Aaro Hellaakoski - Huojuvat keulat

Jo pitempään on pitänyt tutustua Hellaakosken tuotantoon enemmänkin kuin yksittäisinä runoina siellä täällä, ja tämä myöhäiskauden teos sattui luettavaksi osumaan (ja sitäpaitsi nimi on kiva). 

Kirjan alkupuoli ei suoraan sanottuna tehnyt erityistä vaikutusta: taitavaa sanankäyttöä mutta ei niistä oikein saanut oikein mistään kiinni, tuntuivat olevan runoja ei-mistään, sellaista muodollista lyyrisyyttä jonka seuraavat runoilijapolvet innokkaasti unohtivat, ja ehkä ihan hyvästä syystä. 

Seuraavissa osioissa vähän parannetaan, vaikka niissäkin tuntuu että taitoa ilmaista on enemmän kuin ilmaistavaa; joskus näinkin päin. Toki sieltä löytyy pari tuttuakin runoa (ja epäilemättä Hellaakosken kuuluisimmat säkeet "Tietä käyden tien on vanki / Vapaa on vain umpihanki"), mutmut...

Oikeastaan ansiokkaimmillaan tämä kokoelma on sarjassa uskonnollisia runoja, rukouksia tai muita vastaavia, niissä ainakin katse on kääntynyt johonkin suuntaan riippumatta siitä mitä tavoittaa tai ei.

Jooh, jotenkin ei nyt Hellaakoski säväyttänyt ehkä tuota allaolevaa runoa lukuunottamatta, pitää varmaan jatkaa Jääpeilillä.

Ääni läheltä

Niin, tilasin puhelinsoiton

hyvin kaukaisen, hyvin loiton,

luo Herramme istuimen.

En tiedä, jos yhdistettiin,

en tiedä, jos ymmärrettiin.

Sain vastauksenko? En.

Tosin ihmisen ajatuskaava

hänt' ei ole kiinni saava,

ei nyt, eikä milloinkaan,

mut sinua vaikka en tunne,

minä kysyä tahdoin: kunne

veit toivon lapsilta maan?

Sinä, hahmossa ihmisteuraan

liet joskus astunut seuraan,

jota lienet säälinyt.

Tule taas, välimatkojes takaa,

tule tahtonethan jakaa

tämän Golgatamme nyt.

Niin korisin puhelinsoiton

hyvin kaukaisen, hyvin loiton,

ja huusin, ja muutkin huus.

En tiedä, jos yhdistettiin.

En tiedä, jos ymmärrettiin.

Mut humisi hiljaisuus

ja ympäri kipeän pääni

soi aivan likeltä ääni:

mua katso, ja hiljene vait.

Tuo kärsijän kouriin vaivas.

Näet: syntyy laulu ja taivas.

Mua liian kaukaa hait.

Guillaume Apollinaire - La Chanson du Mal-Aimé

Miten "mal-aimé" käännetään suomeksi? Netin käännöskoneet tarjoavat "rakastamatonta" mutta se jättää epäselväksi että puhutaan nimenomaan rakkauden kohteena heikonlaisesti olemisesta. Sanakirja ehdottaa "hylättyä" joka on tarkempi muttei silti ihan tyydyttävä..."rakastettamaton" lienee muodollisesti pätevä sana muttei kovin sujuva.

Guillaume Apollinairen Alcools-suomennoksessa (suom. Jukka Kemppinen) tämä runo on ilmeisesti käännetty nimellä "Köyhän rakkauden laulu". Luin tämän nyt kuitenkin ranskaksi (antaen Google Translaten auttaa joissain kohdissa): kyseessä on siis oikeasti Alcools-kokoelmaan kuuluva pitkä runo, joka on julkaistu myös tällaisena yksittäisenä aika ohuena niteenä: kuusikymmentä viisisäkeistä säkeistöä, joka on yhtenäistä runoa vaikka onkin alaotsikoin jaoteltu, ja päälle hieman kuvitusta...

Aiheena on tietysti rakkaus, ja nimenomaan kurjassa jamassa oleva rakkaus. Aiemmin lukemani Apollinairen kirjan tapaan tämäkin vaeltelee mana ja taivaan välissä ja tuo mukanaan lukuisia rooleja ja viittauksia historiaan ja myytteihin, kuvia ja symboleja heitellään kovaa vauhtia, myös aika karuja...mutta on tässä joitain aika hienoja pätkiä.

Un soir de demi-brume à Londres
Un voyou qui ressemblait à
Mon amour vint à ma rencontre
Et le regard qu'il me jeta
Me fit baisser les yeux de honte

Je suivis ce mauvais garçon
Qui sifflotait mains dans les poches
Nous semblions entre les maisons
Onde ouverte de la Mer Rouge
Lui les Hébreux moi Pharaon

Oue tombent ces vagues de briques
Si tu ne fus pas bien aimée
Je suis le souverain d'Égypte
Sa soeur-épouse son armée
Si tu n'es pas l'amour unique

Au tournant d'une rue brûlant
De tous les feux de ses façades
Plaies du brouillard sanguinolent
Où se lamentaient les façades
Une femme lui ressemblant

C'était son regard d'inhumaine
La cicatrice à son cou nu
Sortit saoule d'une taverne
Au moment où je reconnus
La fausseté de l'amour même

Otan tällä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa, koska en minä ranskaa nyt niin hyvin osaa että runouden lukeminen ihan triviaalisti sujuu...

Barbara Pym - Quartet in Autumn

Olen tässä viime vuosinä vähitellen lukenut huomattavan osan Barbara Pymin tuotannosta, tämä Syksyinen seurue oli jäänyt väliin vaikka onkin suomeksi ilmestynyt (ainoana Pymin kirjana), on 1001 Books -listalla ja merkittävä osa uraa myös siinä mielessä, että oli kirjailijauran pitkän tauon ja uudelleenlöytämisen jälkeen ensimmäinen julkaistu kirja, alun perin vuodelta 1977.

Tässä on paljon Pymin kirjojen tuttuja elementtejä (ja pari viittaustakin muihin kirjoihin ja sen henkilöihin), mutta samalla myös merkittäviä eroja. Juoni ei koskaan ole ollut Pymin tuotannossa niin keskeinen asia ja tässä se jää entistä enemmän taka-alalle, keskiössä on henkilökuvat neljästä henkilöstä jotka sattuvat jakamaan työpaikan, toimiston eräässä yrityksessä (ulkopuoliset eivät oikein ole selvillä mitä kyseinen osasto oikein tekee, eivätkä sitä taida kunnolla tietää työntekijätkään).

Kirjan tapahtumat ja henkilökuvat sekoittavat tuttuun tapaan huumoria ja melankoliaa, mutta tällä kertaa painopiste on selvästi enemmän melankolian ja surumielisyyden puolella. Kirjan nimikään ei viittaa tapahtuma-aikaan (kirjan tapahtumat ulottuvat yli vuoden jaksolle), vaan henkilöiden elämäntilanteeseen, kaikki neljä ovat lähes eläkeikäisiä, elävät yksin eikä tulevaisuudelta ole oikein mitään hyvää odotettavaa...
Edwin, ryhmän ainoa leski (muut ovat naimattomia) on aktiivisesti mukana kirkon toiminnassa, päiviä rytmittää liturginen kalenteri, messut, hetkipalvelukset ja seurakuntien toimet (useamman seurakunnan osalta).
Marcialta on juuri leikattu rinnasta kasvain, ja vaikka on aina ollutkin luonteeltaan ja tekemisiltään varsin eksentrinen, alkaa eksentrisyys korostua entistä enemmän...
Norman on vähemmän eksentrinen muttei välttämättä helpompi ihminen, tunnontarkka, kyyninen ja usein pilkallinenkin...
Ja Letty on tyypillisin Pym-päähenkilö, keski-ikäinen ei kovinkaan huomiotaherättävä nainen, jossa eniten herää tietoisuus yksinäisyydestä ja tunteesta että elämä on mennyt ohi melkein huomaamatta, varsinkin nyt kun tulevaisuudensuunnitelmat, ne vaatimattomatkin, kokevat järkytyksiä...

Näiden neljän henkilön elämää sitten seurataan rinnakkain, ajoittain erillään, ajoittain vähän yhdistyen (koska tietysti se että neljä henkilöä työskentelee samassa toimistossa ei tee heistä varsinaisesti ystäviä, mutta millainen kanssakäyminen muualla sitten on sopivaa tällaisessa tilanteessa...)
Pymin kuvauksissa on tietysti paljon tarkkanäköisyyttä ja huumoria totuttuun tapaan, mutta yleinen tunnelma on sellainen että en tätä ihan ensimmäiseksi tutustumiseksi suosittelisi, vaikka tästä pidinkin.

'I'll get some flowers and take them round - the hospital's not far from where I live,' said Edwin soothingly. 'And I'll get in touch with Letty.'
Norman fumbled in his trouser pocket and produced a fifty pence piece. 'You'd better say they're from all of us, the flowers. Here's something towards it.'
'Thank you. I won't ask to see her, just leave the flowers,' Edwin said. It was a relief that the general embarrassment of the situation had not made them burst out laughing, as he had feared. Perhaps there were still some things, hospitals especially, that were still sacred.
'I wouldn't want to go and see her,' Norman said. 'I did go when my brother-in-law, Ken, was in hospital, but then he had nobody and being the blood-tie and that I felt I had to.'
Edwin was about to point out that a brother-in-law wasn't exactly a blood relation but he thought it best to leave the subject, and if they got to talking about people having nobody it might well be remembered that Marcia also came into that category.

Aari Surakka - Sielulitania

Olen aiemmin lukenut yhden Aari Surakan runokokoelman, ja tässä on aika lailla samoja aiheita, hetkellisiä tunnelmia ja mietteitä, rukouksiakin.

Surakan tuotannossa tuntuu korostuvan ajankierto, tässäkin kirjassa on lukuisia runoja otsikolla "... aika": Paaston, pääsiäisen, leivosen, elokuun, joulukuun, ja näissä limittyvät vuodenajat, se mitä luonnossa näkyy, ja kirkkovuoden eteneminen. Muissakin runoissa tulee kyllä esiin kirjoittajan tausta ortodoksipappina, siinä määrin että ei-ortodoksina muutamat viittaukset menivät yli hilseen, mutta aika paljon kyllä myös ymmärsin. 

Tässäkin kirjassa on hetkensä.

Litania I

Oi Herra,

miten yksinkertaiseksi muutit elämäni

yksinkertaiseksi ja yksinäiseksi

niinkuin kuivahtaneen oksan

sateen harmauteen tuulen viimaan pakkasen koetukseen

tänä aamuna kuultaa aurinko rannalla

kuultaa mutta ei näy

harmaata ruskeaa punertavaa okraa

on meren hiljaisuus ikkunan takana

kuulen miten nuoret äänet

laulavat vanhaa alkumelodiaa

vierain sanoin arvoituksen kaltaisin

ja mietin tomuun palajamisen arvoitusta

johon ei ole vastausta

vain varmuus.

J.M.G. Le Clézio - Peuple du ciel

Olen J.M.G. Le Cléziota lukenut aiemminkin ja kirjailija on ollut tarpeeksi kiinnostava, että tutustumista sietää jatkaa.

Tuotannossaan kun sanotaan olevan myös useita eri suuntia joskin myös toistuvia teemoja, ja näiden puitteissa tämä teos kuuluu myöhempään tuotantoon joskin sen varhaisiin edustajiin: novellikokoelma Mondo ilmestyi 1978 ja siitä on poimittu tähän omaksi niteeksi kaksi novellia, Peuple du ciel ja Les bergers (joskin jälkimmäinen melkein sadan sivun mittaisena ja lukuihin jaettuna menisi ehkä myös pienoisromaanista). 

Yhtäläisyyksiä näissä novelleissa on, kummankin näkökulmahenkilö on lapsi, ja kummassakin keskiössä on paikka: paikkaa ei sijoiteta mitenkään perinteisen maantieteen mukaisesti vaan novellit keskittyvät sen kokemiseen (kummastakin syntyy toki varsin afrikkalainen mielikuva...)

Peuple du cielissa sokea tyttö Petite Croix istuu aurinkoisella mäenrinteellä ja ympäristö koetaan muiden aistien voimin ja niiden herättämin mielikuvin. Taivas on sininen, mutta mitä on sininen? Ja mitä on taivaalla?

Les bergersissa Gaspar-poika on hiekka-aavikolla: mitä ilmeisimmin on väärässä ympäristössä mutta miten hän on sinne päätynyt, sitä ei kerrota. Aavikolla Gaspar kuitenkin tapaa neljä lasta, jotka paimentavat vuohilaumaa, ja liittyy näiden joukkoon vaikka yhteistä kieltä ei olekaan, ja lapset asettuvat elelemään joksikin aikaa keitaalle.
Tässä novellissa tehdään enemmän mutta silti keskeisenä on paikan kokeminen: aisteja on käytössä enemmän mutta ymmärtäminen on silti rajallista, vieraassa ympäristössä irrallaan kontekstista.


Aiemmin lukemieni kanssa näissä on yhtäläisyyksiä, kovin juoni- tai henkilövetoisesti Le Clézio ei kirjoita, tärkeämpää on aistimukset, kokemukset, impressiot. Mutta ilmeisesti tässä myöhemmässä tuotannossaan kokijoina ovat useimmiten juuri lapset (ja auringon paahtama autiomaa suosittu ympäristö).

Novellihaasteen lisäksi otan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Boileau-Narcejac - Les louves

Ranskalainen jännäriparivaljakko Pierre Boileau ja Thomas Narcejac taitavat nykyään olla tunnetumpia kirjojensa elokuvasovituksista kuin itse kirjoista. Mutta kun niihin sovituksiin kuuluu trillerigenren kaksi armoitettua klassikkoa, Clouzotin Pirulliset/Les Diaboliques ja Hitchcockin Vertigo (joka, kuten muistetaan, nimettiin vuoden 2012 Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä maailman parhaaksi elokuvaksi)...

Tämä Les louves (suom. naarassudet) on myös versioitu elokuvaksi, jota en ole nähnyt, mutta käsittääkseni sekin on omassa lajityypissään ihan arvostettu vaikka jääkin jälkeen noista isommista nimistä.

Kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Kaksi ranskalaista sotavankia, Bernard ja Gervais, ovat paenneet saksalaiselta stalagilta suuntana Lyon, jossa asuu Bernardin kirjeystävä Hélène: miesten on tarkoitus piiloutua Hélènen luo ja kirjeystävyys on edennyt niin pitkälle että avioliittokin kiinnostaa Bernardia. Gervais lähinnä seuraa mukana eikä ole ollenkaan innostunut Bernardin tulevaisuudensuunnitelmista...
Lyonin asemalla Bernard kuitenkin kuolee onnettomuudessa ja Gervais on pulassa, mutta ottaa kuitenkin suunnaksi Hélènen kodin ja siellä omaksi turvakseen sanoo olevansa Bernard (tämä kun ei ollut lähettänyt itsestään kuvia kirjeiden mukana). Hélène uskoo Gervaisia mutta nuorempi sisarensa Agnès on epäilevämpi, ja pian kun Bernard-Gervaisin kuolema tulee ilmi huomaa Gervais-Bernard että ei voikaan niin vain tunnustaa totuutta tai paeta ilman että näyttäisi että hän olisi tappanut ystävänsä ja ilmapiiri Hélènen ja Agnèsin kotona on lievästi sanottuna painostava...

Tätä lukiessa huomais kyllä hyvin että Boileau-Narcejac kirjoittaa elokuviin sopivasti: tarinassa riitti vahvoja koukkuja ja tvistejä, muutamassa avainkohtauksessa pystyi kuvittelemaan hyvin miten se olisi kuvattu 50-luvun trillerin tapaan...
Kirjassa oli myös vahvan ahdistava tunnelma, taustalla maailmansodan aikainen miehitys ja sen tuoma jatkuva uhka ja kotona taas tukahduttava painostus, jossa kaikki tarkkailevat kaikkia ja epäilevät mitä toiset mahtavat suunnitella tai tietää...
Samalla on kuitenkin todettava että henkilökuvat jäivät aika ohuiksi, varsinaisesti miellyttäviä henkilöitähän tässä ei ollut (paitsi ehkä Bernard joka kuolee nopeasti alussa) mutta muutenkin taitaa tarvita näyttelijän tulkintaa muuttamaan nämä henkilöt paremmin eläviksi.
Tarinan rytmityskin tuntui olevan vähän hankalaa, joissain kohdissa viivyteltiin liioitellusti (mukaanlukien viimeisen luvun laajasti tapahtumat selittävä kirje, vaikea uskoa että sitä olisi noin kirjoitettu) ja toisaalta jotkut toiminnalliset kohdat olivat piiloitettu isoihin korukielisiin kappaleisiin joista tajusin vasta jälkeenpäin että mitä niissä tapahtui...ehkä jos osaisin paremmin ranskaa olisin niitä arvostanut, tai sitten ne olisivat silti tuntuneet vanhentuneen korukielisiltä.
Mutta kuitenkin, lukihan tämän ja oli tässä niitä kivoja koukkuja ja tunnelmaa. Ehkä se Vertigo pitää lukea kanssa...