Kiirettä on pitänyt, tämänkin kirjan luin jo pari viikkoa sitten mutten ole saanut blogattua...eli Teemu Hirvilammen kokoelma tarttui kirjastosta käteen, näkyy olevan kahdeksas ja tämän jälkeenkin on kirjoja tasaisesti tullut.
Takakansi mainitsee sammakkoperspektiivin, huumorin, työväen asian ja eletyn elämän, ja kyllähän nuo teemat nousevat vahvasti esiin, tiettyä äijämäisyyttä löytyy mutta kuvia tulee eri tavalla kuin vaikka tuolla Carverilla, osa menee kyllä reippaasti ohi, ja joissain kohdissa on vaikea sanoa että onko tällä sivulla yhtenäinen runo vai sarja yksittäisiä tekstinpätkiä, mutta mainioita oivalluksiakin on mukana.
Auringon punajuuri punertaa
märkään lautakasaan.
Sarajevosta lähetetään vammautuneita
saamaan erikoishoitoa.
Vieraan kielen mystiikka katoaa
kun puhutaan ohjuksista.
Istun yksin surujen talossa,
pommi sylissä.
Ainoa lapsi joka on nähnyt minun tekevän työtä
ei ole minun.
Koivu katsoo kun mä kusen.
Työttömät hyppäävät kolmiloikkaa talon takana.
Pohjoistuulen hopeavälke on ohimenevä juttu,
kuten mustat, valkoiset, kuparinhohtoiset pilvet.
Eläviä ei nähdä eikä kunnioiteta, kuolleet ovat vaiti.
5 kommenttia:
Taivahalla syttyi juuri aurinkoisen punajuuri...
Vaikea on yhden runon perusteella tulkintaa kekata, mutta kai se tuosta Sarajevosta voisi lähteä liikekannalle? Koivusta tulee sitten kotomaa mieleen. Jos rivitys on tuollainen, niin olettaisin että yhdestä runosta voisi olla kyse.
Rivitys menee noin eli oletan myös yhtenäisyyttä, mutta jotenkin hämäräksi se jatkuvuus jää. Koivun assosiaatio Suomeen on kyllä hyvä ajatus, rinnastuu edeltävän ja seuraavan osion työttömyysviittaukseen, ja Balkanin sodan pakolaisista lienee myös puhe.
"Punajuuri punertaa" -toisto lienee myös tarkoituksellinen, jotenkin ensiajatus oli sijoittaa tämä iltaan mutta taitaa kyseessä kuitenkin olla aamu, ja itä on punainen kuten myös borsch...
Piti oikein lukea monta kertaa tätä runoa, jonka myös minä oletan yhtenäiseksi. En ole lukenut Hirvilammea, mutta tämän runon perusteella aika nasevaa "matalan ja korkean" yhdistelyä, samassa runossa lyyrisyyttä ja kuseskelua.
Viimeinen rivi on hieno. Samoin ajatus surujen talossa istumisesta pommi sylissä.
t. ulpukas (ruohonkortta)
Arkisuuden absurdiutta? Tuo kolmiloikka jotenkin kolahti minuun =)
Samaa mieltä tuosta viimeisestä rivistä ja kolmiloikan yksityiskohdasta, ja muutenkin nämä runot tosiaan sekoittavat matalaa ja korkeaa, arkista karuutta ja lyyristä lentoa, ja siitä tulee myös sellainen perusvirne.
Kokonaisuuksina en ihan vakuuttunut mutta hyviä hetkiä ja ilmaisuja kyllä vilisee.
Lähetä kommentti