Tammikuussa tuli luettua taas sekalainen nippu muitakin kirjoja kuin puhutut runokirjat (pois on jätetty myös joitain sarjakuvia jotka olen lukenut aiemmin ja nyt uudestaan).
Graham Greene - Tädin kanssa maailmalla
Josephine Tey - The Franchise Affair
Francois Mauriac - Käärmesolmu
Leena Krohn - Ihmisen vaatteissa
Dino Buzzati - Tataariaro
Maria Gripe - Salaisuus varjossa
Yasunari Kawabata - Beauty and Sadness
L. Frank Baum - Ozin prinsessa
Volter Kilpi - Parsifal
Gillian Cross - The Demon Headmaster
Veikko Huovinen - Hamsterit
Mika Waltari - Aiotko kirjailijaksi?
Kakuzo Okakura - Kirja teestä
Carla Speed McNeil - Finder: The Voice
Pauli Kallio & Ville Pirinen - Ornette Birks Makkonen ja musiikkiterapeutin omatunto
Bryan Lee O'Malley - Scott Pilgrim 3
Samalla myös osallistuttiin muutamiin lukuhaasteisiin. Ihmisen vaatteissa (eli tutummin Pelikaanimies) oli huudettu luettavaksi Morren itsenäisyyspäivähaasteeseen ja Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen kuittaan kolme brittiä (Greene, Tey, Cross), yhden ranskalaisen (Mauriac), yhden italialaisen (Buzzati) ja yhden ruotsalaisen (Gripe). Ja lasketaankohan tuo Hamsterit Sallan Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haasteeseen, vaikka sille onkin leimallista että päähenkilöt eivät liikoja työtä tee...
Myös Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen sai hyviä pohjustuksia (Krohn, Gripe, Baum, Cross) mutta haaste alkaa vasta Runebergin päivänä...
Alkaessani pohtia huomaan tämän kuun fiktioissa tiettyä yhtenäistä teemaa, melkein kaikissa kirjoissa päähenkilö elää hyvin tasaista ja rutinoitunutta elämää, joka sitten järkkyy poikkeuksellisen tapahtuman tai henkilön vuoksi. Usein muutos on hyväksi mutta se voi johtaa myös traagisempiin lopputuloksiin (Kawabata) tai sen siunauksellisuudesta voi olla monta mieltä (Greene). Ja Buzzatilla rutinoituneeseen elämään kaivataan kiihkeästi muutosta mutta tuleeko se ja missä muodossa...
31.1.12
27.1.12
Jenni Haukio - Sinä kuulet sen soiton
Ina mainitsi bloganneensa aikoinaan nyttemmin uudella tavalla ajankohtaisen kirjoittajan runokokoelmasta, joten päätin minäkin katsoa josko kirjastosta löytyisi. Löytyi ja luin.
En tiedä leimaako koko tuotantoaan yhtä vahva yhtenäinen teema vai onko tämä jonkinlainen erikoisuus, keskittyminen luontorunoihin ja nimenomaan saaristoon. Lajityyppiin sopivasti myös vuodenajat näyttelevät merkittävää roolia ja osioiden niminä on mm. Huhtikuu, Lokakuu ja Suvivirsi. Siellä täällä on sitten leikkauksia muihin tilanteisiin mutta pääosassa tässä on meri ja saaristoluonto, ja toki se on hyvin kiitollinen päähenkilö ja tässäkin tulee eläväksi.
Haukiolla on myös verbaliikka hallussa, meheviä sanoja jäi makustelemaan pitempäänkin. Mutta Inan tapaan joudun tunnustamaan että en minä tästä kovin paljoa silti saa irti, yksittäiset kuvat tulevat ja menevät mutta ei tästä mitään oikein jää mieleen. Jotenkin merkillisesti teoksen antoisin osuus oli sen sisällysluettelo, siellä pääsi nautiskelemaan siitä Haukion sanankäytöstä ilman että niiden sanojen tarvitsi merkitä mitään.
Siinä sivussa tuli sitten myös pohdittua että on hieman häiritsevää tuntea runoilijoita edes siinä määrin kuin minä Haukiota ja puolisoaan olen mediassa nähnyt. Puhtaan fiktion kirjoittajat kykenee erottamaan teoksistaan (ainakin yleensä) ja toisaalta faktuaalisemmat kirjoittajat, elämäkerrat ja esseet ovat suhteessa kirjailijaansa selkeitä, mutta mites ne runot, henkilökohtaiset mutta kaunokirjalliset.
Kumpi on parempi, se että tuntee tekijät wikipedia-artikkelien tasolla vai tarkemmin? Nyt tässä tuli aika ajoin hieman voyeuristinen olo että kun Haukio kirjoittaa "sinä" niin mieleen tulee Niinistö ja omat mielleyhtymät tästä mikä ei varmaankaan ollut haettu vaikutus...siitä huolimatta että olen täysin tietoinen että "sinä" voi tarkoittaa jotakuta ihan muuta tai olla vaikka täysi yleinen personoimaton "sinä".
Haluaisin antaa
sanomalehden, jossa painomuste vielä kuivuu
jossa sanojen ja kuvien syntyä on mahdollista seurata todeksi,
sellaiseksi johon voi luottaa
puhua eteenpäin.
Haluaisin antaa
koivupuun valoa ja kylpytakkiin kietoutuvaa puhdasta naurua,
yhtä vilpitöntä kuin
nälkäinen lapsi, haarukka, kivitasku, maariankämmekän arka kukinto
jos kykenisin siihen -
En tiedä leimaako koko tuotantoaan yhtä vahva yhtenäinen teema vai onko tämä jonkinlainen erikoisuus, keskittyminen luontorunoihin ja nimenomaan saaristoon. Lajityyppiin sopivasti myös vuodenajat näyttelevät merkittävää roolia ja osioiden niminä on mm. Huhtikuu, Lokakuu ja Suvivirsi. Siellä täällä on sitten leikkauksia muihin tilanteisiin mutta pääosassa tässä on meri ja saaristoluonto, ja toki se on hyvin kiitollinen päähenkilö ja tässäkin tulee eläväksi.
Haukiolla on myös verbaliikka hallussa, meheviä sanoja jäi makustelemaan pitempäänkin. Mutta Inan tapaan joudun tunnustamaan että en minä tästä kovin paljoa silti saa irti, yksittäiset kuvat tulevat ja menevät mutta ei tästä mitään oikein jää mieleen. Jotenkin merkillisesti teoksen antoisin osuus oli sen sisällysluettelo, siellä pääsi nautiskelemaan siitä Haukion sanankäytöstä ilman että niiden sanojen tarvitsi merkitä mitään.
Siinä sivussa tuli sitten myös pohdittua että on hieman häiritsevää tuntea runoilijoita edes siinä määrin kuin minä Haukiota ja puolisoaan olen mediassa nähnyt. Puhtaan fiktion kirjoittajat kykenee erottamaan teoksistaan (ainakin yleensä) ja toisaalta faktuaalisemmat kirjoittajat, elämäkerrat ja esseet ovat suhteessa kirjailijaansa selkeitä, mutta mites ne runot, henkilökohtaiset mutta kaunokirjalliset.
Kumpi on parempi, se että tuntee tekijät wikipedia-artikkelien tasolla vai tarkemmin? Nyt tässä tuli aika ajoin hieman voyeuristinen olo että kun Haukio kirjoittaa "sinä" niin mieleen tulee Niinistö ja omat mielleyhtymät tästä mikä ei varmaankaan ollut haettu vaikutus...siitä huolimatta että olen täysin tietoinen että "sinä" voi tarkoittaa jotakuta ihan muuta tai olla vaikka täysi yleinen personoimaton "sinä".
Haluaisin antaa
sanomalehden, jossa painomuste vielä kuivuu
jossa sanojen ja kuvien syntyä on mahdollista seurata todeksi,
sellaiseksi johon voi luottaa
puhua eteenpäin.
Haluaisin antaa
koivupuun valoa ja kylpytakkiin kietoutuvaa puhdasta naurua,
yhtä vilpitöntä kuin
nälkäinen lapsi, haarukka, kivitasku, maariankämmekän arka kukinto
jos kykenisin siihen -
15.1.12
Heidi Rundgren - Syntymä
Tämänkertaisen kirjan sain postissa, HeidiR lähetti kappaleen BoD-julkaistua kokoelmaansa ja nyt olen pikkuhiljaa lueskellut sitä.
Ensimmäinen havainto kirjasta oli tietynlainen haikumaisuus. Rakenteellisesti muotoa ei käytetä, mutta suuri osa runoista on varsin tiiviitä ja lyhyitä, monissa löytyy viittaus vuodenaikaan ja myös tyypillinen jukstapositio tai näkökulman siirros. Käytetyssä kuvastossa näkyy kyllä myös viittauksia itämaisuuteen ja zeniin (ja kirjoittajan blogia vilkaisemalla huomasin Ryokanin Suuren hupsun olevan tuttu).
Toinen havainto oli, että runoista löytyi hyvin miellyttävä rytmi. Mitta on vapaa ja välimerkkejä ei käytetä mutta puolihuomaamatta aloin lukea kirjaa ääneen.
Kolmas havainto oli, että vaikka abstrakteina sanoina toimiikin niin figuratiivisuuden kanssa on ongelmia: huomattava osa niistä hetkien kokemuksista jäi minulle valitettavan vieraiksi. Joissain kohdissa tuli mieleen että ehkä se tiukkaan haikumuotoon sitoutuminen olisikin ollut ajoittain parempi, se olisi rajoittanut käytettävissä olevia elementtejä, ja kirjasta löytyy esim. pari kiinnostavaa parisäettä.
Aiemmin mainitsin jo taipumuksesta lukea runoja sarjallisesti, ja tässä se tapa johtaa pari kertaa väärille jäljille. Kuten sanottu, vuodenaikaviittauksia käytetään paljon (ja kannen kuvatkin ovat leimallisesti talvisia, osuva lukuajankohta siis), ja jos kahden kylmyyttä ja jäätä korostavan runon välissä on runo, joka alkaa "malmijuna vyöryy pohjoiseen", niin sen päättyessä "istun heinien keskellä/hyttysten syötävänä" ainakin tämän lukijan ajatukset ovat täysin muunlaisessa ympäristössä. Varsinkin kun tuota edeltäneet rivit ovat kuvanneet rakennuksen sisätiloja...rinnastus tuokin on mutta tässä havaintojen välille ei muodostu yhteyttä.
On toki niitä osumiakin, oivalluksia, toimivia kuvauksia, heränneitä ajatuksia, ja kirjan lukeminen yksittäisten runojen kokoelmana antaa kyllä hyviä löytöjä vaikka me kokonaisuuksiin ja sarjallisuuteen taipuvaiset lukijat näemmekin vielä parantamisen varaa...
Ei
seison kumisaappaissa niityllä
kuusissa on vihreää pimeyttä
keltaisia lehtiä maassa
pihlajanmarjat ovat sammuneet
kaarna tuijottaa minua
sinä sanoit ei
sormiani palelee
joka hetki on pimeämpää
en näe polkua ruohikossa
koivu yrittää syleillä
yksinäistä pihavaloa
Ensimmäinen havainto kirjasta oli tietynlainen haikumaisuus. Rakenteellisesti muotoa ei käytetä, mutta suuri osa runoista on varsin tiiviitä ja lyhyitä, monissa löytyy viittaus vuodenaikaan ja myös tyypillinen jukstapositio tai näkökulman siirros. Käytetyssä kuvastossa näkyy kyllä myös viittauksia itämaisuuteen ja zeniin (ja kirjoittajan blogia vilkaisemalla huomasin Ryokanin Suuren hupsun olevan tuttu).
Toinen havainto oli, että runoista löytyi hyvin miellyttävä rytmi. Mitta on vapaa ja välimerkkejä ei käytetä mutta puolihuomaamatta aloin lukea kirjaa ääneen.
Kolmas havainto oli, että vaikka abstrakteina sanoina toimiikin niin figuratiivisuuden kanssa on ongelmia: huomattava osa niistä hetkien kokemuksista jäi minulle valitettavan vieraiksi. Joissain kohdissa tuli mieleen että ehkä se tiukkaan haikumuotoon sitoutuminen olisikin ollut ajoittain parempi, se olisi rajoittanut käytettävissä olevia elementtejä, ja kirjasta löytyy esim. pari kiinnostavaa parisäettä.
Aiemmin mainitsin jo taipumuksesta lukea runoja sarjallisesti, ja tässä se tapa johtaa pari kertaa väärille jäljille. Kuten sanottu, vuodenaikaviittauksia käytetään paljon (ja kannen kuvatkin ovat leimallisesti talvisia, osuva lukuajankohta siis), ja jos kahden kylmyyttä ja jäätä korostavan runon välissä on runo, joka alkaa "malmijuna vyöryy pohjoiseen", niin sen päättyessä "istun heinien keskellä/hyttysten syötävänä" ainakin tämän lukijan ajatukset ovat täysin muunlaisessa ympäristössä. Varsinkin kun tuota edeltäneet rivit ovat kuvanneet rakennuksen sisätiloja...rinnastus tuokin on mutta tässä havaintojen välille ei muodostu yhteyttä.
On toki niitä osumiakin, oivalluksia, toimivia kuvauksia, heränneitä ajatuksia, ja kirjan lukeminen yksittäisten runojen kokoelmana antaa kyllä hyviä löytöjä vaikka me kokonaisuuksiin ja sarjallisuuteen taipuvaiset lukijat näemmekin vielä parantamisen varaa...
Ei
seison kumisaappaissa niityllä
kuusissa on vihreää pimeyttä
keltaisia lehtiä maassa
pihlajanmarjat ovat sammuneet
kaarna tuijottaa minua
sinä sanoit ei
sormiani palelee
joka hetki on pimeämpää
en näe polkua ruohikossa
koivu yrittää syleillä
yksinäistä pihavaloa
9.1.12
Carla Speed McNeil - Finder: The Rescuers
"If there are too many of anything, it's the girls you have to kill."
Pitäisi niistä runoistakin kirjoittaa, mutta jatketaan näillä "tämä kirja on minusta jäänyt liian vähälle huomiolle" höpinöillä.
Sallan blogissa myös erinomaisen Tuhman rotan tarinan yhteydessä linkitettiin Comics Worth Reading -blogin must-read-klassikkolista joka onkin varsin mainio läpileikkaus englanninkielisen sarjakuvan ansiokkaisiin teoksiin (ainoa ei-englanninkielinen sarjakuva listalla on Satrapin Persepolis, eli muun maailman kattamisessa on vielä puutteita).
Listan sarjakuvista Carla Speed McNeilin Finder on varmaan niitä vähemmän tunnettuja, suomeksi sitä ei ole käännetty lainkaan ja englanniksikin se on ollut aika pienen piirin intoilun kohde (huomattava osa intoilijoista on kuitenkin muita sarjakuvantekijöitä, kriitikoita tai muita sarjisten suurkuluttajia). Kyseessä on myös alusta lähtien ollut omakustannesarjakuva, joskin nyttemmin isompi firma Dark Horse on alkanut levittää kokooma-albumeja, joten niiden saatavuus on parantunut.
Finderiä luonnehditaan yleensä ”aboriginaali-scifiksi”, epämääräisessä tulevaisuudessa seikkaillaan ja kaikenlaisia merkillisiä teknisiä vimpaimia löytyy mutta pääpaino on enemmän ihmisten ja kulttuurien kuvauksessa. Suuressa osassa tarinoita tapahtumapaikkana on Anvardin valtava kaupunki, jossa klaanit (laajat perheet jotka ovat erikoistuneet tietyille osa-alueille koulutuksen, geenimanipulaation ja eugeniikan avulla) pitävät hallussaan taloudellista ja poliittista valtaa ja klaanien ulkopuoliset yrittävät sitten sinnitellä miten pystyvät. Kaupunkien ulkopuolella taas asuu lukuisia nomadisia heimoyhteiskuntia, joista toki vaeltaa ihmisiä myös kaupunkeihin.
Sarjan päähenkilö Jaeger on yksi näistä nomadiheimolaisista ja finder, eräänlainen sekoitus vakoojaa, varasta, salapoliisia ja mitä milloinkin tarvitaan. Hahmona eräänlainen sekoitus Nuuskamuikkusta ja miespuolista Modesty Blaisea, ja nimihenkilön asemasta huolimatta ei ole aina kovinkaan merkittävässä asemassa itse tarinassa (mm. Voice-tarinassa esiintyy vain muistoissa, ajatuksissa ja puheissa, varsinaisissa tapahtumissa ei ole paikalla kertaakaan, ja Mystery Datessa näkyy vain ohimennen kameo-roolissa). Muita tärkeitä henkilöitä on jonkin verran tarinasta tarinaan, joskin moni tarina on luettavissa myös itsenäisenä kokonaisuutena, esim. Grosvenorin perheen eri jäsenet esiintyvät useassa tarinassa ja myöhemmissä on hyvä olla jonkinlainen käsitys mistä aiemmissa on tapahtunut.
Sekä piirrostyyliltään että kerrontatavaltaan Finder muistuttaa aika paljon Gilbert Hernandezin Palomar-sarjakuvia, paikka paikoin yleensä realistinen kuvitus voi mennä hyvinkin abstraktiksi ja kerronnassa myös harrastetaan nopeita siirtymiä tilanteesta toiseen ja paljon kerrotaan vain vihjaamalla. Lisäksi kun scifiä tehdään niin tekijä sirottelee aika vapaalla kädellä kaikenlaisia merkillisiä (yleensä kuitenkin mietittyjä) yksityiskohtia maailmasta, kulttuureista jne. joilla saattaa olla juonen kannalta relevanssia tai sitten ne ovat siellä kuvaamassa sitä maailmaa. Tästä johtuen Finder ei ole aina kovinkaan helppoa luettavaa, ja joillekin epämääräisyys voi käydä liian raskaaksi. Kirjoissa on takana tekijän varsin runsas kommenttilista jossa huomauttelee yksityiskohdista, puhuu tekoprosessista, antaa taustoja tai ihan vain kommentoi tapahtumia. Näiden kommenttien runsautta on arvosteltukin koska se on aika selkeä rikkomus ”show, don’t tell” -sääntöä vastaan mutta ne sarjakuvat ovat luettavissa kyllä ilmankin kommentteja (silloin saa vain tottua olemaan hämmentyneempi).
Kuten sanottu, yksittäiset tarinat ovat varsin itsenäisiä kokonaisuuksia, ja koska siinä ensimmäisessä kaaressa Sin-Eater näkyy että tekijä on vielä kehittymässä, kannattaa harkita johonkin myöhempään osaan hyppäämistä. Moni mainitsee suosikkitarinakseen kolmannen, Talismanin, joka kertoo bibliofiliasta ja lapsuudesta ja johon kirjojenrakastajien on yleensä helppo samaistua...
Oma suosikkini on toinen lapsia käsittelevä tarina, myöhempi rikosdraama The Rescuers (varsinainen dekkari se ei ole, koska kuka rikoksen teki ei ole loppujen lopuksi kovinkaan tärkeää). Anvardin klaanien väliset poliittiset juonittelut ovat johtaneet siihen että esim. kidnappaukset ovat arkipäiväistyneet ja vaikka ovatkin nimellisesti toki yhä rikoksia, korruption rutiini on asettanut niille omia toimintatapojaan. Mutta tietenkään asiat eivät aina mene hyvin, ja tästä alkaa tarinamme, joka on uudelleensovitus kuuluisasta Lindbergh Babyn tapauksesta. Samaan aikaan kidnapatun lapsen perheen tiluksilla asuvan nomadiheimon nainen synnyttää kaksoset, mikä heimon tapojen mukaan on tabu, ja tästä toki seuraa lisää mielipahaa, kyyneliä ja kulttuurien ja yhteiskuntaluokkien välisiä konflikteja ilman helppoja vastauksia.
Teoksen nimi on myös ristiriitainen, ja sen viittaus lastenkirjaan ja elokuvaan joka suomeksi tunnetaan paremmin nimellä Pelastuspartio Bernard ja Bianca on kuulemma alunperin toiminut tarinan inspiraationa. Siteeratakseni paroni Manavelinia: "Horrible, false - In each and every one, the whole world turns upside down to help one child, just one, as if there is only one child in need, as if horrible things don't happen every day that no one does a damned thing about, that the legal system inadvertently defend."
4.1.12
Muriel Spark - The Prime of Miss Jean Brodie
En varsinaisesti suunnitellut osallistuvani Karoliinan julistamaan Totally British -haasteeseen mutta kun aloin laskea minkä verran niitä kirjoja on tullut luettua, niin huomasin aika monen kategorian täyttyvän kevyesti, ja että aiemmassa merkinnässä lasketuista viime vuonna luetuista kirjoista melkein kaikki kirjat, joiden alkukieli on englanti, tulevat Brittein saarilta. Pitäisi varmaan niitä jenkkejäkin vähän lukea...
Mutta niinpä on hyvä hetki esitellä kirjailija jolla olisin voinut kattaa kokonaan alahaasteet "Modern female writers" ja "Maybe British, never English", skotlantilainen Muriel Spark. Ensimmäiseen kirjaansa, tuohon otsikon Miss Jean Brodieen, tutustuin melko tarkkaan kaksi vuotta sitten ja tässä välissä olen sitten lukenut yhteensä kymmenen romaaniaan. Suomennettuhan niitä on vain yksi, Mandelbaumin portti joskus vuosia sitten, ja sitä en ole lukenut...
Kirjasta oli joskus jossain nettikeskustelussa puhetta, se tuntui jakavan mielipiteitä aika voimakkaasti, häiritsevinä seikkoina pidettiin mm. ahkeraa siirtymistä ajassa edestakaisin (aikuinen kertoja Sandy kertoo tarinaa omista kouluajoistaan), varsin ekonomista ja toisteista kieltä ja sitä että "Miss Jean Brodie is a bitch".
Ominaisuudet ovat Sparkille tyypillisiä: kirjoissa viitataan usein tuleviin ja menneisiin tapahtumiin, ja tarinan kliimaksikin saatetaan hyvin esitellä ensi kerran jo sivulla kaksi, mutta viitteet ovat aina vain vihjeitä. Kieli on aika suoraviivaista, hallitun kevyttä ja dialogivetoista, joskin toistoa on niissä muissa kirjoissa vähemmän (pöntömmällekin lukijalle tulee kyllä hyvin selväksi että Miss Jean Brodie is in her prime, se muistetaan mainita monta kertaa).
Ja kirjojen henkilöt ovat usein varsin eksentrisiä ja monet myös aika epämiellyttäviä. Miss Jean Brodie on skotlantilaisen koulun opettaja 30-luvulla, joka valikoi oppilaistaan eliittijoukon joiden yksityisopetukseen kuuluu mm. klassillisia taiteita ja Mussolinia, ja joita käytetään välikappaleina Brodien lemmensuhteessa toiseen opettajaan...toisissa kirjoissa löytyy sitten mm. abbedissa jonka toiminta pohjautuu vapaasti Richard Nixoniin Watergate-skandaalissa, krooninen valehtelija joka haluaa esteettisesti kiinnostavan murhan uhriksi ja näyttelijätär jonka julkisuuskuva uhkaa turmeltua puolison pahanilkisen itsemurhan vuoksi (on siellä mukavampiakin hahmoja joukossa).
Sparkin kirjoista on usein aika vaikea selittää hyvin mistä ne kertovat, mutta yritetään. The Prime of Miss Jean Brodie kertoo pienestä joukosta skotlantilaisen koulun oppilaita ja näiden opettajasta joka on valikoinut suosikkinsa tähän tiiviiseen joukkoon. Se kertoo myös hieman politiikasta ja yhteiskunnasta laajemminkin, ja erityisesti se kertoo allegorisesti predestinaatio-opin ja vapaan tahdon (ja sitä myötä myös kalvinismin ja katolisuuden) teologisesta ristiriidasta.
Allegorioita esiintyy muissakin kirjoissa, esim. se Watergaten sijoittaminen englantilaiseen nunnaluostariin tai kaksi eri versiota Jobin kirjasta (toisessa päähenkilö alkaa kuulla kirjoituskoneen nakutusta ja pätkiä omasta elämästään kuin ne olisivat kirja, toisessa päähenkilöä epäillään osalliseksi vaimonsa tekemiin terroristi-iskuihin..."mitä tekemistä noilla on Jobin kirjan kanssa", kysytte, ja minä sanon että lukekaa The Comforters ja The Only Problem).
Minusta Muriel Sparkin romaanit ovat aika lähellä täydelliselle kirjalle asettamiani toivomuksia: ne ovat 150-200 sivua pitkiä, omalaatuisille henkilöille sattuu omalaatuisia asioita (tyylilajina nyrjähtänyt realismi) ja kirjoitustyyli on kevyt mutta sisällössä riittää myös pureksittavaa.
Ohessa lista lukemistani, boldatut ovat ne joita erityisesti suosittelen mutta huonoa Sparkia en ole vielä lukenut.
The Prime of Miss Jean Brodie
Memento Mori
The Public Image
The Abbess of Crewe
The Comforters
The Girls of Slender Means
Loitering with Intent
Symposium
The Only Problem
The Driver's Seat
The Prime of Miss Jean Brodiesta on ilmeisesti tehty myös kehuttu elokuva, nimiosassa Maggie Smith (en ole nähnyt) ja The Public Image taas inspiroi John Lydonin Sex Pistolsin jälkeisen yhtyeen nimeämisessä.
Mutta niinpä on hyvä hetki esitellä kirjailija jolla olisin voinut kattaa kokonaan alahaasteet "Modern female writers" ja "Maybe British, never English", skotlantilainen Muriel Spark. Ensimmäiseen kirjaansa, tuohon otsikon Miss Jean Brodieen, tutustuin melko tarkkaan kaksi vuotta sitten ja tässä välissä olen sitten lukenut yhteensä kymmenen romaaniaan. Suomennettuhan niitä on vain yksi, Mandelbaumin portti joskus vuosia sitten, ja sitä en ole lukenut...
Kirjasta oli joskus jossain nettikeskustelussa puhetta, se tuntui jakavan mielipiteitä aika voimakkaasti, häiritsevinä seikkoina pidettiin mm. ahkeraa siirtymistä ajassa edestakaisin (aikuinen kertoja Sandy kertoo tarinaa omista kouluajoistaan), varsin ekonomista ja toisteista kieltä ja sitä että "Miss Jean Brodie is a bitch".
Ominaisuudet ovat Sparkille tyypillisiä: kirjoissa viitataan usein tuleviin ja menneisiin tapahtumiin, ja tarinan kliimaksikin saatetaan hyvin esitellä ensi kerran jo sivulla kaksi, mutta viitteet ovat aina vain vihjeitä. Kieli on aika suoraviivaista, hallitun kevyttä ja dialogivetoista, joskin toistoa on niissä muissa kirjoissa vähemmän (pöntömmällekin lukijalle tulee kyllä hyvin selväksi että Miss Jean Brodie is in her prime, se muistetaan mainita monta kertaa).
Ja kirjojen henkilöt ovat usein varsin eksentrisiä ja monet myös aika epämiellyttäviä. Miss Jean Brodie on skotlantilaisen koulun opettaja 30-luvulla, joka valikoi oppilaistaan eliittijoukon joiden yksityisopetukseen kuuluu mm. klassillisia taiteita ja Mussolinia, ja joita käytetään välikappaleina Brodien lemmensuhteessa toiseen opettajaan...toisissa kirjoissa löytyy sitten mm. abbedissa jonka toiminta pohjautuu vapaasti Richard Nixoniin Watergate-skandaalissa, krooninen valehtelija joka haluaa esteettisesti kiinnostavan murhan uhriksi ja näyttelijätär jonka julkisuuskuva uhkaa turmeltua puolison pahanilkisen itsemurhan vuoksi (on siellä mukavampiakin hahmoja joukossa).
Sparkin kirjoista on usein aika vaikea selittää hyvin mistä ne kertovat, mutta yritetään. The Prime of Miss Jean Brodie kertoo pienestä joukosta skotlantilaisen koulun oppilaita ja näiden opettajasta joka on valikoinut suosikkinsa tähän tiiviiseen joukkoon. Se kertoo myös hieman politiikasta ja yhteiskunnasta laajemminkin, ja erityisesti se kertoo allegorisesti predestinaatio-opin ja vapaan tahdon (ja sitä myötä myös kalvinismin ja katolisuuden) teologisesta ristiriidasta.
Allegorioita esiintyy muissakin kirjoissa, esim. se Watergaten sijoittaminen englantilaiseen nunnaluostariin tai kaksi eri versiota Jobin kirjasta (toisessa päähenkilö alkaa kuulla kirjoituskoneen nakutusta ja pätkiä omasta elämästään kuin ne olisivat kirja, toisessa päähenkilöä epäillään osalliseksi vaimonsa tekemiin terroristi-iskuihin..."mitä tekemistä noilla on Jobin kirjan kanssa", kysytte, ja minä sanon että lukekaa The Comforters ja The Only Problem).
Minusta Muriel Sparkin romaanit ovat aika lähellä täydelliselle kirjalle asettamiani toivomuksia: ne ovat 150-200 sivua pitkiä, omalaatuisille henkilöille sattuu omalaatuisia asioita (tyylilajina nyrjähtänyt realismi) ja kirjoitustyyli on kevyt mutta sisällössä riittää myös pureksittavaa.
Ohessa lista lukemistani, boldatut ovat ne joita erityisesti suosittelen mutta huonoa Sparkia en ole vielä lukenut.
The Prime of Miss Jean Brodie
Memento Mori
The Public Image
The Abbess of Crewe
The Comforters
The Girls of Slender Means
Loitering with Intent
Symposium
The Only Problem
The Driver's Seat
The Prime of Miss Jean Brodiesta on ilmeisesti tehty myös kehuttu elokuva, nimiosassa Maggie Smith (en ole nähnyt) ja The Public Image taas inspiroi John Lydonin Sex Pistolsin jälkeisen yhtyeen nimeämisessä.
3.1.12
Risto Kormilainen - Gospel
Uusi vuosi, uudet kirjat. Tällä kertaa on käteen tarttunut Risto Kormilaisen kirja Gospel (1995).
Kormilaisen kerrotaan takakannessa olevan suomussalmelainen pappi, ja se myös näkyy runojen aihepiireissä: maaseudun ja pienen paikkakunnan tunnelmia ja uskonnollista kuvastoa käytetään lyhyissä ja tiiviissä runoissa.
Tämä on vahvasti havainnoivaa runoa, sekä ympäristöstä että ihmisistä siinä. Aika moni niistä havainnoista kyllä menee myös ainakin minulta ohi, monta kertaa päädyin ihmettelemään että mitäköhän tässäkin nyt taas oikein sanotaan. Toisaalta mukana on myös muutamia aforisminomaisia oivalluksia, ja niissä hämärämmissäkin runoissa nousee siellä täällä mielenkiintoisia kuvia joita jää pureskelemaan pitemmäksikin aikaa (synnitön kaivinkone ja mies jonka päässä oleva rautanaula on antenni...).
Huomattava osa teksteistä tuntui sijoittuvan talveen, siinä määrin että pikkuisen häiritsi jos johonkin muuhun vuodenaikaan viitattiin. Vaikka näitä pitäisikin ehkä tarkastella yksittäisinä niin minä puoliautomaattisesti tapaan lukea runoihin sarjallisuutta...
Silmiin pisti muutamassa runossa näkynyt tapa käyttää &-merkkiä, sitä en muista kovinkaan usein nähneeni runoudessa tai proosassa, ainakaan tekstissä joka ei muuten kikkaile välimerkkien kanssa.
Lossi ei enää kulje
se on jäätynyt lahdelle
se näyttää kaukaa sorsalta
jäätä pitkin tulee leipä & maito
maailmanuutiset kirjeet
järvestä kalavaleet
lepopaikka on rauhaton niin usein täällä
taivas pystynä
ylpeä pelti sen yllä
kuin hautaustoimiston suojakupu
tyhjien hautojen viluinen peite.
Kormilaisen kerrotaan takakannessa olevan suomussalmelainen pappi, ja se myös näkyy runojen aihepiireissä: maaseudun ja pienen paikkakunnan tunnelmia ja uskonnollista kuvastoa käytetään lyhyissä ja tiiviissä runoissa.
Tämä on vahvasti havainnoivaa runoa, sekä ympäristöstä että ihmisistä siinä. Aika moni niistä havainnoista kyllä menee myös ainakin minulta ohi, monta kertaa päädyin ihmettelemään että mitäköhän tässäkin nyt taas oikein sanotaan. Toisaalta mukana on myös muutamia aforisminomaisia oivalluksia, ja niissä hämärämmissäkin runoissa nousee siellä täällä mielenkiintoisia kuvia joita jää pureskelemaan pitemmäksikin aikaa (synnitön kaivinkone ja mies jonka päässä oleva rautanaula on antenni...).
Huomattava osa teksteistä tuntui sijoittuvan talveen, siinä määrin että pikkuisen häiritsi jos johonkin muuhun vuodenaikaan viitattiin. Vaikka näitä pitäisikin ehkä tarkastella yksittäisinä niin minä puoliautomaattisesti tapaan lukea runoihin sarjallisuutta...
Silmiin pisti muutamassa runossa näkynyt tapa käyttää &-merkkiä, sitä en muista kovinkaan usein nähneeni runoudessa tai proosassa, ainakaan tekstissä joka ei muuten kikkaile välimerkkien kanssa.
Lossi ei enää kulje
se on jäätynyt lahdelle
se näyttää kaukaa sorsalta
jäätä pitkin tulee leipä & maito
maailmanuutiset kirjeet
järvestä kalavaleet
lepopaikka on rauhaton niin usein täällä
taivas pystynä
ylpeä pelti sen yllä
kuin hautaustoimiston suojakupu
tyhjien hautojen viluinen peite.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)