Helmikuun luetut

Antti Tuuri - Vuodenajat maaseutukaupungissa

Muriel Spark - The Ballad of Peckham Rye

Sándor Márai - Kynttilät palavat loppuun

Anonyymi - Lazarillo de Tormes

Philip Teir - Donner-ryhmä & muita novelleja

Dashiell Hammett - Dainin suvun kirous

Mati Unt - Kuunpimennys

Roald Dahl - Jaakko ja jättipersikka

Bohumil Hrabal - Liian meluisa yksinäisyys

Richard Bach - Jonathan Livingston Seagull

Pekka Haavisto - Hatunnosto

Markku Envall - Kieltä terävämpi giljotiini

Ai Yazawa - Nana 20

Goscinny & Tabary - Ahmed Ahne lomailee

Helmikuussa on luettu nippu kohtalaisen lyhyitä kirjoja, osa tarkoituksella valittu sekalaisia haasteita silmällä pitäen ja osa muuten vain, siitä miten osuvat eri haasteisiin tuolla omalla sivullaan.

Temaattista yhtenäisyyttä ei tällä kertaa oikein näy, ei myöskään mitään valtaisan huippuja kirjoja (ennestään tutut kirjoittajat Spark, Hammett, Dahl ja Envall kykenivät tyydyttävään suoritukseen, muttei kenelläkään tuo ollut tuotantonsa parhaita kirjoja).

Tuuri ja Hrabal menivät "ihan kiva" osastolle, nuo luki ihan huvikseen mutten ole innokkaasti ryntäämässä lukemaan lisää tuotantoaan.

Teirin novellikokoelma oli epätasainen, niminovelli oli hyvä ja aika monessa oli ihan kiinnostava ajatus joka ei sitten oikein päätynyt minnekään. Untin kirjasta en jaksanut kiinnostua tippaakaan.

Bach menee Coelhon ja Pikku Prinssin kanssa kirjoihin jotka ovat varmaan joillekin ihmisille joissain elämäntilanteissa tosi hyviä ja tärkeitä mutta minä en ole se ihminen siinä elämäntilanteessa, ja lopputulos oli rasittava.

Anonyymin Lazarillo oli ehkä enemmän historiallinen kuriositeetti, ensimmäinen pikareski"romaani" (pituutta minun painoksessani 60 sivua) 1500-luvulta, ikääntynyt mutta jos vanhempi kirjallisuus kiinnostaa niin lukemisen arvoinen.

Haaviston kirja oli viihdyttävä, aika kolumnimaisia lyhyitä juttuja elämän varrelta.

Marai taisi sitten olla se positiivisin uusi tuttavuus, ei sekään elämää mullistanut mutta kiinnostava tarina vanhojen ystävien kohtaamisesta vuosien jälkeen. Huomasin että kannatti lukea mahdollisimman yhtäjaksoisesti kun ei siinä sinänsä tapahdu paljoa ja menee hetki päästä sisään kirjaan. Luin kahdessa päivässä puolet ja puolet, kumpanakin päivänä ensisivut olivat aika tylsiä mutta hetken päästä tarina imi mukaansa...mutta satunnaisesti luettuna laukkukirjana tämä olisi varmaan ollut toivoton.

Nimikkeitä kertyi mutta laadullisesti maaliskuulla on hyvät mahdollisuudet parantaa.

Niilo Rauhala - Kyllä kelpaa

Niilo Rauhala on näköjään julkaissut aimo joukon runokirjoja, tämänkertainen alaotsikolla "Säkeitä olemisen rosoista ja rikkaudesta" on uudemmasta päästä. Runoilija on toiminut myös pappina ja sairaalateologina, mikä näkyy myös monen runon aihepiirissä.
Meneeköhän tämäkin siihen käyttörunojen kategoriaan, runot ovat riimitteleviä ja sanoilla leikitteleviä mutta aika suoraviivaisia ja usein aika triviaalejakin, monta sivua sai kulkea läpi ilman kummempaa mielenkiintoa...mutta toisaalta parhaimmillaan näissä saadaan onnistuneesti sekoitettua trivialiteetteja ja suuria ja dramaattisia asioita, ja yhdistelmästä ponnistaa mainiota huumoria.

Balladi kauniista ja rohkeista

Oli pitkä jono jo oven takana:
oli mies ja lapset ja kiireinen hoitaja,
ja viimeisenä seisoi kuolema
kädessään valkoinen lakana.

He kaikki pyysivät vuorotellen:
"Oi, päästä sisään jo, rakas Ellen!
Me tahdomme tulla ja sinua tukea,
sinut sairaalan yöhön hellästi pukea!"

Vaan ääni rohkea kajahtaa:
"On paljon kaunista katseltavaa,
sitä tulvii ruutu ja meri ja kuu,
sen äärettömyyteen lumoutuu.

Täällä säihkyy silmien outoa tulta,
täällä kimaltaa sanojen katinkulta,
täällä syttyy hymy ja jäätyy huuli,
täällä käärii ihmiset unien tuuli."

"Voi, päästä jo sisään, Ellen-kulta,
niin kaipaamme puristaa kättäsi kuumaa!"
Vaan huoneen ääni soi outoa huumaa:
"Oi silkkihelmojen revontulta!"

Kas, kuolema harppoo ohitse muiden
ja tarttuu kahvaan nyrkkiä puiden.
"Nyt onko joukossa rohkeampaa,
joka kutrit uneen ja yöhön kampaa?"

Se lakanansa valkoisen heittää
ja silmät ja ruudun ja meren peittää.
Nyt sammuu tuli ja tummuu kuu,
sana hämmästynyt vaimentuu.

Jo sisälle astuvat kaikki muut,
kuu valaisee pihalla huurrepuut.
"Voi, rohkein on tullut ja tehnyt työtä!
Sanon sinulle, kaunein, hyvää yötä."

Kirjakysely

Olisi minulla tuolla runokirjaakin luettuna mutta vastaanpa tällä välin meemiin jonka bongasin parista blogista, viimeksi Katrilta.
Eli vastataan kysymyksiin omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä.

1. Mikä on sukupuolesi?
- The Demolished Man, Alfred Bester

2. Kuvaile itseäsi
- Kulkureita ja unohtajia, Maarit Verronen

3. Kuvaile (sinua ja) puolisoasi (tai parasta ystävääsi)
- Excellent Women, Barbara Pym

4. Kuinka voit?
- Memento Mori, Muriel Spark

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi
- Salmonella Men on Planet Porno, Yasutaka Tsutsui

6. Mihin haluaisit matkustaa?
- Tour d'Europe, Kaisa Leka

7. Mikä on lempivärisi?
- Laskeva aurinko, Osamu Dazai

8. Millainen sää on nyt?
- Lumen maa, Yasunari Kawabata

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokauden aika?
- Umbra, Leena Krohn

10. Jos elämäsi olisi TV-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
- The Habit of Being, Flannery O'Connor

11. Mitä elämä sinulle merkitsee?
- Acts of Worship, Yukio Mishima

12. Millainen parisuhteesi on?
- Other People's Trades, Primo Levi

13. Päivän mietelause
- Jokainen enkeli on pelottava, Juhani Rekola

14. Minkä neuvon haluaisit antaa?
- To Love and Be Wise, Josephine Tey

15. Miten haluaisit kuolla?
- Unien silta, Junichiro Tanizaki

16. Mottosi?
- Our Band Could Be Your Life, Michael Azerrad

Tammikuun luetut

Tammikuussa tuli luettua taas sekalainen nippu muitakin kirjoja kuin puhutut runokirjat (pois on jätetty myös joitain sarjakuvia jotka olen lukenut aiemmin ja nyt uudestaan).

Graham Greene - Tädin kanssa maailmalla
Josephine Tey - The Franchise Affair
Francois Mauriac - Käärmesolmu
Leena Krohn - Ihmisen vaatteissa
Dino Buzzati - Tataariaro
Maria Gripe - Salaisuus varjossa
Yasunari Kawabata - Beauty and Sadness
L. Frank Baum - Ozin prinsessa
Volter Kilpi - Parsifal
Gillian Cross - The Demon Headmaster
Veikko Huovinen - Hamsterit

Mika Waltari - Aiotko kirjailijaksi?
Kakuzo Okakura - Kirja teestä

Carla Speed McNeil - Finder: The Voice
Pauli Kallio & Ville Pirinen - Ornette Birks Makkonen ja musiikkiterapeutin omatunto
Bryan Lee O'Malley - Scott Pilgrim 3

Samalla myös osallistuttiin muutamiin lukuhaasteisiin. Ihmisen vaatteissa (eli tutummin Pelikaanimies) oli huudettu luettavaksi Morren itsenäisyyspäivähaasteeseen ja Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen kuittaan kolme brittiä (Greene, Tey, Cross), yhden ranskalaisen (Mauriac), yhden italialaisen (Buzzati) ja yhden ruotsalaisen (Gripe). Ja lasketaankohan tuo Hamsterit Sallan Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haasteeseen, vaikka sille onkin leimallista että päähenkilöt eivät liikoja työtä tee...
Myös Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen sai hyviä pohjustuksia (Krohn, Gripe, Baum, Cross) mutta haaste alkaa vasta Runebergin päivänä...

Alkaessani pohtia huomaan tämän kuun fiktioissa tiettyä yhtenäistä teemaa, melkein kaikissa kirjoissa päähenkilö elää hyvin tasaista ja rutinoitunutta elämää, joka sitten järkkyy poikkeuksellisen tapahtuman tai henkilön vuoksi. Usein muutos on hyväksi mutta se voi johtaa myös traagisempiin lopputuloksiin (Kawabata) tai sen siunauksellisuudesta voi olla monta mieltä (Greene). Ja Buzzatilla rutinoituneeseen elämään kaivataan kiihkeästi muutosta mutta tuleeko se ja missä muodossa...

Jenni Haukio - Sinä kuulet sen soiton

Ina mainitsi bloganneensa aikoinaan nyttemmin uudella tavalla ajankohtaisen kirjoittajan runokokoelmasta, joten päätin minäkin katsoa josko kirjastosta löytyisi. Löytyi ja luin.

En tiedä leimaako koko tuotantoaan yhtä vahva yhtenäinen teema vai onko tämä jonkinlainen erikoisuus, keskittyminen luontorunoihin ja nimenomaan saaristoon. Lajityyppiin sopivasti myös vuodenajat näyttelevät merkittävää roolia ja osioiden niminä on mm. Huhtikuu, Lokakuu ja Suvivirsi. Siellä täällä on sitten leikkauksia muihin tilanteisiin mutta pääosassa tässä on meri ja saaristoluonto, ja toki se on hyvin kiitollinen päähenkilö ja tässäkin tulee eläväksi.
Haukiolla on myös verbaliikka hallussa, meheviä sanoja jäi makustelemaan pitempäänkin. Mutta Inan tapaan joudun tunnustamaan että en minä tästä kovin paljoa silti saa irti, yksittäiset kuvat tulevat ja menevät mutta ei tästä mitään oikein jää mieleen. Jotenkin merkillisesti teoksen antoisin osuus oli sen sisällysluettelo, siellä pääsi nautiskelemaan siitä Haukion sanankäytöstä ilman että niiden sanojen tarvitsi merkitä mitään.

Siinä sivussa tuli sitten myös pohdittua että on hieman häiritsevää tuntea runoilijoita edes siinä määrin kuin minä Haukiota ja puolisoaan olen mediassa nähnyt. Puhtaan fiktion kirjoittajat kykenee erottamaan teoksistaan (ainakin yleensä) ja toisaalta faktuaalisemmat kirjoittajat, elämäkerrat ja esseet ovat suhteessa kirjailijaansa selkeitä, mutta mites ne runot, henkilökohtaiset mutta kaunokirjalliset.
Kumpi on parempi, se että tuntee tekijät wikipedia-artikkelien tasolla vai tarkemmin? Nyt tässä tuli aika ajoin hieman voyeuristinen olo että kun Haukio kirjoittaa "sinä" niin mieleen tulee Niinistö ja omat mielleyhtymät tästä mikä ei varmaankaan ollut haettu vaikutus...siitä huolimatta että olen täysin tietoinen että "sinä" voi tarkoittaa jotakuta ihan muuta tai olla vaikka täysi yleinen personoimaton "sinä".

Haluaisin antaa
sanomalehden, jossa painomuste vielä kuivuu

jossa sanojen ja kuvien syntyä on mahdollista seurata todeksi,
sellaiseksi johon voi luottaa

puhua eteenpäin.

Haluaisin antaa
koivupuun valoa ja kylpytakkiin kietoutuvaa puhdasta naurua,

yhtä vilpitöntä kuin
nälkäinen lapsi, haarukka, kivitasku, maariankämmekän arka kukinto

      jos kykenisin siihen -

Heidi Rundgren - Syntymä

Tämänkertaisen kirjan sain postissa, HeidiR lähetti kappaleen BoD-julkaistua kokoelmaansa ja nyt olen pikkuhiljaa lueskellut sitä.

Ensimmäinen havainto kirjasta oli tietynlainen haikumaisuus. Rakenteellisesti muotoa ei käytetä, mutta suuri osa runoista on varsin tiiviitä ja lyhyitä, monissa löytyy viittaus vuodenaikaan ja myös tyypillinen jukstapositio tai näkökulman siirros. Käytetyssä kuvastossa näkyy kyllä myös viittauksia itämaisuuteen ja zeniin (ja kirjoittajan blogia vilkaisemalla huomasin Ryokanin Suuren hupsun olevan tuttu).

Toinen havainto oli, että runoista löytyi hyvin miellyttävä rytmi. Mitta on vapaa ja välimerkkejä ei käytetä mutta puolihuomaamatta aloin lukea kirjaa ääneen.

Kolmas havainto oli, että vaikka abstrakteina sanoina toimiikin niin figuratiivisuuden kanssa on ongelmia: huomattava osa niistä hetkien kokemuksista jäi minulle valitettavan vieraiksi. Joissain kohdissa tuli mieleen että ehkä se tiukkaan haikumuotoon sitoutuminen olisikin ollut ajoittain parempi, se olisi rajoittanut käytettävissä olevia elementtejä, ja kirjasta löytyy esim. pari kiinnostavaa parisäettä.
Aiemmin mainitsin jo taipumuksesta lukea runoja sarjallisesti, ja tässä se tapa johtaa pari kertaa väärille jäljille. Kuten sanottu, vuodenaikaviittauksia käytetään paljon (ja kannen kuvatkin ovat leimallisesti talvisia, osuva lukuajankohta siis), ja jos kahden kylmyyttä ja jäätä korostavan runon välissä on runo, joka alkaa "malmijuna vyöryy pohjoiseen", niin sen päättyessä "istun heinien keskellä/hyttysten syötävänä" ainakin tämän lukijan ajatukset ovat täysin muunlaisessa ympäristössä. Varsinkin kun tuota edeltäneet rivit ovat kuvanneet rakennuksen sisätiloja...rinnastus tuokin on mutta tässä havaintojen välille ei muodostu yhteyttä.

On toki niitä osumiakin, oivalluksia, toimivia kuvauksia, heränneitä ajatuksia, ja kirjan lukeminen yksittäisten runojen kokoelmana antaa kyllä hyviä löytöjä vaikka me kokonaisuuksiin ja sarjallisuuteen taipuvaiset lukijat näemmekin vielä parantamisen varaa...

Ei

seison kumisaappaissa niityllä
kuusissa on vihreää pimeyttä
keltaisia lehtiä maassa
pihlajanmarjat ovat sammuneet
kaarna tuijottaa minua

sinä sanoit ei

sormiani palelee
joka hetki on pimeämpää
en näe polkua ruohikossa

koivu yrittää syleillä
yksinäistä pihavaloa

Carla Speed McNeil - Finder: The Rescuers

"If there are too many of anything, it's the girls you have to kill."

Pitäisi niistä runoistakin kirjoittaa, mutta jatketaan näillä "tämä kirja on minusta jäänyt liian vähälle huomiolle" höpinöillä.

Sallan blogissa myös erinomaisen Tuhman rotan tarinan yhteydessä linkitettiin Comics Worth Reading -blogin must-read-klassikkolista joka onkin varsin mainio läpileikkaus englanninkielisen sarjakuvan ansiokkaisiin teoksiin (ainoa ei-englanninkielinen sarjakuva listalla on Satrapin Persepolis, eli muun maailman kattamisessa on vielä puutteita).

Listan sarjakuvista Carla Speed McNeilin Finder on varmaan niitä vähemmän tunnettuja, suomeksi sitä ei ole käännetty lainkaan ja englanniksikin se on ollut aika pienen piirin intoilun kohde (huomattava osa intoilijoista on kuitenkin muita sarjakuvantekijöitä, kriitikoita tai muita sarjisten suurkuluttajia). Kyseessä on myös alusta lähtien ollut omakustannesarjakuva, joskin nyttemmin isompi firma Dark Horse on alkanut levittää kokooma-albumeja, joten niiden saatavuus on parantunut.

Finderiä luonnehditaan yleensä ”aboriginaali-scifiksi”, epämääräisessä tulevaisuudessa seikkaillaan ja kaikenlaisia merkillisiä teknisiä vimpaimia löytyy mutta pääpaino on enemmän ihmisten ja kulttuurien kuvauksessa. Suuressa osassa tarinoita tapahtumapaikkana on Anvardin valtava kaupunki, jossa klaanit (laajat perheet jotka ovat erikoistuneet tietyille osa-alueille koulutuksen, geenimanipulaation ja eugeniikan avulla) pitävät hallussaan taloudellista ja poliittista valtaa ja klaanien ulkopuoliset yrittävät sitten sinnitellä miten pystyvät. Kaupunkien ulkopuolella taas asuu lukuisia nomadisia heimoyhteiskuntia, joista toki vaeltaa ihmisiä myös kaupunkeihin.

Sarjan päähenkilö Jaeger on yksi näistä nomadiheimolaisista ja finder, eräänlainen sekoitus vakoojaa, varasta, salapoliisia ja mitä milloinkin tarvitaan. Hahmona eräänlainen sekoitus Nuuskamuikkusta ja miespuolista Modesty Blaisea, ja nimihenkilön asemasta huolimatta ei ole aina kovinkaan merkittävässä asemassa itse tarinassa (mm. Voice-tarinassa esiintyy vain muistoissa, ajatuksissa ja puheissa, varsinaisissa tapahtumissa ei ole paikalla kertaakaan, ja Mystery Datessa näkyy vain ohimennen kameo-roolissa). Muita tärkeitä henkilöitä on jonkin verran tarinasta tarinaan, joskin moni tarina on luettavissa myös itsenäisenä kokonaisuutena, esim. Grosvenorin perheen eri jäsenet esiintyvät useassa tarinassa ja myöhemmissä on hyvä olla jonkinlainen käsitys mistä aiemmissa on tapahtunut.

Sekä piirrostyyliltään että kerrontatavaltaan Finder muistuttaa aika paljon Gilbert Hernandezin Palomar-sarjakuvia, paikka paikoin yleensä realistinen kuvitus voi mennä hyvinkin abstraktiksi ja kerronnassa myös harrastetaan nopeita siirtymiä tilanteesta toiseen ja paljon kerrotaan vain vihjaamalla. Lisäksi kun scifiä tehdään niin tekijä sirottelee aika vapaalla kädellä kaikenlaisia merkillisiä (yleensä kuitenkin mietittyjä) yksityiskohtia maailmasta, kulttuureista jne. joilla saattaa olla juonen kannalta relevanssia tai sitten ne ovat siellä kuvaamassa sitä maailmaa. Tästä johtuen Finder ei ole aina kovinkaan helppoa luettavaa, ja joillekin epämääräisyys voi käydä liian raskaaksi. Kirjoissa on takana tekijän varsin runsas kommenttilista jossa huomauttelee yksityiskohdista, puhuu tekoprosessista, antaa taustoja tai ihan vain kommentoi tapahtumia. Näiden kommenttien runsautta on arvosteltukin koska se on aika selkeä rikkomus ”show, don’t tell” -sääntöä vastaan mutta ne sarjakuvat ovat luettavissa kyllä ilmankin kommentteja (silloin saa vain tottua olemaan hämmentyneempi).

Kuten sanottu, yksittäiset tarinat ovat varsin itsenäisiä kokonaisuuksia, ja koska siinä ensimmäisessä kaaressa Sin-Eater näkyy että tekijä on vielä kehittymässä, kannattaa harkita johonkin myöhempään osaan hyppäämistä. Moni mainitsee suosikkitarinakseen kolmannen, Talismanin, joka kertoo bibliofiliasta ja lapsuudesta ja johon kirjojenrakastajien on yleensä helppo samaistua...

Oma suosikkini on toinen lapsia käsittelevä tarina, myöhempi rikosdraama The Rescuers (varsinainen dekkari se ei ole, koska kuka rikoksen teki ei ole loppujen lopuksi kovinkaan tärkeää). Anvardin klaanien väliset poliittiset juonittelut ovat johtaneet siihen että esim. kidnappaukset ovat arkipäiväistyneet ja vaikka ovatkin nimellisesti toki yhä rikoksia, korruption rutiini on asettanut niille omia toimintatapojaan. Mutta tietenkään asiat eivät aina mene hyvin, ja tästä alkaa tarinamme, joka on uudelleensovitus kuuluisasta Lindbergh Babyn tapauksesta. Samaan aikaan kidnapatun lapsen perheen tiluksilla asuvan nomadiheimon nainen synnyttää kaksoset, mikä heimon tapojen mukaan on tabu, ja tästä toki seuraa lisää mielipahaa, kyyneliä ja kulttuurien ja yhteiskuntaluokkien välisiä konflikteja ilman helppoja vastauksia.

Teoksen nimi on myös ristiriitainen, ja sen viittaus lastenkirjaan ja elokuvaan joka suomeksi tunnetaan paremmin nimellä Pelastuspartio Bernard ja Bianca on kuulemma alunperin toiminut tarinan inspiraationa. Siteeratakseni paroni Manavelinia: "Horrible, false - In each and every one, the whole world turns upside down to help one child, just one, as if there is only one child in need, as if horrible things don't happen every day that no one does a damned thing about, that the legal system inadvertently defend."