Kiirettä on pitänyt, tämänkin kirjan luin jo pari viikkoa sitten mutten ole saanut blogattua...eli Teemu Hirvilammen kokoelma tarttui kirjastosta käteen, näkyy olevan kahdeksas ja tämän jälkeenkin on kirjoja tasaisesti tullut.
Takakansi mainitsee sammakkoperspektiivin, huumorin, työväen asian ja eletyn elämän, ja kyllähän nuo teemat nousevat vahvasti esiin, tiettyä äijämäisyyttä löytyy mutta kuvia tulee eri tavalla kuin vaikka tuolla Carverilla, osa menee kyllä reippaasti ohi, ja joissain kohdissa on vaikea sanoa että onko tällä sivulla yhtenäinen runo vai sarja yksittäisiä tekstinpätkiä, mutta mainioita oivalluksiakin on mukana.
Auringon punajuuri punertaa
märkään lautakasaan.
Sarajevosta lähetetään vammautuneita
saamaan erikoishoitoa.
Vieraan kielen mystiikka katoaa
kun puhutaan ohjuksista.
Istun yksin surujen talossa,
pommi sylissä.
Ainoa lapsi joka on nähnyt minun tekevän työtä
ei ole minun.
Koivu katsoo kun mä kusen.
Työttömät hyppäävät kolmiloikkaa talon takana.
Pohjoistuulen hopeavälke on ohimenevä juttu,
kuten mustat, valkoiset, kuparinhohtoiset pilvet.
Eläviä ei nähdä eikä kunnioiteta, kuolleet ovat vaiti.
8.5.12
Tein lasinkuultavan laulun
Muutamissa blogeissa on kiertämässä kysymys kymmenestä kirjasta ja kappaleesta jotka ovat pelastaneet elämän, ja ihmiset ovat listojaan laatineet.
Aloin sitten pohtia eräänlaista ikuisuuskysymystä laulujen ja runojen suhteesta, onko hyvät laulun sanat runoutta? Ovatko ne hyvää runoutta? Ja toisinpäin, tuleeko runosta kuin runosta laulu?
Suomalaisessa kulttuurissa runouden ja laulun välinen ero on varmaankin poikkeuksellisen hämärä. Laulettu kansanrunous on ollut runsaana dokumentoitavissa ja myös myöhemmät muusikot ovat estoitta sovittaneet runoutta musiikkiin (Loirin Leino-levytyksistä 500 kg lihaa -yhtyeen post-punk-sovituksiin Kailaasta, Jylhästä ja Hellaakoskesta), ja mitattomuus ja riimittömyys eivät myöskään ole mikään este, kuten Chydenius ja Ultra Bra ovat osoittaneet. Siinä sivussa suomalaisessa musiikissa sanoituksilla on iso painoarvo, hyviä sanoituksia arvostetaan (joskus hyvän melodian, esityksen yms. kustannuksella).
Esim. Ranskassa on myös kova painotus sanoituksiin, kun taas englanninkielisessä musiikissa sanoitusten arvo liikkuu huomattavasti laajemmalla skaalalla. Leonard Cohen ja Patti Smith ovat julkaisseet runokirjoja ja Bob Dylania on tarjottu kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajaksi, mutta vastaavasti löytyy sellaisia kappaleita kuin "Tutti Frutti" ja "Yakety Yak", jotka ovat loistavia rock-sanoituksia mutta runoutta ne eivät ole, enkä myöskään voi esim. Beatlesin kappaleiden sanoituksia kovin ansiokkaina runoina pitää, mutta musiikin kanssa ne toimivat. Ja englanninkielisen runouden päätyminen kappaleiksi tuntuu olevan harvinaista (mieleen tulee vain pari Fugs-yhtyeen William Blake -sovitusta).
Omasta musiikinkuuntelustani voin sanoa että vaikka ihmisääni onkin suosikki-instrumenttini ja kuuntelen mielelläni hyvää laulua, niin minun on yleensä vaikeaa kuunnella sanoituksia. Joko sen laulun täytyy olla tosi selkeästi esillä (tyyliin Leevi and the Leavings tai They Might Be Giants) tai minun täytyy täysillä keskittyä kuuntelemaan niitä sanoja tai sitten lukea ne jostain tai mahdollisesti laulaa itse. Muussa tapauksessa en kuule niitä sanoja tai kuulen vain fragmentteina rivin sieltä toisen täältä, keskittyen täysin laulajan ääneen, ilmaisuun, esitystapaan jne. Tässä on se hyvä puoli että voin aika estoitta kuunnella laulua millä kielellä tahansa kun ei niillä sanoilla ole mitään väliä, mutta toisaalta minulta menee ohi sekalainen joukko arvostettuja artisteja jotka ovat arvostettuja juuri sanoitustensa vuoksi (ja kun Bob Dylanin levyiltä ottaa ne sanoitukset pois niin jäljelle ei jää paljoa mitään). Ja tietysti se, että sitä tulee kuunneltua kaikenlaista poliittisesti tai moraalisesti epäilyttävää materiaalia ja niiden suhteen ajoittain yllätyttyä että kas, toivottavasti Supo ei ratsaa levyhyllyäni.
Enkä ole ilmeisesti ainoa joka kuuntelee niitä sanoituksia fragmenttisesti, kyllähän tunnetusti mm. Bruce Springsteenin "Born in the USA"a pidetään kiihkoisänmaallisena ja Policen "Every Breath You Take"a ah-niin-romanttisena kappaleena...ja tämä lienee merkittävä ero sanoitusten ja runojen välillä, hyvä sanoitus voi myös olla sellainen joka toimii hetkessä, muutama osuva peräkkäinen sana riittää, muuten kokonaisuuksiin tarvitaan vain sen verran järkeä että laulaja kykenee esittämään sen uskottavasti. Ja tällöin banaalius toimii usein paremmin kuin liiallinen kunnianhimo.
"Tutti Frutti", "Yakety Yak", Hurriganesin "Get On" ja yleensäkin tuo 50-60-luvun rock'n'roll-perinne ovat ansioituneet tässä. Taannoin fiilistelin myös vaikkapa "This Girl's in Love With You" kappaleen parissa (Hildegard Knefin esittämänä), mutta erehdyin sitten myös lukemaan ne sanat ilman musiikkia, ja nehän ovat hirveää roskaa. Bowie toimii myös yllättävän hyvin, sanoituksensa ovat yleensä aika kryptisiä mutta niistä voi avoin kuulija saada koostettua tarpeeksi kuvastoa että tuntuu että tämä kappale kertoo juuri minusta. Ja kun Kylie Minoguella on tarjota kertosäkeenä "I should be so lucky" niin muihin säkeistöihin voi laittaa melkein mitä vaan, ei niillä ole väliä.
Niin, niitä tärkeitä kappaleita, ohessa kymmenen kappaleen valikoima aakkosjärjestyksessä. Osassa sanoitukseen on kiinnitetty huomiota, mutta mukana on myös pari joista en ole tähän mennessä vaivautunut selvittämään että mitä niissä oikein lauletaankaan...mutta Dannya lainatakseni "We don't need reason and we don't need logic/'cause we got feeling and we're damn proud of it".
Leonard Cohen - Joan of Arc
Eels - Lucky Day in Hell
Funkadelic - Mommy, What's a Funkadelic?
Daniel Johnston - Speeding Motorcycle
Mars - Helen Fordsdale
Pearls Before Swine - Riegal
Shaggs - My Pal Foot Foot
Sun Ra - The Bridge
Ultra Bra - Haikara
Young Marble Giants - Colossal Youth
Tärkeitä kirjoja en tässä listaa, hyvistä ehdokkaista on mainintoja pitkin blogia.
Aloin sitten pohtia eräänlaista ikuisuuskysymystä laulujen ja runojen suhteesta, onko hyvät laulun sanat runoutta? Ovatko ne hyvää runoutta? Ja toisinpäin, tuleeko runosta kuin runosta laulu?
Suomalaisessa kulttuurissa runouden ja laulun välinen ero on varmaankin poikkeuksellisen hämärä. Laulettu kansanrunous on ollut runsaana dokumentoitavissa ja myös myöhemmät muusikot ovat estoitta sovittaneet runoutta musiikkiin (Loirin Leino-levytyksistä 500 kg lihaa -yhtyeen post-punk-sovituksiin Kailaasta, Jylhästä ja Hellaakoskesta), ja mitattomuus ja riimittömyys eivät myöskään ole mikään este, kuten Chydenius ja Ultra Bra ovat osoittaneet. Siinä sivussa suomalaisessa musiikissa sanoituksilla on iso painoarvo, hyviä sanoituksia arvostetaan (joskus hyvän melodian, esityksen yms. kustannuksella).
Esim. Ranskassa on myös kova painotus sanoituksiin, kun taas englanninkielisessä musiikissa sanoitusten arvo liikkuu huomattavasti laajemmalla skaalalla. Leonard Cohen ja Patti Smith ovat julkaisseet runokirjoja ja Bob Dylania on tarjottu kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajaksi, mutta vastaavasti löytyy sellaisia kappaleita kuin "Tutti Frutti" ja "Yakety Yak", jotka ovat loistavia rock-sanoituksia mutta runoutta ne eivät ole, enkä myöskään voi esim. Beatlesin kappaleiden sanoituksia kovin ansiokkaina runoina pitää, mutta musiikin kanssa ne toimivat. Ja englanninkielisen runouden päätyminen kappaleiksi tuntuu olevan harvinaista (mieleen tulee vain pari Fugs-yhtyeen William Blake -sovitusta).
Omasta musiikinkuuntelustani voin sanoa että vaikka ihmisääni onkin suosikki-instrumenttini ja kuuntelen mielelläni hyvää laulua, niin minun on yleensä vaikeaa kuunnella sanoituksia. Joko sen laulun täytyy olla tosi selkeästi esillä (tyyliin Leevi and the Leavings tai They Might Be Giants) tai minun täytyy täysillä keskittyä kuuntelemaan niitä sanoja tai sitten lukea ne jostain tai mahdollisesti laulaa itse. Muussa tapauksessa en kuule niitä sanoja tai kuulen vain fragmentteina rivin sieltä toisen täältä, keskittyen täysin laulajan ääneen, ilmaisuun, esitystapaan jne. Tässä on se hyvä puoli että voin aika estoitta kuunnella laulua millä kielellä tahansa kun ei niillä sanoilla ole mitään väliä, mutta toisaalta minulta menee ohi sekalainen joukko arvostettuja artisteja jotka ovat arvostettuja juuri sanoitustensa vuoksi (ja kun Bob Dylanin levyiltä ottaa ne sanoitukset pois niin jäljelle ei jää paljoa mitään). Ja tietysti se, että sitä tulee kuunneltua kaikenlaista poliittisesti tai moraalisesti epäilyttävää materiaalia ja niiden suhteen ajoittain yllätyttyä että kas, toivottavasti Supo ei ratsaa levyhyllyäni.
Enkä ole ilmeisesti ainoa joka kuuntelee niitä sanoituksia fragmenttisesti, kyllähän tunnetusti mm. Bruce Springsteenin "Born in the USA"a pidetään kiihkoisänmaallisena ja Policen "Every Breath You Take"a ah-niin-romanttisena kappaleena...ja tämä lienee merkittävä ero sanoitusten ja runojen välillä, hyvä sanoitus voi myös olla sellainen joka toimii hetkessä, muutama osuva peräkkäinen sana riittää, muuten kokonaisuuksiin tarvitaan vain sen verran järkeä että laulaja kykenee esittämään sen uskottavasti. Ja tällöin banaalius toimii usein paremmin kuin liiallinen kunnianhimo.
"Tutti Frutti", "Yakety Yak", Hurriganesin "Get On" ja yleensäkin tuo 50-60-luvun rock'n'roll-perinne ovat ansioituneet tässä. Taannoin fiilistelin myös vaikkapa "This Girl's in Love With You" kappaleen parissa (Hildegard Knefin esittämänä), mutta erehdyin sitten myös lukemaan ne sanat ilman musiikkia, ja nehän ovat hirveää roskaa. Bowie toimii myös yllättävän hyvin, sanoituksensa ovat yleensä aika kryptisiä mutta niistä voi avoin kuulija saada koostettua tarpeeksi kuvastoa että tuntuu että tämä kappale kertoo juuri minusta. Ja kun Kylie Minoguella on tarjota kertosäkeenä "I should be so lucky" niin muihin säkeistöihin voi laittaa melkein mitä vaan, ei niillä ole väliä.
Niin, niitä tärkeitä kappaleita, ohessa kymmenen kappaleen valikoima aakkosjärjestyksessä. Osassa sanoitukseen on kiinnitetty huomiota, mutta mukana on myös pari joista en ole tähän mennessä vaivautunut selvittämään että mitä niissä oikein lauletaankaan...mutta Dannya lainatakseni "We don't need reason and we don't need logic/'cause we got feeling and we're damn proud of it".
Leonard Cohen - Joan of Arc
Eels - Lucky Day in Hell
Funkadelic - Mommy, What's a Funkadelic?
Daniel Johnston - Speeding Motorcycle
Mars - Helen Fordsdale
Pearls Before Swine - Riegal
Shaggs - My Pal Foot Foot
Sun Ra - The Bridge
Ultra Bra - Haikara
Young Marble Giants - Colossal Youth
Tärkeitä kirjoja en tässä listaa, hyvistä ehdokkaista on mainintoja pitkin blogia.
6.5.12
Raymond Carver - Rivi riviltä, lyönti lyönniltä
Taas kerran runoilija jonka ei-runollinen tuotanto on ennestään tuttua: Carverin novelleja olen lukenut nipun ja tämä runokokoelma nousi harkintaan Jennin taannoisen postauksen yhteydessä.
Tämän kirjan runot ovat näköjään valikoitu viidestä kokoelmasta, eli läpileikkaus runoudestaan, ja käännöksen tekijät ovat Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen.Kirjan lopussa on myös essee "Kirjoittamisesta" joka itsessään on jo lukemisen arvoinen novellien ystävälle.
Niin, ne runot. Novellinsa ovat jo hyvin suorasanaisia ja minimalistisiakin, ja samalla linjalla pysyvät runot, ei kikkailua eikä sen kummempia selityksiä, ja näissäkin tarina, tilanne tai henkilöt ovat tärkeitä. Omaelämäkerrallista aineistoa tunnutaan käsittelevän enemmän ja suoremmin (Carverin oman elämän henkilöitä ja tapahtumia vilahtelee nimiltä ja faktoilta mainittuna), toisaalta toivon että mukana on myös fiktiota tai liioittelua, ja tavallaan nämä ovat mininovelleja joissa rivit eivät vain jatku tasaisesti sivun oikeaan reunaan, ja minimalistisuuden ja koon vaatimuksesta se mitä novelleissa ei ollut tarpeen sanoa täytyy sanoa näissä ääneen.
Itse asiassa monista näistä tuli mieleen blogitekstit :)
En tiedä olvatko nämä runot jossain aikajärjestyksessä tms., jonkinlaisia yhteisiä teemoja näkyi perättäisissä runoissa ja pohdin mahtoiko se olla suomentajien valintaa vai oliko kirjoittajalla itsellään ajoittaisia takertumisia aiheisiin jolloin kuolemaa tai rakkautta tai jotain vastaavaa piti pyöritellä usean runon verran.
Puhelinkoppi (ote)
Nainen lyyhistyy puhelinkopin lattialle, nyyhkyttää
luuriin. Esittää kysymyksen,
toisenkin, itkee taas.
Hänen kumppaninsa, vanhempi kaveri farkuissaan
ja puserossaan, seisoskelee
ja odottaa vuoroaan päästä puhumaan, ja itkemään.
Nainen ojentaa miehelle luurin.
Hetken verran he ovat yhdessä
ahtaassa kopissa, miehen kyynelet
sekoittuvat naisen kyyneliin. Sitten
nainen siirtyy auton luo, nojailee
puskuriin. Ja kuuntelee
kuinka mies sopii järjestelyistä.
Katselen heitä autostani.
Minullakaan ei ole kotona puhelinta.
Istuskelen ratin takana,
polttelen, odotan päästäkseni
sopimaan omista järjestelyistäni. Hetikohta
mies lopettaa puhelun. Tulee ulos ja kuivaa kasvonsa.
He menevät autoon ja istuvat
suljettujen ikkunoiden takana.
Ikkunat huurtuvat kun
nainen nojautuu miestä vasten ja tämä kietoo
kätensä naisen hartioiden ympäri.
Julkista surutyötä tuossa tukahduttavassa tilassa.
Tämän kirjan runot ovat näköjään valikoitu viidestä kokoelmasta, eli läpileikkaus runoudestaan, ja käännöksen tekijät ovat Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen.Kirjan lopussa on myös essee "Kirjoittamisesta" joka itsessään on jo lukemisen arvoinen novellien ystävälle.
Niin, ne runot. Novellinsa ovat jo hyvin suorasanaisia ja minimalistisiakin, ja samalla linjalla pysyvät runot, ei kikkailua eikä sen kummempia selityksiä, ja näissäkin tarina, tilanne tai henkilöt ovat tärkeitä. Omaelämäkerrallista aineistoa tunnutaan käsittelevän enemmän ja suoremmin (Carverin oman elämän henkilöitä ja tapahtumia vilahtelee nimiltä ja faktoilta mainittuna), toisaalta toivon että mukana on myös fiktiota tai liioittelua, ja tavallaan nämä ovat mininovelleja joissa rivit eivät vain jatku tasaisesti sivun oikeaan reunaan, ja minimalistisuuden ja koon vaatimuksesta se mitä novelleissa ei ollut tarpeen sanoa täytyy sanoa näissä ääneen.
Itse asiassa monista näistä tuli mieleen blogitekstit :)
En tiedä olvatko nämä runot jossain aikajärjestyksessä tms., jonkinlaisia yhteisiä teemoja näkyi perättäisissä runoissa ja pohdin mahtoiko se olla suomentajien valintaa vai oliko kirjoittajalla itsellään ajoittaisia takertumisia aiheisiin jolloin kuolemaa tai rakkautta tai jotain vastaavaa piti pyöritellä usean runon verran.
Puhelinkoppi (ote)
Nainen lyyhistyy puhelinkopin lattialle, nyyhkyttää
luuriin. Esittää kysymyksen,
toisenkin, itkee taas.
Hänen kumppaninsa, vanhempi kaveri farkuissaan
ja puserossaan, seisoskelee
ja odottaa vuoroaan päästä puhumaan, ja itkemään.
Nainen ojentaa miehelle luurin.
Hetken verran he ovat yhdessä
ahtaassa kopissa, miehen kyynelet
sekoittuvat naisen kyyneliin. Sitten
nainen siirtyy auton luo, nojailee
puskuriin. Ja kuuntelee
kuinka mies sopii järjestelyistä.
Katselen heitä autostani.
Minullakaan ei ole kotona puhelinta.
Istuskelen ratin takana,
polttelen, odotan päästäkseni
sopimaan omista järjestelyistäni. Hetikohta
mies lopettaa puhelun. Tulee ulos ja kuivaa kasvonsa.
He menevät autoon ja istuvat
suljettujen ikkunoiden takana.
Ikkunat huurtuvat kun
nainen nojautuu miestä vasten ja tämä kietoo
kätensä naisen hartioiden ympäri.
Julkista surutyötä tuossa tukahduttavassa tilassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)