15.7.15
Kirjastoista
Kirjastoista on taas ollut monenlaista puhetta, ja tämänkin bloggauksen kanssa yhtaikaisesti ilmestyy monta muuta aiheesta (lisää La petite lectricessa).
Parissa paikassa puhutaan kangasalalaisesta paikalliskirjastosta joka lakkautuessaan heitti ne kirjansa jotka eivät minnekään muualle kelvanneet roskiin. Närkästyneimpiä asiasta tuntuivat olevan ne joilla on kaikkein epämääräisin ja hatarin käsitys vanhojen kirjojen käsittelystä ja kirjastojen, antikvariaattien, kirpputorien, kierrätyskeskusten yms realiteeteista: ne joilla on enemmän tuntemusta logistisesta puolesta taas yleensä nyökyttelevät että kyllä, on kirjoja joista on vaikea saada kenellekään menemään edes ilmaiseksi ja kirjojen päätyminen paperinkeräykseen on arkipäivää (ja olisi sen puolesta kiva että esim. kirjastonhoitajien ammattitaitoa huolehtia kokoelmista oikeasti arvostettaisiin eikä luultaisi että oma ammattitaidottomuus on ehdottomasti pätevämpää vain koska se on oma).
Toisaalla on ollut juttua autuaasta Hemmingistä, jonka moniin ansioihin kuuluu mm. Suomen ensimmäisen kirjaston perustaminen, kun lahjoitti oman kirjakokoelmansa Turun katedraalille 1300-luvun puolivälissä (kokoelman koko oli ilmeisesti 40 opusta, sittemmin kirjoja on tullut lisää).
Ja tietysti on sitten ollut puhetta uudesta kirjastolaista ja sen sellaisista poliittisista kuvioista. Muistelen eduskuntavaalien jälkeen nähneeni huolestuneen närkästyksen siitä että kohta suomalaisessa kulttuurissa ei ole muuta kuin Putous ja sen sellainen: en viitsinyt silloin huomauttaa että tuo on jo nykytila riippumatta siitä jakaako kulttuuriministeriö kavereilleen millaisia summia rahoja tahansa, sanon sen siis nyt tässä.
Samaan tapaan vajaa 700 vuotta kirjastoja ei ole muuttanut Suomen ohkaista sivistystä paksummaksi, joten en myöskään samaan tapaan kauhistele että kirjastoleikkaukset romahduttaisivat suomalaisen kulttuurin: ensin pitäisi olla jotain joka voi romahtaa.
Henkilökohtaisesti toki pidän kirjastoista: ylläolevassa kuvakavalkadissa vasen käteni (ja samalla muutkin osat minusta) on vieraillut noin kuukauden aikana kuudessa kirjastossa. Ja kahdessa muussa joista en sitten muistanut ottaa kuvaa (toisaalta yksi kuvatuista ei ole kunnallinen kirjasto). Käyn suht säännöllisesti useammassa kirjastossa, tiettyjen peruskokoelmien puitteissa eri kirjastoissa kun on erilaisia painotuksia. Ja aika ajoin tulee lähdettyä käymään myös jossain kauempana (pikaretki esim. eksoottiseen Tikkurilaan tai Leppävaaraan).
Mutta mitäpä merkitystä henkilökohtaisella mielipiteellä on asiassa.
12.7.15
Françoise Sagan - Pidättekö Brahmsista..
- Minä rakastan sinua, sanoi Simon ennen kuin sulki puhelimen.
Tultuaan pois puhelinkopista Paule vetäisi konemaisesti hiuksiaan muutaman kerran vaatesäiliön peilin edessä. Hän näki vastapäätä kasvot, joille joku sanoi: "Rakastan sinua."
Françoise Sagania on tullut luettua aiemminkin ja tämä teos (suom. Outi Nyytäjä) käsittelee samoja tuttuja aiheita: joukko ihmisiä on jollain tavalla rakastuneita ja/tai suhteessa toisiinsa mutta vastarakkaus on korkeintaan satunnaista.
Paule, 39-vuotias sisustussuunnittelija, on ollut muutaman vuoden avoimessa suhteessa pari vuotta vanhemman Rogerin kanssa. Tai suhde on ollut varsin epämääräinen yleensä mennen niinkuin Roger tahtoo ja kun Rogerille sopii. Lisäksi mies on alkanut osoittaa kiinnostusta nuorta (ja aika typerää) Maisya kohtaan...samalla Paule on tavannut uuden asiakkaansa pojan, 25-vuotiaan Simonin, joka ihastuu palavasti häneen, ja, no, Paule ei oikein tiedä mitä hän todella haluaa...
Tyyli on Saganille tuttua kepeää ja hivenen melankolista, juuri sellaista mitä ranskalaiset romanssit kliseisesti ovat, ja kyllähän hän tämä yhä hallitsee.
Itse asiassa tuttuudesta huolimatta nostaisin tämän näistä kolmesta bloggaamastani Saganista parhaaksi, henkilöt ja heidän ongelmansa olivat paremmin toteutettuja kuin aiemmissa, vaikka ihan Tervetuloa ikävän tasoinen tour de force tämä ei olekaan.
10.7.15
Epälukumaraton 10.7.
Kuten on joskus ollut puhetta, ajoittain tulee harrastettua myös muita kulttuurimuotoja kuin lukemista, ja vaikka tietokonepelit eivät olekaan ihan ykköskiinnostuskohteita niin on niissäkin viehätyksensä.
Ja nyt kun Steam-tililleni on tullut joskus hankittua muutama peli joita ei ole tullut vielä edes kokeiltua, ja muutama peli joita myös pitäisi pelata vähän lisää, päätinkin toteuttaa lukumaraton-hengessä tällaisen epälukumaratonin.
Idea on sama, eli 24 tunnin aikana keskitytään pääasiassa pelaamiseen ja ajoittain päivitetään tänne miten on edistytty. Koneella odottaa muutama peli, sekä niitä aiemmin kokeilemattomia että muutama vähän tutumpi, katsotaan nyt mikä vetää.
Ja luonnollisesti ajattelin nukkua välissä, ja ehkä käydä ulkona jossain vaiheessa, ja tiedä mitä muuta. Ihan täysin kirjoitta ei tietenkään myöskään olla...
Aloitan kello 12. Aloituspeliä ei ole vielä päätetty.
14.00
Aloitin reippaasti hack'n'slash-hengessä, seikkailemalla Dungeons of Dredmorin syövereissä. Peli on lajityyppiä roguelike eli seikkaillaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti laadituissa luolastoissa, kerätään kokemusta ja esineistöä ja tapellaan sekalaisia hirviöitä vastaan, pyrkimyksenä edetä syvemmälle ja syvemmälle...ja jos (kun) kuolo korjaa, luodaan uusi hahmo joka aloittaa alusta ja katsoo josko kävisi tällä kertaa paremmin. Ja kuolohan korjaa.
Tosin toisin kuin lajityyppinsä tunnetuimmissa edustajissa kuten Nethackissa, tässä pelissä on ihan grafiikkaakin eli ascii-merkkien (sankari usein @, esineet ja hirviöt eri kirjaimia jne) sijaan tässä on sellainen retroileva pikseligrafiikka, ja tässä hahmo kestänee hieman pitempään kuin esim. Nethackissa, ainakin jos osaa varoa niitä kaikkein epäreiluimpia juttuja (kuten sinistä portaalia josta siirrytään sivudimensioon jossa voi olla ihan mitä tahansa...kuten loppupelin monsuja siinä vaiheessa kun itse on tasolla kolme...)
Ja olen aiemmin jo pelaillut tätä normaalisti, nyt huvitti lähteä tutkimaan mitä sieltä alimmilta tasoilta oikein löytyy, eli nössöilin ja poistin asetuksista permadeathin: nyt hahmon kuollessa voi ladata vanhan talletuksen :)
Peli vilisee omalaatuista nörttihuumoria, fantasiakliseitä ja populaarikulttuuriviittauksia vilisee ilmiöissä ja kuvauksissa (tässä on siis kuitenkin lopulta aika paljon luettavaa), ja erikoishirviöiden ja -esineiden nimet ovat nekin satunnaisgeneroituja absurdein seurauksin.
Samassa hengessä nimesin tämän nykyisen sankarini Raskolnikoviksi, koska tämän suosikkiase on kirves ja taitoluettelosta löytyy mm. magiatyyppi emomancy (yksittäisinä loitsuina mm. Love Will Teleport Us Apart, The Cure ja My Chemical Explosion).
Mutta kunnon tolkuttoman hack'n'slashin tapaan tätä ei jaksa ihan loputtomasti pelata kerralla vaan mieluummin pätkissä, eli sitten jotain muuta.
15.20
Jotain muuta: hassu point-and-click-seikkailu Windosill on aika lyhyt (tunti tässä meni) eikä kovin hankala peli, enemmän esteettistä fiilistelyä hassunnäköisessä maailmassa.
Tuolta näyttää toinen ruutu: kentän ideana on saada etualalla näkyvä pikkuauto rullattua vasemmalta ovelta oikealle. Ja oikea ovi pitää saada avattua etsimällä valkoinen kuutio oven yläpuolella olevaan reikään. Suunnilleen kaikkea ruudussa näkyvää voi klikkailla ja ne tekevät asioita, joskus ihan vaan heiluvat, joskus jotain muuta. Ja kun juttuja manipuloi niin kuutiokin putkahtaa esiin (tässä tapauksessa se on tuolla i:n pisteenä).
Kirjaimia voi myös töniä nurin tai käännellä, tosin jos liikaa häröilee niin tulee käsi joka nostelee ne pystyyn:
Tämä on vähän suoraviivaisempi ja selkeämpi kuin lajityyppiin erikoistuneen Amanitan pelit (esim. Samorost ja Botanicula) mutta samaa leppoisaa surrealismia tässäkin on, kun tutkitaan outoa maailmaa. Tunnelmapala.
20.15
Edellisten jälkeen piti pelata sitten jotain vähän laajamittaisempaa, ja mikäpä sen mukavampi kuin vanha kunnon Civilization, jonka viitososasta en ole vielä saanut kyllikseni, erityisesti lisäosissa on vielä näkemättömiä juttuja.
Marokko lähti rullaamaan ihan reipasta tahtia, satuin sellaiseen nurkkaukseen että olen aika rauhassa voinut kehittää valtakuntaani, rahaa tulee, tiede edistyy, uskontokin on saatu perustettua (Marrakesh on nyt ortodoksisen kirkon pyhä kaupunki, muut olivat ehtineet käydä nappaamassa jo katolisen kirkon ja islamin). Tällä hetkellä tuntuu suunta olevan vahvimmin diplovoiton suuntaan, koska luultavasti tulen spammaamaan karavaaneillani rahaa sellaisia määriä että voin ostaa kaikki kavereikseni...
21.30
Sitten taas vaihdettiin johonkin erilaiseen ja peliin jota ei ollut vielä tullut kokeiltua, eli Thomas Was Alone. Abstrakti tasohyppelypuzzle jossa pitää saada henkilömme (eriväriset ja erikokoiset neliskulmiot) kuljetettua kentän läpi, mutta kyvyissäkin on huomioonotettavia eroja. Tähänastisista nähdyistä hahmoista John (keltainen ja pisin) on paras hyppijä (ja hyvin ylimielisen tietoinen siitä), Chris taas pienin ja heikoin hyppijä (ja aika kitkerä) mutta mahtuu joistain koloista joista muut eivät pääse, ja Thomas on siltä väliltä (ja luonteeltaan lähinnä utelias tarkkailija).
Joo, hyvin abstraktia peliä on höystetty tekstipätkillä joilla liikkuviin osiin saa sisäistä henkilökemiakuvausta...
Mutta siinä vaiheessa kun on vähän matkaa kuljettu niin tämä taitaa olla paras pieninä annoksina, kun peliä voi selvittää kenttä kerrallaan, ja toisaalta kun omat hyppelykontrollini eivät ole ihan veitsenteräviä niin säätöä pitää tehdä ja peli väsyttää jo tällaisessa tunnin rupeamassa. Mutta pitää toki jatkaa tästä.
(kas, kolmoskanavalta alkaisi tunnin päästä Aliens, sarjan kolmanneksi paras osa mutta varmaan yksi eniten tietokonepeleihin vaikuttaneista leffoista...saatan ehkä laittaa telkan päälle vaikka peleihin keskitynkin)
23.00
Pikainen hyppäys taas Dredmorin luoliin, Taas mentiin vähän eteenpäin (ja permadeathin poisto kannatti taas, muuten olisi vaellus jo päättynyt...kova näkymätön joka ampuu kaukaa areaefektiä, "kiitti").
Mitäs sitä vielä ehtisi.
1.20
Tutustuin vielä hetken aikaa Stackingiin. Double Finen toinen seikkailupeli Costume Quest oli sen verran viihdyttävä, että tähänkin piti tutustua: seikkaillaan yhä, tällä kertaa steampunk-maatuskoilla (ja tarinaa eteenpäin vievät cutscenet on toteutettu mykkäfilmityyliin tekstikorttien avulla).
Costume Questin tapaan mukana on aimo annos omalaatuista huumoria, ja peli näytti varsin hienolta, vaikka kontrollit ja erityisesti kamera olivat vähän horjuvan oloisia (tai sitten se olin minä) ja paikka paikoin piti enemmänkin ihmetellä että mitäköhän tässä pitäisi tehdä, mutta kyllä siinä sitten sai jotain selviteltyä...
10.10
Menin nukkumaan, heräsin ja aamukahvin kanssa jatkoin Stackingin parissa. Kamera pyörii yhä vähän miten sattuu mutta muuten peli etenee. Sankarimme Charlie Blackmore lähtee pelastamaan sisaruksiaan jotka ovat lähteneet oppipojiksi ja -tytöiksi mutta ovatkin päätyneet varsinaisiin orjatöihin, ensimmäisenä ratkottiin lakkoa rautatieasemalla ja nyt toista sisarusta etsitään höyrylaivan luksusristeilyltä...
Mutjoo, mitäköhän Ahmad al-Mansurille Civissä kuuluu.
14..00
Ahmadille kuului ihan hyvää, sinne yhden tienoille pelasin ja sitten söin ja pyörähdin pikaisesti ulkona.
Yhä on kärkimaiden joukossa, joskin Roomat vähän arveluttavat: Bysantin Theodora kehittyy kovaa vauhtia ainakin uskonnollisten juttujen parissa, saa nähdä näkyykö kehitys sitten muissa asioissa mutta joka tapauksessa sieltä tullee jossain vaiheessa harmia...ja Länsi-Rooman Augustus ei myöskään ihan huonosti pärjää, ja tällä hetkellä sanoisin että jos jonkin kanssa päädytään isommin sotimaan niin Augustuksen kanssa (kummallekin toisen alue olisi se ensimmäinen suunta josta lebensraumia lähdetään hakemaan). Indonesia jossain kaukana on ilmeisesti myös aika hyvin kehittynyt...
Mutjoo. Tulipahan pelattua, paria tutumpaa peliä ja kolmea uutta joista yksi minipeli käytiin jo läpikin ja kahdesta muusta tuli ainakin joku käsitys että mistä niissä on kyse (ja jatkaa pitänee lähipäivinä). Mukana on pelejä joita on kivoin pelata lyhyissä pätkissä ja toki myös tuo yksi jossa tapaa tulla halu katsoa vielä se seuraava vuoro ja seuraava kunnes tulee ähky...
Noin muuten sanoisin että koko päivän pelimaratonit on minulle ehkä vähän liikaa, myöhemminkin voi näitä harrastaa mutta parempi keskittyä ehkä 12 tunnin satseihin...
Ja nyt kun Steam-tililleni on tullut joskus hankittua muutama peli joita ei ole tullut vielä edes kokeiltua, ja muutama peli joita myös pitäisi pelata vähän lisää, päätinkin toteuttaa lukumaraton-hengessä tällaisen epälukumaratonin.
Idea on sama, eli 24 tunnin aikana keskitytään pääasiassa pelaamiseen ja ajoittain päivitetään tänne miten on edistytty. Koneella odottaa muutama peli, sekä niitä aiemmin kokeilemattomia että muutama vähän tutumpi, katsotaan nyt mikä vetää.
Ja luonnollisesti ajattelin nukkua välissä, ja ehkä käydä ulkona jossain vaiheessa, ja tiedä mitä muuta. Ihan täysin kirjoitta ei tietenkään myöskään olla...
Aloitan kello 12. Aloituspeliä ei ole vielä päätetty.
14.00
Aloitin reippaasti hack'n'slash-hengessä, seikkailemalla Dungeons of Dredmorin syövereissä. Peli on lajityyppiä roguelike eli seikkaillaan enemmän tai vähemmän satunnaisesti laadituissa luolastoissa, kerätään kokemusta ja esineistöä ja tapellaan sekalaisia hirviöitä vastaan, pyrkimyksenä edetä syvemmälle ja syvemmälle...ja jos (kun) kuolo korjaa, luodaan uusi hahmo joka aloittaa alusta ja katsoo josko kävisi tällä kertaa paremmin. Ja kuolohan korjaa.
Tosin toisin kuin lajityyppinsä tunnetuimmissa edustajissa kuten Nethackissa, tässä pelissä on ihan grafiikkaakin eli ascii-merkkien (sankari usein @, esineet ja hirviöt eri kirjaimia jne) sijaan tässä on sellainen retroileva pikseligrafiikka, ja tässä hahmo kestänee hieman pitempään kuin esim. Nethackissa, ainakin jos osaa varoa niitä kaikkein epäreiluimpia juttuja (kuten sinistä portaalia josta siirrytään sivudimensioon jossa voi olla ihan mitä tahansa...kuten loppupelin monsuja siinä vaiheessa kun itse on tasolla kolme...)
Ja olen aiemmin jo pelaillut tätä normaalisti, nyt huvitti lähteä tutkimaan mitä sieltä alimmilta tasoilta oikein löytyy, eli nössöilin ja poistin asetuksista permadeathin: nyt hahmon kuollessa voi ladata vanhan talletuksen :)
Peli vilisee omalaatuista nörttihuumoria, fantasiakliseitä ja populaarikulttuuriviittauksia vilisee ilmiöissä ja kuvauksissa (tässä on siis kuitenkin lopulta aika paljon luettavaa), ja erikoishirviöiden ja -esineiden nimet ovat nekin satunnaisgeneroituja absurdein seurauksin.
Samassa hengessä nimesin tämän nykyisen sankarini Raskolnikoviksi, koska tämän suosikkiase on kirves ja taitoluettelosta löytyy mm. magiatyyppi emomancy (yksittäisinä loitsuina mm. Love Will Teleport Us Apart, The Cure ja My Chemical Explosion).
Mutta kunnon tolkuttoman hack'n'slashin tapaan tätä ei jaksa ihan loputtomasti pelata kerralla vaan mieluummin pätkissä, eli sitten jotain muuta.
15.20
Jotain muuta: hassu point-and-click-seikkailu Windosill on aika lyhyt (tunti tässä meni) eikä kovin hankala peli, enemmän esteettistä fiilistelyä hassunnäköisessä maailmassa.
Tuolta näyttää toinen ruutu: kentän ideana on saada etualalla näkyvä pikkuauto rullattua vasemmalta ovelta oikealle. Ja oikea ovi pitää saada avattua etsimällä valkoinen kuutio oven yläpuolella olevaan reikään. Suunnilleen kaikkea ruudussa näkyvää voi klikkailla ja ne tekevät asioita, joskus ihan vaan heiluvat, joskus jotain muuta. Ja kun juttuja manipuloi niin kuutiokin putkahtaa esiin (tässä tapauksessa se on tuolla i:n pisteenä).
Kirjaimia voi myös töniä nurin tai käännellä, tosin jos liikaa häröilee niin tulee käsi joka nostelee ne pystyyn:
Tämä on vähän suoraviivaisempi ja selkeämpi kuin lajityyppiin erikoistuneen Amanitan pelit (esim. Samorost ja Botanicula) mutta samaa leppoisaa surrealismia tässäkin on, kun tutkitaan outoa maailmaa. Tunnelmapala.
20.15
Edellisten jälkeen piti pelata sitten jotain vähän laajamittaisempaa, ja mikäpä sen mukavampi kuin vanha kunnon Civilization, jonka viitososasta en ole vielä saanut kyllikseni, erityisesti lisäosissa on vielä näkemättömiä juttuja.
Marokko lähti rullaamaan ihan reipasta tahtia, satuin sellaiseen nurkkaukseen että olen aika rauhassa voinut kehittää valtakuntaani, rahaa tulee, tiede edistyy, uskontokin on saatu perustettua (Marrakesh on nyt ortodoksisen kirkon pyhä kaupunki, muut olivat ehtineet käydä nappaamassa jo katolisen kirkon ja islamin). Tällä hetkellä tuntuu suunta olevan vahvimmin diplovoiton suuntaan, koska luultavasti tulen spammaamaan karavaaneillani rahaa sellaisia määriä että voin ostaa kaikki kavereikseni...
21.30
Sitten taas vaihdettiin johonkin erilaiseen ja peliin jota ei ollut vielä tullut kokeiltua, eli Thomas Was Alone. Abstrakti tasohyppelypuzzle jossa pitää saada henkilömme (eriväriset ja erikokoiset neliskulmiot) kuljetettua kentän läpi, mutta kyvyissäkin on huomioonotettavia eroja. Tähänastisista nähdyistä hahmoista John (keltainen ja pisin) on paras hyppijä (ja hyvin ylimielisen tietoinen siitä), Chris taas pienin ja heikoin hyppijä (ja aika kitkerä) mutta mahtuu joistain koloista joista muut eivät pääse, ja Thomas on siltä väliltä (ja luonteeltaan lähinnä utelias tarkkailija).
Joo, hyvin abstraktia peliä on höystetty tekstipätkillä joilla liikkuviin osiin saa sisäistä henkilökemiakuvausta...
Mutta siinä vaiheessa kun on vähän matkaa kuljettu niin tämä taitaa olla paras pieninä annoksina, kun peliä voi selvittää kenttä kerrallaan, ja toisaalta kun omat hyppelykontrollini eivät ole ihan veitsenteräviä niin säätöä pitää tehdä ja peli väsyttää jo tällaisessa tunnin rupeamassa. Mutta pitää toki jatkaa tästä.
(kas, kolmoskanavalta alkaisi tunnin päästä Aliens, sarjan kolmanneksi paras osa mutta varmaan yksi eniten tietokonepeleihin vaikuttaneista leffoista...saatan ehkä laittaa telkan päälle vaikka peleihin keskitynkin)
23.00
Pikainen hyppäys taas Dredmorin luoliin, Taas mentiin vähän eteenpäin (ja permadeathin poisto kannatti taas, muuten olisi vaellus jo päättynyt...kova näkymätön joka ampuu kaukaa areaefektiä, "kiitti").
Mitäs sitä vielä ehtisi.
1.20
Tutustuin vielä hetken aikaa Stackingiin. Double Finen toinen seikkailupeli Costume Quest oli sen verran viihdyttävä, että tähänkin piti tutustua: seikkaillaan yhä, tällä kertaa steampunk-maatuskoilla (ja tarinaa eteenpäin vievät cutscenet on toteutettu mykkäfilmityyliin tekstikorttien avulla).
Costume Questin tapaan mukana on aimo annos omalaatuista huumoria, ja peli näytti varsin hienolta, vaikka kontrollit ja erityisesti kamera olivat vähän horjuvan oloisia (tai sitten se olin minä) ja paikka paikoin piti enemmänkin ihmetellä että mitäköhän tässä pitäisi tehdä, mutta kyllä siinä sitten sai jotain selviteltyä...
10.10
Menin nukkumaan, heräsin ja aamukahvin kanssa jatkoin Stackingin parissa. Kamera pyörii yhä vähän miten sattuu mutta muuten peli etenee. Sankarimme Charlie Blackmore lähtee pelastamaan sisaruksiaan jotka ovat lähteneet oppipojiksi ja -tytöiksi mutta ovatkin päätyneet varsinaisiin orjatöihin, ensimmäisenä ratkottiin lakkoa rautatieasemalla ja nyt toista sisarusta etsitään höyrylaivan luksusristeilyltä...
Mutjoo, mitäköhän Ahmad al-Mansurille Civissä kuuluu.
14..00
Ahmadille kuului ihan hyvää, sinne yhden tienoille pelasin ja sitten söin ja pyörähdin pikaisesti ulkona.
Yhä on kärkimaiden joukossa, joskin Roomat vähän arveluttavat: Bysantin Theodora kehittyy kovaa vauhtia ainakin uskonnollisten juttujen parissa, saa nähdä näkyykö kehitys sitten muissa asioissa mutta joka tapauksessa sieltä tullee jossain vaiheessa harmia...ja Länsi-Rooman Augustus ei myöskään ihan huonosti pärjää, ja tällä hetkellä sanoisin että jos jonkin kanssa päädytään isommin sotimaan niin Augustuksen kanssa (kummallekin toisen alue olisi se ensimmäinen suunta josta lebensraumia lähdetään hakemaan). Indonesia jossain kaukana on ilmeisesti myös aika hyvin kehittynyt...
Mutjoo. Tulipahan pelattua, paria tutumpaa peliä ja kolmea uutta joista yksi minipeli käytiin jo läpikin ja kahdesta muusta tuli ainakin joku käsitys että mistä niissä on kyse (ja jatkaa pitänee lähipäivinä). Mukana on pelejä joita on kivoin pelata lyhyissä pätkissä ja toki myös tuo yksi jossa tapaa tulla halu katsoa vielä se seuraava vuoro ja seuraava kunnes tulee ähky...
Noin muuten sanoisin että koko päivän pelimaratonit on minulle ehkä vähän liikaa, myöhemminkin voi näitä harrastaa mutta parempi keskittyä ehkä 12 tunnin satseihin...
6.7.15
Ryu Murakami - Audition
Okei, todetaan heti alkuun että tuo on tosi ruma kansi. Ja kirja ei sisällä selitystä kansikuvatytön anatomisesti oudolle käden taipumiselle.
Edellinen lukemani Ryu Murakamin kirja In the Miso Soup jäi sitten mieleen sen verran väkevänä näyttönä että muutakin tuotantoaan piti katsellä, ja tämä kirja tuli näppärästi divarissa vastaan...
Tässä tapauksessa minulla oli hieman taustatietoja kirjasta, koska pari kaveria olivat nähneet tuon kannessa mainitun Takashi Miiken elokuvaversion, ja vaikkeivät juonta niin laajasti avanneetkaan antoivat ymmärtää että elokuva oli ihan kauhea...ja tokihan minulla on tässä vaiheessa myös hieman kuvaa Murakamin kirjailijaprofiilista...
Kirja kertoo vähän päälle nelikymppisestä leskimies Aoyamasta, jonka vaimon kuolemasta on kulunut jo sen verran aikaa että tutut alkavat jo vinkkailla uudesta vaimosta, mukaanlukien teini-ikäinen poikansa. Aoyama harkitsee asiaa mutta toteaa kuitenkin elokuva-alalla toimivalle ystävälleen ettei hänellä oikein ole aikaa ja halua aloittaa koko deittailurumbaa, sopivan naisen etsiminen olisi liikaa työtä vaikka hänellä olisikin käsitys millaista suunnilleen etsisi...mutta ystävä keksii keinon: kehitetään elokuvaidea jonka naispääosa vastaa Aoyaman "tyyppiä" ja järjestetään koe-esiintymiset joiden varsinaisena tarkoituksena on löytää potentiaalisia vaimoehdokkaita. Näin tehdään, ja kun vuoroon tulee kaunis entinen ballerina Yamasaki Asami, Aoyama ihastuu palavasti...
Alkupuoli on siis suunnilleen leppoisaa romanttista komediaa, mutta voin sen verran vinkata että loppupuoli ei ole. Murakami sisällyttää tähänkin kirjaan jonkin verran laajempaa kontekstia kulttuurista ja yhteiskunnasta (varsin pisteliääseen sävyyn yhä vain) mutta tuon In the Miso Soupin tapaista kulttuurista ruumiinavausta tässä ei ole, ja tarinakin on loppujen lopuksi aika suoraviivainen kikkailu, sellainen joka oli ehkä leffana toimivampi.
Kirja on tarpeeksi lyhyt ja sujuvasti kirjoitettu että kyllä tämän luki mutta oli tämä vähän pettymys. Mutta kai pitää jatkaa Murakamin tuotantoon tutustumista...
5.7.15
Juho Kuorikoski - Sinivalkoinen pelikirja
Tällainen löytyi kirjastosta, vuoden takainen reilun kokoinen teos joka esittelee suomalaisen digitaalipelien 30-vuotisen historian; vaikka olenkin hyvin satunnainen kasuaalipelaaja niin piti silti tutustua.
Historiikkina tämä on varsin pelikeskeinen: Kuorikoski on tutustunut kaikkiin käsiinsä saamiin Suomessa julkaistuihin kaupallisiin peleihin (jotkut valistuspelit kuten Alkon Hup-peli esiintyy mainintana ja mm. legendaarinen Invataxi puuttuu, mutta netissä jaetut ilmaishäröpelit olisivatkin varmaan loputon suo) ja esittelee ne peliesittelyn/arvostelun tyyliin mutta tarpeen tullen myös historiallista näkökulmaa valottaen. Kirjoitustyyli on tuttu kotimaisesta pelijournalismista ja osa materiaalista onkin alun perin Pelit-lehteen kirjoitettua (noin sivuhuomiona Niko Nirvi on epäilemättä yksi vaikutusvaltaisimmista suomalaisista kirjoittajista, jonka kirjoina julkaistu tuotanto on kuitenkin pysynyt varsin pienenä, ja nirvismi henkii tässäkin kirjassa).
Näiden kronologisesti listattujen peliesittelyjen ohella mukana on myös yleiskappaleita joissa käydään läpi tietyn aikavälin tärkeitä tapahtumia, kuka teki mitä: puhutaan laitteista, peleistä, tekijöistä, firmoista, myynnistä, journalismista...ja vaikka mukana on haastatteluja ja henkilöiden tekemisiä seurataan teoksesta toimeen, pysyy tässäkin ydinaiheena itse asia. Tämä on suorastaan viehättävän uusretroa nykyisessä kulttuurijournalismissa, jossa se miltä tekijä näyttää on tärkeämpää kuin tehty teos (koko kirjassa ei tainnut olla yhtään ihmistä esittävää valokuvaa).
Yleisartikkelit loivat jatkuvan kaaren jonka avulla kirjan lukee alusta loppuun, vaikka yksittäisiä peliesittelyjä tuleekin luettua vaihtelevalla intensiteetillä. Erityisesti uudempien mobiilipelien esittelyjä skippailin aika paljon, toisaalta esihistorian hämärien kuriositeettien esittelyt luki ihan mielenkiinnosta vaikkei kyseisiä pelejä ikinä haluaisikaan kokeilla.
Ja vaikka oma pelihistoriani onkin kovin rajallinen, muutama tuttu löytyi, heti ensimmäisillä sivuilla: minähän olen pelannut Tsapp!ia (jossa ei aikoinaan haitannut se että sitä oli lähes mahdoton voittaa). Löytyi myös muutama "tuotahan pitää kokeilla" myöhemmissä (ja jokunen "kiva idea, tekisiköhän joku tämän uusiksi"). Erinomaisen kiinnostava teos siis vaikka tulikin mieleen että niitä yleishistoriaesittelyjä ja haastatteluja voisi olla vielä laajemminkin...
Tälle oli ilmeisesti kohtalaisen vaikea löytää julkaisijaa (koska eihän kustantamoja kiinnosta katsaukset aiheesta joka on jo muutaman vuoden ollut valtavassa kasvussa ja jossa kotimaassamme mm. tehtiin kirjan kirjoitusaikoihin miljardikauppoja...oikeasti, mitvit?) ja lopulta kirja julkaistiin joukkorahoituksella pienkustantamossa. Mikä on vähän sääli koska isoimmat moitteet kohdistuvat joihinkin taitollisiin seikkoihin jotka ammattitaitoiselle kustannustoimittajalle olisi ollut helppo huomata ja korjata...suurimpana ongelmana kuvatekstien puuttuminen: paljon käytetään kuvakaappauksia peleistä, mutta joissain tapauksissa oli hieman epäselvää mikäköhän liittyy mihinkin (ja mukana oli myös promomateriaalia, kansikuvia ja muuta materiaalia joka olisi kaivannut enemmän selityksiä).
Teos pyrkii myös jonkinasteiseen populaariuteen siinä että ihan kauheinta jargonia ei käytetä, ja kirjan lopussa on keskeisten termien selitykset (jotka eivät sinänsä välttämättä auta ummikkoa yhtään enempää, toisaalta jonkun "metroidvania"n selittäminen sanoin onkin aika hankalaa kun se on helpompi vain näyttää). Itse pysyin kärryillä suuressa osassa (en ihan kaikessa laitepuheessa), minua ummikommalla on varmasti enemmän ongelmia.
Jatkan tämän lukemisella niitä teemoja, joista on ollut puhetta Pojat lukemaan -haasteen yhteydessä.
4.7.15
August Strindberg - Hemsöläiset
Strindbergin tuotannossa Hemsöläiset (suom. Tauno Tainio) on ilmeisesti poikkeuksellisen leppoisa saaristolaiskuvaus: Carlsson, joka on monena ollut elämässään ja monenlaista työtä tehnyt (eikä missään kovin kauaa) päätyy sisämaasta saaristoon, Flodin maatilan asioita hoitamaan, eräänlaiseksi rengin ja päällysmiehen välimuodoksi. Maatila on päässyt rappeutumaan ja tilan työväki ei ota Carlssonia kovin innokkaasti vastaan, mutta asiat hoituvat kun ne laitetaan hoitumaan, ja Flodin lesken kanssa alkaa myös syntyä pitkälle menevää yhteisymärrystä...
Vähän veijariromaania, vähän saaristolaisnaturalismia, kirja on leppoisa mutta, no, aika harmiton (paitsi ilmeisesti kirjoittajalle itselleen) enkä oikein ymmärrä millä ansioilla se klassikkoasemaansa nauttii (löytyy mm. 1001 Books -listalta).
Tämä on tietysti joskus vähän ongelmana Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa, kulttuurisesti näissä ei välttämättä ole kauheasti eroa suomalaiseen kirjallisuuteen ja tämäkin menisi täysin kotimaisesta vähän veitikkamaisesta maaseuturealismista (ja tuo ei ole kehu).
Vähän veijariromaania, vähän saaristolaisnaturalismia, kirja on leppoisa mutta, no, aika harmiton (paitsi ilmeisesti kirjoittajalle itselleen) enkä oikein ymmärrä millä ansioilla se klassikkoasemaansa nauttii (löytyy mm. 1001 Books -listalta).
Tämä on tietysti joskus vähän ongelmana Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa, kulttuurisesti näissä ei välttämättä ole kauheasti eroa suomalaiseen kirjallisuuteen ja tämäkin menisi täysin kotimaisesta vähän veitikkamaisesta maaseuturealismista (ja tuo ei ole kehu).
1.7.15
Jaroslav Seifert - Ruttopylväs
Tällainen löytyi kirjastosta, tsekkiläisen Seifertin ilmeisesti ainoa suomennettu teos, myöhäistuotantoaan joka kai julkaistiin Nobelin jälkiaaltona (suom. Hannu Ylilehto).
Yksittäiset runot linkittyvät sarjoiksi, kuvaillen jotain paikkaa, tapahtumaa tai vaikka lehtileikettä. Vaikka Seifert sanookin haluavansa kirjoittaa runoja yksinomaan rakkaudesta niin aika paljon puhutaan myös kuolemasta (jos niillä nyt niin paljon eroa on), monet ystävät ja runoilijatoverit ovat kuolleet ja kuoltu on entisinäkin aikoina, antiikissa ja keskiajalla. Tyyli vaihtelee paljon, joskus ollaan toteavia, joskus värikkään lyyrisiä.
En tähän nyt ihan valtavasti ihastunut vaikka on täällä jotain varsin hyviäkin pätkiä joukossa...
Kirja on luettu myös Kirja-aitassa.
(ote)
Runoni voit repiä
ja heittää riekaleet tuuleen.
Kirjeeni voit rutistaa
ja työntää mytyn liekkeihin.
Vaan minne panet pääni,
sen himmeään metalliin valetun,
joka katseli sinua hellittämättä
aina kun laittauduit levolle
tai kampasit hiuksia aamuisin?
Se muotokuva sinun on kannettava
edes jätesäiliöön.
Ja niin vielä kerran, vielä viimeisen kerran,
pitelet päätäni
käsiesi välissä.
Tilaa:
Kommentit (Atom)












