30.11.11

Marraskuun luetut

Listailin sitten myös niitä kaikkia muita kirjoja mitä olen lukenut tämän kuun aikana loppuun. Ensimmäinen blokki on kaunokirjallisuus, toinen tietokirjallisuus ja kolmantena sarjakuvat (ihan kaikkia sarjakuvia ei ole mukaan listattu, Aku Ankan taskukirjoja ja vastaavia on jätetty mainitsematta ja lehdet tietty). Kirjan nimi sillä kielellä jolla sen luin (Kioto ja Nana olivat molemmat suomenkielisiä).

En sen tarkemmin kommentoi, huudelkaa kommenteissa jos jokin kiinnostaa tai jos joku on tuttu kirja (no, koska pari noista on poimittu luettavaksi muiden blogien perusteella niin tiedän että siellä on hyvin blogisavutettuja kirjoja).


Yasunari Kawabata - Kioto
Aili Somersalo - Mestaritontun seikkailut
Graham Greene - The Power and the Glory
Muriel Spark - The Only Problem
Mehis Heinsaar - Herra Paulin aikakirjat
Alexander McCall Smith - Pieniä ihmeitä autokorjaamolla
Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva
Peter Bichsel - Lastentarinoita
Giorgio Bassano - Ferraran puutarha
Tuomas Kyrö - Mielensäpahoittaja
Armas Alvari - Varmat tapaukset


Marko Nenonen - Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?
Ken Emerson - Always Magic in the Air, The Bomp and Brilliance of the Brill Building Era
Walter C. Sellar - 1066 and All That


Neil Gaiman - Sandman: Endless Nights
Reetta Niemensivu - Lempi ja rakkaus
Yumi Unita - Bunny Drop 4
Joann Sfar & Lewis Trondheim - Dungeon Twilight 1: Dragon Cemetery
Gary Larson - The Far Side Gallery 1
Emile Bravo - Kultakutri ja seitsemän kääpiökarhua
Ninni Aalto - Sähköjänis
Lewis Trondheim - Blacktown
Ai Yazawa - Nana 19
Juba - Viivi & Wagner, Sian morsian
Sfar & Trondheim & Mazar & Menu - Dungeon Monstres 1: The Crying Giant

26.11.11

Unto Kupiainen - Puuhevonen

Nämä kirjamerkinnät menevät nyt vähän väärässä järjestyksessä: edellisen merkinnän Eliot inspiroi vilkaisemaan jotain runoantologiaa, ja se joka käteen tarttui on vielä kesken ja varmaan tulee puhutuksi seuraavassa merkinnässä.
Mutta siitä antologiasta löytyi pari Unto Kupiaisen runoa, jotka viehättivät kovasti, ja niin nappasin perään herralta kokoelman jonka luin sitten tässä välissä.

Kupiaisesta en muista ennen kuulleeni, mutta tuotantoa näkyy olevan runsaasti, niin runoja kuin kirjallisuustieteitä, pakinoita, käännöksiä yms. Luetun Puuhevosen (ja niiden parin antologiarunon) perusteella Kupiainen vaikuttaa kirjoittajalta jolta kannattaisi varmaankin lukea joku Valitut Runot -kokoelma: tässä on joukossa muutamia todella hienoja pätkiä mutta myös aimo joukko niitä vähemmän onnistuneita.
Parhaimmillaan Kupiaisen runoja leimaa hirtehinen huumori, kauniista ja hauskasta siirrytään yllättäen makaaberiin ja toisinpäin, ja sanankäyttö on nokkelaa ja taitavaa muttei tarkoituksellisen kikkailevaa.
Elämäkertansa nimi näkyy olevan Kukka ja kraateri, mikä kuulostaakin varsin sopivalta, ja esimerkiksi kokoelman aloittava runo Kohina kuvailee hyönteisiä syömässä linnunraatoa, mutta sillai kevyen ilkikurisesti. Runomittaa ja riimiä on käytetty ja joskus mm. alkusointua (tästä aina pisteet minulta), mutta vähän satunnaisesti, riimit ovat paikallaan tai eivät ole ja rytmikin tuntuu paikka paikoin menevän ihan miten sattuu. Onko tarkoituksellista vai tulivatko muotopuolina ulos, en tiedä.

Epätasainen mutta kiinnostava, näitä pitäisi lukea lisää.

Uusi luominen

Maailman päätti luoda aivan uuden
maamyyrä, ahven, kissa keskenään.
Ja tarvittu ei aikaa päivän kuuden,
kun pääsivät he työstään lepäämään.

Käpälin Kissa tahtoi käydä kuivin
ja käski: Järvet, meret haihtukaa!
Ja Ahven sanoi: Elää evin uivin
olennot kyllä. Poissa olkoon maa!
Ja tihrusilmä Myyrä pitkin nokin
työn päätti: Sammukoon pois aurinkokin!

13.11.11

T.S.Eliot - On Poetry and Poets

Koska T.S.Eliot nauttii blogissamme jonkinasteista uskottavuutta, kiinnostuin kun kirjastossa tuli vastaan tämän kirjoittama esseekokoelma runoudesta, ja olen nyt lueskellut niitä. Kirjan nimi on tarkka, kokoelma jakautuu seitsemään esseeseen yleisesti runoudesta ja yhdeksään jotka keskittyivät yksittäisiin runoilijoihin. Jälkimmäiset päätin parin ensimmäisen jälkeen hypätä yli koska Eliot ei ole maailman popularisoivin kirjoittaja ja käsiteltyjen kirjoittajien (Vergilius, Sir John Davies, Milton, Johnson, Byron, Goethe, Kipling, Yeats) tuotanto on jäänyt pääosin lukematta niin niistä ei saanut kovin paljoa irti...

Niissä yleisesti runoutta käsittelevissä oli myös pari jotka menivät minulta pääosin ohi kaikessa teknisyydessään tai sitten luin niitä väärässä mielentilassa mutta muutama hyvinkin mielenkiintoinen teksti.
"The Social Function of Poetry" tekisi mieli lainata kokonaisuudessaan ja kommentoida sitä lause lauseelta, joko vastaan väittäen, lisäselvitystä pyytäen tai ajoittain innokkaasti nyökkäillen että noinhan se on. Paljon sellaista asiaa jota tässäkin blogissa on sivuttu niin teksteissä kuin kommenteissakin.
"Through the Middle Ages to within a few hundred years ago Latin remained the language for philosophy, theology and science. The impulse towards the literary use of the languages of the peoples began with poetry. And this appears perfectly natural when we realize that poetry has primarily to do with the expression of feeling and emotion; and that feeling and emotion are particular, whereas thought is general. It is easier to think in a foreign language than it is to feel in it. Therefore no art is more stubbornly national than poetry", argumentoi Eliot runouden vaikutusta yhteiskuntaan, myös niihin osiin jotka eivät runoutta lue (nationalismi tosin tyrmätään myöhemmässä kappaleessa, kulttuurien kehitykselle sekä eristäytyminen että täydellinen samanmuotoisuus on tuhoisaa).
Runoilijan valvollisuus on ensisijaisesti kieltä kohtaan ja vasta toissijaisesti lukijoita, ja aikaisemman merkinnän kommenteissa pohdittua silta-analogiaa sivutaan myös, koska "it matters little whether a poet had a large audience in his own time. What matters is that there should always be at least a small audience for him in every generation", kieli muuttuu ja niinpä uutta runoutta tarvitaan jatkuvasti. Mutta Eliot suhtautuu epäilevästi runoilijoihin, jotka saavat omana aikanaan suuren suosion, koska tällainen runoilija ei ehkä annakaan lukijoilleen mitään uutta vaan runoilee menneen sukupolven materiaalia. Eli avantgardea puolustetaan ja elitististä lukijaa vaaditaan.
Toisaalta "[...] the difference between the writer who is merely eccentric or mad and the genuine poet. The former may have feelings which are unique but which cannot be shared, and are therefore useless; the latter discovers new variations of sensibility which can be appropriated by others."
Toisaalla pohditaan vaikkapa mikä on klassikko, klassisismin mielessä (lopuksi jäljelle taisivat jäädä Vergilius ja Dante, muita hylättiin yksi toisensa jälkeen).
Tai keitä ovat pienet runoilijat ja miten runoantologioita käytetään. Yksi tarjottu määritelmä pienelle runoilijalle on sellainen runoilija jota luetaan lähinnä antologioista, joko sellaiset runoilijat jotka eivät ikinä nousseet kovin merkittäviksi (mutta Eliot toteaa ihmettelevänsä runouden lukijaa jolla ei ole ainakin joku tällainen tuntematon henkilökohtainen suosikki) tai sellaiset joiden tuotannossa on vain hetkittäisiä loiston hetkiä lopun ollessa tylsää. Toki antologioista kannattaa myös tutustua niihin tärkeisiin runoilijoihin joiden tuotanto ei niin nappaa: "There are only two reasons for reading the whole of The Faery Queen or of Wordsworth's Prelude. One is that you enjoy reading it: and the enjoy either of these poems is a very good mark. But if you don't enjoy it, the only reason is that you are going to set up as a teacher of literature, or as a literary critic, and havt got to know these poems. Yet Spenser and Wordsworth are both so important in the history of English literature because of all the other poetry which you understand better because of knowing them, that everybody ought to know something about them."
Eliot puhuu aika paljon pitkistä ja lyhyistä runoista mikä tuntui oudolta kun minulle on vastaan tullut lähinnä vain niitä lyhyitä, kirjoitetaanko enää pitkiä runoja vai toteutetaanko nuo nykyään runosarjoina? Yhdeksi tavaksi erotella suuret ja pienet runoilijat on myös mainittu se, että suurilla runoilijoilla työt muodostavat toisiaan tukevan yhtenäisen kokonaisuuden, ja rennosti asetetaan vaatimukseksi mm. että ymmärtääkseen yhtä Shakespearen tekstiä pitää tuntea ne kaikki.

Eliotilla on paljon kiinnostavaa sanottavaa, niitä asioita ei ole aina sanottu kaikkein helpoimmalla tavalla mutta ajatus etenee silti yleensä hyvin selkeästi ja järjestelmällisesti ja tekstiin on ripoteltu mainion kuivaa huumoria ("[Murder in the Cathedral] was a religious play, and people who go deliberately to a religious play at a religious festival expect to be patiently bored and to satisfy themselves with the feeling that they have done something meritorious.") Mutta ehkä kirjan pariin pitää palata sitten kun tunnen laajemmin ne Miltonin, Wordsworthin ja kumppanien tuotannot, Eliotista puhumattakaan.

9.11.11

Forugh Farrokhzād - خانه سیاه است [The House Is Black]

Toimiikohan tuo otsikon kirjoitus...
Toisaalla vinkattiin katsottavaksi arvostettu mutta ehkä hieman obskuuri vuonna 1962 tehty persialainen dokumenttielokuva, jonka englanninkielinen nimi on The House Is Black, ja kun se kerran on 22 minuuttia pitkä ja löytyy kokonaisena YouTubesta, niin mikä ettei.
Koska ohjaaja Forugh Farrokhzad on runoilija (jonka ainoa filmi tämä ilmeisesti on), ja elokuvan puheraidalla luetaan paljon runoutta, ilmeisesti sekä Farrkohzadin omaa että esim. Koraania, ansaitsee se myös vinkkauksen tässä blogissa.

Kyseessä on dokumenttiessee leprasiirtolasta, joten käytetty kuvasto saattaa järkyttää herkempiä, mutta toisaalta, dokumentin alkusanat ovat "There is no shortage of ugliness in the world. If man closed his eyes to it, there would be even more."
Kuitenkaan filmi ei mitenkään keskity mässäilemään kauheudella ja kurjuudella, vaan mukana on aimo annos normaaliutta siinä määrin kuin kroonisen sairauden piirissä normaaliutta on. Ja toki filmi sisältää myös paljon kontemplaatiota maailmasta, elämästä jne. ja se taitaa länsimaiselle nykykatsojalle ollakin filmin palkitsevin osuus. Teodikean ongelmaan viitataan myös, joskaan se ei kovin suureksi teemaksi muodostu.
Katsokaa se filmi.