Miksi kirjallisuuden opiskelijat tuhoavat maailman

On mahdollista että en ikinä kykene lukemaan Eeva Kilven kirjallista tuotantoa. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kosketukseni tuotantoonsa on ollut mielipidekirjoitus sanomalehdessä muutamia vuosia sitten, joka on jättänyt selvän kuvan kirjailija Kilvestä; siinä kirjoitettiin asioista joista kirjailijalla ei selvästikään ollut mitään käsitystä mistä kirjoittaa, ja sen sijaan että olisi ollut väärässä siten kuin maallikot joskus tapaavat olla, se viesti arroganttia tiedon sivuuttamista ennakkoluulojen hyväksi, ennakkoluulojen jotka olivat arvokkaampia kuin asiantuntijoiden tieto koska niiden luulojen esittäjä oli kirjailija.
Tämä tapaus on antanut minulle vakaan mielikuvan että Eeva Kilpi on sivistymätön ihminen ja en ole sen johdosta tuntenut vähäisintäkään halua tutustua hänen varsinaisiin kirjoihinsa.

Kirsin kirjanurkassa on käyty keskustelua kirjailijoiden vuositulosta, voiko kirjoittamisella elää ja pitäisikö kirjailijoiden hankkia se toinen työ vaikka siihen työhön käytetty aika onkin pois kirjoittamisesta. Mutta onko se mahdollinen toinen työ välttämättä hukkaan heitettyä aikaa muuten kuin palkan osalta?
Asia josta on aika ajoin valiteltu muidenkin kuin minun osaltani (ihan kirjailijoita myöten) on se, että kirjailijoiden taustojen yhdenmukaistuessa myös kirjallisuus kapenee. Kun se "kirjoita mistä tiedät" on kuitenkin varsin hyvä ja suosittu ohje, ja kirjailijaksi tullaan yhä enemmän opiskelemalla kirjallisuutta ja kirjoittamista, niin lopputuloksena on suuri määrä kirjoja joiden aiheena on kirjoittaminen ja kirjailijan elämä ja kirjallisuuden opiskelu ja tutkiminen, mitä nyt muutama irrottelee ja kirjoittaa vaikka sanomalehtien toimituksesta tai mainostoimistotyöstä. Muu maailma on olemassa vain vahingossa.

Tämä ilmenee kyllä muuallakin. Se kuuluisa humanistinen yleissivistys on havaitusti loppujen lopuksi aika kapea-alaista ja sillä suorastaan ylpeillään että matematiikasta, luonnontieteistä tai taloustieteestä ei ymmärretä yhtään mitään (saati sitten vaikkapa urheilusta tai populaarikulttuurista). Minusta tuo on moukkamaisuutta.
Joskus opiskeluaikoina tuli huvittuneena seurattua että jos seuraisi vain lehtiä niin mitä sen perusteella yliopistolla opiskeltaisiin, jos jutussa esiteltiin opiskelijoita tai opiskelua. Tällä perusteella tiedekunnista oikeustieteellinen oli vahvasti edustettuna kuten myös humanistinen (tosin valikoiden, kirjallisuus, historia ja estetiikka ovat jees mutta ketä kiinnostaa joku romaaninen filologia tai folkloristiikka). Valtiotieteilijöitä on jonkin verran ja lääketieteellisestä kuuluu huhuja vaikkei niitä ikinä näekään. Mm. teologista, matemaattis-luonnontieteellistä, biotieteellistä tai maa- ja metsätieteellistä tiedekuntaa ei ole olemassa (muista pääkaupunkiseudun korkeakouluista Kauppakorkeakoulu, Hanken, Sibelius-akatemia ja Teatterikorkeakoulu ovat olemassa ja TKK:sta liikkuu myös joskus huhuja).
Kirjallisuuden antama kuva on vielä kapeampi, jos akateemisista aloista jotain mainitaan niin puhe on muutamasta humanistisen tiedekunnan oppiaineesta (poikkeuksiakin on, mieleen tulee ainakin Kirsti Ellilän teologian opiskelijat ja Leena Lehtolaisen matemaatikko-Antti).

Näin lukijana joutuu pohtimaan että miksi minä nyt oikein kirjallisuutta sitten luen. Kuten tuolta edeltä ja aiemmista kirjoituksistani on ehkä voinut päätellä, olen itse akateemisella alalla ja suurella osalla tuttavistani on myös tuollainen tausta, joten minulla on aika akateemispainotteinen elämä. Ja tarkennettuna tulen sieltä sivistyksen ulkopuolisista luonnontieteellisistä piireistä. Jos en halua etsiä toiseuden tunnetta että jaa, tuollaistakin on, niin mikä kirjallisuus puhuttelisi minua? Tieteiskirjallisuuden (joka lieneekin ylivoimainen suosikkigenre tuttavapiirissäni) ulkopuolella hyvä luonnontieteitä sivuava fiktio on harvassa, mieleen tulevat kirjailijat ovat laskettavissa yhden käden sormin (Primo Levi, Leena Krohn, James Herriot, Veikko Huovinen, Italo Calvino).
Toki on kirjailijoita joiden teokset ovat varsin yleispäteviä, ja toki minäkin olen sen verran diletantti että minua kiinnostavat monet asiat, mutta silti tuo ihmetyttää kuinka jotkut elämän osa-alueet ilmeisesti jäävät täysin nykyisen kirjailijakunnan ajattelun ja tuotannon ulkopuolelle. Mistä päästäänkin sitten toiseen Kirsin blogissa mainittuun juttuun... että ehkä ne eivät ole yksipuolisesti lukijat jotka ovat hylänneet kirjat, ehkä kirjat ovat myös hylänneet lukijat. Ja on typerää todeta että syy on automaattisesti lukijan, että huono lukija ei sopeudu pyhästä norsunluutornista vuodatettavaan kirjallisuuteen ja huonon lukijan on muututtava.

Ja jos alkaa miettiä niitä juttuja kirjallisuuden mieltä tervehdyttävästä vaikutuksesta, niin mitä siitä seuraa kun merkittävä osa ihmisistä rajataan ulos kirjallisuuden kohderyhmästä, erityisesti sellaiset henkilöt jotka mm. päättävät talouselämästä, politiikasta, teknisestä kehityksestä ja muusta sellaisesta. Meemidiversiteetin puuttuminen on uhka koko henkiselle ekosysteemille.

(Kirjoitus menee ehkä tämän blogin valitun aihepiirin ulkopuolelle mutta kyllä tämä myös aiheeseen liittyy...)

Ted Hughes - Crow

Tämän joku vinkkasi joskus, että Ted Hughesin Crow-runoja kannattaisi vilkaista, ja kun tämä kokoelma (alaotsikkona From the Life and Songs of the Crow) kirjastossa vastaan tuli niin otin luettavaksi.
Hughes pyörittelee runoissaan myyttejä ja Varis itsessään on jossain määrin trickster-hahmo, vaan ei välttämättä ollenkaan niin leppoisa kuin miksi nämä hahmot usien kuvataan...runoissa käytetään paljon toistoa ja monien niistä lastenlorunominaisuudesta tuli mieleen summaus "child's guide to nihilism", joskin Varis on nihilistin ohella myös selviytyjä. Mutta raadollisuus kummittelee aina taustalla, mikä kai haaskalinnulle sopiikin.
Oli tässä turhaakin mukana ja aika ajoin lukeminen kävi aika raskaaksi mutta mielenkiintoista osuutta löytyi ihan kiitettävästi.
Huomasin muuten vasta jälkeenpäin että feministien on suositeltavaa inhota Hughesia kun tämä tappoi Sylvia Plathin jne. Ja että olen suhtautunut myönteisemmin englanninkielisiin runoilijoihin kuin suomenkielisiin, johtuneeko sitten siitä että englanninkieliset runoilijat on yleensä valittu suosituksista kun taas suomenkieliset satunnaisesti hyllystä (emme kuitenaan voi sulkea pois sitä mahdollisuutta että ne ovat vaan parempia).

Crow Blacker than ever

When God, disgusted with man,
Turned towards heaven.
And man, disgusted with God,
Turned towards Eve,
Things looked like falling apart.

But Crow      Crow
Crow nailed them together,
Nailing Heaven and earth together-

So man cried, but with God's voice.
And God bled, but with man's blood.

Then heaven and earth creaked at the joint
Which became gangrenous and stank-
A horror beyond redemption.

The agony did not diminish.

Man could not be man nor God God.

The agony

Grew.

Crow

Grinned

Crying: "This is my Creation,"

Flying the black flag of himself.

Veijo Meri - Lasiankeriaat (1990)

Veijo Meri on minulle tutuin esseistään ja Suomen historiaa käsittelevistä teoksista, vaikka toki Manillaköyden ja käännöksen tai kaksi olen myös lukenut. Ja oikeastaan en edes tiennyt että häneltä löytyy myös omaa runotuotantoa.
Ja vähän kuin aikaisemmin Krohnin ja Tikan kanssa, en minä tässäkään tapauksessa katso tarpeelliseksi muuttaa mielikuvaani kirjailijasta runoilijaksi, tämä kokoelma on parhaimmillaan silloin kun se on vähiten runonomaista. Ja kirjan aloituskappale jonka lainaan alla tiivistääkin koko ongelman tämän ja monen muun kokoelman kohdalla, se että jonkin tapahtuma on merkittävä kirjoittajalle ei välttämättä välity lukijalle.

Kerran viisikymmentäluvun lopulla Ekbergin kahvilassa Bulevardin varrella Helsingissä pohdimme, mitkä saattaisivat olla mieleemme palautuvat muistot ja mielikuvat ja ajatukset kymmenen minuuttia ennen kuolemaa tai tajunnan menetystä, tai jos unohetaan kuolema, minä tahansa tilinteon hetkenä, kun kaikki vanha täytyy jättää eikä uutta vielä ole, kun suunniteltu ja ehkä jo ostettu uusi osoittautuu vanhaksi kamaksi sekin, olimme yhtä mieltä siitä, että todennäköisesti eivät mieltä valtaa filminpätkät, jotka on otettu häissä, hautajaisissa, kansallisina juhlapäivinä, lyseon juhlasalissa, kun saimme lakkimme, kasarmin kentällä, kun vannoimme sotilasvalamme, jonka teksti oli kovennettua Mooseksen lakia, lastemme syntyessä, rakastettumme antautuessa meille velhoille ja velmuille, vaan heikoimmin muistamamme polun mutkan heinätukko, hevosenkengän jälki kovettuneessa savessa, niin terävä ja syvä, että siihen kurkisti nähdäkseen, oliko kenkä jäänyt kiinni sen pohjaan, ison pilven reuna yhtenä heinäkuun iltapäivänä, kun olimme unohtuneet seisomaan johonkin kohtaan pientareelle emmekä ikinä halunneet lähteä siitä pois, näppylänaamaisen ruman tytön nopea kesken menevä haukotus junassa Mäntyharjun asemalla...

Eino Leino - Helkavirsiä (1903, 1916)

Tuolla edellisessä viestissä mainitsin että nuo vanhemmat eeppiset runoelmat ovat aika lailla oma juttunsa. Pääasiana niissä on kuitenkin se mistä ja mitä kertovat ja runomitta tuntuu olevan paikalla lähinnä sen vuoksi että sitä on helpompi lukea myös ääneen, jopa silloin kun lukee sitä ensi kertaa eikä vielä tiedä mitä se seuraava rivi tuo tullessaan.
Ja vastaavasti ei tuollaisia juuri nykyään kirjoiteta, ainakaan pitempiä runoelmia, viimeinen hurraa taisi olla siinä romantiikan aikakaudella.
Niin, Leinon Helkavirsiä. Lukemassani niteessä oli sekä ensimmäinen sarja jonka kirjoitti vähän päälle parikymppinen, innoittunut ja rakastunut, ja toinen sarja jonka kirjoitti nelikymppinen kyynisempi. Rinnakkaiselo ei ole ihan niin jyrkkä kuin Laulujen laulun ja Saarnaajan välillä mutta huomasihan sen eron. Ja kummin päin vain, kansanballadi kyllä on toimiva muoto.

Kokoelmassa oli joitain ennalta tuttuja (kai kaikki Tumman tuntevat, ja Räikkö Räähkä ja Ylermi ylpeä isäntä ovat myös tuttuja hahmoja) mutta myös sellaisia jotka nyt ensi kertaa näin, tässä muodossa. Samoja teemoja on toki tullut vastaan niissä vanhoissa balladeissa...
Mitä tästä nyt voi sitten sanoa. Vähän kuin Quentin Tarantinon leffat, hyviä mutta pastissi on pastissi.

Oterma ja Katerma (ote)

Oli kerran mies Oterma,
Otermalla veli Katerma,
kummallakin nainen nuori.

Ajoivat aamulla varahin
hämäräisen metsän halki;
lauloi puussa Lemmon lintu:
"Ontuva on mies Oterma,
kaunoinen on mies Katerma,
hyv' on syödä Hiiden linnun
veljen maksoa veristä."

Veli vanhempi kirosi:
"Mitä laulat Hiiden lintu!"

Sanan saattoi nuorempainen:
"Raikui matkamme ratoksi."