Paranoidista lukemisesta

Kun proosa-Finlandian ehdokkaat paljastettiin eilen, valikoima oli kieltämättä yllättävä ja yllättävyys on näissä kuvioissa positiivinen juttu. Samalla sen reaktiona heräsi myös kommentteja perinteisestä lukuromaanista ja vastaavista joitain toisia lukijoita miellyttävistä ratkaisuista.
Itse en osaa asettaa itseäni kovin selkeästi kumpaankaan suuntaan, suhteeni niin kokeelliseen kerrontaan kuin perinteiseen draaman kaareen on moniulotteisempi kuin pelkkä kyllä/ei - on/off -valinta.

Mietin tässä hieman omaa lukumakuani ja hahmottelen itseäni lukijana jatkaen siitä minkä vajaa kuukausi sitten aloitin, olenko Barthesin lukijatyyppien hahmotelmassa "paranoidi lukija".
Tommi Melender nosti aiheen tietoisuuteeni pari vuotta sitten, kirjoittaen enemmän fetisistisestä lukijasta, joka keskittyy enemmän katkelmiin, yksittäisiin lauseisiin ja yksityiskohtiin kuin kokonaisuuksiin ja lyhyesti mainiten muut kolme lukijatyyppiä: "Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi tarve laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas heittäytyy ehdoitta tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautumalla tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon."
Hysteerinen lukija lienee siis immersiota jahtaava ja juuri perinteistä lukuromaania suosiva, pakkomielteistä en tästä täysin hahmota mutta vähän kuitenkin (kun jatkan sillä mitä Barthes käännettynä sanoikaan). Paranoidius sen sijaan kuulostaa itsetehtynä diagnoosina hyvältä lähtökohdalta.
Toki myöntäen että jokainen on jossain määrin yhdistelmä noita ja saattaa lukea eri kirjoja eri tavalla (esim. olen huomannut että lukumaratoneilla luen usein immersiivisemmin kuin muuten).

Ensisijaisesti sanoisin että minua kiinnostaa eniten aihe ja lukemani tekstit ovat usein argumentteja tai todisteita. Sillä ei ole niin väliä olenko samaa mieltä, ennemminkin päinvastoin: laaja-alaisesti kootut argumentit tuovat toki parempaa todistusaineistoa kuin että valitsisin heti alkuun suosikkiteoriani ja sitten vain kokoaisin sitä teoriaa puoltavia todisteita.
Tuon mukaisesti minua kiinnostaa kirjallisuus joka lähestyy esseistiikkaa, poikkeavista näkökulmista tulevat tekstit, allegoriat jotka eivät epäröi näyttää olevansa allegorioita, ja myös tendenssikirjallisuus (näistä asioista kirjoitinkin jo linkitetyn Kazakevitšin kohdalla).

Lukeminen on metatietoista, etäännytys on mukana. Tästä ehkä tulee myös kiinnostus mitalliseen runouteen, joka on hyvin näkyvästi keinotekoista kieltä: modernismi pyrki lähemmäs luonnollista kieltä, mikä ei ole ollenkaan niin hauskaa. Myöskin vaikken niin paljoa varsinaista genrekirjallisuutta luekaan, minua kiinnostavat kyllä genrekonventiot ja kirjailijan leikittely niillä, niiden keinotekoisuus ei olennaisesti haittaa. Dashiell Hammett ja Agatha Christie ovat parhaat dekkaristit, ja korkealentoinen satufantasia on myös jees (ja eeppisessä runoudessa yleensä vieras kulttuuripiiri ja keinotekoiset konventiot yhdistetään keinotekoiseen kieleen, ihan huippua).

Näistä syistä suhtaudun periaatteessa positiivisesti kokeelliseen kerrontaan, jossa mahdollisuuksilla leikitellään, ja "realistinen" kerronta jossa edetään draaman kaarta näppärästi alusta loppuun ei ole ainakaan mikään myyvä tekijä. Samalla muistutan kuitenkin aiheesta, kerronta joka keskittyy kokeiluihin kielen ja muodon kanssa mutta jolla ei ole mitään (kiinnostavaa) sanottavaa ei tuo nautintoa. Ja niin kuin hyvä argumentti, hyvä kirja on myös napakka eikä jaarittele turhia.

Argumenttien ja todisteiden kanssa kannattaa olla epäluuloinen, kyseenalaistaa tarvittaessa niin toiset kuin itsensä. Varsinainen kirjallinen mukavuusalue on hyvin venyvä käsite, koska vaikka yllä mainitsinkin mieltymyksiä, niin mukavinta on lukea jotain uutta, ja liian tiukasti yhdessä asiassa pysyminen ei tuo tätä, paraskin argumentti muuttuu jankutukseksi.
Yleiseen suosioonkaan ei kannata liikaa luottaa suuntaan tai toiseen: kirjassa joka nauttii laajaa suosiota on eittämättä jotain kiinnostavaa juuri siksi että se nauttii niin laajaa suosiota, mikä se jokin on? Vaikka samalla näissä on myös runsaasti kirjoja joissa riittää toisen käden tiedot, varsinainen lukeminen on tarpeetonta (ja ovatko suositut kirjat yritystä aivopesuun, yritys jonkin sellaisen argumentin normalisointiin joka olisi kuitenkin syytä haastaa?).
Ja toisaalta ilahduttaa tutkia kuriositeetteja, unohdettuja kirjoja, omituisuuksia juuri siksi että ne ovat kuriositeetteja (mestarietsivä ei jätä johtolankaa huomiotta vain siksi että se on pieni ja huomaamaton), ja näistä ei helposti saa toisen käden tietoja.
Suhtaudun myös myönteisesti lukuhaasteisiin, koska ne ovat hyvä johdatus lukemaan jotain muuta, ehkä jopa sellaista jota ei muuten lukisi (jotkut parhaista kirjoista ovat kirjoja joita ei muuten lukisi), ja kiinnitän joskus huomiota kirjojen välillä oleviin yhteyksiin koska olen ne lähekkäin lukenut; ovatko kirjailijat olleet toisistaan tietoisia on samantekevää. 

Ei, en ole ihan varma mikä on se rikostapaus jota varten kerään näitä todisteita ja argumentteja, mutta mysteeri sanan kaikissa merkityksissä se eittämättä on (jotenkin se liittyy ihmisenä olemiseen maailmassa tai jotain). Katsotaan miltä tilanne näyttää viimeisen luvun parlour scenessä, onko mysteeriin saatu enemmän selvyyttä.