Washburne & Derno (ed.) - Bad Music

Tämän kirjan bongasin kirjastosta ja pikaselailun perusteella vaikutti sen verran kiinnostavalta että piti sitten perehtyä paremminkin.

Eli kyseessä on artikkelikokoelma huonosta musiikista, kirjoittajina musiikkitieteilijöitä, etnografeja ja muita lähitieteiden edustajia. Yksittäisiä esimerkkejä toki nostetaan esille Kenny G:stä Sibeliukseen ja Abbasta Dillinger Escape Planiin mutta suurempana kiinnostuksen aiheena on millaista musiikkia pidetään huonona, millaisin perustein, miten huonouteen suhtaudutaan tekijänä, kuuntelijana, kriitikkona tai markkinoijana, millaisia yhteyksiä huonouden toteamisella on sosiopoliittiseen asemaan (ja kun kirjoittajista huomattava osa on amerikkalaisia, rotukysymys on toki isosti tapetilla)...
Artikkeleissa puidaan niin yleistä huonouden taksonomiaa kuin yksittäisiä genrejä ja niiden suhdetta huonouteen, klassisesta punkkiin ja maailmanmusiikista rock-musikaaleihin, camp- ja cheese-suhtautumista, American Idol -tv-ohjelmaa, kritiikin positiota...

Kaikkia juttuja en lukenut, pari lähti niin tiukkaan akateemiseen jargoniin etten pysynyt mukana tai käsittelivät sellaisia musiikin aloja jotka eivät nyt niin kiinnostaneet (filmimusiikki, rock-musikaalit), pari lähinnä silmäilin läpi mutta monia luin myös hyvin kiinnostuneena. Ja kun näin mutuhuttuilevana valekriitikkona on myös jonkinlaista asiantuntemusta huonosta kirjallisuudesta niin tuli myös vertailtua kirjassa esitettyjä ajatuksia ja ilmiöitä kirjallisuuteen.

Anytime anyone makes a discursive judgment of "good" or "bad" this is first and foremost a positioning gesture, which serves to construct or reimagine specific modes of subjectivity or to restructure social relationships by asserting deliberate musical agency. What on the surface may appear to be miniscule gestures of random alliances [...] turn out to have a vitally important impact on our own sense of identity as well as on how we chose to present ourselves to the world.

Mieleen tuli että siinä missä camp-estetiikka, teoksen huonoiksi katsottujen piirteiden tarkoituksellinen korostaminen ja niistä nauttiminen, on musiikin piirissä varsin tuttua ja esim. elokuvissakin harrastettua, niin kirjallisuudessa se taitaa olla varsin harvinaista: harva jaksaa lukea edes parisataasivuista kirjaa puhtaasti "so bad it's good"-asenteella. Mikä on ehkä vähän valitettavaa, ehkä sen vuoksi kirjallisuus lopulta soveltuu huonommin sosiaalisen identiteetin rakennusaineeksi kuin musiikki, koska emme koe tarpeeksi huonoa kirjallisuutta (koulutkaan eivät nykyään pakota tarpeeksi).

Simon Frithin What is bad music -artikkelissa käydään läpi huonoksi havaittavan musiikin piirteitä, mm. puhdas inkompetenssi (samalla huomioiden että joskus sopiva epäpuhtaus on vain hyväksi, liikaa teknistä kliinisyyttä ei arvosteta edes klassisessa musiikissa), esitetyn tunnetilan liioittelu tai toteutuksellinen banaalisuus, genrekonflikti (laulavat julkkikset, iskelmä- tai oopperatähtien rock-coverit...), liiallinen tuttuus ja ennalta-arvattavuus, itseriittoisuus (esitykset joiden tarkoitus on esitellä tekijän teknistä taituruutta), kommunikoimattomuus (tekijä soittaa itselleen, terapoi itseään, yleisöstä välittämättä) jne.

Aika monta noista piirteistä voisi siirtää toki myös kirjoihin. On kirjoittajia joilla ei ole tekniikka hallussa, banaaleja ja emotionaalisesti räikeästi manipuloivia kirjoittajia, kirjoittajia jotka ovat eksyneet väärään genreen eivätkä oikein tiedä mitä tekevät...
Toki joidenkin piirteiden havaitseminen riippuu myös henkilöstä. Tuttuus ja ennalta-arvattavuus on suuri ongelma heille jotka lukevat paljon (ja erityisesti ammattilukijoille kuten kriitikoille) muttei vähän lukeville, ja sopiva määrä tuttuutta on lähes vaatimuksena kaupalliselle menestykselle (toistamisen ongelma voi tulla myös kirjailijalle, tästä oli juuri puhetta Kirsin blogissa aiheena Maria Kallio). Ja toisaalta jos lukee yhden kirjan vuodessa niin silloin on ihan oikeutettuakin vaatia että se kirja käsittelee jotain tärkeää kuten vaikka sotaa tai suurta rakkautta.
Vastaavasti kommunikoimattomuus-syytettä esitetään helposti, joskus liiankin, sellaisille taideteoksille joista nauttiminen vaatii suurta perehtyneisyyttä ja paneutumista (ja minäkin olen sitä harrastanut paljon täällä runokommenteissani).

Tosin tuntuu että musiikissa on usein huomattavasti tiukempi autenttisuuden vaatimus. Siinä missä kirjallisuudessa noin yleensä hyväksytään että fiktio on fiktiota eikä tekijän omaa elämää ja omia mielipiteitä, musiikissa on hyvin yleistä tuomita teos sillä perusteella että tekijä ei ole sitä mitä teoksessa ilmaisee (puhtaasti eettinen kanta joka ei välttämättä kuulu mitenkään varsinaisessa kulttuurituotteessa eli musiikissa), tai että teos ei ole esitys vaan täyttä totta. Jälkimmäistä yksi kirjassa mainittu esimerkki 2 Live Crew on puinut oikeussaleissakin asti, ja esityksen luonne fiktiona ei välttämättä tule ymmärretyksi edes alleviivattuna (kuten vaikkapa Pop That Pussy -videon metatietoisuudessa jota korostetaan läpi videon).
Vaikka toki kirjailijaakin voidaan syyttää kyynisestä kaupallisuuden tavoittelusta, joskus osana kokonaista genreä, joskus yksittäistapauksina (mm. Tommy Tabermann ja Heli Laaksonen tulevat mieleen...)

Joidenkin genrejen tietoista perusluontoista yhteyttä "huonouteen" käsiteltiin laajemmin, esim. punkin kehitystä hardcoreksi ja hardcoren kehitystä alalajeiksi nähtiin tietoisina pyrkimyksinä sopeutumattomuuteen, ensin musikaalisen inkompetenssin kautta, mutta kun valtavirta pystyi sulauttamaan tuon itseensä niin epämiellyttävän, epäkommunikatiivisen musiikin kautta (jonka tuottaminen saattoi vaatia vahvaa musiikillista kompetenssia).
Ja toisaalta kantrin tietoisuutta sosiaalis-ekonomisesta positiostaan, sentimentaalisuuden ja kliseiden korostamista mutta samanaikaista monitasoista, joskus ironista suhtautumista niihin. Kantri on kuin tupakka, hyvää koska se on huonoa; jos se olisi parempaa se ei olisi niin hyvää.
Tuo toi toki mieleen (myönnetään, rajalliset) kokemukseni Juha Vuorisen proosasta samoin kuin vastaavat (yhtä lailla rajalliset) muistumat chick litistä, hömpästä jne.

Hyvin mielenkiintoinen (vaikka kaikesta en ollutkaan samaa mieltä) oli Timothy Taylorin artikkeli huonosta maailmanmusiikista: huonosta siis markkinointimielessä, piirteistä joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa miltä se kuulostaa. Muusikon kategorisointi maailmanmusiikiksi tapahtuu etnisen ja maantieteellisen koodituksen perusteella, kun tekijä huomioidaan Toiseksi (tässä tapauksessa valkoisesta amerikkalaisesta/länsieurooppalaisesta näkökulmasta) tämä luokitellaan helposti maailmanmusiikiksi vaikka tyylillisesti se olisikin lähellä jotain "omaa" vastinetta joka luokitellaan rockiksi, popiksi, jazziksi tms.
Ja markkinoinnin kannalta on hyväksi että maailmanmusiikki on luonteeltaan poliittista, mieluiten esittäjän viiteryhmän kokemaa sortoa käsittelevää, hybridiä (ei puhtaasti traditionaalista mutta länsimaisia genreidiomeja ja traditionaalisia tyylejä yhdistävää) ja urbaania (kansikuvassa mieluummin artisti karuilla kaduilla kuin hiekkarannalla, jälkimmäiset ovat kitschiä joka lentää alelaariin).

Niin täällä kuin muuallakin on ollut ajoittain puhetta mm. afrikkalaisesta kirjallisuudesta, siitä millainen afrikkalainen kirjallisuus päätyy julkaistavaksi, käännettäväksi, saa kriitikoiden ja lukijoiden suosion...urbaanius ei selvästikään ole välttämättömyys, mutta temaattinen/kuvauksellinen hybridiys on: me pidämme savimajoista ja muista viittauksista joilla tehdään selväksi että Nyt Ollaan Afrikassa. Ja poliittisuus ja vihaisuus koetusta sorrosta on toki aina hyvä, Tärkeä, aihe, epäpoliittinen kirja Lagosin pilvenpiirtäjien keskeltä sen sijaan saattaa jäädä lukematta jos sellainen nyt täälläpäin edes löytyy jostain...
Sama pätee tietysti myös muihin "toisiin" maihin tai omien maahanmuuttajiemme kirjallisuuteen. Ketä kiinnostaa jos somalinainen on vihainen siitä että televisio hajosi kolme päivää takuuajan umpeutumisen jälkeen, somalinaisen kuuluu olla vihainen somalinaisten kohtelusta.
(ja kyllä, tunnustan harjoittavani toiseuseksotismia itsekin. Sori, kaikki Toiset, ettette tule nähdyksi kokonaisina monitahoisina ihmisinä.)

Oli tässä kaikenlaista muutakin kiinnostavaa. Saattaa olla että tässä pitää heittäytyä entistä analyyttisemmaksi huonouden kokemuksen parissa...

Carl-Johan Vallgren - Herra Bachmannin esite

Tämä pienoisromaani (suom. Tarja Teva) on osittain laaja kirje, osittain selostus kyseisen kirjeen kirjoittamisesta. Vastaanottaja on muuan saksalainen herra Bachmann, joka kokoaa esitettä kaupungissa asuvista ulkomaalaisista kirjailijoista ja on sen vuoksi ottanut yhteyttä ruotsalaiskirjailijaan. Pitkällisestä kirjoitusblokista kärsinyt kirjailija innostuukin sitten luonnehtimaan aiempaa kotimaataan Ruotsia, tai kuten hän asian ilmaisee, äärimmäisen pahuuden leveysasteita joita kansoittaa aivokuolleet psykopaatit.

Sappea ja myrkkyä riittää, voin kertoa, ja värikkäin kielikuvin haukutaan kaikki ruotsalaisen kulttuurin ominaisuudet laajasti ja leveästi liioitellen: Vallgren ei juuri käytä tarkkoja nimiä mutta viittauksista tunnistin kyllä aimo osan, jotkut kohdat jäivät hämärämmiksi. Kirjailijan katkeruutta ja vainohulluutta karrikoidaankin vomakkaasti, ehkä vähän liiankin alleviivaavasti. Oma hupinsa toki on että kirjan kirjailija muistuttaa joiltain kohdin itse Carl-Johan Vallgrenin omaa uraa (mutta jos hän olisi kirjan kirjailija, on hän sittemmin myös ilmeisesti liittynyt vihollisleiriin).

Olen joskus aiemmin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen yhteydessä vähän valitellut että monien ruotsalaisten kirjojen lukeminen ei sinänsä anna suomalaiselle lukijalle mitään sen kummempaa mitä ei voisi lukea myös suomalaisista kirjoista; tässä tuo ilmiö ei haitannut. Jotkut kirjassa esitetyt asiat ovat toki tunnistettavasti ruotsalaisia (kuten pääministerin murha tai toimet toisessa maailmansodassa) mutta aika isossa osassa tilitystä on tunnistettavia kaikuja myös meidän rakkaasta kotimaastamme (turhaan ei kirjailija puhu leveysasteista). Katsokaa vaikka.

Olihan tämä sappimyrsky vähän raskas lukea mutta huvittava myös.

Noilla leveysasteilla on enemmän tai vähemmän laki, kirjoitin Bachmannille, että lahjakkaita vainotaan ja lahjattomia juhlitaan keisareina. Todellisia lahjakkuuksia ei kerrassaan siedetä, todellinen lahjakkuushan on vakava provokaatio kaikin tavoin aivokuolleita maanmiehiäni kohtaan, lahjakkuus saa heidät tuntemaan itsensä tyhmiksi, ja rangaistukseksi sellaiseen rikokseen haluttaisiin oikeastaan ottaa kuolemantuomio jälleen käyttöön. ette voi kuvitella, Bachmann, minä kirjoitin, kuinka näillä leveysasteilla vihataan lahjakkuutta, ihmiset tekevät kaikkensa juuriakseen sen pois, tuhotakseen sen, ajaakseen sen maan rajojen ulkopuolelle, niin että he voivat hengähtää ja nukkua yönsä rauhassa, onnellisina siitä tiedosta että tyhmyyden ja keskinkertaisuuden status quo vallitsee edelleen maailman tyhmimmillä ja keskinkertaisimmilla leveysasteilla.

Wendy Cope - If I Don't Know

Olen tätä joskus aikaisemmin lueskellut, muistaakseni aika pian edellisen Wendy Copen runokokoelman jälkeen, mutta sinä aikana kun blogi oli tauolla, koska on jäänyt bloggaamatta...
Mutta kyllä tämä kesti uudelleenluennan. Cope on yhä omanlaisensa humoristi, vakavanakin, jonka havainnoinneissa harva asia on niin arkinen että siitä ei saisi runoa mutta löytyy myös yleismaailmallisuutta...
Kirjallisia pastisseja käytetään yhä, samoin saatetaan intoutua lehtiartikkelin lauseesta, sikaroduista, koulutarkastajan lausunnosta tai talomaalikartastosta ("Her sandgold hair, / spun silk kimono, / melon and lemon sorbet / on the balcony, / white wine, gardenias.")
Ja loppuun on laitettu jopa usean sivun eeppinen runo pojasta ja hirviöstä (ja vähän myös opettajien merkityksestä, terveisiä vain kaikille jotka ovat näin päivinä taas aloittamassa uutta ihailun, arvonannon ja onnistumisen kokemusten täyttämää vuotta).

Kyllä Copen runoudesta yhä pidän.
Huomiota kiinnitin suhteellisen runsaaseen loppusointujen ja mittojen käyttöön, ottaen huomioon että suuressa osassa nykyrunoutta ne tapaavat olla aika passé. Tosin ne sopivat hyvin tähän koska Cope on usein aika itsetietoinen metarunoilija, joka käy omaa dialogiaan lyriikan historiallisen perinteen kanssa (ja historiallisella perinteellä saattaa olla Englannissa aika lailla vahvempi asema). Saattaa myös olla että rytmin kannalta englannissa riimit ovat keskeisempiä kuin suomessa, en tiedä.

A Hamsphire Disaster 

'Shock was the emotion of most.'
Hampshire Chronicle, 13 May 1994

When fire engulfed the headquarters
Of the Royal Winchester Golf Club
In the early hours of Wednesday morning,
Shock was the emotion of most.

But fear had been the emotion
Of some who saw the flames, and admiration
For the courage and skill of the firefighters
Was another emotion felt.

At the loss of so much history -
Cups, trophies, and honorary boards -
Sadness is now the emotion
Of many Winchester golfers.

Stoical resignation was the emotion
Of the club captain, as he told the Chronicle
'The next procedure will be to sort out the insurance.
Life must go on.'

Ryu Murakami - Sixty-Nine

It was also a fact, however, that in 1969 there was a convenient tendency to describe people who studied for college entrance exams as capitalist lackeys. Zenkyoto, the Joint Campus Action movement, had already begun to run out of steam, but it had at least managed to keep Tokyo University from functioning for a while.
Naively, we all hoped that something might actually change. And, according to the mood of the times, going to university wouldn't help you cope with that change, but smoking marijuana would.

Tosin läntisen Kyushun pikkukaupungissa marijuanasta on yhtä paljon kokemuksia kuin Godardin elokuvista: niiden erinomaisuuden todistaa lehdistä vaikka konkreettista kokemusta aiheesta ei olekaan.
Vuosi on siis 1969, ja Kensuke Yazaki ystävineen on seitsemäntoistavuotias, mikä onkin mitä parhain ikä haistaa muutoksen tuulet. Suuren maailman malliin Sasebon kaupungissa järjestetään happeningeja: lukioon rakennetaan yöllä barrikadit ja maalataan graffiteja tärkeiden asioiden vuoksi kuten Vietnamin sota ja vapaus (ja vaikutuksen tekeminen tyttöihin), tehdään kokeellinen elokuva (jonka pääosiin voi pyytää tyttöjä) ja järjestetään hippifestivaali (ja joko mainitsin tytöt? Tytöt.)

Oman sävynsä teokselle antaa sen voimakas avainromaanin luonne, koska kirjoittaja Ryu Murakami oli 17-vuotias vuonna 1969 ja järjesteli kotikaupungissaan Sasebossa tuolloin juuri tällaisia tapahtumia, eli kirjassa on voimakas omaelämäkerrallinen panos. Se että päähenkilön nimi on muutettu viitannee että myös osa muista yksityiskohdista lienee muutettu vaikka osa on selvästi myös käytetty sellaisenaan. (Kirjan lopussa on myös "missä he ovat nyt"-osuus kertoen mitä keskeisille ja vähemmän keskeisille henkilöille tapahtui tämän jälkeen, ehkä se on totta, ehkä ei)

Tietysti tämä on kasvuromaani, ja sellaisena varsin lämminhenkinen. Murakami ei toki säästele itseironiassa, joten pelkkään höttöiseen nostalgiointiin tässä ei mennä vaikka kirjailija tuntuukin tunnustavan myöhemmän minänsä olevan selvää jatkumoa tälle seitsemäntoistavuotiaalle. (Murakamin muussa tuotannossa harrastettua groteskiuttakin säästellään vaikka loppupuolella näkyykin viittaus tiettyihin kirjallisiin ominaispiirteisiin...)

Viehättävä ja hauska kirja.

--------------------------------------

Kuinka ollakaan, tätä kirjaa lukiessa tuli katsottua myös yhteensopiva elokuva, Toshio Matsumoton ohjaama Funeral Parade of Roses vuodelta...1969.
Osin drag queen -pääositettu uudelleentulkinta Kuningas Oidipuksesta, osin dokumentti Tokion hippi- ja homoalakulttuureista, osin oma making of -dokumenttinsa, osin allegoria ajastaan, osin jotain muuta.
Monet Godardin ideat on vaikutteina havaittavissa mutta Matsumoto lisää mukaan aimo joukon muita kokeellisen elokuvan tekniikoita, ja lopputuloksena on varsin pyörryttävä "mitäköhän mä oikein katson"-filmi joka kuitenkin onnistuu pysymään myös yllättävän johdonmukaisena ja jopa kertomaan tarinaa.
Ei tämä nyt ihan kaikkien aikojen suosikiksi noussut mutta suhtaudun kyllä myönteisesti hyvinkin kaukaiseen avantgarde-elokuvaan kun tekninen toteutus pelaa näin hyvin ja siinä on myös jonkinlaista koherenssia...(traileri kertonee jotain)

Friedrich Dürrenmatt - Lupaus

Eräänä iltana minäkertoja on luennoimassa sveitsiläisessä pikkukaupungissa rikosromaanien kirjoittamisesta. Luennon jälkeen kertoja tapaa eläkkeellä olevan poliisikomendantin tohtori H:n joka suhtautuu luentoon ja rikosromaaneihin varsin kriittisesti, ja viedessään kertojaa Zürichiin poikkeaa pienelle huoltoasemalle jonka pitäjät ovat varsin rappiolla. Mutta huoltoaseman hoitaja onkin tohtori H:n entinen alainen, nerokas mies jonka viimeiseksi jutuksi jäi erään koulutytön raa'an himomurhan selvittäminen, ja tätä juttua tohtori H alkaa sitten kertoa...

Alunperin Dürrenmatt oli kirjoittanut tämän elokuvakäsikirjoitukseksi, aiheena lapsiin kohdistivat seksuaalirikokset: Derrickus kertoo aiheesta enemmän, ilmeisesti elokuvan käsikirjoitus vastaa suunnilleen sisätarinaa "siistillä" lopetuksella jossa nokkela poliisi saa murhaajan kiinni. Mutta kun tämä käsikirjoitus lähti filmattavaksi, Dürrenmatt palasi vielä aiheeseen ja päätyi muokkaamaan sitä uusiksi, laati kehystarinan ja väänsi lopun uusiksi niin että kirja sai alaotsikon "Rikosromaanin sielunmessu": dekkarien kivoja ja tyydyttäviä ratkaisuja kyseenalaistetaan ja päädytään tilanteeseen että vaikka etsivä olisi kuinka fiksu, työteliäs ja uhrautuva niin hän ei silti välttämättä saa rikollista kiinni, joskus vain käy niin.

Olin aiemmin lukenut kirjailijalta kirjan Haaveri, jossa on tiettyjä samoja elementtejä kuin tässä. Vaikka kumpikin kirja omalla tavallaan pysyy hyvin realistisessa miljöössä ja periaatteessa realistisissa tapahtumissa, ne ovat myös hyvin "kirjallisia", metatasostaan tietoisia. Tässä Lupauksessa hymyilytti uhrin kuvaus, tämä oli punaiseen takkiin pukeutunut nuori tyttö joka oli menossa isoäitinsä luokse eväskorin kanssa, susihukan symboli oli sen sijaan korvattu sillä mistä Punahilkka-satu oikeasti kertoo, ja samaan tapaan Haaverin päähenkilö sattuu astumaan tarinoiden ihmemaahan kohtalokkain seurauksin. Lupauksen loppupuolella tohtori H myös esittelee mahdollisia rikosromaanilopetuksia murhatapaukselle, niitä osoitellen ja pilkaten (ja kertoo sitten mitä oikeasti tapahtui).
Sekä Lupaus että Haaveri kritisoivat asioiden syy- ja seuraussuhteita, kaaosteorian mukaisesti syiden ja niiden seurauksien kokoluokat eivät ole missään yhteydessä toisiinsa, mitättömistä sattumuksista paisuu huomattavia tapahtumasarjoja ja toisaalta suuret yritykset lässähtävät dramaattisesti epätyydyttäviksi. Näin se käy.

Mainio kirja, pitää jatkaa kirjailijan tuotantoon tutustumista (vaikka omalla tavallaan tämän voisi myös jättää viimeiseksi luettavaksi dekkariksi...).
Yllälinkitetyn Derrickuksen lisäksi kirjan on lukenut Tupajumi.
(Ai niin, suomennos Eero Ahmavaaran. Tämä painos on julkaistu Korppi-sarjassa, myöhempi painos tullut Sapossa)

Ellen Gilchrist - In the Land of Dreamy Dreams

Gilchristin Paratiisin pilvisen reunan luin alkuvuodesta ja kun tämä novellikokoelmansa sattui divarissa osumaan sopivasti vastaan niin kokeilin tätäkin.
Ja nyt huomaan että kannen kuvan pienet vinjetit viittaavat yksittäisiin novelleihin, yhdessä pelataan tennistä, toisessa etsitään helmiä, kolmannessa martinilaseilla on keskeinen rooli...

When I was eight years old I had a piano made of nine martini glasses.
I could have had a real piano if I had been able to pay the terrible price, been able to put up with piano lessons, but the old German spy who taught piano in the small town of Seymour, Indiana, was jealous of my talent.

(tuon novellin nimi on 1944, ja "German spy" näkyi toisessakin aikakauteen sijoittuvassa novellissa yleisenä haukkumasanana, ei siis oikeana vakoojana)
Aika lailla samanlainen teos tämä oli niin sisältönsä kuin aiheittensa puolesta, yksittäisissä novelleissa vilahtelee samannimiset samanoloiset henkilöt joista osa taitaa olla mukana myös tuossa toisessa kirjassa (Rhoda on vissiin sama henkilö ja tässä on nuoren anarkistin Nora Janen ensimmäinen tapaus jonka jälkeen tulevat nuo toisen kirjan Nora Jane -novellit) vaikka kaikki novellit ovatkin itsenäisiä.
Ja kirjan aiheena ovat pääsääntöisesti etelän naiset jotka tietävät mitä tahtovat silloinkin kun eivät tiedä. Henkilöt ovat sympaattisia vaikka ovatkin joskus ärsyttäviä, Gilchrist tasapainottelee hyvin lämmön ja pisteliäisyyden välillä.

Tämä vertautui myös kiinnostavasti äskettäisiin Annan kokemuksiin Tuulen viemästä, jonka päähenkilö Scarlett O'Hara ei lopulta kauheasti eroa Rhodasta, Alishasta, LeLestä tai muista Gilchristin naisista...ja toisaalta kuinka eurooppalaisin silmin Yhdysvaltoja tarkastellen pohjoinen on yleinen referenssi, etelä, näiden väliset ristiriidat ja niiden syyt ja vaikutukset jäävät helposti kovin hämäriksi...onneksi on kirjallisuus.

Heinäkuun luetut ja kolme uudelleenluettavaa

Jaroslav Seifert - Ruttopylväs
August Strindberg - Hemsöläiset
Ryu Murakami - Audition
Françoise Sagan - Pidättekö Brahmsista..
J.L.Runeberg - Vänrikki Stoolin tarinat
J.R.R.Tolkien - The Adventures of Tom Bombadil
Anna-Mari Kaskinen - Luumunkukka ja lohikäärme
Esaias Tegnér - Fritjofin taru
Kirsi Kunnas - Kani Koipeliinin kuperkeikat
Aleksandr Solženitsyn - Preussin yöt
Yoko Ogawa - The Housekeeper and the Professor
Elizabeth Bowen - Eva Trout
Gunnar Gunnarsson - Silmäpuoli vaeltaja
Václav Havel - Largo desolato
Fyodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus

Juho Kuorikoski - Sinivalkoinen pelikirja

Luettuja kirjoja tuli taas aikamoinen nippu, iso osuus oli tuossa keskellä listaa oleva lukumaratonin nippu mutta tulihan noita muitakin, osa parempia kuin toiset. Klassikkohaasteeseen osallistuin paikkaamalla huomattavan puutteen, vaikka Dostojevski ei lopulta mikään huippukokemus ollutkaan...ja pohjoismaa-haaste etenee myös reippaasti jolkotellen eteenpäin. Elämäkerrat ovat nyt jääneet vähän paitsioon, niiden kanssa pitäisi varmaan terästäytyä...

Ja lisää on tulossa, yksi luettu kirja odottaa tuossa bloggausta, toisen saan varmaan kohta myös luettua ja nyt aloittelin uutta joka vaikuttaa alkusivujen perusteella kovasti viihdyttävältä.

	mies	nainen	muu
englanti	65	59	1	125
suomi	41	35		76
ranska	21	8	2	31
japani	24	6		30
italia	25			25
ruotsi	14	5		19
saksa	14	1		15
venäjä	9	1		10
norja	9			9
tsekki	9			9
espanja	6		1	7
tanska	4			4
unkari	2		1	3
puola	1	2		3
islanti	1		2	3
serbo-kroatia	3			3
muu			3	3
viro	2			2
arabia	1		1	2
portugali	1	1		2
hollanti	1			1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
kreikka	1			1
albania	1			1
	258	119	13	390

-----------------------------

Kuten mainitsin, perustin blogille myös oman FB-sivun. Kovin paljoa siellä ei vielä ole ollut materiaalia jota en olisi tännekin laittanut, ainoastaan tämä pelikommentti:

"Vaikka Civilization V onkin mitä erinomaisin peli, niin voisin hieman syyttää sen tekoälyä vähän passiiviseksi: nyt parit kansat kahinoivat kovasti keskenään mutta oikein kukaan ei haastanut minua (mikä loppupuolella peliä olisikin ollut tuhoisaa, sen verran raskas puolustus oli saatu rakennettua, mutta kuitenkin). Nyt peli oli käytännössä ratkaistu siinä vaiheessa kun marokkolaiseni saivat vallattua Rooman, silloin etumatka muihin karkasi liian suureksi, mutta sen jälkeen oli vielä tuntikaupalla grindausta ennenkuin päästiin YK:n täysistunnossa äänestämään maailmanvaltiaasta (tässä vaiheessa minulla oli 2/3 äänistä, eli...)

Vaikka periaatteessa pidänkin enemmän rakentelusta kuin sotimisesta niin vähän kaipaan Civ-nelosen ärhäkämpiä tekoälyjä. Seuraavaan peliin pitää muistaa nostaa vaikeustasoa."

Eli pelasin loppuun epälukumaratonilla aloitetun Civilization-kampanjani ja Marokkoni oli kärkimaita noin pelin puoliväliin saakka, kunnes aloitin menestyksekkään sodan Rooman valtakuntaa vastaan, jolloin hankala naapurini saatiin neutraloitua ja samalla napattua etumatka muihin kansoihin, etumatka joka lopulta vain kasvoi. Jos Rooma (ja/tai muutamat muut kansat) olisivat kiusanneet vähän enemmän vähän aikaisemmin niin tässä olisi ollut jotain ongelmia. No, vähän oli tietysti tuuriakin mukana kun pari riitaisampaa kansaa oli tarpeeksi kaukana...

------------------------------------

Juha haastoi listaamaan kolme blogattua kirjaa jotka haluaisin lukea uudestaan.
Vaikka kirjoja tuleekin luettua jonkin verran uudestaan, niin samaan tapaan kuin Juhalla, tuntuu että viime vuosina hieman vähemmän, kun kirjahorisontti on kasvussa, niin paljon lukemattomiakin kirjoja löytyy...

Toisaalta osa bloggauksista on tehty nimenomaan uudelleenlukemisista, joskus halusi lukea uutena käännöksenä, tai alkukielellä teoksen jonka on joskus lukenut käännöksenä ja joskus ihan muuten vaan. Mielellään tietysti vähintään pari vuotta väliä, mieluiten vuosikymmen tai pari.

Muutama valinta olisi aika ilmeinen: näin suomalaisena sanoisin että ainakin hyvät Shakespearet kannattaa lukea kahdesti, sekä käännöksenä että alkukielellä (Titus on luettu nyt jo kolmeen kertaan, muut blogatut Shakespearet vasta käännöksinä). Ja suurin osa luetuista runokirjoista ansaitsisi kyllä uudelleenläpiselauksen ja selektiivisen silmäilyn, vaikka täyteen lukemiseen ei ryhtyisikään. Monestako mahtaisi löytyä jotain ihan uutta näkökulmaa joka kumoaa entiset aatokset?

Mutta valitaanpa nyt muutama ehdokas. Jos aseella uhattaisiin ja kaikki olisivat tuossa hyllyllä tyrkyllä niin käsi hakisi mm. näitä.

1. Osamu Dazai - Blue Bamboo
Muistelen tätä mainioksi novellikokoelmaksi täynnä tarinankerronnan iloa ja hyvää tuulta silloin kun traagisemmaksikin heittäytyy.

2. Meša Selimović - Dervišši ja kuolema
Eilisen Dostojevski-postauksen tiimoilta tuli mietittyä että vaikken olekaan laajan aukiesittelyn ystävä, viihdyn erinomaisen hyvin epämääräisten vihjailujen parissa, sen että henkilöt puhuvat ja toimivat hieman toistensa ohi. Selimovićin kirja taisi olla aika täynnä sellaista, epämääräisen painostavaa tunnelmaa ja varsin selittämättömiä kohtia, jossain vaiheessa pitänee katsoa miltä se näyttää toisella lukukerralla.

3. Yoko Ogawa - Revenge
Tässä on myös teos joka ensimmäisella lukukerralla jätti mielikuvan hieman oudosta tunnelmasta ja kerronnan merkillisestä rakenteesta jossain novellikokoelman ja romaanin välimaastossa, niin että palaset eivät ihan loksahtele toisiinsa...eli tätä pitäisi vilkaista vähän samaan tapaan kuin Agatha Christien dekkareita, ensimmäinen kerta on annettu tarinan/tarinoiden viedä mutta toisella kertaa haluaa katsoa miten se oikeasti on toteutettu.