Pekka Kejonen - Mastodontin muistijäljet (2008)

Kejonen on selkeästi runoilija, jolle on tärkeää olla runoilija. Hän kirjoittaa aforismiin vivahtavia runoja runoilusta ja runoilijoista ja vastaavista teemoista. Mahtoikohan se henkilö, joka ensimmäisenä ehdotti että kirjoittajien pitäisi kirjoittaa siitä mistä tietävät, aavistaa, että aikanaan tulisi kirjoittajien joukko jotka kirjoittavat vain kirjoittamisesta, ja jos olisi tiennyt olisiko ollut hiljaa...

Suorasanaisuus on toki hieno asia mutta tästä niinkuin monista aforistikoista tulee vain tunkkainen olo, kyynisyyttä käytetään oikotienä älykkyyteen ja kaikesta vain jupistaan: silloinkin kun olen samaa mieltä runojen ajatuksen kanssa tai huomaan jonkun oikean oivalluksen niin olo on likainen. Jotenkin sitä alkaa arvostaa aiempaa enemmän vaikkapa sitä Katri Valaa joka uskalsi tuntea paljon.

Jälkirakkaus on turhaa,
kuin jälkiviisaus mutta surullisempaa.
Osalla miehiä ei muuta olekaan
kuin kaipuu
hukattuihin saumoihin.
ja siihen punatukkaiseen tyttöön
joka iän lisiessä
alkaa yhä enemmän muistuttaa äitiä.

teflonia

Niin, olen tässä lueskellut paria muutakin runokokoelmaa mutta en viitsi niistä tarkemmin kirjoittaa (tai edes nimeltä mainita) kun ovat olleet sellaisia teflonpinnoitteisia joihin ei mikään tarttunut. Hyvä juttu paistinpannulle, huono kulttuurituotteelle.

sanoja paperilla
sanoja sanoja sanoja
s a n o j a

allirepap ajonas

Katri Vala - Sininen ovi (1926)

Katri Valaa ei voi syyttää ainakaan hämäryydestä, sen verran väkevänä käy sykkivän kiihkon villi henkäys näistä runoista. Assosiaationa tulee hakematta että kyseessä on jonkinlainen lyyrinen hevoskirja (ilman niitä hevosia). Eksotiikka ja hurmio hymyilyttävät, mutta pohjimmiltaan on vain tunnustettava se, että ehkä minä en ole oikea henkilö lukemaan tätä, 20-30-luvun teinitytölle tämä voisi hyvinkin olla Se Juttu. Mutta ehkä itse kunkin on ihan aiheellista aika ajoin tervehtiä sisäistä teinityttöään...
Tämä kirja on niitä nättejä Lasipalatsi-reproja.

Nimesi

Kun ei minulla muuta ole,
sopertelen nimeäsi hämärissä,
hymyilen ja sopertelen nimeäsi.

Se on kuin elävä olento,
lämmin, lepertelevä lapsi,
jota elätän punaisen suuni verellä
hymyillessäni hämärissä
ja sopertaessa nimeäsi.

Mutta silmistäni vuotaa tietämättäni
               kyyneleitä.

Leena Krohn - Suomalainen Mignon (1977)

Leena Krohn on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani, elävistä kirjailijoistani ehkäpä se kaikkein paras. Noin, se on sanottu. Olen toistaiseksi kuitenkin välttynyt hänen varhaiselta runotuotannoltaan, ja en ole tämän jälkeenkään valittamassa että minkä huikean lahjakkuuden lyriikka Krohnissa menetti...

Kirjan alaotsikko ilmoittaa sisällön olevan "runoja ja lauluja", ja tosiaankin alkupuolen runoissa on laulunomaisuutta, ja kirjan lopussa on osa niistä varustettu Kari Rydmanin sävellyksillä. Onko näitä kukaan levyttänyt, jään ihmettelemään. Pari kolme näköjään on, kertoo Äänitearkisto, tosin yksi niistä Einojuhani Rautavaaran sävellyksenä.
Tässä osiossa kielessä on jo runsaasti kaikuja Krohnin myöhemmistä teoksista, erityisesti niistä lastenkirjoista, ja osa on niin selvästi lauluja että pelkkinä runoina ne ontuvat pahasti ("Laulu lehmästä" tuo tosin laulunakin mieleen ensimmäisenä The Shaggsin...). Ja toimiessaankin niistä tulee ennemmin mieleen että jotkut muut ovat tehneet nämä paremmin...

Kokoelman loppupuolella on sitten lyhyitä aforistisia runoja. Ja vaikka olenkin myöhemmissä kirjoissa nautiskellut hienoista lauseista, ne vaativat näköjään enemmän kontekstia koska minusta nämä ovat ihan vain huonoja. Mitä vähemmän sanon sitä parempi.

Sivuhuomio: onko kukaan moderni kirjailija joka ei tarkoituksella kirjoita murretta käyttänyt sanaa "kaakku" muuten kuin ivallisesti?

Kevät

Iltapäivä. Tyhjenee
kansakoulun pihamaa
missä lapset lauloivat:
-Kotini on Riioraa.

Aurinkoa ikkunoissa.
Talon väki kaikki poissa.
Lehti. Kuoro. Kevät.
Siivet levenevät.

Nouse siis ja lennä!
Nyt on aika mennä.
Koska odottaa
riemun Riioraa.

Kasakurassa / kaikkialla oli vain / nostokurkia

Lukupiirissä oli taas käyty keskustelua siitä mitä se runous nyt sitten oikein on, ja kun edellinenkin merkintä täällä aiheuttaa saman kysymyksen, että mitä se runous nyt sitten oikein on, niin palataan kysymyksen pariin.

Epäilemättä maailma on täynnä runouden määritelmiä joita viisaat ja enemmän tai vähemmän vakavat miehet ja naiset ovat laatineet, mutta toistaiseksi olen pakotettu kategorisesti hylkäämään ne kaikki. Ainakin ne vähät joihin olen törmänneet ovat olleet enemmän dogmaattisia kehitelmiä siitä mitä runouden pitäisi olla, epämääräisiä maailmansyleilyjä siitä kuinka kaikki voi olla runoa (mutta jos kaikki on runoutta, mikään ei ole), tai muuten vain tyydyttämättömiä malleja.
Empirismin hengessä haluan hylätä keskiaikaisen käsityksen siitä, että tieto löytyy omien havaintojen sijaan Aristoteleen kirjoituksista ja kysyn mitkä ovat ne merkit jotka saavat lukijan tunnistamaan tekstin runoksi.

Runomitta ja riimit ovat tietysti ominaisuuksia jotka yhdistetään nopeasti runouteen ja tiukemmat klassisistit pitävät niitä vähimmäisvaatimuksina. Mutta moni moderni runoilija on ne hylännyt, ja toisaalta moni vanhempi eeppinen runoelma on lähempänä klassista proosaa kuin huomattava joukko modernia proosaa...
Lisäksi mittaa ja riimejä käytetään myös laulujen teksteissä, jotka tapaavat noudattaa omaa estetiikkaansa. "I should be so lucky / lucky lucky lucky / I should be so lucky in love" tai "savukala hyvä kala / kapakala makupala" toimivat hyvin laulettuina mutta vaikea niitä on runoutena pitää...joskus toki rajanveto on hieman hankalaa, kuten voi huomata vaikkapa Bob Dylanin mainitsemisesta Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Painetuissa teksteissä voi huomata myös sen, että rivit eivät ulotu palstan oikeaan laitaan, ja että kirjoissa on paksut marginaalit. Noiden mainitsemista voidaan pitää ehkä lapsellisena panetteluna, mutta väitän silti että suurelle osalle ihmisistä nuo ovat signaaleja jotka yhdistyvät selvimmin runouteen. Tuolla yllälinkittämässäni lukupiiri-keskustelussa kokeilin kirjoittamalla alun Jorge Luis Borgesin novellista Lottery in Babylon katkottuna ja siroteltuna lukuisille riveille, ja kyllä se antoi selvästi runomaisen ilmeen tekstille. Sinänsä yksinkertaisella kikalla lukija pystyi lukemaan tekstiin sellaista mitä siihen ei oltu kirjoitettu.

Runouden (johon lasketaan tässä myös proosa joka antaa "runollisen" vaikutelman) ulkoisista tuntomerkeistä voi huomata myös varsin vapaamuotoisen suhtautumisen kielioppiin, mm. välimerkkeihin joihin koneaikana kuuluu myös rivinvaihto. Sisäisistä tuntomerkeistä voi huomata voimakkaan subjektiivisuuden, fragmentaarisuuden ja sanoilla leikittelyn.
Toisaalta moni näistä piirteistä on yleisiä myös huonossa proosassa, josta pääsemme kysymykseen josko bipolaarisuus proosan ja runouden välillä on oikeutettu: onko runous huonoa proosaa? Onko huono proosa hyvää runoutta? Millaista on huono runous?

Arja Tiainen - Tää tojota ei lähe liikkelle (2006)

Tiaisella on sympaattisen jutusteleva kirjoitustyyli, ja tästä kirjasta joka pyörii autoilun, ajokortin ja muiden samojen teemojen parissa (alaotsikkona kirjalla on "ajopäiväkirja") tulee epäilemättä hyvälle tuulelle. Puhekielestä ja monologisuudesta tulee teksteihin myös lausunnan tuntu, vaikka toisaalta ääneen kuultuina monesta näistä varmanakin menisi terä...

Mutta lukija on pakotettu kysymään että onko tämä nyt sitten oikeasti runoa. Tämä voisi mennä myös fragmenttimuistiinpanoista aiheiksi kolumnisarjaan johonkin autolehteen...

Rakkaus koneisiin

Eihän kukaan nyt koneisiin rakastu?

Ei vai, tunnen monia. Vaihtaisivat koska tahansa
ikävän ihmissuhteensa hyvään autoon.
Parempaan tietokoneeseen. Purjeveneeseen.
Veneet kyllä käsitän, ne on romanttisia.

Ihmisiin voi pettyä, mutta autokin voi tuottaa
harmia, jättää tielle. Siinähän istut ojanpenkalla,
harmin kyyneleet poskilla. Ohiajajat katsoo.
Kyllä on tyhmä, on ostanut fiaskon.
Lupaava työpaikka menee sivu suun.
Selitä siinä sitten. Joku vaijeri katkes.

Kari Hotakainen - Kuka pelkää mustaa miestä (1985)

Hotakaiselta tämä on ensimmäinen kirja jonka olen lukenut. Juu, jotenkin olen onnistunut missaamaan ne Finlandia-palkitut ja ehdotetut romaanit, ja jotenkin assosioin herran niihin sekalaisiin jutusteluihin joihin törmäili siellä täällä 90-luvun vaihteessa Lastenkirjan yhteydessä.

Mutta tämä, toinen kokoelmansa. Vaikka nämä tekstit tulis vastaan missä muodossa tahansa eikä tietäisi yhtään mitään kirjailijasta niin tekijäksi voisi ehdottaa nokkelasti sanailevaa suomalaista miestä. Joskus aikoinaan jossain näin kommentointia siitä miten eri maalaiset ihmiset harrastavat seksiä, jossa mainittiin suomalaisen miehen rakastelevan tiedostaen kuolevaisuutensa. Tuo ajatus summaa tämän kirjan aika hyvin.

Kansa taisteli I

Ote hänen keskenjääneestä
kirjeenvaihdostaan, joka julkaistiin
postuumina vähän ennen
hänen kuolemaansa,
joulumarkkinoille:
"Tänään tuli vähän lunta,
joka myöhemmin osoittautui
vedeksi. Ritva lähti sanomatta
sanaakaan: Murre ei syönyt kunnolla.
Vessassa vetää.
Tänään aion panna elämän
sekaisin.
Viimeksi kun laitoin sen
järjestykseen,
en viihtynyt siinä."