Elizabeth Taylor - Angel

Angelica Deverell on yksi kirjallisuushistorian suurista fiktiivisistä kirjailijoista.

Gilbright and Brace had been divided, as their readers' reports had been. Willie Brace had worn his guts thin with laughing, he said. The Lady Irania was his favourite party-piece and he mocked at his partner's defence of it in his own version of Angel's language.
"Kindly raise your coruscating beard from those iridescent pages of shimmering tosh and permit your mordant thoughts to dwell for one mordant moment on us perishing in the coruscating workhouse, which is where we shall without a doubt find ourselves, among the so-called denizens of deep-fraught penury. Ask yourself - nay, go so far as to enquire of yourself - how do we stand by such brilliant balderdash and live, nay, not only live, but exist too..."
"You overdo those 'nays'," said Theo Gilbright. "She does not."
"There's a 'nay' on every page. M'wife counted them."

Gilbright ei tiedä mitä kirjailijalta odottaa, ei ainakaan toimistoon ilmestyvää pikkukaupungista tulevaa 15-vuotiasta tyttöä, jossa täydellinen huumorittomuus yhdistyy vankkumattomaan itsetietoisuuteen: eräänä päivänä näytellessään sairasta ettei tarvitsisi mennä kouluun, Angel Deverell alkoi kirjoittaa kirjaa ja on nyt täysin tietoinen että hänen tulevaisuutensa, ei, vaan hänen kohtalonsa on olla suuri kirjailija.
Gilbright ehdottaa joitain muutoksia, shampanjapulloa ei avata korkkiruuvilla, ja se kortinpeluukohtaus on hieman, no, uskalias (eletään 1900-luvun alkua, viktoriaaninen aika on juuri päättymässä). Angel kieltäytyy muuttamasta sanaakaan.
Kirja julkaistaan silti, kriitikot pilkkaavat mutta se myy varsin hyvin, samoin kuin seuraavatkin joita Angel suoltaa maanisesti, samalla kuin suurempi omaisuus ja tunnettavuus mahdollistaa näkyvämmän eksentrisen ja ekstravagantin käytöksen. Angel ei juuri lue kirjoja, ei kuuntele ihmisiä, ja jos maailma ja hänen mielikuvituksensa joutuvat joskus ristiriitaan, maailma todetaan ikävystyttävämmäksi ja sivuutetaan, ja ne pilkkaavat kriitikot ovat vain kateellisen pahanilkisiä tai pelkästään pohjattoman typeriä kun eivät kykene ymmärtämään hänen nerouttaan.
Ja aikanaan Angel Deverell menee pois muodista, yleisö unohtaa ja ristiriita Angelin olosuhteissa päänsä sisä- ja ulkopuolella kasvaa, tähän verrattuna Norma Desmondilla oli tiukempi ote todellisuudesta...

Love and wine transformed her. As she was now he wanted to paint her - not staring him out in defiance, as she had done; but glowing, uncertain, with thoughts crowding in, some of them, he could tell, disturbing.
"I read one of your books," he said, sounding as if it were rather a surprising thing to do.
She blinked, jolted by what he had said. She always supposed that everyone had read all her books and had them nearly by heart, that they thought about them endlessly and waited impatiently for the next one to appear.
"My landlady lent it to me. I sat up until I had finished it."

Angelica Deverell ei juuri muistuta Elizabeth Tayloria, tarkkaavaista ja pohjattoman hienovaraista kirjailijaa. Kirjan alku muistuttaa parodiaa, Angelin hahmo on kohtuuttomuudessaan, maanisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään niin tolkuton että tähän on vaikea suhtautua vakavasti.
Mutta siinä missä alkuosa on humoristinen, Taylor onnistuu kääntämään kirjan suunnan: Angel on tarpeeksi menestynyt kyetäkseen toteuttamaan unelmansa, ja ne unelmat muuttuvat kultaiseksi häkiksi, rappioksi ja valheeksi, mutta Angel ei periksiantamattomuudessaan ja ehdottomuudessaan voi koskaan sellaista myöntää. Päähenkilöä ei tehdä tippaakaan miellyttävämmäksi tai inhimillisemmäksi, mutta pateettiseksi kyllä, ja se taitavasti luotu paatos sai kuitenkin lukijan myötätunnon kaapattua puolelleen...

No one seemed about. She wondered where Nora and Esmé were, and, feeling suddenly as if she had been deserted when she most needed company, she hurried to finish dressing. The end of her work, to which she had advanced so determinedly, so eagerly, came with a sense of anti-climax. She had emerged from it at last, to a perfectly dull evening with nothing exceptional in the least likely to happen, no fanfare of trumpets, not a glass lifted in salutation, or even any sensation within herself other than tiredness and a certain shrinking from the world.

Angelica Deverell on suuri fiktiivinen kirjailija (kunhan minun ei varsinaisesti tarvitse lukea hänen kirjojaan), Elizabeth Taylor taas todellinen ja havaitusti taitava tällaisessa hienovaraisessa ironian ja surumielisyyden sekoituksessa (hänen kirjojaan luen mieluusti jatkossakin).
Ja myönnetään, tämä kirja sai omaa väriään siitä että toisaalla tietoisuudessani lepatti monenlaisia keskusteluja kirjailijoista, kirjoittamisesta, julkaisemisesta, kriitikoista, lukijoista yms yms.