Hella Haasse - The Black Lake

 

Esikoisromaanissaan Hella Haasse sijoittuu pääosin toista maailmansotaa edeltäviin vuosiin Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa): kertoja on hollantilaisen teefarmin omistajan ainoa poika joka paras ystävä lapsuudesta asti on paikallisen perheen poika Oeroeg, ja kertojan ja Oeroegin elämä kulkee pitkään osin samoja polkuja mutta samalla selvästi erottuvia...ja lopulta kun kertoja, opiskeltuaan muutaman vuoden Alankomaissa, palaa toisen maailmansodan jälkeen Jaavalle, tekee kasvava itsenäisyysliike ja Oeroeg sen mukana selväksi että kertoja ei ole enää tervetullut saarelle jota tämä ajatteli kodikseen...

Kirja on rakenteellisesti varsin suoraviivainen kasvuromaani ja kieleltäänkin kikkailematon; ilmeisesti tätä luetaan paljon myös kouluissa Alankomaissa (ja jos kirjoittaisin hollanniksi, tulisi tänne varmaan hakuosumia "Oeroeg juoni"-varaatioilla...)
Kolonialismista kuitenkin on puhe, ja kun kertojana on kasvava eurooppalaisten lapsi niin kokemukset ovat ristiriitaisia: kertoja on eittämättä aidosti Oeroegin ystävä, hyvää tarkoittava ja suhtautuu kasvuseutuunsa kotina, mutta myös aika naiivi suhtautumisessaan ympäristöönsä ja vaikka onkin Oeroegin ystävä, ei kuitenkaan kovin hyvin ymmärrä tämän kokemuksia toisella puolen juopaa (samalla kertoja kuitenkin pitää erästä toista henkilöä kirjassa naiivina...)
Kertojan kokemuksiin sopivasti paremmin kuvataan myös muita eurooppalaisia natiivien jäädessä etäisemmiksi, kertojan isä on etäisen muodollinen ja koulutoverit tietävät kolonialistis-rasistisesti olevansa parempia mutta sillai leppoisan itsestäänselvästi, toisaalta kotiopettaja Gerard on niin ihastunut luonnontutkimukseen että vähät välittää sosiaalisista konventioista ja Lida taas on äidillinen idealisti...sinänsä ilmeistä pahuutta tässä ei harrasta kukaan mutta samalla tulee selväksi että "ei synny rakkautta ilman oikeutta", yksilöiden hyvä tahto ei poista kolonialismin kaltaisten epätasa-arvoisten rakenteiden ongelmia.

Tavallaan tästä tuli mieleen myös nykyisemmät keskustelut mm. kulttuurisesta omimisesta ja muista valtaväestön ja vähemmistöjen suhteiden piirteistä, valtaväestön edustaja voi yksilönä olla kuinka ystävällinen ja hyvää tarkoittava tahansa, mutta ei silti ymmärrä toisessa asemassa olevan yksilön kokemuksia...

Lukuhaasteiden kannalta tämä oli erinomaisesti kombottava kirja: kirja sopii sekä Frau, Signora & Bibi
että Muuttoliikkeessä -haasteeseen, ja avaapa myös Kaakkois-Aasiaan keskittyvän Kukko kainalossa -haasteen. Helmet-haasteessakin sopisi pariin kohtaan, otan tällä kohdan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis (ainakin minun silmääni tuo estetiikka miellyttää).

Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla

 

Kannessa lukee "kuvitettu novelli" mutta kyllä tämä on pienoisromaani, reilu sata sivua ja jaettu lukuihin...

Kirjan kertoja Peter Schlemihl vierailee erään tuttavansa luona, ja kiinnittää huomiota tuttavansa seurueen liepeillä olevan harmaapukuisen miehen. Kun seurueessa eräs henkilö loukkaa kätensä, on miehellä tarjota taskustaan laastari, ja kun seurue haluaa pysähtyä hetkeksi puistossa, mies kaivaa taskustaan maton jolla naiset voivat levätä...ja ison teltan suojaamaan, ja pari hevostakin löytyy taskusta. Kukaan muu seurueesta ei kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, ja sitten mies ehdottaakin Peterille pientä kauppaa: Peterin varjo kiinnostaa miestä, mitä hän haluaisi vaihdossa?
Peter vaihtaa varjonsa Fortunatoksen kukkaroon, josta löytyy rajattomasti kultaa, mutta pian vaihtokaupan jälkeen huomaa että ihmiset tapaavat suhtautua kovin epäluuloisesti, vihamielisestikin, mieheen jolla ei ole varjoa...

Adelbert von Chamisso on 1800-luvun saksalaisromantikkoja ja jonkin verran tästä tulee mieleen Goethen Faust (arvaatte varmaan kuka harmaapukuinen mies on?), joskin kun tämä on alunperin lapsille tarkoitettu, tarina kerrotaan faabelimaisemmin. Mutta on tässä kuitenkin myös karuutta, ja varmaan heijastelee myös Chamisson omia kokemuksia, tämä kun on alunperin ranskalainen vaikka Saksassa ison osan elämästä viettikin, ja tästä tuli ulkopuolisuutta jota päätyy kokemaan myös Peter Schlemihl (suomentaja Hemminki Karjalaisen esipuhe tarjoaa lyhyen kuvauksen Chamisson elämästä). Ja miten sitten tuohon kirjan loppuun pitäisi suhtautua...

Symppis kirja tämä kuitenkin on, ja Helmet-haasteessa tämä sopisi ehkä kohtaan "muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja" (Chamisso oli myös ansioitunut botanisti, ja tähänkin puoleen muuten viitataan kirjassa) mutta laitan nyt kuitenkin kohtaan 31. Fantasiakirja.

Julya Rabinowich - Splithead

 

Kirjastonhyllystä pengottua "mitäs Frau, Signora & Bibi -sopivaa kirjallisuutta löytyy".
Mischka on seitsemänvuotias kun venäjänjuutalainen perheensä muuttaa Neuvostoliitosta Itävaltaan, ja muutos on tietysti raju, vaatien sopeutumista uuteen elämään (jossa eri perheenjäsenet onnistuvat kuka mitenkin) ja yhteyksien katkeamista entiseen kotimaahan jääneisiin sukulaisiin ja ystäviin (kirjeet eivät oletettavasti päädy perille, ainakaan niihin ei vastata), ja kerrottava aikaskaala on pitkä, aikanaan Mischkakin on aikuinen ja pienen lapsen äiti ja Neuvostoliittokin hajoaa ja rajat aukenevat...

Aika paljon taitaa Julya Rabinowich käyttää omia kokemuksiaan (syntyi Leningradissa 1970, muutti Wieniin 1977, vanhempansa olivat taiteilijoita...ja kirjoittaa siis saksaksi) ja minäkertoja Mischkan hankaluuksista huolimatta kerronnassa on kyllä myös itsetietoista huumoria, mutta maastamuuttajan (erityisesti sellaisen jolla ei ole paluuta lähtömaahan) kokemus tulee kyllä eletyn oloisesti läpi. Pidin myös siitä kuinka arkista kokemusta väritti myös satujen ja myyttien taso, entisen kotimaan kulttuuri seuraa näkymättömänä ja myös sen kautta nykyhetkeä tarkastellaan...
Minäkertojan seassa oli myös kappaleita jossa kertojana on joku muu kuin Mischka mutta usein oli aika vaikea pysyä mukana kuka, oliko Mischkan vanhempia vai isoäiti Ada vai näkymätön tunnevampyyriolento Splithead vai onko noilla paljon eroa (muidenkin perheenjäsenien elämänvaiheita käsitellään kohtalaisen paljon ja kaikissa ei aina pysynyt mukana)...sen tajunnanvirtaisemmat osiot kävivät usein vähemmän mieluisiksi. Samoin jälkipuolella kun aika kului aika haipakkaa niin Mischkankin kerronta karkasi turhan usein tajunnanvirraksi josta en niin pidä...

She lends me her high-heeled boots that are two sizes too big for me.
I slip and slide behind her on the way to the ice-cream parlour.
Later, she will be a model.
Not long after that, she will be miserable as sin, withered and alone.
She will trade her red shoes for an old, dog-coloured cardigan.
But here, now, in the bright, glass-walled ice-cream parlour, we're in a good place. She cheers me up. We shovel down dumplings filled with raspberry sorbet and covered with poppy seeds, smear patterns of sauce round the white plates and complain about our mothers.
Hers is cold and beautiful, like my mother, but meaner.
While she is still battling the wicked queen, I have long ago hidden myself away in the forest of my excess weight, where I am hoping a helpful hunter will find me. 

Hankala kirja, noin puolesta pidin, noin puolesta en niin paljoa, ja nuo osiot olivat jakautuneet pitkin kirjaa (parempi osa painottuneena tosin alkupuolelle). Jos Muuttoliikkeessä-haaste kiinnostaa niin tämä on kyllä erinomaisen sopiva siihen.

Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita

 

Kolmas Hesse vuoden sisään, ja tuntuu että tuotantonsa parissa tullee jatkettua, ehkä seuraavaksi vaihteeksi romaanejaan.

Tämä Aarno Peromiehen suomennos on nimensä mukaisesti yhdeksän tarinan mittainen kokoelma, nimittääkö näitä sitten novelleiksi vai saduiksi vai miksi. Saduiksi (Märchen) Hesse näitä itse kutsuu ja sieltä näissä ammennetaan, vaikka lastensatuja nämä eivät olekaan (vertailukohdaksi nostan taas Leena Krohnin jossain Oofirin kullan tienoilla, runollismaalailevaa filosofista spefiä).

Aikuisten satuihin muotona ehkä viittaa myös aihe jonka huomasin muutamassa kertomuksessa: henkilö oli tehnyt pitkän matkan (kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti), mahdollisesti umpikujaan ja palaaminen entiseen on välttämätöntä, että voi taas jatkaa...kehoitetaan ehkä siis myös lukemaan taas satuja, muoto ja sisältö saatetaan yhteneväiseksi.

En lähde yksittäisiä tarinoita sen enempää puimaan, osasta pidin enemmän (nimitarina, Augustus, Iiris, Faldum), osasta en oikein saanut tolkkua (Unisarja, Vaikea tie) ja ei tämä nyt niin suurta vaikutusta tehnyt kuin vaikka Matka aamun maahan, mutta hyvä kun luin.

Novellihaaste etenee yhdeksällä, kokonaismäärä siis 143, ja Helmet-haasteesta otan kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin (niminovellin suuri lintu).

Tyttö on tanssiva karhu (eli, kirjallisuudesta naistenpäivänä)

Naisten päivän kunniaksi en jakele ruusuja vaan jotain mitä pidän arvokkaampana: hypoteesin että nainenkin voi olla ihminen.

Näissä sekalaisissa mietteissä tullaan käsittelemään naiskirjailijoita ja siinä sivussa hieman miehiäkin. Olen nyt reilun parin kuukauden ajan osoittanut hieman suurempaa huomiota aiheelle Frau, Signora & Bibi -haasteesta johtuen, joskin kysymys millä perusteella lukija, kuka tahansa lukija, tekee valintoja lukemisistaan on minua kiinnostanut jo pitempään (mm. täällä).

Useinhan kuulee väitteen että mieslukijat suosivat ensisijaisesti, tai joskus melkein pelkästään, mieskirjailijoiden teoksia, siinä missä naislukijat lukevat tasaisemmin sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tästä löytyy sen verran runsaasti havaintoja että lähden siitä että väite on totta, ero on tilastollisesti havaittava.
Samalla pidän sitä valitettavana, pidän suotavana että kaikki lukijat lukisivat kirjallisuutta monipuolisesti (myös muilla parametreillä kuin tekijän sukupuolen mukaan). Siksipä haluan lähteä pohtimaan tätä hieman perusteellisemmin, koska oletan että ainakin osalla lukijoista vaikuttavana tekijänä on ennemmin rakenteellinen epätasa-arvo kuin aktiivinen misogynia, ja rakenteisiin taas on vaikea vaikuttaa jos ei edes tiedä mitä ne ovat.

Ylempänä linkkaamassani aiemmassa bloggauksessa olen maininnit Goodreads-palvelun tuottamaa tilastotietoa (siihen linkkaamatta, etsikää jos löydätte tai vaihtoehtoisesti tarjotkaa kumoavia tilastoja), että lukijoissa syntyy huomattavaa eroa myös toisessa tekijässä kuin kirjailijan sukupuolessa: naiset lukevat enemmän uutuuskirjoja (tänä ja edellisenä vuotena julkaistuja) ja miehet vanhempia kirjoja. En lähde spekuloimaan mahdollisia syitä, mutta näiden kahden painotuksen yhteisvaikutuksesta kun naiskirjailija julkaisee uutuuskirjan, lähes kaikki lukijansa ovat naisia, mutta myös mieskirjailijan uutuuden lukijoista enemmistö on naisia.
Tästä erosta on huomattavasti vähemmän puhetta, enkä myöskään tiedä onko tätä useammassakin yhteydessä tilastoitu, en ole ainakaan nähnyt.
Mainitsen kuitenkin anekdotaalisen havainnon: pyörin ajoittain myös eräällä netin musiikkifoorumilla, jossa on yleisesti tiedossa että kyseisen foorumin käyttäjistä suurin osa on miehiä (naisia on, mutta vähemmän kuin miehiä suomalaisten kirjabloggaajien joukossa). Kyseisellä foorumilla on sivussa myös kirjallisuusalue jossa puhutaan lukemisista: kyseinen alue on ehkä hieman snobistinen (tyyliin Dostojevski, Joyce, Pynchon, Infinite Jest) mutta huomionarvoista on että siellä ei juuri lainkaan puhuta uutuuksista, painotus on paljon vahvemmin klassikoissa. Ja myönnetään, mieskirjailijoissa, vaikka osansa huomiosta ovatkin saaneet mm. Austen, Christie, Woolf, Carter, Rowling...

Tästä johdosta vaikuttaa siltä että tämä ei menekään niin että kaikki lukijat innokkaasti selaavat kustantajien syys- ja kevätkatalogeja paitsi että mieslukijat repivät katalogeista irti naisista kertovat sivut ja sytyttävät niillä saunanpesän, vaan kirjoja valitaan luettavaksi muilla perusteilla, miten?

------------------------------------

Fanny oli yksin kotona lukemassa uutta romaania. Hän luki aina uutuudet, mutta ei koskaan siteerannut muita kuin Flaubertia ja Racinea, sillä hän tiesi mitkä kirjailijat olivat sen arvoisia, että kannatti osata ulkoa. (Françoise Sagan - Varjoa vajaat)

Ei liene epäilystä siitä että kirjallisuuden kaanon tapaa olla aika miesvoittoinen. Osasyynsä on varmasti ollut Virginia Woolfin kuvaamalla oman huonene tärkeydellä, naisilla on ollut rajallisemmat mahdollisuudet tuottaa kirjallisuutta joten luonnollisesti myös mahdollisuudet tuottaa suurta kirjallisuutta ovat olleet rajallisemmat, mutta samoin osasyynsä on epäilemättä ollut valintaprosesseilla, vuosikymmenien ja -satojen aikana tapahtuneella marginalisoinnilla.
Mutta vaikka olisikin rakenteellisesti ongelmallinen niin kaanon on kaanon, Shakespearen sisaren tekstejä ei ole saatavilla, ja jos kirjaa arvioidaan sen vaikutusten perusteella niin valkoiset miehet kategoriaa historiallisesti hallitsevat eikä tilanne muutu olis-kiva-josseilemalla. Kirjallisessa laadussa taas kenttä on ehkä tasaisempi, mutta laadukkaiden teosten löytäminen tunnetun kaanonin ulkopuolelta vaatii aktiivista työtä ja tietysti laatuansiot ovat subjektiivisia...

(kuva: George Charles Beresford)

Olen joskus tilastojen puolesta pohtinut myös käännetäänkö naisia samassa suhteessa kuin miehiä, vai miksi tuntuu olevan niin vaikea löytää kiinnostavia naiskirjailijoita silloin kun en lue alkukielellä (eli omassa tapauksessani suomeksi tai englanniksi): onko näitä ylipäänsä vaikea löytää vai eikö heitä vain käännetä? Tästä olisi kiinnostava nähdä jotain kunnollista tilastodataa.

Ongelma tuli esiin kuitenkin hyvin kun aloin etsiä potentiaalisia kirjoja Frau, Signora & Bibi -haasteeseen ja kokeilin etsiä Librarythingissa inspiraatiota, muutamia nimiä joista aloittaa.
Käytin samaa metodia jota olen joskus aiemminkin kokeillut ja joka on yleensä jotain hyviä löytöjä esiin nostanut: muodostin oman osaston aiheeseen sopivista kirjoista (tässä tapauksessa jo lukemani kirjat joiden kirjoittaja tulee haasteeseen sopivilta kielialueilta), jolloin Librarything etsii tämän osaston perusteella sata läheisintä käyttäjää joilla on niitä samoja kirjoja hyllyssä, ja laatii myös yhteislistan näiden sadan käyttäjän kirjoista yleisyyden mukaan.
Tällä listalla ovat yleensä edustettuina kaikkein suosituimmat kirjat Harry Pottereista Rikokseen ja rangaistukseen, mutta yleensä joukosta löytyy myös hyvin lisää sen aihepiirin kirjoja joiden perusteella käyttäjäjoukko oli koottu.
Paitsi ei tällä kertaa. Paljon oli miesten kirjoittamia kirjoja, jonkin verran englanniksi tai ranskaksi kirjoittavien naisten kirjoittamia kirjoja, mutta muut kielialueet yleisesti ottaen eivät olleet edustettuina.
Vaikutti siltä että esim. saksaksi, italiaksi, espanjaksi, venäjäksi, arabiaksi yms. kirjoittavat naiset eivät ole nousseet kansainvälisiksi nimiksi joita luetaan yleisesti, jotakuinkin ainoa esille tuleva naiskirjailija oli Isabel Allende. Ja kun toiseen koriin tulee Dostojevskia, Kafkaa, Garcia Marquezia ja ties keitä ja toiseen yksin Isabel Allende, niin luulenpa että itse Allendekin pitää vertailua hivenen epäreiluna...

(kuva: Lori Barra)

Kaanonin rakenteessa ainakin minua kiinnostavaa on yleensäkin se, ketkä ovat namedropattuja kirjailijoita, ei sillä tasolla että kuka on juuri tällä hetkellä myyntitilastojen ykkönen tai kriitikkojen lemmikki vaan (ylläolevan Saganin sitaatin mukaisesti) keitä siteerataan, keihin nykyisiä kirjailijoita verrataan, ketkä ovat referenssejä joihin aina voi palata. Pelkään että tässä naiskirjailijat ovat selvästi aliedustettuina.
Tommi Melender puhuu Thomas Bernhardista, Antti Nylén Baudelairesta, Sofi Oksanenkin Solzenitsynista, mutta kuka puhuu naisista ja kenestä naisista puhutaan?

Ja millä tavalla?

----------------------------------

Pian vietetään Minna Canthin päivää, joka on myös tasa-arvon päivä ja Canthista tiedetään ja korostetaan että hän oli naisasianainen jonka kirjoissa käsitellään naisasiallisesti millaista on olla nainen, ja nämä naisasia-ansiot ovat Canthin tuotannossa keskeiset.
Onko Canthilla muita kirjallisia ansioita, terävää psykologista silmää, hyvää dialogia, dramaattista tajua? En tiedä, niistä harvemmin puhutaan, mistä voikin ehkä vetää johtopäätöksiä, mielikuvaksi jää suomalaisen kirjallisuuden Justiina Puupää.

(kuva: tuntematon)

Tässä vaiheessa on hyvä todeta että minusta "millaista on olla nainen" ei ole mitenkään kirjallisuuden suosikkiaiheitani, kai sitäkin hieman menee muun muassa mutta ei tuon korostaminen minulle kirjaa myy. Ei minua niin kauheasti kiinnosta myöskään "millaista on olla mies"-kirjallisuus, "millaista on olla ihminen" sen sijaan on jo kiinnostavampi aihe. Lisäksi tiedän, että tendenssikirjallisuus tapaa ikääntyä aika huonosti...

Simone de Beavoir tuo esiin 'Toisessa sukupuolessa' kulttuurisen piirteen että mies on normi ja nainen poikkeus normista, mies nähdään paitsi miehenä myös neutraalina, ihmisenä, siinä missä nainen on aina "toinen" eikä näin ollen kai yleispätevästi "ihminen" (tulkitsen muistinvaraisesti).
Naiskirjailijan kirjat käsittelevät aina naiseutta, ja naishahmot ovat olemassa vain naiseuden kautta, ei yleispätevien inhimillisten ongelmien kautta. Kun sen sanoo noin, se kuulostaa absurdilta, eiksje?

Yllämainitun FS&B-haasteen vuoksi olen nyt kierrellyt kirjastojen hyllyjä ja lukenut runsaasti kirjojen takakansitekstejä, kirjojen joita katson juuri siksi että kirjoittaja on nainen. Tämän lukemisen perusteella on kyllä todettava että kamoon naiset, yrittäkää edes olla ihmisiä. Ei kaikki mutta hätkähdyttävän suuri osa kirjoista käsittelee kansien perusteella Naiseutta, Millaista On Olla Nainen, Suhdetta Mieheen (tai sitä että Korostetusti Ei Ole Suhteessa Mieheen), intohimoisen sensuellisti tai kohuaherättävän rajusti tai jollain muilla iltapäivälehtien viikonloppuliitteet mieleen tuovilla fraaseilla. Venla Hiidensalon Mediahuorako näitä kirjoja kirjoittaa, vaiko vain kansitekstit?

Noin vinkkinä, jos lukija etsii jotain vakavampaa proosaa niin mielleyhtymät iltapäivälehtiin ei välttämättä ole se naula joka vetää. Esitän myös ajatuksen että proosakirjallisuus on yksi niistä tuotteista, joiden myyntiä alaston nainen ei lisää. Valitettavaa myös on että oletan että ainakin osassa kirjoista takakansi on tosiaan harhaanjohtava...

On myös mahdollista, että tässä vaikuttaa myös käännösten julkaisupolitiikka. Samaan tapaan kuin Afrikasta haluaa länsimainen lukija lukea niitä kirjoja joissa on savimajoja ja muita korostetusti afrikkalaisuuteen miellettäviä elementtejä, ehkä joistain kulttuuripiireistä käännetään korostetusti niitä kirjailijoita joiden julkisesta lukemisesta saa tiedostavuuspisteitä  koska niissä kerrotaan Millaista On Olla Nainen kyseisessä kulttuurissa, ja ne naiskirjailijat jotka kirjoittavat ihmisyydestä tai muista aiheista sivuutetaan.

Muutenkin ihmettelin (yhä takakansitekstejä lukien, mutta vähän myös kirjojakin) kuinka tärkeää on määrittää kirjojen naiset, tai useammin nainen, miehen tai miesten tai miehenmuotoisen tyhjiön kautta. Moni mieskirjailija ihan vahingossakin saattaa unohtaa kirjoittaa kirjaansa yhtään naishahmoa, tai kirjoittavat naishahmoja jotka ovat lähinnä MacGuffineja, kirjan henkilöille ehkä tärkeitä mutta tarinan kannalta lähinnä tasoa "Vosu #3". Ja vaikka tuollainen onkin kirjallisesti hieman arveluttavaa, soisin kuitenkin useamman naiskirjailijan leikkaavan siitä siivun omaan tuotantoonsa.

Toisaalla käytiin keskustelua ystävyyskuvauksista kirjallisuudessa, minkä verran miesten välisiä ystävyyksiä ja millaisia kirjallisuudessa on, entä naisten, ja aloin silmäillä läpi tänä vuonna lukemiani kirjoja katsellen minkä verran niissä oli kuvattu aikuisten naisten, jotka eivät olleet toisilleen sukua, välisiä ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita. Ja tuntui että ne olivat yllättävänkin harvinaisia, jos luki pois myös suhteet joissa toinen maksoi toiselle palkkaa. Toki muutama löytyi, mutta yllättävää oli kuinka monessa teoksessa (mm. Suutelen postinkantajaa, Petra Delicado, The taste of a man, Alkulukujen yksinäisyyden aikuisvaihe...) keskeiselle naishenkilölle ei kuvata oikein mitään ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita toisten naisten kanssa, suhteita on vain miesten kanssa (ja samaan aikaan Petra Delicadon työpari alkaa hengata sujuvasti Petran ex-miehen baarissa...)

(kuva: Cassandra Austen)

Samalla mieleen tuli Jane Austenin kirjat, joissa saatetaan ehkä puida naima-asioita mutta kun päähenkilö on nainen ja samoin ympäröivä yhteiskunta ja sosiaaliset suhteet painottuvat muihin naisiin, kääntyykin tämä lopulta kuvaukseksi henkilöstä joka hakee yhteiskunnallista asemaansa: tässä tapauksessa naimakauppojen kautta. Tässä tapauksessa aletaan itse asiassa lähestyä yllämainittua macguffiniutta, herra Darcy ei aivan Vosu #3 ole mutta ei hänen persoonansa tarinan kannalta nyt niin tärkeä ole (ja vielä vähemmän parin muun Austenin sankarin...)
Yllämainitussa ystävyyskuvauskeskustelussa mainittiin muutenkin että chick lit sisältää varsin paljon naisten välisten ystävyyksien kuvauksia, joten kierosti tulee mieleen että itse asiassa kyseinen lajityyppi saattaisi olla hyvinkin antoisa esittelemään naispuolisia itsenäisesti olemassa olevia ihmisiä. 
Lajityypin satunnaiselle lukijalle tulee kuitenkin valitettavasti ongelmaksi, että koska kyseinen lajityyppi ei nauti kritiikin huomiosta, kirjallisilta ansioiltaan antoisampien teosten erottaminen tusinatavarasta on hankalaa, ja sama kritiikin puute haittaa myös taiteellista kehitystä (paitsi ilmeisesti Iso-Britanniassa jossa Austenin, Brontejen ja Gaskellin jälkeen on tullut mm. Elizabeth Bowenin ja Barbara Pymin tasoisia kirjoittajia).
Kriitikkojen tehtävä on kuulemma kirjailijoiden kera kehittää kirjallisuutta paremmaksi, joten missä olette kriitikot, miksette tee työtänne?

--------------------------

 (kuva: tuntematon)

Lukija tekee valintaa kahden kirjan välillä. Toista niistä kutsutaan yhdeksi maailmanhistorian parhaimmista romaaneista jota leimaa rikas ja syvällinen rikollisen psykologiaan kohdistuva analyysi, ja se on eksistentialistisen romaanin esikuva joka on tehnyt suuren vaikutuksen mm. Hessen, Proustin, Kafkan ja Nietzschen tuotantoon (kiitos JYU) ja toisen ansioiksi taas kerrotaan että sen on kirjoittanut nainen ja se kuvaa tosi koskettavasti naisen elämää. Kumman lukija valitsee?

Kirjailijan pitää tietysti kirjoittaa sellaisia kirjoja jotka vaativat tulla kirjoitetuksi, niin hyvin kuin mahdollista (mutta perspektiivi on tietysti hyvä muistaa).

Lukija taas valitsee kirjoja jollain perusteella, yleensä jonkinlaisilla ennakko-odotuksilla (aika harva meistä taitaa ihan satunnaisesti käteen osuvia kirjoja lukea, en esim. muista kenenkään maininneen lukeneensa läpi yhtään puhelinluetteloa vaikka niitä on julkaistu ja painettu aika monta). Lukijalta voi tietysti toivoa rohkeutta kokeilla rajojaan ja monipuolisuutta, mutta samalla on ymmärrettävää että ainakin jos lukee kirjoja harvakseltaan, toivoo niiden olevan "hyviä" (me jotka luemme vuosittain useampia kymmeniä kirjoja voimme rohkeammin valita kaikenlaista outoa. Emme sitä silti välttämättä tee).
Induktio on tunnetusti ongelmallista, mutta käytännössä se on kuitenkin käytössä ja vaikuttaa valintoihin, ja tällöin on aika tärkeä tutustua lukijan ennakkokäsityksiin ja arvostuksiin jos niitä haluaa muuttaa. On kirjallisuusvihamielistä olettaa, että mikä tahansa kirja olisi korvattavissa millä tahansa toisella kirjalla ja että kun lukija pitää kirjailijan M tuotannosta niin tietysti hänen pitäisi lukea myös kirjailijaa N, ymmärtämättä mistä lukija pitää M:ssä ja onko niitä samoja piirteitä N:n tuotannossa (ei, se ei riitä että kumpikin kirjoittaa dekkareita).

Mutta useimmiten kirjailijan ja lukijan välissä on yksi tai useampi toimija, joiden toimintaan on syytä kiinnittää huomiota koska näissä piilevät ne rakenteelliset epätasa-arvon ongelmat jotka vääristävät lukijan ja kirjailijan kohtaamisia.

Millä perusteella kustannuspäätökset tehdään? Miltä näyttää kirjan markkinointi? Kuinka avoimesti kirjaa kohdennetaan jollekin tietylle kohderyhmälle?

Mitä kirjoja, ja mitä piirteitä kirjoista, toimittajat, kriitikot ja muut julkisen kirjapuheen tuottajat (bloggaajat, kirjailijat, opettajat yms) nostavat esiin ja mistä vaikenevat?
Julkinen kirjapuhe viime kädessä vaikuttaa kaanonin muodostumiseen, ja kanonisointi tai unohtaminen vaikuttavat lukupäätöksiin (ja kuten alussa totesin, mahdollisesti enemmän miehillä kuin naisilla).
Tässä on kuitenkin myös hyvä pitää mielessä että representaatio (tai, herraparatkoon, oikeaoppisuus) on kirjallisen laadun rinnalla varsin huono kanonisointiperuste. Jos kirjan keskeinen, tai ainoa, ansio on että sen kirjoitti nainen aikana jolloin naiset eivät niin paljoa kirjoja kirjoittaneet ja se käsittelee naisten oikeuksia ja naisen asemaa yhteiskunnassa, niin se voi olla ihan kiinnostavaa ajankuvaa alan harrastajille tai historiallinen kuriositeetti, mutta miksi sen pitäisi kiinnostaa lukijaa joka etsii jotain hyvää luettavaa? Miksi valita naiskirjailija kirjailijan sijaan?

Samalla niitä ansiokkaita kirjailijoita, jotka ovat naisia, kuitenkin on, ja osa heistä saattaa kirjoittaa jopa naisen asemasta yhteiskunnassa (osa taas pääosin jostain muusta). Voivatko nämä olla ensisijaisesti kirjailijoita?

----------------------------
Yhtenä julkisen kirjapuheen harjoittajana katson peiliin. Joitakuita saattaa ehkä ärsyttääkin että tilastoin julkisesti blogissani lukemieni kirjailijoiden sukupuolia ja jaottelen näin mies- ja naiskirjailijoita, ja tässä aloittamassani FS&B-haasteessa nimenomaan korostan kirjailijan sukupuolta, eikös se ole ristiriidassa yllämainittujen mietteiden kanssa?
Tilastoin kirjailijoiden sukupuolta koska se on suhteellisen helppo parametri seurattavaksi ja jos siinä näkyy trendejä niin onhan niihin hyvä kiinnittää huomiota, ja näihin havaittuihin trendeihin (josta syytän enemmän rakenteellista epätasa-arvoa kuin omia misogynistisia taipumuksiani) reagoin lukuhaasteella.
Luultavasti suosin omaa sukupuoltani jonkin verran sillä että luen maskuliinikoodattuja aiheita ehkä neutraalimpina kuin ne ovat ja feminiinikoodattuja taas toiseutta korostaen (esim. sotilaat rintamalla ovat yleensä ihmisiä poikkeusolosuhteissa, ei sinänsä miesaihe). Tästä ei luultavasti pääse eroon, joskin samalla totean että minua noin yleensä ottaen kiinnostaa toiseus ja eksotiikka, luenhan mielelläni myös eri aikakausien ja maiden kirjallisuutta. Mutta samalla hermostun kliseisiin ja tendenssikirjallisuus taas on usein ikävystyttävää, erityisesti tendenssikirjallisuus joka ei anna minulle mitään uutta näkökulmaa.
Tietoinen pyrkimykseni on kuitenkin löytää hyviä kirjailijoita jotka kirjoittavat hyviä kirjoja ja ainakin yritän nostaa esiin muita näkökulmia ja aiheita kuin sukupuolen (osassa kirjoista sukupuoli tietysti on keskeinen teema, ja mikäs siinä, aihe siinä missä muutkin, mutta kovin rajoittunuttahan se on olla olemassa vain sukupuolensa kautta).

Naguib Mahfouz - Adrift on the Nile

 

Jatkamme Naguib Mahfouzin tuotannon parissa, tällä kertaa aiemmin lukemiani varhaisempi teos vuodelta 1966, ja tyyli on taas vähän erilainen.

Kirja kertoo asuntolaivasta Niilillä jossa asuu virkamies Anis: joka ilta laivalle kokoontuu muuta väkeä, miehiä ja naisia, virkamiehiä, kirjoittajia jne polttamaan pilveä ja puhumaan "fiksuja". Eräänä iltana joukkoon liittyy myös nuori nainen Samara, toimittaja, joka haluaa näytelmäkirjailijaksi, ja asenteeltaan vakavampi kuin kyyniseen nihilismiin suuntautuneet pilven veikot...

Kirja on aika säästeliäs varsinaisessa juonessa, pääosa kirjasta sijoittuu asuntolaivan mikrokosmokseen ja kun sieltä poistutaan niin ongelmiahan siitä seuraa...ja laivan henkilötkin hieman sekoittuvat keskenään (joskin kirja ystävällisesti sijoittaa puoliväliin mainion metatiivistelmän, Samaran muistikirjan jossa tämä on luonnehtinut kaikki henkilöt ja suunnitelmiaan näitä käsittelevää näytelmäänsä varten). Kirjan sisälle sijoittuvan näytelmän joka kuvastaa kirjan tapahtumia ideaa Mahfouz käytti myös myöhemmin The Wedding Songissa, ja henkilöjoukosta tuli myös mieleen aiemmin lukemani mutta myöhempi Rakhan The Crocodiles, jonka yhteiskunnallisissa radikaaleissa on samanlaista sisäänpäinkääntynyttä toivottomuutta, paljon puhetta mutta ei juuri muuta (ja kun Rakhan kirjassa kommentoidaan myös aiempien sukupolvien radikaalien valumista santaan niin nämä kaksi kirjaa peilaavat mainiosti toisiaan ja sanovat ehkä jotain yleispätevämpää Egyptistä ja ehkä maailmastakin...)
Niin, Rikoksen ja rangaistuksenkin Mahfouz on varmaan lukenut.

Kirjallisia ansioita kiistatta on, ja tämä oli myös kiinnostava välähdys Egyptistä jollaista ei niin usein esille nosteta, mutta olihan tämä myös aika masentava teos...

"How sweet you are - but you wouldn't care for me."
"Why?"
"Because it is too much if the girl is serious."
"But I only ever invite serious girls!"
"Really?"
"All the street girls are serious."
"God forgive you!"
"They don't know what absurdity is. They work until the crack of dawn, and there's no fun or pleasure in it. But they have a truly progressive aim . and that is to lead better lives!"
"Shame on you all! None of you can tell the difference between seriousness and frivolity!"
"Seriousness and frivolity are two names for the same thing."

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Mercè Rodoreda - Timanttiaukio

 

Nuori Natàlia, myyjä barcelonalaisessa konditoriassa, kohtaa Timanttiaukion tansseissa puuseppä Quimetin joka ensitapaamisella kutsuu häntä Colometaksi, kyyhkystytyöksi, ja ilmoittaa hänestä tulevan vaimonsa.
Ja niinhän sitten käy, ja lapsiakin tulee pari ja kotiin kyyhkyslakka ja kodin ulkopuolelle Espanjan sisällissota...

Kirja keskittyy voimakkaasti kertojan, Natàlian, näkökulmaan, paljon tapahtuu yhdessä asunnossa josta poistutaan sen verran mitä muualla käydään, ja kauempaa kuuluvat tapahtumat kuuluvat vain toisen käden tietoina (eli jos ei tiedä että taustalla oleva sota on Espanjan sisällissota, kirja ei sitä, sen syitä ja tapahtumia, sen kummemmin valota) ja ensimmäisen käden vaikutuksina.
Lopulta kyse on selviytymisestä, elämästä selviytymisestä. Kirjallinen tyyli on hyvin toteavaa, lyhyitä lukuja, peruslausetta pitempänä ja lyhyempänä, mistä tuli hieman nakuttava tunne mutta toisaalta se luo sopivan stressaantuneen tunnelman ja kuvastaa myös että Natàlia ei niin paljoa edes ehdi reflektoimaan syvemmin, kunhan nyt pärjää seuraavaan lauseeseen ja lukuun asti (ja tästä lisää kirjan lopussa).
(Quimetin käytös ärsytti myös aika ajoin mutta vaikutti kyllä myös että molemminpuolista rakkauttakin on riittämiin)
Ja tällaisena teos nouseekin yleispätevämmäksi, aika lailla samanlaisia tilanteita on varmasti ollut samoilla vuosikymmenillä Suomessa eivätkä nämä varmaan ole tuntemattomia aiemmin tai myöhemmin muuallakaan...

Mercè Rodoredan ainoaa suomennosta (suom. Jyrki Lappi-Seppälä) pidetään katalaaninkielisen kirjallisuuden klassikkona ja tutustumisen arvoinen tämä olikin.
Kirja osuu Frau, Signora & Bibi -haasteeseen (jonka kommenteissa Margit tämän kirjan mainitseekin).
Helmet-lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen: harrastukseksi se kyyhkystenkasvatus jääkin vaikka Quimet elätteleekin ajatuksia ammattimaisemmasta toiminnasta...