Haapalan satuin näkemään männäkuussa Taiteiden yössä ja kun kirjastossa tuli vastaan kirja joka on nimetty entisen kotikaupunkini mukaan niin kai sitä pitää vilkaista. Vaikka alkumetreillä huomasinkin että puhe on joesta eikä kaupungista...
Runot muodostavat siis yhtenäisen kokonaisuuden, tarinoidaan joesta ja erityisesti historiasta. Henkilökohtainen lähihistoria on vahvasti mukana, niin kertojan isä kuin isoisäkin saa paljon tilaa (sitä en tiedä onko näillä mitään yhteyttä Vesa Haapalan isään tai isoisään eikä se kai tähän kuulukaan, ei tämä kai dokumentti ole). Mutta mukana ovat myös mm. Aleksis Kivi ja paljon keskiaikaista väkeä jotka seilaavat edestakaisin Helsingen ja Tallinnan väliä, ja myös ajallisten kerrostumien välillä seilataan runsaasti eestaas ja ne limittyvät ja virtaavat yhteen.
Haapalan kieli viehätti minua, kirja vilisee meheviä säkeitä ja erityisesti värikkäitä anakronistisia ilmaisuja, mutta kirjana kannesta kanteen luettuna tämä kävi aika raskaaksi, ainakin minun keskittymiskykyni ei riittänyt hahmottamaan onko tässä kuitenkaan mitään laajempaa "tarinaa" tai sisällöllistä kaarta kuin ne joen ja historian teemat (ikään kuin kumpaakaan voisi ymmärtää kokonaisuutena, jokea tai historiaa). Mutta satunnaisesti avattuna melkein miltä sivulta tahansa löytyi pieniä herkkupaloja...
Sivuhuomiona mainittakoon että kirjan julkaisusarjan nimi, "Runoja tunteville" (Otava) aiheutti ehkä tarpeettomankin suurta mielikuvituksen lentoa...pelkään että Fingerpori on pahasti korruptoinut tällaisen sanoilla leikittelyn vastaanottoa...
(ote)
Mitä kuninkaasta, syksyisestä merestä,
pakkasimme pursiin parrut ja Uudenmaan laudat,
lohet ja nahkiaiset, puiset astiat ja turkikset, vuodat ja voitynnörit, elävät uuhet
ja suuntasimme Rääveliin vaihtaaksemme tavaraa Ficken kauppahuoneen kanssa.
Eripuraa ja meteliä, juustoja ja hapankurkkuja,
koijujen lampaansuolikieliä ja sotilaita, torinpieksemiä huoria.
Liivin ja saksan, viron ja venäjän seasta tavoitimme kaiken mitä etsimme.
Pääsimme satamasta, suuntasimme ohi luotojen
lastinamme vehnää ja suolaa, humalaa ja mausteita, kapoittain kankaita.
Pärskeet pursien kyljillä, takana kaupungin aave, rypistynyt,
suolet sylissään, täällä airojen rytmi ja käsien kupari,
kokassa kireä laulu:
Meri musta, mulkosilmä, mustasilmä, mulkosilmä,
meri vahva, vahtopurje, nosta aava harjapäille -
harjapäille, hurjapäille, päästä pikemmin kotihin,
pikemmin pääset itsekin, nosta aalto harjapäille,
pääset poutalaan.
7 kommenttia:
Runoista en juurikaan ymmärrä, mutta varsin ilmaisuvoimainen katkelma, ja kaikki runot Vantaasta ansaitsevat aplodeja.
Säkeet ovat vähän liian pitkiä blogin palstaleveyteen nähden, niin rivit katkeilevat eri tavalla kuin kirjassa (tiedoksi heille joille asialla on merkitystä). Mutta juu, kyllähän Vantaanjoki oman runoelmansa ansaitsee.
Tästä paikallishistoriasta (jos sitä niin voi nimittää, kun merta edemmäs kauppaan mennään) tulee mieleen lukemani Konstantinos Kavafis. Ehkä paikallisuudella ja historialla on omat sanottavansa runouden saralla.
No, Viro ja Rääveli ovat aika olennainen osa Vantaanjoen seudun historiaa eli siellä käyminen menee vielä aiheen piiriin. Ja Haapalalla näkyy enemmänkin näitä historiallisia aiheita olevan, uudemmasta kirjasta löytyy jäämies Ötzi...
Kavafis on minulta lukematta.
Apua, miten hauska tuo Fingerpori-vertauksesi :-D.
Haapala ei ole minulle tuttu, mutta voisinpa tämän perusteella tutustua, vaikken Vantaata perusteellisesti _tunnekaan_.
hdcanis, blogissani on sinulle terveiset!
Luin kirjan joku aika sitten ja muistan vain, että lukukokemus oli uuvuttava. Aivan kuin Haapala olisi halunnut esitellä mittavaa yleissivistystään. Eihän runokirjan tarvitse muistuttaa väitöskirjaa. Kirjakaupassa näin äskettäin Haapalalta (kai se oli Haapala?) uuden runokirjan, jossa oli hauskoja typografisia kokeiluja. Toivottavasti se ei ole yhtä raskassoutuinen kuin tämä.
Hmm, minusta tässä tuosta historian käsittelystä yms tuli vain olo että Haapala on asiasta kiinnostunut, ei niinkään mikään brassailu. Se tosin voi vaikuttaa että ne keskiaikaiset kalastusoikeudet ja Taaborinvuoret ja muut olivat ennestään hyvin tuttuja, Vantaanjoki on tullut ylitettyä useammin kuin edes tohtii laskea...
Vaikka olenkin joidenkin muiden kirjoissa esiintyvistä namedroppailuista ärsyyntynyt, epäjohdonmukainen siis olen.
Mutta muuten on kiinnostava nähdä runokirjoja joissa lähdetään käsittelemään jotain laajempaa aihetta, mielellään jopa jotain muuta kuin sitä että runoilija runoilee siitä kun runoilijan jääkaapissa on maito hapantunut, tai variaatioita teemasta kuu-puu-suu.
Mutta muuten kyllä myönnän saman että lukukokemuksena tämä on vähän raskas ja väsyttävä, toisaalta yhtenäinen teema vaatisi suht yhtenäisen lukukokemuksen mutta kovin rasittava tämä kuitenkin on lukea kannesta kanteen...
Lähetä kommentti