa ollaan siis varsinaisen mikrokosmoksen parissa, pelin etenemistä kuvaillaan joskus hyvinkin tarkkaan (go-pelin säännöt on siis ainakin alkeellisella tasolla hyvä tuntea, ja varmasti mitä enemmän peliä tuntisi, sitä enemmän kirjan tästä osuudesta saisi irti...en ole ollenkaan niin hyvä pelaaja että osaisin lukea pelin etenemistä strategisella tasolla).
Mutta samalla kuvaillaan pelaajia ja muita toimijoita, pelaajat pyritään tietysti pitämään ainakin jossain määrin eristettynä muusta maailmasta jottein hitaasti etenevän pelin aikana muilla taitavilla pelaajilla tulisi houkutusta vaikuttaa otteluun, pelaajat ovat molemmat valtavan omistautuneita pelille ja tämä luonnollisesti aiheuttaa kaikenlaista eksentristä käytöstä ja terveysongelmiakin, ja varsinkin näin tärkeään otteluun liittyy runsaasti myös rituaalisuutta ja filosofisia ja esteettisiä tasoja...
Ja lopulta kyse on historian murroksesta, vanhat perinteet kohtaavat uuden, erilaiset ajattelut ja maailmankuvat törmäävät: kulttuurin murros on japanilaisen modernin kirjallisuuden suosikkiaiheita, mm. Yukio Mishima on tästä paljon kirjoittanut (ja tehnyt muutakin kuin kirjoittanut) samoin kuin Junichiro Tanizaki, mutta toisen maailmansodan traumasta ja vanhan kulttuurin tuhosta uuden tieltä ammentaa myös Kawabata, joka on tässä kirjassa tehnyt Shusain viimeisestä ottelusta tragedian: Musta 121 tai Valkoinen 130 voivat olla vain yksittäisiä siirtoja pelilaudalla mutta samalla niissä on pelissä koko japanilainen kulttuuri, maailmankuva ja elämäntapa.

Vaikka kirjan lukijan on tosiaan hyvä tuntea go-pelin perusteita niin sen vähäeleinen suoruus on kuitenkin omalla tavallaan helppoa lähestyä, ja se tarjoaa kiinnostavan ikkunan Japaniin ja sen kulttuuriin.
(Tämähän ei ole ensimmäinen lukemani go-obsessoitunut fiktio, olen aiemmin blogannut Hikaru no Go -mangasta, mutta mieleen tulevat myös pari jalkapallokirjaa, joissa myös harrastetaan kulttuurista maailmanselitystä pelin avulla...)
Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä. 

Friedebert Tuglas - Marginalia

 

Virolainen kirjailija Friedebert Tuglas ei ollut aiemmin tuttu, mutta tämä Marginalia-kokoelma (suom. Johanna Laakso) vaikutti kiinnostavalta teokselta, kirjan täydeltä fragmentteja jotka sijoittuvat jonnekin aforismin ja esseen välimaastoon, kappaleen tai parin mietteitä: muotonsa puolesta osa teksteistä sopisi vaikkapa bloggauksiksi tai Facebook-julkaisuiksi...

Aiheita on monia, ja niiden käsittelyssäkin sijoitutaan aforismin ja esseen välimaastoon, joskus lausutaan yleisiä totuuksia (tai joskus hahmotelmia totuuksiksi, ja reippaan subjektiivisesti), joskus puidaan jotain tarkemmin rajattua aihetta. Suosittu teema on tietysti kirjallisuus tai taide yleisemminkin, mutta kun elinaikaan sijoittuu Viron ja maailman historiassa varsin dramaattisia vaiheita, niin Virosta ja maailmastakin puhutaan (ja näiden yhteyksistä). Sivistys ja viittausten aiheet ulottuu laajasti yli Euroopan (ja suomalaisetkin ovat luonnollisesti edustettuina) vaikka, myönnetään, osa vuosisadan alkupuoliskon taiteilijanimistä ja heidän merkityksistään olivat minulel tuntemattomia ja jotkut vain niminä tuttuja, ilman että ymmärsin mitä heistä haluttiin sanoa.
Aika suuri osa kirjan mietteistä oli kuitenkin tarpeeksi ymmärrettäviä, muodoltaan ja ilmaisultaan miellyttäviä ja aiheiltaan kiinnostavia. Joskus Tuglaksen kanssa oli samaa mieltä, joskus eri, ja vaikkei jokainen miete nyt mikään kultajyvä ollutkaan niin mukana oli myös ainesta oivalluksille tai pohdinnoille.

Osassa mietteistä on maininta vuodesta, aika monesta ei, eikä kirjassa muutenkaan käy mitenkään selvästi ilmi onko tekstien valinta ja järjestys suoritettu miten...

Hyvä kirja ei paljasta luojansa sielua vain lukijalle vaan myös luojalle itselleen. Suuren teoksen valmistuessa ei yksikään kirjailija ole enää sama kuin sitä aloittaessaan. Sitä luotaessa koetellaan monta outoa tapaa elää. Se on iloista matkantekoa uudessa maassa nuoren auringon alla. Se on vankilan hämärää, ahdistusta ja epätoivoa. Se on itsensä kadottamista ja löytämistä kerran toisensa jälkeen, itsensä luomista tuhannesta ajatuksen ja tunteen sirpaleesta. Toisille lahjoittaessaan lahjoittaa ennen muuta itselleen!

Arvostelu ei edes voi olla oikeudenmukaista. Oikeudenmukaisuus syö arvostelusta voiman ja mehun. Lohduttakaamme itseämme sillä, että arvostelun epäoikeudenmukaisuudessa voi piillä uusi totuus.
Arvostelussa pitää olla aktiivisuutta ja liikettä. Parempi joutua harhaan kuin polkea paikoillaan. Kiihkeässä valheessa on enemmän edistystä kuin veltossa totuudessa.

"Älkää tutkiko kirjoja vaan elämää!"
Mutta eivätkö kirjatkin sitten ole elämää? Huonokin kirja on fakta, huono fakta nimittäin.
Kirjat ovat tiiviimpiä kuin elämä. Niissä on elämän uutetta. Ne ovat valittuja lehtiä elämästä: elämän syvyyttä ja kauneutta, elämän tyhjyyttä ja latteutta.
Osatkaamme nähdä tämä oikeassa valossa: älkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme.

Hanne Ørstavik - Rakkaus

Pohjoisnorjalainen pikkukaupunki talvella. Kun Vibeke tulee kotiin on jo pimeää ja pakkanen kiristelee: poikansa Jon, joka täyttää huomenna 9 vuotta, lähtee ulos ja sitten illan ja yön aikana tapahtuu kaikenlaista...Hanne Ørstavikin kirja (suom. Tuula Tuuva) on kylmä monella tapaa.

Tapahtumat ja kerronta ovat sinänsä hyvin minimalistisia, tapahtumat ovat varsin vähäisiä ja arkisia ja niistä kerrotaan viileän toteavasti, mutta kaiken yllä leijuu painostava uhka, alusta asti on selvää että tässä ei ihan hyvin käy...kerronta etenee niin Vibeken kuin Jonin näkökulmasta, yhtäaikaisesti niin että näkökulma vaihtuu usein, sen kummemmin varoittelematta ja kesken luvun (sekaantumista ei kuitenkaan tapahtunut, koko ajan pysyin kyllä kärryillä kumman luona kulloinkin ollaan).
Vibeke ja Jon ovat vastikään muuttaneet paikkakunnalle ja nyt Vibeke kaipaa puolisoa, ja Jon perhettä ja ystäviä: vaikka äiti ja poika ovatkin, niin perheyhteys on pahasti hakusessa ja niinpä he tulevat kulkemaan toistensa ohi...Jon ajattelee paljon äitiään muttei kovin hyvin ymmärrä häntä, ja Vibeke taas ajattelee paljon kaikkea muuta.

Vahva surullinen tunnelma tässä kirjassa on, ahdistavakin sellaisessa valtavassa arkisuudessaan.

Kirja on luettu myös muualla: Kiiltomato, Les-Lue, Sanojen jano.
Kirjalla osallistun myös Frau, Signora & Bibi-haasteeseen ja Helmet-lukuhaasteesta tulee toiseksi viimeinen kohta, 19. Yhdenpäivänromaani (menee allekin yhden päivän, ehkä noin 8 tuntiin).

Aino Kallas - Polttoroviolla

Olen Aino Kallaksen tuotannosta lukenut aiemmin sen Sudenmorsiamen tietysti, sekä parin kirjan verran novelleja, nyt sitten myös runoja.

Tämä kokoelma julkaistiin 1945 ja vuoden alkuun sijoittuvat myös päivätyt runot: aika on tietysti hyvin raskasta yleisestikin, ja Kallaksen elämässä erityisesti, kahden lapsen kuolema, Viron miehitys, maanpako Ruotsiin, ja se tuntuu myös teoksessa, jossa on surua, kaipuuta ja epätoivoa.

Runot ovat lyhyitä, purskahduksia joissa on ajoittain mukana hieman klassista mitallisuutta, joskin runouden perinteessä Kallas kurottuu kauemmaksi: läpi kirjan kuuluu raamatullinen klangi, psalmien ja profeettojen kielenkäyttö, ja huomattava osa runoista onkin muodoltaan rukouksia, puhuttelua Jumalalle.

Herra, Sinä olet silponut minun rahvaani ruumiin,
Sinä olet jättänyt sen jäsenet myrskyn siipien riepoittaa,
katso, he etsiskelevät toinen toistansa eivätkä löydä,
meren kuljuista he huhuavat,
maan raoista kuuluu heidän rukouksensa,
eivätkä he enää yhdeksi yhtyä taida.
(Silvottu, ote)

Sudenmorsiamessa ja vähän noissa novelleissakin erityisesti Kallaksen kieli tekee vaikutuksen, ja näissä runoissakin se tuntuu, ikiaikaisuuden tuntu, sanat ja ilmaisut jotka ovat kotoisin jostain kaukaa mutta joissa silti on ymmärrettävää tuttuutta, kielen syntaksi joka ei ole ihan totuttu...
Vaikutteita virosta epäilemättä on mukana, tuossa yllä olevassa sitaatissakin "kansan" sijasta puhutaan "rahvaasta", mutta myös vanhasta kansanperinteestä tai hyvinkin suoraan raamatullisesta kielestä ammentaminen antavat oman luonteensa tekstille, ja vaikka yksittäiset runot ovatkin tavallaan yksinkertaisia, hetkellisiä huokauksia, tämän hetken vaikeudet, yleiset ja yksityiset, linkitetään laajempaan, universaaliin kehykseen.

Osallistun kirjalla Runohaasteeseen, ja kas, tämähän sopii myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen.

Maanpaossa

Katso, hopeaisiin halaviin ripustamme kanteleemme,
vierellä vieraan virran,
itkupajujen alla,
saineet silmävedet ovat suumme särvin,
ihomme verho vetten kaislain vehreät kuidut.

O, Herra, peitä meidän murheemme alastomuus,
kata katkeruutemme laupeuden sulkkuisella vaatteella,
kolkuta outojen sydänten suljetuille oville,
että ne aukeaisivat orvoille ja maattomille,
niinkuin erämaan ruusut,
sulaa lempeyttä täynnä.

Vie, o, vie, korpivaeltajasi kosteikon vesilähteelle,
että hän elävätä vettä ammentaisi
ja sammuttaisi palavan janonsa polton,
o, maanpakolaisten paimen!

Giuseppe Tomasi di Lampedusa - Seireeni ja muita kertomuksia

Sisilialaisen Giuseppe Tomasi di Lampedusan kirjallinen tuotanto ei ollut järin laaja, ja sekin mitä julkaistiin tuli postuumisti: romaani Tiikerikissa on klassikko, ja suomeksi on tullut myös tämä pieni, neljän novellin kokoelma (tai mihin kirjallisuudenlajiin tuon neljännen tarinan sitten sijoittaakaan), suomennos tässäkin Tyyni Tuulion.

Ensimmäiset pari tarinaa eivät mitenkään suurta vaikutusta tehneet. Toinen kertoi sisilialaisesta maanomistajasta, joka on ahkerilla kaupoillaan hankkinut itselleen jo varsin suuren tilan, ja aiheuttanut ylempien luokkien edustajissa (jotka tietysti katsovat maanomistamisen olevan heidän etuoikeutensa joka ei alemmille luokille oikeasti kuuluisi) epäluuloista uteliaisuutta, vähän samoja tunnelmia siis kuin Tiikerikissassa. Toinen taas oli lyhyt tarina köyhästä konttorityöläisestä joka saa vuoden lopulla bonuksena ison joululeivonnaisen...luettavia mutta ansiokkaammat osiot ovat kaksi jälkimmäistä.


Niminovellissa taas nuori lehtimies tapaa baarissa vanhan miehen ja kun molemmat ovat Sisiliasta niin alkaa keskustelu ja pitemmän päälle myös yhteys. Vanha mies, Rosario la Ciura, helleenisen kulttuurin ja antiikin kreikan kielen arvostettu asiantuntija, on mitä viehättävin hahmo, korkeasti sivistynyt ja ylpeän itsetietoinen, mutta sillai karismaattisella tavalla: hän on erikoislaatuinen, tietää sen ja tuo sen esiin, mutta hölmöähän olisi väittää vastaan etteikö hän olisi erikoislaatuinen...niin, ja mikä hänet on sitten erikoislaatuiseksi tehnyt?

Neljäs "novelli" on ennemmin sarja fragmentteja tai kuvauksia kirjailijan lapsuudesta. Ensimmäisessä osassa hän toteaa lapsuuden muistin keskittyvän enemmän yksittäisiin aistivoimaisiin kuviin, joita ei välttämättä voi kovin hyvin sijoittaa mihinkään tunnettuun ajanhetkeen tai keskinäiseen järjestykseen, joten hän ei edes yritä rakentaa varsinaista kronologiaa, vaan seuraavissa seitsemässä luvussa kuvailee paikkoja joissa lapsuudessaan oli tai kävi.

Novellihaasteen lisäksi saan siis näppärästi osuman Helmet-lukuhaasteen kohtaan 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

Zsuzsa Rakovszky - Yhteyksiä

Kirjaston runohyllyä on koluttu ja sieltä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen sopiva teos lainattu: Zsuzsa Rakoszky on unkarilainen kirjailija ja kääntäjä, ja hänen tuotannostaan Hannu Launonen on valikoinut tämän teoksen, mukana on pääasiassa runoa mutta myös katkelmia proosakirjastaan Tähdenlennon vuosi (jotka tyyliltään ovat kyllä aika proosarunomaisia).

Runoja on jaoteltu kolmeen lukuun, joista keskimmäisellä on sama nimi kuin yhdellä alkuteoksella, Valko-Musta, mutta muuten en tiedä ovatko nämä kronologisessa järjestyksessä vai miten ryhmittely on tapahtunut...paitsi että huomasin itse pitäväni enemmän loppupuolesta.

Ensimmäisessä luvussa lukijan eteen vyörytetään kuvia ja tavaroita hengästyttävällä runsaudella, mutta yksittäisistä kuvista ei niin saa kiinni ja kokonaisuuksia on vaikea hahmottaa, runsaudessa on tyhjyyttä (vaikutelma saattaa olla harkittu).

Toisessa luvussa tavaroiden virtaa on yhä mutta lukija on ehkä paremmin sisäistänyt tekstin rytmin tai kirjoittaja hallitsee sitä selvemmin, ja yksittäiset ajatukset ja kuvat nousevat myös esiin, joskus hyvinkin terävinä.

Kolmas luku on jo taipuvaisempi vähyyteen, ei tässä varsinaisesti minimalismiin mennä mutta suhteellisesti luopuminen ja yksinkertaisuus korostuu ja konkretiaankin saa jo tiukemman otteen.

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa.

Lapsuuden vanhat naiset / Gyerekkori öreg nõk (ote)

Mitä siellä vielä oli? Pitkäjalka-
astiakaappi, kaapin päällä marmoria, maksanvärinen.
Kuppeja, jotka vaossa harmenivat
sumuksi, Uusi Aika -lehtiä, useita vuosikertoja,
vinttikoirien hahmoja, laseja, muistoja Karlsbadista,
olemukseltaan outoja, kuin uppoavasta
laivasta sattumoisin pelastettu käkikello, astiasto
kymmenelle hengelle, autiolla
saarella, palmujen ja vuohien keskellä.
Miksi nuo peilit vastatusten heijastelevat tyhjyyttä,
asuntoa, jossa ei perhettä palvelusväkeä valoa?
Miksi kaikki nuo hopealusikat,
jos keitto olematon? Mitäs sokeripihdit,
vaikka jauhosokeria tarjottiin? Mikä
toivo sai heidät säilyttämään
pyykkikorin kiirastulessa
leninkejä, kymmene vuotta vanhoja,
kuvittelemaan: koittaa kevät, ihana
on kävellä niissä sitten rantatiellä.
(Milloin he tajusivat, ettei siellä
maalla kunnon kosijoita saa
jos "Für Eliseä" soittaa?)