Tammikuun luetut

Yasunari Kawabata - House of the Sleeping Beauties
J.M.Coetzee - Michael K:n elämä
Alberto Moravia - Keskipäivän aave
Gianrico Carofiglio - Todennäköinen syyllinen
Leonardo Sciascia - Huuhkalinnut
Edwin Abbott - Flatland
Christian Bobin - Fransiskuksen unelma
Manuel Puig - Särkyneen sydämen tango

Wallechinsky, Wallace & Nikupaavola - Listojen kirja
Thomas Merton - Tie sisäiseen todellisuuteen
Baltasar Gracian - Viisauden käsikirja

Tammikuu on taas lähtenyt lukemisen kannalta reippaasti käyntiin, kirjoja tuli useampi ja niin positiivisia kokemuksia kuin jonkinlaisia pettymyksiäkin mahtui mukaan. Parista kirjasta olen blogannut toisaalla (Bobinin lasken kuitenkin mukaan Ranska-haasteeseen) ja Puigista kirjoitan kohta.

Runouden suhteen on nyt ollut päällä yhä lukujumi, pitää yrittää tehdä asialle jotain.

Vastauksia kysymyksiin

Kysymyssarjoja on taas lennellyt blogista toiseen, muutama haaste tännekin:

Ensin Arjalta:

- Kirjablogin pitämisen kolme tärkeintä motiiviasi?
Sillai sopivasti haastaa itseään lukemaan myös vähän mukavuusalueen ulkopuolelta. Seurata paremmin kuin pelkkinä niminä mitä sitä onkaan tullut luettua. Kertoa myös muille kaikenlaisista kivoista kirjoista ja seurata millaisia keskusteluja niistä herää (oliko tuossa jo neljä syytä?)

- Oletko aktiivinen somessa muuten kuin bloggaajana? Käytätkö esim. Twitteriä?
Facebookissa tulee pyörittyä aika ahkerasti yksityishenkilönä (tällä blogilla ei esimes ole omaa FB-sivua josta tykätä). Twitteriin tein joskus tunnukset mutta ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta välineeltä. Joillain netin tiettyihin harrastuksiin liittyvillä keskustelupalstoilla tulee vierailtua vaihtelevalla keskusteluaktiivisuudella. 

- Miten kuvailisit kirjamakuasi tai sen muuttumista vuosien varrella?
Periaatteessa reaalimaailmaan sijoittuvat mutta sillai vähän vinksahtaneesta näkökulmasta. Idea/juoni/tarina ovat tärkeitä ominaisuuksia, immersio tai sanamaalailu vähemmän.
Aikaisemmin luin paljon enemmän spefiä, nykyään aika harvakseltaan, vaikka esimes kiinnostavasti kuvatut maailmat ja yhteiskunnat ovat pysyneet suosiossa: nyt vain ne yhteiskunnat ovat yleensä sellaisia joissa naiset juovat teetä mutta jollakulla on vääränväriset hansikkaat kädessä. 

- Onko olemassa kirjoja, joita et halua lukea? Mitä/millaisia ne ovat?
Ööh. Runollisella tajunnanvirtatekniikalla toteutettu tiiliskivi jossa päähenkilö raportoi loputtomalla pieteetillä miltä hänestä juuri sillä hetkellä tuntuu. Jos mukaan saa heitettyä vielä jotain ikävystyttäviä kliseitä kuten keskiluokan ennui tai pahat natsit/hyvät juutalaiset niin avot.
 
- Onko bloginpidosta poikinut seurauksia, joita et osannut odottaa? Millaisia?
Sekalaiseen joukkoon bloggaajia tutustuminen myös netin ulkopuolella. Kirjaintoilijoilla on kasvot! 

- Vaihteleeko lukuaktiivisuutesi, esim. vuodenaikojen mukaan?
Fiiliksen mukaan saattaa vaihdella millaisia kirjoja tulee luettua. Mielenkiinto saattaa myös siirtyä ajoittain aktiivisempaan leffojenkatseluun tai pelaamiseen jolloin tulee luettua vähän vähemmän. Vuodenajat eivät niin vaikuta.

- Haluaisitko suositella joitakin blogeja, muita kuin kirja-? Mitä seuraat itse?
Jossain vaiheessa tuli seurattua aktiivisemmin sekalaisia yleisblogeja, haircuttia yms., nykyään lähinnä vain näitä suomalaisia kirjablogeja. Muita lueskelen epäsäännöllisesti jos satun törmäämään kiinnostaviin linkityksiin...
No, Comics Should Be Good -sarjisblogin joitain vakipalstoja tulee seurattua.

Sitten Kirsimaaritilta:

1. Minkä ikäisenä kävit ensimmäisen kerran kirjakaupassa?
Vaikea. Taitaa mennä jonnekin 12 ikävuoden tienoille, niitä ei kuitenkaan ihan vieressä ollut, ja luettavat kirjat tulivat pääosin kirjastosta.

2. Mieleenpainuvin kirjan kansi?
Ei oikein tule mieleen mitään sellaisia "vau"-kansia, kansina mieleen on painunut sekalaisia kansia lapsuudesta, joistain omista kirjoista tai sitten kotona olleista Suuren suomalaisen kirjakerhon kirjojen kansista. Sanotaan vaikka Alistair MacLeanin Merinoita (yhtään MacLeania en ole koskaan lukenut).   
 
3. Käytätkö  "oikeita" kirjanmerkkejä? Jos et, niin minkälaisia "korvikkeita" käytät?
Pari oikeaa kirjanmerkki on päätynyt käyttöön, mutta paljon on käytetty myös vanhoja kuitteja, postikortteja, junalippuja yms.

4. Paras lukupaikka eri vuodenaikoina - talvella, keväällä, kesällä, syksyllä?
Tämä ei minulla niin paljoa vaihtele, en juuri lue ulkosalla joten kotona, liikennevälineissä tai kahviloissa kesät talvet.

5. Löytyykö kodistasi kirjoihin liittyviä tavaroita (oheistuotteita)?
Vähänlaisesti, sellaisiksi voi ehkä laskea pari leffaa jotka on tullut hankittua koska perustuvat kiinnostaviin kirjoihin.

6. Onko sinulla kirjastokassi? Jos on, minkälainen?
Ei, minulla on tuo yleislaukku joka toimii kirjasto-, kauppa- ja tiesmikäkassina

7. Oletko käynyt kirjastoautossa?
Kyllä, lapsena lähikirjasto oli kirjastoauto jossa tuli käytyä joka viikko. Sittemmin ei kyllä enää.

8. Matkustat johonkin kaupunkiin, kummassa ensin käyt, kirjastossa vai kirjakaupassa?
Kirjakaupassa. Matkustaessa on tullut harvemmin käytyä kirjastoissa jos ei ole erityistä syytä. Jos olen jossain kaupungissa asunut useamman kuukauden niin kirjastokortti on kyllä tullut hankittua yleensä ensimmäisen viikon aikana (joskus muuttopäivänä, kuten silloin kun muutin takaisin Helsinkiin).

9. Oletko lukenut kirjaa ääneen (romaani, tietokirja, runokirja. lastenkirja...) jossakin tilaisuudessa?
Luulen että joskus jonkun pätkän varmasti joskus, mutta harvemmin soololukuna (väitöskirjaakin olen puolustanut mutta silloinkaan ei tullut luettua tilaisuudessa mitään siitä kirjasta ääneen, keskusteltua aiheesta muuten vain).
Osana joukkoa toki, mm. kun tulee osuttua paikalle julkisiin hetkipalveluksiin. Joskus myös kielillä joita en puhu kovin hyvin.

10.  Löytyykö kirjahyllystäsi keittokirja?  Jos löytyy, niin millainen? 
Vaikken paljoa kokkaa niin hyllyssä on pari keittokirjaa, klassikko Kotiruoka (tämän uuden painoksen toimittajina Isotalo & Kuittinen) ja Pirkko Jurvelinin Keskiajan keittokirja (ihan kirjanakin hauska mutta on sieltä muutamia reseptejä kokeiltu). Ja Liisa Ratian Kotikemistin reseptikirja :)

Ja Tuulevilta:

Minkäikäisenä opit lukemaan?  
Viisivuotiaana, kun veljeni meni kouluun niin opin sitten siinä sivussa.

Luettiinko sinulle lapsena iltasatu?  
Ei. Tai ainakaan en muista.

Saitko lukea lapsena mitä kirjoja vain ja niin paljon kuin halusit vai rajoitettiinko lukemistasi?
Vähän yrittivät patistella silloin tällöin esim. käymään ulkona mutta muuten kyllä sain lukea aika vapaasti eikä minkään kirjan lukemista taidettu koskaan kieltää (ei meillä kyllä mitään markiisi de Sadea ollut hyllyssäkään).

Minkäikäisenä aloit lukea aikuisten kirjoja?  
Yhdeksän-kymmenen ikäisenä luin ainakin ekoja Stephen Kingejä ja Agatha Christieitä. Suomalaisista aikuisten kirjoista taisin aloittaa vähän myöhemmin Aleksis Kivellä (Kullervo ja Nummisuutarit). Mitään radikaalia "nyt luen vain aikuisten kirjoja"-siirtymää ei kuitenkaan tapahtunut, spefi (erityisesti fantasiaosasto) piti kyllä nuortenkirjallisuuden vielä pitkään hollilla (ei, en laske esim. Dragonlanceja tai Belgarion-sarjaa aikuisten kirjoiksi).

Kuinka usein käyt kirjakaupassa? Myös käynnit verkkokirjakaupoissa saa laskea mukaan.   
Keskimäärin varmaan kerran viikossa jos divarit lasketaan. Mutta voin kyllä käydä kaupassa ostamatta mitään, useinkin :)

Kuinka usein käyt kirjastossa?  
Pari kertaa viikossa.

Kun matkustat, käytkö paikallisessa kirjastossa?
Yleensä en. Asuessa on eri juttu.  


Kun matkustat, käytkö kirjakaupoissa?
Kyllähän niissä tulee käytyä, vaikkei aikoisikaan ostaa mitään.  


Minkä kirjan sovitus elokuvaksi tai televisiosarjaksi on mielestäsi onnistunut parhaiten?  
Kirjoittelin aiheesta taannoin ja sen jälkeenkin on tullut joko luettua tai katsottua näitä. Hyviä toteutuksia löytyy niin uskollisista kuin sellaisista jotka keksivät jotain uutta, ja nostan tässä nyt esiin esimerkin jälkimmäisestä: The Thin Man -elokuvat. Dashiell Hammettin hardboiled-dekkari on tekijänsä näköinen ja olisi voinut ehkä kääntyä näppäräksi noiriksi sellaisenaankin, mutta leffa lisäsikin keitokseen aimo annoksen screwball-komediaa ja homma toimii (ei vähiten pääpari Powellin ja Loyn suoritusten ansiosta).  

Minkä kirjan sovitus elokuvaksi tai televisiosarjaksi on mielestäsi epäonnistunut eniten?
edellisen vastauksen linkissä olin maininnut esimerkiksi epäonnistumisesta Ihmeneloset-sarjakuvan. Ne olivat ihan vaan heikkoja ja hengettömiä leffoja, pahimmanlaatuista tusinatavaraa, ja viimeisenä niittinä Pixarin supersankarianimaatio Incredibles, joka myös perustuu vahvasti Ihmenelosiin, osoitti miten homma hoidetaan kunnolla. 
Hieman erilainen tapaus on tuoreempi leffakokemus, vähän aikaa sitten katsottu Miss Pettigrew Lives for a Day, joka sellaisenaan oli ihan kohtalaisen hyvin tehty leffa, kivan näköinen, kivoja näyttelijäsuorituksia jne. Mutta leffa oli päätetty toteuttaa hidastempoisena ja synkeänä BBC-epookkidraamana siinä missä kirja oli vauhdikas ja hyväntuulinen, jolloin paitsi että lopputulos oli kuitenkin varsin keskinkertainen niin ennen kaikkea se oli haaskattu mahdollisuus, kirjan koukku oli hukattu.

Blogistanian Finlandia -ehdokkaani

Tähän mennessä en ole paljoa näihin blogien kirjallisuuspalkintoäänestyksiin osallistunut kun en juurikaan lue uutuuksia ja näin ehdokkaiksi sopivia kirjoja.
Tällä kertaa on kuitenkin sellainenkin ihme tullut nähtyä että voin äänestää Sallan emännöimässä Blogistanian Finlandia -kisassa, vaikkakin vain yhtä kirjaa. Onneksi sentään pidin siitä.

Eli ehdokkaani:
1. Kirsti Ellilä - Kaivatut

Edwin Abbott - Flatland

Edwin Abbottin Flatland on aika omalaatuinen kirja, matemaattinen fantasia tai varhaista spefiä ennen kuin varsinaista genreä oli muodostunut...suomeksikin tämä on näköjään ilmestynyt nimellä Tasomaa.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä päähenkilö Square esittelee meille Flatlandin, kaksiulotteisen maailman jossa elävät erilaiset geometriset monitahokkaat. Tällä maailmalla on omat lainalaisuutensa ja toimintatapansa ja tahokkailla oma yhteiskuntansa, ja vaikka monet asiat sivuutetaankin täysin (kirjoittaja itsekään ei varmaankaan halua pohtia miten geometriset kuviot joilla ei ole raajoja liikkuvat tai rakentavat taloja...) niin monia puolia selostetaan varsin perinpohjaisesti.

Toisessa osassa Sphere, kotoisin kolmiulotteisesta Spacelandista vierailee Squaren luona ja vie tämän katselemaan kolmatta ulottuvuutta, sekä myös yksiulotteista Linelandia ja nollaulotteista Pointlandia. Samalla päästään myös spekuloimaan neljännellä tai vielä useammalla ulottuvuudella.

Ainakin minun matemaattisella taustallani kirjassa esitetyt käsitteet avautuivat hyvin (kunhan en liiaksi lähtenyt miettimään niitä usemman ulottuvuuden geometrisiä kuvauksia, jotka tässä mainittiinkin vain ideana sen tarkemmin aiheeseen menemättä), peruskoulun matematiikan hyvä tuntemus riittää kyllä.
Geometrian esittelyn ohella tässä oli kuitenkin myös muita teemoja. Flatland on hyvin näkyvästi myös yhteiskuntakritiikkiä, viktoriaanisen ajan Englannin tiukan hierarkkinen yhteiskunta luokkajakoineen on abstraktiossa liioiteltu ja varsin dystooppisena Flatland ajoittain näyttäytyykin. Ja ilmeisesti tätä lukiessa on hyvä muistaa että kirjan henkilöiden esittämät näkemykset eivät ole kirjailijan mielipiteitä, esim. naisista puhuttaessa...(jos misogynia kuohuttaa helposti mieltä, tämän kirjan kanssa tulee muuten ongelmia)

Toinen osa taas haastaa sisäisiä hierarkioita ja kohtuullisen lempeästi ivaa liian materialistista ajattelua, sitä että vain se minkä minä kykenen aisteillani havaitsemaan on olemassa eikä mitään muuta. Squarelle tuottaa aluksi mahdotonta uskoa että kolmas ulottuvuus voisi olla olemassa, mutta toisaalta Pointlandin ja Linelandin asukkaat näyttäytyivät naurettavina koska eivät kykene ymmärtämään Flatlandin kaksiulotteisuutta. Mutta samaan tapaan kolmiulotteinen Sphere pitää itseään täydellisenä olentona ja kaikki puheet jostain neljännestä ulottuvuudesta ovat hassutusta, eihän se voi olla mahdollista...
Mukana on myös hieman pohdintaa siitä vaikeudesta mikä noiden sisäisten hierarkioiden haastamisessa on, kuinka ilmaista toisille havaitun todellisuuden ulkopuolelle kuuluvia asioita, puhutaan sitten spekulatiivisemmasta fysiikasta tai uskonnollisesta mystiikasta, ja kuinka nämä toiset todennäköisimmin reagoivat tällaisiin ajatuksiin (ja kuten edellä mainittiin, yhteiskuntanäkemys on jokseenkin dystooppinen...)

Leonardo Sciascia - Huuhkalinnut

Sisilialaisen pikkukaupungin torilla ammutaan mies. Vieressä olleen bussin matkustajat liukenevat hiljaa paikalta ja paikalla ollut öljykakkujen myyjä ihmettelee että mikä ampuminen, ammuttiinko joku?
Murhattu mies on rakennusfirman pomo, firman joka ei ole oikein suostunut tulemaan ystävällismielisen verkostoitumisen piiriin vaan on sooloillut omiaan, ja karabinieerien kapteeni Bellodi (ei sisilialainen) alkaa keriä tapahtumien vyyhtiä auki.

Mafia, se on pelkkä myytti. Kaikki muualta tulevat huutavat Sisiliaan tullessaan että mafia sitä mafia tätä, mutta se on pelkkää harhakuvaa, tai eräänlainen asenne. Tietysti ihmiset tulevat toimeen keskenään ja auttavat toisiaan tarpeen mukaan, yleisen hyvinvoinnin ja yhteiskuntarauhan nimissä. Joskus nuo verkostot saattavat tietysti muistuttaa hieman jotain vapaamuurareita, meneekö kapteeni Bellodi selvittelemään vapaamuurarien rikollista toimintaa? Mutta mistään valtavasta tehokkaasta ja salaisesta rikollisjärjestöstä ei ole mitään todisteita.

Tiiviin tehokas pienoisromaani eräästä tapahtumasarjasta, rikoksia selvitellään vaikkei tämäkään mitenkään varsinainen dekkari ole. Ilmeisesti tämä oli aikanaan ensimmäisiä kirjoja joissa mafian toimintaa puitiin todellisuutena (alunperin julkaistu 1961, suomentajana 1984 Soma Rytkönen) mutta varmaan aika paljon pätee nykyhetkeenkin...

Hivenen huvittavasti näistä luetuista Sisilia-kuvauksista tulee mieleen "on maamme käyhä, siksi jää"-asenne  mikä suomalaisittain kuulostaa kovin tutulta, täältäkin voisi löytää yllin kyllin sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa mutta samalla Sisilian erinomaisuus on tottakai selviö.Joka tapauksessa Italia-haaste rullaa kolmannella merkinnällä sujuvasti eteenpäin.

Gianrico Carofiglio - Todennäköinen syyllinen

Asianajaja Guido Guerrieri on saanut yksityiselämänsä pahasti sotkuun, siinä määrin että se vaikuttaa myös työntekoon. Sotkuja selvitellessä hänet palkataan puolustamaan senegalilaista kulkukauppiasta jota syytetään yhdeksänvuotiaan pojan murhasta, ja jota vastaan löytyy aimo kasa todisteita...

Vaikka tämä Carofiglion kirja kirjaston jännäriosastolta löytyi, niin lajityyppi on selkeä oikeussalidraama, dekkariutta tässä ei juurikaan harrasteta: Guerrieria kiinnostaa vain ja ainoastaan todistusaineisto asiakastaan Thiamia vastaan, sitä kuka muu sen pojan olisi mahdollisesti voinut murhata tai tapausta muutenkaan ei käsitellä lainkaan. Oikeussalissa esitetyt puheenvuorot ja todistajien haastattelut sen sijaan kuvataan varsin laajasti, eli jos oikeussalidraama ei kiinnosta niin tätä ei voi suositella. Minulla ei toki ole mitään lajityyppiä vastaan.

Tuo perusjuoni oli loppujen lopuksi aika suoraviivainen, joten huomattava osa kirjasta käsittelee Guerrierin ponnisteluja saada elämänsä taas kuntoon. Paikka paikoin tästä tuli kyllä vähän mieleen ylimääräinen tarve lihottaa pakettia, sen verran hajalleen osa kohtauksista meni ja toisaalta kirjassa viljeltiin hämmentävä määrä irrallisia sitaatteja ja yksityiskohtaisesti listattuja ruokalajeja, kirjoja, elokuvia jne. Nakuttava peruslauseisiin keskittyvä kerrontatyylikin oli aluksi vähän ärsyttävä, vaikka siihenkin tottui.

Vähän tämä tuntui jonkun tv-sarjan jaksolta, mutta sellaisenaan toki viihdyttävä välipala jonka luki aika vauhdilla. Päähenkilökin oli sympaattinen, ja näköjään kirjalle löytyy jatkoakin. Jos nyt satun niitä lukemaan niin voisi kyllä toivoa että nyt on henkilöitä esitelty ja seuraavaan kirjaan tulee vähän enemmän juonta...

Ainakin Krista on myös tämän lukenut. Ja toinen merkintä Italia-haasteeseen.

Alberto Moravia - Keskipäivän aave

Siirrymme "no voi herrajjestas"-kirjallisuuteen. Moravian Keskipäivän aave oli ennestään tuttu Godardin elokuvana, ja tämä kummitteli sillä 1001-listalla jota emme tietenkään oikeasti seuraa, joten piti kokeilla. Valitettavasti lopputulos oli niitä hudempia.

Riccardo ja Emilia on nuori aviopari ja rakastavat toisiaan, kunnes Emilia alkaakin osoittaa viilenemisen merkkejä. Kirjan ensimmäinen puolisko voidaan tiivistää: "Rakastaako Emilia minua enää? Miksi Emilia ei rakasta minua enää? Ehkä Emilia rakastaa minua sittenkin? Hankin rahaa elokuvien käsikirjoittajana (oikeasti haluaisin kirjoittaa näytelmiä) yhteistä kotiamme varten, mutta jos Emilia ei rakasta minua enää niin en halua tehdä tätä." Tuota toistetaan hieman varioiden reilun sadan sivun verran.

Loppupuoliskolla jatketaan toistoa mutta mukaan tulee myös elokuvaohjaaja Rheingold joka esittää freudilaisia tulkintoja Odysseiasta ja nämä osuvat kuvaamaan myös Riccardon ja Emilian suhdetta. Vaikka edellisessäkin luetussa kirjassa käytettiin "ulkopuolinen henkilö vääntää teeman rautalangasta"-kerrontaratkaisua niin tässä se kävi huomattavasti ärsyttävämmäksi (joskin tulkinta itsessään oli ihan hauska).
Ja "Rakastaako Emilia minua enää? Miksi Emilia ei rakasta minua enää? Ehkä Emilia rakastaa minua sittenkin? Hankin rahaa elokuvien käsikirjoittajana (oikeasti haluaisin kirjoittaa näytelmiä) yhteistä kotiamme varten, mutta jos Emilia ei rakasta minua enää niin en halua tehdä tätä."

Sinänsä tämä on kyllä kirja jonka voisi arvatakin taipuvan hyvin elokuvaksi. Keskeisiä henkilöitä on neljä ja tapahtumat eivät ole mitään erityisen monimutkaisia sarjoja, painotus on näiden neljän keskinäisten suhteiden kuvaamisessa. Tämä on asia jossa elokuva tapaa toimia hyvin, jaaritteluja ja kuvailuja voidaan tiivistää pieniin eleisiin, katseisiin ja sen sellaiseen. Ja henkilöt vieläpä työskentelevät elokuva-alalla ja puuhaavat käsikirjoitusta...
Toisaalta Godard muutti kirjan tyyliä poispäin psykologisesta realismista leikkisämpään ja absurdimpaan suuntaan, jolloin Riccardokin (tai elokuvassa Paul) oli vähemmän rasittava jankkaavassa itsekeskeisyydessään.
Leffaa suosittelen, kirjaa en, mutta saipahan tällä kuitenkin osuman Tuulevin Italia-haasteeseen.

J.M.Coetzee - Michael K:n elämä

En kovin paljoa odottanut J.M. Coetzeen Michael K:sta, niin nobelistista ja Booker-voittajasta kuin puhutaankin, mutta lyhyt kirja, kaipa sen lukee vaikkei pitäisikään. Ja alussa ei kovin lupaavasti mennytkään, kurjuutta ja köyhyyttä ja päähenkilö jolla ei ole ihan kaikki muumit laaksossa ja joka lähinnä ajautuu passiivisena läpi sisällissodan repimän Etelä-Afrikan. Mutta kyllä tämä tästä parani...

Kansikuva on jonkin verran hämäävä, päähenkilöllä oli ensinnäkin pahemmanlaatuinen huulihalkio ja toisekseen päähenkilön rotua ei mainittu missään kohdassa, kuten ei kenenkään muunkaan kirjan hahmon. Lukijalle saattaa toki tulla Etelä-Afrikasta mieleen paljon rotukysymyksiä, ja on jotenkin helppo ajatella vallanpitäjät valkoisiksi ja sorretut mustiksi mutta kirja ei tähän puutu (siinä määrin että puuttuminen on huomattava ominaisuus). Samoin sisällissotaa ei sen kummemmin selitetä, se vain on, vuorilla sissejä, maassa ulkonaliikkumiskielto, työleirejä ja niin edelleen (piti tarkistaa, sota on fiktiivinen).
Ja kaiken keskellä Michael K vaeltaa kaupungista tasangolle ja haluaa kasvattaa siellä kurpitsoja kaikessa rauhassa, koska sota ei hänelle kuulu.

Kirjan keskivaiheilla näkökulma vaihtuu: lääkintäupseeri sopeutusleirissä jonne Michael K viedään kommentoi merkillistä potilastaan ja tilannetta muutenkin. Tämä oli ehkä vähän, no, helppo ratkaisu, laitetaan joku henkilö kertomaan mistä tässä kaikessa oikein onkaan kyse, mutta toisaalta tervetullut: pelkkä Michael K:n näkökulma oli kuitenkin sen verran rajoittunut  että jonkin verran avausta sopikin harrastaa.

Kirjassa on nähty viittauksia Kafkaan, niin järjestelmän mielivallassa, sodan selittämättömässä todellisuudessa kuin päähenkilön nimessäkin. Minulle tuli ennemminkin mieleen Paasilinna, Jäniksen vuosi ja Ulvova mylläri. Michael K on samanlainen nonkonformisti joka merkillisen vaelluksensa lopulla karkaa transsendentisti järjestelmästä.

Toinen kirja 14 nobelistia -haasteeseen, ihan joka toinen päivä en taida tästedes kuitenkaan saada lisää merkintöjä :)
Ja ihmisiä sodassa! Mutta onko tämä "Sisällissota", "Sodan liepeillä" vai "Kuvitteelliset sodat"? Viimeinen varmaan...

Yasunari Kawabata - House of the Sleeping Beauties

He was not to do anything in bad taste, the woman of the inn warned old Eguchi.

Vaikka tässä oli pari muutakin kirjaa kesken niin tuli äkillinen halu kaivaa hyllystä esiin House of the Sleeping Beauties, Yasunari Kawabatan kolmen pitkän novellin kokoelma jonka olin lukenut jo aiemmin muutama vuosi sitten. Kawabatan Lumen maa on kerännyt hyvän määrän innostuneita blogisavuja ja muistakin suomennetuista kirjoistaan on jonkin verran kirjoitettu, mutta näitä laadukkaita suomentamattomiakin riittää.

Kirjailijan muiden teosten tapaan nämäkään tarinat eivät ole kovinkaan juonivetoisia, kirkkaan selkeästä kirjoitustyylistä huolimatta tapahtumat näyttäytyvät jotenkin eteerisinä. Tällä kertaa yleistunnelma on kuitenkin varsin painostava, hieman ilkeäkin.

Niminovelli, pisin, kertoo 67-vuotiaasta Eguchista joka tuttavansa vihjeestä vierailee varsin omalaatuisessa bordellissa. Bordellin asiakaskunta on valikoitua, vain vanhoja impotentteja herrasmiehiä jotka haluavat viettää yön nukkuvan kaunottaren seurassa, ja tytöt taas nukutetaan yön ajaksi niin että he eivät tiedä asiakkaistaan mitään ja asiakkaille tytöt pysyvät eräänlaisina elävinä nukkeina (joita toki kohdellaan hyvän maun, fyysisten rajoitusten ja talon sääntöjen mukaisesti). Jonkinlainen outo, pitkälle estetisoitu ja abstraktoitu sadomasokistinen tilanne, johon kuuluu toki myös se tietoisuus että asiakkaat ovat kyvyttömiä vanhuksia: kun Eguchi huomaa erään tytön, jota emäntä oli luonnehtinut "kokeneeksi", neitsyeksi, "the purity of the girl was like the ugliness of the old men."
Eguchi vierailee talossa muutamaan kertaan ja yöt herättävät ajatuksia vanhenemisesta ja myös muistoja menneestä, naisista...mustasukkaisesta rakastajattaresta, naisesta Kobessa, nuorimmasta tyttärestä, äidin kuolemasta...

Kaksi muuta novellia olivat lyhyempiä. 'One Arm'issa tyttö antaa miehelle toisen kätensä yön ajaksi: siis irroittaa käsivartensa olkapäästa ja antaa sen miehelle. Joo, tämä oli muutenkin aika kummallinen juttu.

'Of Birds and Beasts'issa taas kerrotaan miehestä joka ei juuri välittänyt ihmisten seurasta ja piti enemmän eläimistä, lemmikkilinnuista ja koirista ja sen sellaisista, mutta eläimet kuolevat niin helposti...

Olin aikaisemmalla kerralla lukenut nämä eri järjestyksessä (OBB, sitten OA, sitten HSB) joten vasta nyt kiinnitin enemmän huomiota siihen kuinka paljon OA muistuttikaan HSBia, mutta kaikissa oli eräänlainen poissaolevan läsnäolon teema, ollaan samassa paikassa muttei kuitenkaan kokonaan...
Vähän näiden teemoissa myös liikutaan enemmän Tanizakin suosimilla alueilla, Unien silta, Avain ja Diary of a Mad Old Man, vaikka tyyli onkin tuttua: vaikea sanoa mistä näissä oikein on kyse mutta tunnelma vie mukanaan.

Edit: ja tämähän sopii Joken tänään esittämään 14 nobelistia -haasteeseen. En tiedä riittääkö ihan noin moneen kantti mutta kyllähän näitä nobelisteja kai muutama tulee luettua vuoden varrella...