Francesco Petrarca - Sonetteja Lauralle

Alun perin tarkoituksena oli lukea kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen eri kirja mutta parin ensimmäisen luvun perusteella päätinkin lukea sen joskus toiste, ja tilalle tuli sitten toinen teos, joka näppärästi jatkaa perinnettä vaihtaa kielialuetta: saksan, englannin, ranskan ja venäjän seuraksi tulee nyt italia.

Petrarcan Sonetteja Lauralle on varhaisrenessanssin suuria teoksia, teos joka on ollut klassikko kauemmin kuin suurin osa muuta kirjallisuutta on ollut olemassa, ja näkyy paitsi Laura-nimen ja runomitta sonetin suosiossa myös muina viittauksina (mainitsen nyt vaikkapa Juice Leskisen runokokoelman nimeltä Sonetteja laumalle, ja mahtaako Kauko Röyhkäkin teoksen tuntea...): samalla en ole kuitenkaan ihan varma minkä verran tätä enää luetaan kirjana...ja suomeksikin on ilmestynyt vain valikoima, Elina Vaara on valikoinut ja kääntänyt 137 runoa yli kolmesta sadasta.

Varsinaisesti en ole siis minäkään lukenut koko teosta, mutta eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi...kovin runsasta variaatiota ei nimittäin ole luvassa, sonetteja sonetin perään kuinka ihaillaan, rakastetaan ja kaihotaan Lauraa ja tämän vaaleita hiuksia ja kärsitään kun tämä on ihailijalleen viileä ja etäinen, höystetään kielikuvilla laakeripuista ja antiikin myyteistä, toistetaan loputtomasti. Myönnän että tätä lukiessa niin katse kuin ajatukset alkoivat harhailla nopeasti...

On esitetty että Petrarca ei varsinaisesti edes kirjoittaisi todellisesta henkilöstä vaan jostain naiseuden ideaalista tai mahdollisesti runoilijalle sopivasti laakeriseppeleestä. Toisaalta todelliseksi Lauraksikin on tarjolla historiasta esikuva, nuori nainen joka oli naimisissa ja siitä syystä piti etäisyyttä palvovaan rakastajaansa; toisin kuin Danten Beatrice tämä Laura ei kuitenkaan kuollut ihan nuorena, vaan vasta parisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun Petrarca ensi kertaa hänet näki.

Vaikutteita on luultavasti saatu keskiajan trubaduureilta, joidne merkitys oli huomattava erityisesti Provencessa, jossa Petrarca pitkään asui. Näiden trubaduurien kontolle on laitettu koko romanttisen rakkauden idean, idealisoinnin ja siihen liittyvän kulttuurin keksiminen ja sen keskeisiä piirteitä oli juuri rakastetun saavuttamattomuus: oli asianmukaista että rakastetun kuului olla tahollaan naimisissa ja että tämä nähdään lähinnä vilahduksina, jotka kuitenkin ovat kuin auringonsäteet kaiken sen pimeyden keskellä mitä on elämä kun rakastettu ei ole paikalla. Pysyvää stabiilia onneakaan ei kuulu olla, rakkauden tulee koko ajan joko kasvaa tai vähetä. Tätä mallia Petrarcakin harjoittaa, ja Lauran käytöksen heilahtelu armoisasta viileään ja takaisin ovat kaikki voimakkaasti koettuja.

Samalla on todettava, että näin nykyvinkkelistä katsottuna tämä yli sadan sonetin nippu (tai siis yli kolmensadan) näyttäytyy vähän, no, arveluttavana, sellaisena jota joku psykoottinen stalkkeri tekisi ja joka olisi hyvä syy hankkia lähestymiskielto tai ainakin pippurisumutetta ja salainen puhelinnumero. Ihan vaikka kuinka olisi humanistisen individualismin airut ja romanttisen rakkauden klassinen ideaali, välittyvä viba on enemmän itsekeskeinen obsessio jossa kohteella, tämän persoonalla, toiveilla, pyrkimyksillä ja elämällä ei ole väliä.
Ehkä tällä huomiolla ei tee oikeutta Petrarcalle, tunteilleen ja niiden ilmaisulle, ehkä tässä välillä kauniit aatteet ovat saaneet korruptoituneemman ilmiasun, koska niiden negatiivisista ilmenemismuodoista on nähty runsaasti huonoja esimerkkejä. Viime aikoina kuultu iskulause "rakkaus on rakkautta" on tautologisuudestaan huolimatta kuitenkin kyseenalainen.

Onko romanttinen rakkaus kuollut?

Ja se, että kuulostan tuota kysyessäni Carrie Bradshaw'lta, ei paranna tilannetta.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Viivi ja Cilla.

   Sadasti, soturitar hurmaavainen,
janoten silmienne rauhan vuota
toin teille uhrin, sydämeni: suotta!
ei teille kelpaa halpa alamainen.
   Jos toivoo sydäntäni toinen nainen,
hän erehtyy: kun itse vihaan tuota
sydäntä, jonka viskasitte luota,
ei voi se olla entisensä lainen.
   Sen karkoitan; jos ei se maanpaon teille
saa hoivaanne ja ei voi yksin olla,
ei kaksinkaan, kun kutsuu muu naishempi,
   sen luonnonjärjestys on tyhjä nolla;
syy lankee meille kummallekin, teille
enemmän, mitä enemmän se lempi.

H. Rider Haggard - Kuningas Salomon kaivokset

 

Tämä teos sopisi hyvin myös parin päivän päästä koittavaan klassikkohaasteeseen, mutta siihen on tulossa toinen kirja (jahka saan siitä bloggauksen kirjoitettua). H.R.Haggardin kirja on nimittäin yksi 1800-luvun suurista seikkailuromaaneista joka inspiroi ison kasan myöhempää pulppia (ja niin Indiana Jones kuin Roope Ankka tuntuvat vahvoina monessa kohtauksessa).

Tarina on sinänsä yksinkertainen, eteläafrikkalainen metsästäjä Allan ("mukaillen suomentanut" Anni Swan on pudottanut sukunimi Quatermainin pois, en tiedä minkä verran muita muutoksia tuo "mukaillen" pitää sisällään kuin editoituja nimiä) lyöttäytyy yksiin brittiläisen aatelismies Henry Curtisin ja merimies John Godin matkalle pimeään Afrikkaan, mukanaan parinsadan vuoden takaisen portugalilaisen retkeilijän kartta. Tie vie mahtavaan, brittiläiseltä kannalta tuntemattomaan valtakuntaan jossa retkeilijät sotkeentuvat mukaan valtataisteluun ja sisällissotaan, ja lopulta myös kuningas Salomon mahtavaan aarrekammioon, jossa odottavat omat vaaransa...ja sieltä takaisin sivistyksen pariin.

Tuolloin Afrikan sisäosat olivat ilmeisesti jokseenkin tuntemattomia alueita joten tämäntyyppinen "kadonnut maailma"-kuvio jossa löydetään kokonainen järjestäytynyt sivilisaatio johon ei ollut aiemmin kosketusta oli ihan mahdollinenkin ja mielikuvitusta kutkuttava ja vie teosta myös vähän spefin suuntaan. Samalla voi todeta että kirjassa brittiläisen imperiumin idea tuodaan esiin voimakkaasti mutta samalla sanoisin että kirja ei ole lainkaan niin rasistinen kuin se kontekstissaan voisi olla (vaikka selvää onkin että sitä ei ole kirjoitettu vuonna 2017. Se ei myöskään läpäise Bechdel-testiä)

Samalla on kuitenkin todettava että en nyt tästä niin suuresti innostunut. Allan on varsin mainio sopivasti idealisoitu jokamies jonka nahkoihin moni lukija on varmaan itsensä hyvin kuvitellut mutta noin yleisesti ottaen henkilökaarti kärsii lievästä värittömyydestä esim. Aarresaareen verrattuna, ja vaikka tapahtumia riittääkin niin myöskään tuon inspiraatiolähteen tehokkuuteen ei päästä. Ja vaikka moni klisee tässä ehkä keksittiinkin niin tuntuu että seuraajissa on ollut niiden parempia hyödyntäjiä...
Mutta ihan hyvä että tuli luettua. En tosin tiedä olisinko pitänyt tästä enemmän jos olisin lukenut varhaisteininä, ehkä en silloinkaan.

Kate Chopin - A Pair of Silk Stockings

Penguinin pikkumustista olemme tällä kertaa lukenut Kate Chopinia, viiden novellin verran.
Chopin tunnetaan parhaiten Herääminen-romaanistaan mutta en tämän kokoelman perusteella sitten tiedä onko tuolla linkissä esitetty väite sitä edeltävien novellien idyllisyydestä niin perusteltua, kyllä näissäkin pisteliäisyyttä löytyy tendenssiin asti (joskin seksuaalisuuden suuntaan ei mennä). Tietysti tähän on saattanut päätyä novellituotannon kantaaottavampaa puolta...

Chopin kuitenkin kaivelee esiin 1800-luvun jälkipuoliskon Louisianan kaksinaismoralismia: Désirée's Babyssa rotuluokittelu valkoisiin ja värillisiin määrittää kaiken siitä huolimatta että parhaimmissakin perheissä on sekoittumista, tai Miss McEndersissä varakkaammilla luokilla on mahdollisuus harjoittaa moraalista ylenkatsetta köyhempien luokkien edustajiin mutta millä tavallla se omaisuus onkana hankittu...

The Story of an Hour toi esiin kiinnostavan konfliktin: sydänvaivaiselle rouva Mallardille kerrotaan varovasti että tämän mies on on kuollut rautatieonnettomuudessa. Mutta vaikka Mallardit toisiaan rakastivatkin ja rouva oli varma että tulee myös miestään suremaan, niin nopeimmaksi ja päällimmäiseksi tunnetilaksi tuleekin ilo ja vapautumisen tunne. Ja sitten mies tuleekin kotiin, koska ei ollutkaan siinä junassa joka oli onnettomuudessa, ja, no, rouvan kohtalokas sydämen pettäminen määriteltiin johtuvan riemukkaasta yllätyksestä...tarina on tiivis ja lyhyt, vain kuusi pienikokoista sivua, ja keskittyy täysillä olennaiseen.

Miellyttävä tuttavuus tämä on, vaikka tendenssiys tulee ehkä vähän liikaa esiin mutta juonia punotaan silti onnistuneesti.
Ja novellihaaste juoksee eteenpäin kuin hirvi.

Alifa Rifaat - Kaukaa siintää minareetti

Lisää teoksia jotka päätyvät luettavaksi lähinnä haastekombottelun perusteella, novellihaaste ja Frau, Signora & Bibi kohtaavat taas, koska egyptiläinen Alifa Rifaat kirjoitti tämän kokoelman viisitoista novellia arabiaksi. Suomennos (Marja Helanen-Ahtola) on tosin ilmeisesti tehty englannin kautta, Denys Johnson-Daviesin käännösvalikoiman perusteella.

Rifaatin novellit ovat usein varsin tiiviitä arjen kuvauksia (parilla vähemmän arkisella poikkeuksella), kotien elämää kaupungissa ja maaseudulla jossa päiviä rytmittävät rukouskutsut. Näkökulma on usein naisten, joiden elämää tarkastellaan yleensä toteavasti: patriarkaattinen yhteiskunta on tosiasia joka otetaan sellaisena kuin se on.
Kiinnostava piirre näissä novelleissa onkin että niissä ei ole pyrkimystä länsimaisen feminismin mukaisuuteen: toki miehistä tulee ongelmia mutta enemmän se johtuu näiden epäonnistumisesta täyttää puolison, isän tai pojan velvollisuuksia, ja esim. naisten seksuaalisuus on paljon esillä, mutta samalla tässä ei välity näkemys novellien henkilöistä sorrettuina uhreina jotka pitää vapauttaa länsimaiden hyväksymällä tavalla (joskin kun vilkuilin netistä joitain kommentteja kirjasta, jotkut näköjään päättäväisesti halusivat lukea tuollaisen narratiivin kirjaan). Jotenkin vaikea uskoa että tällaista kirjaa käännettäisiin nykyaikana.

Vaikka novellit ovatkin arkisia ja tapahtumat, ihmissuhteet yms voisivat sinänsä esiintyä monessa muussakin paikassa ja ajassa, tulee novellikokoelmasta kuitenkin hyvin vahva tunne omasta miljööstään.

Erityisen huomionarvoinen novelli on yksi niistä vähemmän arkisista, Matkani tuntemattomaan. Novellissa aviopari muuttaa uuteen kaupunkiin, vaimo on löytänyt viehättävän talon hyvältä paikalta ja halvalla, mutta talossa majaileekin djinni joka naisen ja/tai käärmeen muodossa aloittaa lemmekkään suhteen vaimon kanssa...hivenen kummitusjuttumainen tarina, ja paranormaali romantiikkahan on tietysti havaitun suosittua tavaraa ympäri maailmaa, mutta miljöö tuo tähän oman persoonallisen sävynsä.


Viehättävä kokoelma tämä, olisi näitä enemmänkin voinut lukea.

Frédéric Beigbeder - 24,99€

Kirjan pokkaripainoksella on ilmeisesti eri nimi, 8,99€ (suomentaja ja siis varmaan myös suomennos on sama, Ville Keynäs). Itse löysin tämän ilmaiseksi kirjojen vaihtohyllystä.

Frédéric Beigbederin romaani on osittain omaelämäkerrallinen, sekä kirjailija että romaanin minäkertoja työskentelivät mainostoimistossa ja alkoivat laatia tätä romaania, satiiria mainosmaailmasta, tarkoituksenaan hankkia potkut. Kirjailija ilmeisesti onnistui, kertoja Octave ei niinkään (oletan että myöskään jotkut muut Octaven tempaukset eivät ole ihan suoraan kirjailijan omia kokemuksia, sen verran rankaksi homma menee).
Ja, no, tämä on satiiria mainosmaailmasta, copywriter halveksii asiakkaita jotka halveksivat kuluttajia, ja valmiudestaan tehdä tätä saa isoa palkkaa jolla voi vaikka rahoittaa kokaiinin ja huorien käyttöä...
Paljon suoraa kommentointia markkinoinnista ja sen valtavuudesta ja kaikkialle työntymisestä pamflettimaisuuteen asti, mikä on vähän ongelma kun en erityisemmin jaksa innostua pamfleteista joiden kanssa olen liiaksi samaa mieltä; jos on minua kuunnellut tietää että "konsumeristis-materialistinen" on minulle kirosana, joten tämän kirjan anti on...missä?

Sarjakuvasession paluu

Vaikka sarjakuvia suht paljon luenkin ei niistä tule blogiin kirjoitettua, ja kun on nyt taas kertynyt kohtalainen pino luettavaa (niin ostettuja, saatuja kuin lainattujakin) ja tässä ei ole sen kummempaa ohjelmaa seuraavan 24 tunnin aikana, niin voisipa taas harrastaa sessiomaisen luennan jossa keskitytään sarjakuviin, taas vähän maratonin tyyliin vaikka sivumääriä en laskekaan. Viimeksihän olen tällaista harrastanut noin vuosi sitten...

Raportoin edistymisiä tänne sitä mukaa kun etenen, ja kuviakin pitänee lisäillä luetuista, joten postaus päivittyy.
Aloitan nyt 14.30 Batman-kirjalla jota olen jo ehtinyt vähän matkaa lukea.

16.00
Kaksi kirjaa luettu.
Ensimmäinen oli Greg Ruckan ja Klaus Jansonin Batman: Death and the Maidens, jonka olin jo ehtinyt aloittaa eilen. Molempia tekijöitä on tullut luettua ennenkin, ja Rucka on kirjoittajana ollut sen verran tasokas että suunnilleen kaikki missä on mukana on ainakin potentiaalisesti kiinnostavaa...vaikka tämä päätyikin nyt olemaan ihan ok. Lähinnä siitä syystä että Batman-vihulaisista Ra's al Ghul ja tyttärensä Talia ovat jääneet jokseenkin tuntemattomiksi, sellaisiksi joita on nähnyt vain toisen käden viittauksina tai muuten ohimennen, joten tarina ei sen kummemmin resonoinut. Mutta ei näiltä tekijöiltä nyt huonoa voi olettaa tulevan.

Toinen kirja oli sitten Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta, omaelämäkerrallista tarinointia teini-iästä, mm. tytöistä.
Brownilta olen muutaman muun sarjakuvan aiemmin lukenut ja niistä omaelämäkerrallisemmissa kuten Paying For It on kyllä välittynyt tietty viileys ja vähän robottimaisen looginen suhtautuminen asioihin, ja se kyllä heijastuu tässäkin, vaikka mukana on myös teinimäistä epävarmuutta...

17.30
Jatkoin Marshal Blueberry-albumeilla. Jean Giraud & Jean-Michel Charlierin varsinaisen Blueberry-sarjan olin lukenut joku aika sitten ja vaikken nyt niin suuri länkkärifani olekaan niin olivat silti erinomaisen viihdyttäviä juttuja, ja nyt sitten luin tämän spinoffina syntyneen edellisen sarjan jatkoksi syntynyt albumitrilogian, jossa Mike Blueberry päätyy selvittelemään Heavenin kaupungissa Arizonassa toimivaa aseiden salakuljetusjuttua...
Ekan albumin alussa meni hetki totutellessa että mistäs tässä onkaan kyse, mutta sitten juttu alkoikin rullata tehokkaasti. Piirtäjä on vaihtunut, William Vance on tunnettu luottomies jonka kuvitus on kuitenkin vähän karumpaa ja harmaampaa kuin Charlierin, ei niin hyvä, ja kolmannen albumin piirtäjä Michel Rouge on askel taas vähän alaspäin, vaikka luettavana homma säilyykin...
Ilmeisesti tätä ei sitten tullut enempää kuin nämä kolme albumia, sitten olisi vielä toinen spinoff-sarja Blueberryn nuoruudesta. Kai sitäkin pitää joskus katsoa.

(edit: varsinaisessa sarjassa piirtäjä oli siis Giraud, ja Charlier oli kirjoittaja)

19.00
Sitten toisaalle, eli viides osa Keiji Nakazawan Barefoot Gen -sarjasta: kymmenosaisesta sarjasta on pari ensimmäistä osaa ilmestynyt suomeksikin nimellä Hiroshiman poika, ja nimi vinkanneekin aiheen: omaelämäkerrallisessa teoksessa käsitellään elämää Hiroshimassa 40-luvun jälkipuoliskolla, ensimmäisessä osassa ennen pommia ja lopuissa pommin jälkeen.
Ja nyt olen päässyt puoleenväliin sarjaa ja ei, tätä ei mielellään lue, mutta jos toiset ovat tämän eläneet niin vähintä mitä voi tehdä on lukea siitä, sellaisella suoruudella Nakazawa aihetta käsittelee.
Mutta en etene tässä mitenkään nopeasti, oikeasti minulla olisi seuraavakin osa kirjastosta lainassa mutta saattaa mennä hetki ennen kuin siihen tartun...

20.15
Jatkamme japanilaisessa sarjakuvassa mutta ihan eri lajityypissä, ja vihdoin naistenviikko huomioidaan naistekijällä. Olin aiemmin lukenut Fumi Yoshinagalta erinomaista vaihtoehtohistoriasarjaa Ooku (jossa shogunaatin aikana Japaniin iskee kulkutauti joka tappaa valtaosan miehistä naisten ollessa immuuneja...miten tämä sitten vaikuttaa yhteiskuntaan kun naiset tekevät kaiken ja jäljelläolevista miehistä tulee kallisarvoisia, suojeltuja ja holhottuja ylellisyyksiä). Muuhunkin tuotantoonsa piti siis tutustua, ja siitä suurin osa on ymmärtääkseni tällaisia lyhyempiä romanttisia tarinoita, kuten tämäkin Garden Dreams, yhteen kirjaan mahtuva juttu joka noin periaatteessa sijoittuu massiivisesti romantisoituun käsitykseen eurooppalaisesta keskiajasta ja painopiste on Suurissa Tunteissa.
Tämä on hillittömästi estetisoitua korkeaoktaanista Hömppää, ja täytyy kyllä todeta että hieman säälittävät lukijat jotka eivät tällaisesta kykene nauttimaan...

21.45
Jatketaan naistekijöillä.
Madéleine Floresin The Girl and the Gorilla kertoo aloittelevasta kirjailijasta jota masentaa tyrmäävä hylkäyskirje, ja sitten hän sattuu kadulla kulkiessaan huomaamaan puhuvan gorillan, joka johdattaa päähenkilön Luovuuden valtakuntaan...ja, no, tämän luki mutta en ollut erityisemmin vaikuttunut.

Faith Erin Hicksin The Nameless City sen sijaan oli oikein symppis, näitä nuortenfantasiasarjoja nuoren soturioppilaan ja katuvarkaan ystävyydestä jne, ei sinänsä mitään radikaalin mullistavaa mutta kiva tarina, kiva toteutus, ja kiva miljöö (suuri kaupunki joka lainailee ulkoista tyyliään enemmän itä-Aasian kuin Euroopan pseudokeskiajasta), ja tälle oli ilmeisesti jatkoakin (Hicksin The Adventures of the Superhero Girl oli erinomaisen hauska ja Friends With Boys ihan ok, sinänsä hyvin tehty mutta kouluteinidraama oli sellaista että olin samantyylisiä tarinoita nähnyt jo ihan tarpeeksi)

23.15
Sitten pari teosta Hideshi "jumalauta tää on sekaisin" Hinolta, japanilaisen kauhusarjakuvan yhdeltä legendalta...ensimmäisessä varsin omalaatuinen perhe asuu varsin omalaatuisessa talossa ja punainen käärme (joka on varmaan peilin takaa tuleva demoni) aiheuttaa tuhoa ja hävitystä, ja toisessa poika muuttuu valtavaksi ötökäksi. Molemmissa on paljon kipeää kuvastoa, body horroria ja muuta jännää (tolkkua sen sijaan vain nimeksi). Näitäkin olen lukenut jo muutamia, ja on niitä vielä jotain jäljellä...
Tämä liittyy vähän tuohon Hiroshiman poikaan, Hinon yhdeksi tärkeäksi inspiraationlähteeksi on mainittu kasvaminen sodanjälkeisessä Tokiossa.

Jep, jotain muuta taas ennen nukkumaanmenoa.

9.30
Illalla luin vielä ensimmäisen osan Ksenofonin ja Petri Hiltusen Anabasista ja vähän matkaa Lena Ackebon Gud va hemskt!iä, ja nyt aamulla Anabasiksen toisen osan ja vähän lisää Ackeboa.

Anabasis on sarjakuvasovitus Ksenofonin, Sokrateen oppilaan silminnäkijäreportaasi Kyyroksen sotaretkestä, tai oikeastaan enemmän sen loppupuolesta, koska Kyyros kuolee nopeasti ja varsinainen tarina käsittelee kreikkalaissotilaiden paluumatkaa takaisin Kreikkaan vihamielisen ympäristön läpi...ja sovitus on Hiltusta, jonkinlaiseen historialliseen uskottavuuteen pyritään mutta toisaalta kerrontakin pidetään dramaattisena.

Gud va hemskt! taas on runsas kokoelma Lena Ackebon lyhyitä sarjoja vuosien varrelta: ei tät liian suurina annoksina pidä lukea mutta teos sisältää lähes kaiken mitä pitää tietää Ruotsista ja/tai elämästä. Ackeboa ei ole kai ikinä julkaistu suomeksi, mikä on vähän sääli mutta sinänsä ymmärrettävää koska sarjat pommittavat niin kovaa tahtia umpiruotsalaista puhetta, populaarikulttuuria, mainoksia yms yms siinä määrin että paljon viittauksia menee kyllä minulta ohi ja kerronnassa puhuvilla päillä on iso rooli, mutta noin yleissävyltään tämä kyllä osuu minun huumorintajuuni. Gierth-Ove, c'est moi.

 Mitäs seuraavaksi.

11.15
Siinä missä yllämainitun Jean Giraudin jutuista olenkin pitänyt, niin alter egonsa Moebiuksen sarjat eivät ole oikein ikinä minulle toimineet, ja nyt kun luin vuosien jälkeen uudestaan Aedenan puutarhat niin en ole mielipidettäni vieläkään muuttamassa. Pastellisävyistä hippifuturismia ja kosmista leijuntaa, ei kiitos.

Gilbert Hernandezin sarjoista sen sijaan olen pitänyt, ja niin myös nyt teoksestaan Sloth vaikka sekin on aika outo (eikä vapaa kosmisesta leijunnasta), tarina  pojasta ja tytöstä ja toisesta pojasta ja sitruunatarhan hirviöstä ja koomasta pikkukaupungissa...

14.30
Kävin ulkona kun oli nätti sää, ja sitten palasin lukemaan lisää.
Marcel Ruijtersin sarjakuvia olin lukenut aiemminkin, ja niissä oli samaa tyyliä kuin tässä All Saintsissa paitsi vielä vähemmän tekstiä. Tarinoita joiden kuvitustyyli ja ideat on lainailtu keskiaikaisista manuskripteistä, ja tässäkin kerrotaan pyhistä naisista joita uhkaavat paholainen, metsien villit, rutto, kerettiläiset ja monet muut vaarat ja vaaroista selvitään (tai ollaan selviämättä) mitä moninaisimmilla tavoilla...hilpeä teos.

Willy Vandersteenin Anu & Antti -sarjoista olin aikoinaan lapsena jotenkin tietoinen mutten ollut niitä koskaan lukenut ennen kuin ihan viime aikoina pari albumia ja nyt sitten yksi lisää. Ja, no, ehkei ollut mikään suuri menetys vaikken näitä lapsena lukenut...Vähän kuin lainailtaisiin Hergén Veikko, Tette & Jykkeä paitsi että varsinaiset nimihenkilöt ovat vähän sivussa tapahtumista ja meno on kovin hapokasta, tarina etenee kiihkeällä tahdilla tolkuttomasta juonenkäänteestä toiseen.

Ja lopuksi luin vähän lisää Lena Ackebota, joka on ihan paras.

Luettuja sarjiksia tuli päivän aikana aikamoinen pino, mukana oli nyt paljon kohtuumittaisia albumeja ja paksummat teokset taas olivat suht nopealukuisia. Mutta tämä oli nyt tässä.

W. Barnard Faraday - Pendragon

Kun aktiivisemmin spefiä harrastin niin yksi kiinnostuksen kohteistani oli Arthuriana, eli kuningas Arthurin sykliin jollain tavalla liittyvät tarinat: olen niitä kohtalaisen määrän lukenut, ihan varhaisista Chretien de Troyeseista ja Maloryista modernimpiin sovituksiin. Tämä on sittemmin vähän jäänyt (varsinkin kun Vaskikirjat yhä panttaavat sitä Once and Future Kingin suomennosta...) joskin muuta ritarirunoutta on toki tullut harrastettua.

Tämä kirja kuitenkin on divarista mukaan tullut: Green Knight -kustantamo on erikoistunut Arthurianaan, harrastajilta harrastajille, ja mm. ovat kaivaneet uudelleenkustannettavaksi sekalaisia vanhempia teoksia kiinnostavuuden perusteella, myös teoksia jotka olisivat muuten jokseenkin unohdettuja...
Kuten vaikka tämän W. Barnard Faradayn kirjan, joka julkaistiin alun perin 1930.

Faraday tekee joitain varsin persoonallisia ratkaisuja, erityisesti kirjoitusaika huomioonottaen ehkä varhaisemmin kuin kukaan muu...ensinnäkin spefielementit ja varsinainen ritariaika heivataan menemään, kirja on historiallista fiktiota joka on sijoitettu realistisemmin kansainvaellusaikaan 400-500-luvulle jolloin Rooman ote Britanniasta on pelkkä muisto, joskin hyvin vahva sellainen, ja mytologisempi aines on jätetty pois (sittemmin tätä ratkaisua on toki käytetty runsaasti).
Samoin suhteellisen harvinainen ratkaisu on tehdä Arthurista (tai tässä Artoriuksesta) minäkertoja: sinänsä hassua kuinka tämä on harvinainen näkökulma, yleensä silloinkin kun Arthur on näkökulmahenkilö hän on silti kolmannessa persoonassa...
Kolmas erikoinen ratkaisu on rajata tapahtumat muutamaan kuukauteen: kirja alkaa Artoriuksen, kuningas Aurelianin kenraalin tehtävästä pohjoisessa ja päättyy seuraavana vuonna Baden-vuoren taisteluun: Artorius ei siis ole kirjan aikana kuningas, joskin aktiivisesti pyrkii yhdistämään Britannian keskenään hajanaiset pienet kuningaskunnat yhteen hyökkääjiä vastaan, ja muutenkin suurin osa Arthur-syklin olennaisista osista on kokonaan poissa tai sivumennen mainittuja. Ja lopussa toki vihjataan kuninkuudesta ja miten se saavutetaan...

Gwendaello nimittäin on oman valtakuntansa kuningatar, ja muutenkin päämäärätietoinen nuori nainen ja soturi, eräänlainen proto-prinsessa Leia ripauksella Xenaa: tämän elementin vuoksi jos olisi pitänyt arvata kirjoitusajankohta tekstin perusteella niin metsään olisi mennyt, ja vaikka usein lähinnä pyörittelenkin silmiäni vanhempien tarinoiden nykysovituksille joihin on väkisin ympätty joku aktiivinen tokenistinen naissoturi niin tässä se kuitenkin meni hyvin.

Lukukokemuksena tämä oli vähän epätasainen: alkupuolella alkoi huolestuttaa kun iso osa kirjasta oli poliittisten tilanteiden käsittelyä ja sotatoimien ja joukkojen liikehdinnän kuvauksia, ja kaikilla oli tietysti hankalat kelttinimet ja niitä nimiä luetellaan paljon. Varin kuivakkaiden kappaleiden välissä on kuitenkin runsaasti omalaatuista huumoria, bardi Aneurin ja apotti Gildas ovat erinomaisen viihdyttäviä sivuhahmoja ja tietysti myös Gwendaello, ja poliittiset juonittelutkin tulevat vähän selvemmiksi keskivälissä kirjaa...mutta kuivakkaammista osioista ei ihan päästä eroon.
Tavallaan tämä sopii hyvin Green Knightin linjaan: harrastajille tämä on suositeltava tuttavuus, muille ehkä ei.